Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Kuva: CrimeTime

Tämän kirjan kanssa kävi raivostuttava juttu... Luin kirjan lähes kuukausi sitten ja kirjoitin heti isoimmat mietteet muistiin, koska tiesin, että tästä haluaisin blogata. Sitten hävitin luonnokseni jotenkin. Se siitä syvällisestä ja oivaltavasta jutusta sitten - sellaisiahan kadonneet tekstit aina ovat! - mutta laitan kumminkin lyhyen mainospalan.

Tyttö ja pommi ei ollut minusta absurdisti hauska niin kuin Särkyvää, se on sanottava alkuunsa. Pommi oli kumminkin vähintään yhtä inhimillinen ja etenee erittäin koukuttavasti. Se on osittain osittain dekkari, osittain toimintajännäri. Suurvaltaintressien asemesta vastakkain ovat omia pelisääntöjään noudattavat graffititaiteilijat ja heitä jahtaavat vartiointiliikkeiden miehet.

Pommissa yhden maalarin ja yhden vartijan välille syntyy syvenevän vihan kierre. Järvelä antaa vuorotellen äänen kummallekin. Ratkaisu osoittaa riipaisevasti, miten kaukana toisistaan ovat Metron ja Jeren maailmat - ja toisaalta niin lähellä, kosketusetäisyydellä. Metron ja Jeren vastakkainasettelu luo melkein pelottavan jännitteen, joka sai ainakin minut taas vaihteeksi miettimään, miten vaikea on nähdä näitä vaihtoehtoisia todellisuuksia. Samassa maailmassa eletään ja silti nähdään se kukin omalta kulmaltamme.... Kuten usein elämässä, Pommin tarinassa pahiksia on vaikea nimetä; hyvä ja paha ovat auttamatta sekaisin.

Kirja toimii sekä dekkarina että romaanina. Suosittelen! Myös Kirsi ja Hanna ovat tästä tykänneet. Metron tarinalle on ilmestynyt myös jatkoa: Tyttö ja rotta. Sekin on aikomus lukea.

Jari Järvelä 2014. Tyttö ja pommi. CrimeTime. E-kirja. 9789522891648.

Lois McMaster Bujold: Captain Vorpatril's Alliance

Kuva/kannen kuva: Baen/David Seeley

Lois McMaster Bujold oli vieraana Finnconissa Tampereella 2012, ja vaikka olinkin pestautunut vänkäriksi, onnistuin luikahtamaan saliin hänen haastattelunsa ajaksi. Silloin kuulin ensimmäisen kerran tästä kirjasta, jonka päätin lukea heti kun se olisi saatavilla...

... ja ilmeisesti sitten unohdin, koska kirja palasi mieleeni jysähtäen, kun luin Taikakirjaimista Hugo-palkinnoista. Ei se mitään. Kun on Kindle-ap ja Amazon-com, on ekirja saatavilla aika nopeasti. Noin 40 sekuntia meni. Vaikka olen yrittänyt vieroittaa itseäni pahan kopiosuojaavan Amazonin ekirjojen ostokierteestä, hätä ei lue lakia. Tämän halusin nyt heti, mieluummin eilen. Minulla on nimittäin pitkäaikainen riippuvuussuhde Vorkosiganien saagaan. Hehkutusta esim. täällä.

Captain Vorpatril's Alliance kertoo vaihteeksi Miles Naismith Vorkosiganin Ivan-serkusta. Ivan on Milesin seikkailuissa usein esiintyvä sivuhahmo; Ivan-you-idiot on tuttu fraasi Milesin uraa seuranneille. Alliance onkin sitten Ivanin kirja, jossa Milesilla on vain cameo-rooli. Muilla sarjasta tutuilla hahmoilla on enemmän vuorosanoja: mm. Simon Illyan ja Ivanin tehokas äiti Lady Alys pyörittävät juonta omalta osaltaan. Viimeisen sanan sanoo tietenkin itse Gregor.

Alliancen tarina itsessään on klassinen romanssi suorastaan Harlekiini-sarjan tyyliin, toki sisä- ja ulkopoliittisin komplikaatioin. Ivan pääsee pelastamaan neitoa pulasta ja tekee sen perusteellisesti. Mutta kun pelastetusta kaunokaisesta pitäisi sitten päästää irti, ei ajatus miellyttäkään ikuista poikamiestä.

Vorkosiganin saagan kontekstissa Alliance on toisaalta yhdentekevä ja toisaalta ehdottoman välttämätön. Juoni on minusta melko yksioikoinen ja - yhtä herkullista käännettä lukuunottamatta - aika ennalta-arvattava. Mutta silti se oli minulle ehdoton must. Ensinnäkin oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa tuoreeseen tarinaan rakkaassa maailmankaikkeudessa. Luonteikkaat sarjat vetoavat jo puhtaasti tuttuuden takia. Bujold on onnistunut minusta hyvin löytämään Barrayarin keisarikuntaan sellaista historiallista dynamiikkaa, jonka vuoksi on aina kiehtovaa katsoa miten asiat etenevät. Paikka paikoin on aistittavissa, että kirjoittajalla on halu muokata aiempia juttujaan (kun on nyt keksinyt paremman idean?) mutta Bujold vastustaa kiusausta urheasti ja pysyy ympäristön editoinnissa maailmansa rajoissa. Jatkuvuuden tuntu ei kärsi.

Toiseksi minusta on äärimmäisen kiinnostavaa, että "tutuista" hahmoista paljastuu uutta. Alliance tarjoaa Ivanin näkökulman Milesiakin monesti ahdistaneisiin paineisiin. Ei se kai ole helppoa olla keisarin serkku, ei edes silloin kun pitkä, komea ja terve niin kuin Ivan. Alliance ikään kuin kääntää katseen nurkkiin, jotka Milesin loiston hyperaktiivisuuden valokeilassa ovat jääneet pimentoon aiemmissa kirjoissa. Ja kas, sieltähän löytyy kaikenlaista uutta...

[--]The wet streets wanted background music, some soulful lament to urban loneliness... "You know," and somehow, probably because of the damned rain, Ivan's mouth went off on its own: "I've always wondered why nobody ever notices that lots and lots of girlfriends entail lots and lots of breakups." Enough to learn all the road signs by heart, yeah. (loc. 5682/7756)

Finnconissa 2012 Bujold sanoi tämän kirjan kirjoittamisesta, että se oli tavallaan vaikeampaa kuin Milesiin keskittyvien kirjojen, koska hahmot käyttäytyvät kirjoitettaessa eri tavalla. Minulle tämä oli valaiseva oivallus kirjoittamisen luonteesta, joten kirjoitin sen ylös: The thing about Ivan, he doesn't go out and do like Miles... You have to hand-deliver every scene. Heh, kuulostaa  täysin loogiselta! Kun Ivan kerran on sellainen tyyppi, joka mieluummin odottaa ja katsoo mitä tapahtuu kuin ohjailee tapahtumia, kaipa hän on työläämpi kirjoittaakin.

Mutta ei sitä kirjasta huomaa. Alliance ei ehkä laukkaa pitkin galaksia Miles-kirjojen maanisuudella mutta pääsee kumminkin perille melko hilpeästi poukkoillen. Jackson's Wholen porukka on raikkaasti kyynistä ja kirjan mittaan Ivaniin suorastaan kiintyy. Siinä missä aiempien kirjojen Ivan on lähinnä juonenkuljetin ja tarvittaessa sidekick, nyt hän on ainakin kokonainen hahmo.

Oi, Barryar! Suosittelen lämpimästi maailmankaikkeusturisteille. Mutta jos sarjaan haluaa innostua, kannattaa aloittaa alkupäästä.

Lois McMaster Bujold (2012). Captain Vorpatril's Alliance. Baen Books. 978-1-4516-3845-5.

Arvioita:
Jo Walton Tor.comista rakasti kirjaa
Mark Yon sffworldissä näkee häivähdyksen James Bondista (?)

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Kuva: WSOY

Jee, olen vaihteeksi ajan tasalla: tämä kirja ilmestyi vasta viime viikolla ja olen jo lukenut sen. Syykin on selvä. Vaikka olen ollut kirjabloggaajana vaitelias ja saamaton viime kuukausina, hyvä ystäväni WSOY lähettää silti joskus jotain mukavaa luettavaa. Kamu!

Tällä kertaa lähetys oli tismalleen mitä tarvitsin, joten se hyppäsi jonon kärkeen ja tuli saman tien luettua. Ei yhdeltä istumalta, koska en nykyään näemmä ehdi istua kovin pitkään, mutta melkoisen nopeasti kumminkin.

Jännärin juonesta ei paljon kannata sanoa, mutta jotain ehkä sentään:

Kiltissä tytössä hurmaava Nick pitää baaria pienessä kaupungissa. Hänen kaunis, älykäs ja varakas vaimonsa Amy katoaa viidentenä hääpäivänä.

Odotin poliiseja ensin keittössä, mutta pohjaanpalaneen teekattilan katku pakkautui kurkkuun ja pahensi oksettavaa oloa, joten menin etukuistille, istuin ylimmälle rappuselle ja koetin tyyntyä. Yritin yhä uudestaan soittaa Amyn kännykkään, mutta puhelut menivät vastaajaan, joka heläytti että hän soittaisi pian takaisin. Amy soitti aina pian takaisin. Oli kulunut kolme tuntia ja olin jättänyt viisi viestiä eikä Amy ollut soittanut takaisin. (s. 40)

Mutta pariskunnan tiedetään riidelleen, talossa on kamppailun jälkiä, eikä Nick pysy totuudessa kun poliisi häntä puhuttaa. Loput kannattaa lukea itse.

Kiltti tyttö on hyytävä avioliittojännäri, jota ei missään vaiheessa tehnyt mieli laskea käsistään. Pääparin luonnekuva ja suhde syvenevät vähän kerrassaan. On kuin porautuisi korkkiruuvilla kerroskakkuun. Tai ehkä kerros-johonkin-muuhun.  Mitään vaahtokarkkikerrosta ei ikinä tule. Mikä parasta,  psykologisen kieroilun lisäksi Tyttö on aidosti juonikas ja tarinassa riittää vinoja käänteitä. Suvantoja ei juuri ole. Itse asiassa niitä on niin vähän kuin kirjassa yleensä voi olla, ilman että se on pelkkää Hollywood-kohellusta.

Jälkiviisautena voisin sanoa, että okei, onhan Amyn ja Nickin hahmoissa toki ronski tujaus liioittelua. Mutta rehellisesti: en piittaa pätkääkään. Kiltti tyttö oli niin vetävä lukukokemus, että nielen mielelläni pienen glitterin luonnekuvissa. Kertojien vuorottelun kautta kaikki käy niin luontevasti, että ylilyönnin tapaiset hoksaa vasta taustapeilistä.

Sitä paitsi ihmiset ovat yllättäviä. Yllätän itsekin itseni harva se päivä.

Kannattaa lukea Kiltti tyttö. Paitsi jos on suuri henkivakuutus ja oma puoliso yhtään epäilyttää. Tämän jälkeen epäilyttää luultavasti enemmän.

Gillian Flynn (2013). Kiltti tyttö. WSOY. Suomentanut Terhi Kuusisto. 978-951-0-39683-4.

Arvioita:
Kirjasfäärissä tykättiin
Annika K odotti tätä jo ennakkoon innolla
Sonjalle Lukuhetkistä tämä oli oikea kesäkirja

Pitkäkö P.S. Kiltti tyttö oli muuten tietyltä kantilta ajankohtais-ironinen lukukokemus. Sen molemmat päähenkilöt ovat saaneet lehtityöstä kenkää, koska netin ilmainen sisältö on vienyt elintilaa printtimedioilta. Oivoi ja autsis sentään, nyt osui ja upposi. Kirjabloggaajahan on juuri sellainen pahantekijä, joka vie rehellisiltä toimittajilta leivän suusta. Rouskis rouskis...

Kirjablogien ja kustantamoiden yhteyksistä onkin taas pöhisty oikein urakalla, kiitos toimittaja Antti Bergin aavistuksen provokatiivisen keskustelunavauksen. Bloggaajakamut ovat jo sanoneet kaiken fiksun mitä asiasta voi sanoa. Mm. Amman, Sallan, Taikan, Liinan ja Morren kannanotot kannattaa vilkaista jos aihe kiinnostaa. Vastustan kiusausta puhista puhtaasta elämöitsemisen ilosta; osapuilleen kaikki keskenään ristiriitaiset mielipiteeni on joku muu jo ehtinyt pukea kauniisti sanoiksi.

Sen sijaan päivitin blogilakini. Turha tässä kai on mutuhuttuilijan hienosäätää kun on Hesaria myöten kirjabloggaajana tunnistettu markkinavoimien kätyriksi. Niinpä teen jatkossa arvostelukappaleiden kanssa mitä milloinkin huvittaa... ja merkitsen jok'ikiseen kirjan kohdalla tunnisteeseen mistä sen olen saanut.

Tulossa on siis paljon härskiä kirjastojen mainontaa.

P.P.S. Harmittaa sotkea tämän kirjan kuvaamiseen näitä iiks-kirjabloggaaja-on-kustantamoiden-sylikoira -juttuja... Kun tämä Kiltti tyttö minusta on oikeasti hyvä. Äh. Onneksi Liina tiesi miten voin vakuuttaa epäilijät: "Kustantamo A lähestyi minua arvostelukappaleella kirjasta B. Kirja B oli minusta oikein hyvä! Siitä olisi saanut paremman vain liittämällä skumppapullon kylkiäiseksi!"

(Vinkki kustantajille: jos lähetätte huonoja kirjoja, pankaa skumppaa mukaan. Brut, kiitos.)

Donna Leon: Kuolema väärissä vaatteissa

Donna Leon on minulle uusi dekkarituttavuus, mutta hänen nimensä on putkahtanut Blogistaniassa esiin aina silloin tällöin, yleensä kun on puhe Italian tunnelmasta ja hyvästä ruoasta. Muistelenpa jonkun maininneen Leonin komisario Brunettin myös onnellisten poliisiavioliittojen mahdollisuutta pohtiessani. Valitettavasti blogin sisäinen haku-gadget on lakannut toimimasta (Huhuu, Google! Apua..?) enkä onnistunut jäljittämään keskustelua aiheesta.

Kiinnostusta oli siis jo omasta takaa, kun lukupiirini valitsi Donna Leonin tutustumiskohteeksi. Yhdysvaltalainen Leon on asunut jo pitkään Venetsiassa ja sijoittaa dekkarinsa sinne. Tarkistin pikaisesti Wikipediasta, ja ilmeisesti Brunetti on tutkinut rikoksia jo lähes 20 kirjassa. Korkea aika tutustua siis.

Kuolema väärissä vaatteissa on sarjan kolmas osa. Yleensä olen karsastanut "keskeltä" aloittamista, mutta ehkä tälläkin on puolensa. Ainakin Väärissä vaatteissa veti ja vei mennessään, vaikka aiemmat osat olisivat kenties taustoittaneet poliisilaitoksen ja perheen rakenteita enemmän.

Väärissä vaatteissa alkaa teurasjätteiltä löyhkäävässä kuumuudessa. Teurastamon viereiseltä tyhjältä tontilta löytyy punainen kenkä, punainen kuin teurastajien pukuhuoneen seinällä olevan kalenterin Ferrari Testarossa, ja kengän kanssa mukana ruumis: mies naisen vaatteissa. Avauskohtaus oli minusta poikkeuksellisen osuva, tai ainakin jälkikäteen kuvittelin näkeväni siinä kaikenlaista symboliikkaa. Painostava helle on vahvasti läsnä kirjassa, mutta Brunettia hiostaa myös korruptoitunut järjestelmä, jonka suojissa kaikenlainen vilunki onnistuu sopivasti verkostoituneilta tyypeiltä. Transvestiitit elävät yhteisön rajamailla mutta lammasten vaatteisiin pukeutuneet sudet sen kun porskuttavat.

Viihdyin erinomaisesti tämän dekkarin kanssa. Juoni jäi selvästi kakkoseksi miljöölle vaan haitanneeko tuo. Olen muutenkin huono arvaamaan dekkareiden ratkaisuja. Oikeastaan luen dekkareita, koska ne tapahtuvat kiinnostavissa ajoissa ja paikoissa, koska niissä elävät (ja kuolevat) kiinnostavat ihmiset, koska niissä oikeus voittaa melkein aina. Ja silloinkin kun ei voita, on selvää että sen kuuluisi voittaa.

Leonin Väärissä vaatteissa tarjoilee kaiken epäoikeudenmukaisuutta ja sen poistamista juuri sopivissa suhteissa, höystettynä eksoottisella venetsialaisella ympäristöllä. Va bene! Eikä haittaa, että kerrankin poliisilla on tässä onnellinen avioliitto, sellainen jossa ymmärretään vähistä sanoista suuretkin asiat.

Väärissä vaatteissa myös innoitti minut Lurun lanseeraaman Lue ja syö -haasteen kimppuun. Leon on nimittäin sirotellut muutaman herkullisen ruokahetken tarinan lomaan. Reseptitkin vaikuttavat riittävän yksinkertaisilta. Tässä tekstinäyte ja ruokaohje samassa paketissa:

"Kenties. Mutta miten surullista, eikö?" Padovani siirsi lautasensa syrjään ja oikaisi selkäänsä. "Tarkoitan että me petämme itseämme kaiken aikaa sen suhteen ketä rakastamme tai miksi rakastamme tai miksi latelemme valeita joita latelemme. Luulisi että voisimme olla itsellemme rehellisiä edes sen suhteen kenen kanssa haluamme mennä sänkyyn. Ei se ole paljon vaadittu." Hän otti salaatin, sirotteli sille suolaa, holautti päälle oliiviöljyä ja sitten lirauksen viinietikkaa." (s. 134)

Jep. Tuosta selviän minäkin. Lisäksi samalta illalliselta tomaattia, sipulia, paahdettuja leipäkuutioita ja kenties hiukkanen pepperoncinoa, kaikki kaadettuna penne rigaton päälle, paitsi että pepperoncinon korvasi arkinen chilijauhe, ja taisin sortua lisäämään vähän parmesaania, ja leipäkuutiotkin saattoivat olla valmispakkauksesta, ja kaapissa oli myös tilkka paseerattua tomaattia... mutta fiilishän on tärkein!

Nam.

Kirjan hengessä olisi pitänyt syödä jälkiruoaksi persikoita - sillä niitä Brunetti syö ja päästää homehtumaan - mutta tyydyin jääkaapista löytyneeseen gorgonzolan palaseen.

Suosittelen sekä ruokaa että kirjaa Italian ystäville! Seuraksi tujaus punaviiniä. Ja pari oliivia.

Donna Leon (1999, alkuperäinen 1994). Kuolema väärissä vaatteissa. Otava. Suomentanut Kristiina Rikman. 951-1-15465-6.

Arvioita:
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Merenhuiske Kirjakko-blogissa

P.S. Kirjoihin perustuvaa tv-sarjaa voi osittain vielä katsoa netistä. Brunetti näyttää siinä ihan itseltään, mutta saksankielinen Italia vähän hämää... :D

Minette Walters: Kameleontin varjo

Rupattelen tässä lyhykäisesti välipälakirjasta, jonka sijoitin taktisesti Oksasten väliin... sillä Sofi Oksasen uusin on yhä työn alla. Näyttää siltä, että ilta tai neljä sen parissa vielä menee. Sulattelukin saattaa tovin vaatia; näin väliaikatietona olen valmis sanomaan, että eipä ole ihan helpoimmasta päästä historiallinen romaani. Ei mitään valmiiksi pureskeltua tavaraa, ainakaan äsken lukemani Stalinin lehmän rinnalla.

Minette Waltersin kirjoja ei oikeastaan pitäisi nimittää välipalakirjoiksi, sen verran hienoja ne ovat. Walters on (Ruth Rendellin ja P. D. James rinnalla!) brittiläisten dekkarileidien kermaa, ainakin jos tuorehyllyltä valitaan. Walters sekoittaa kirjoissaan fiktiivisiä dokumentteja ja normaalia tarinallista kolmatta persoonaa näppärästi. Lukija saa poimia juonenpätkät matkaansa miten parhaiten taitaa ja koittaa rakentaa niistä kuviota. Ratkaisut ovat harvoin helposti tarjolla, sillä Walters jättää paljon sanomattakin.

Kameleontin varjossa seuraillaan Irakissa haavoittuneen Charlesin yrityksiä sopeutua uudenlaiseen elämään silmäpuolena ja rujon näköisenä. Hyvin ei mene, sillä räjähtäviä raivonpuuskia saavaa veteraania epäillään pian surmatöistä. Vaan onko Charles sittenkään niin sekaisin? Jackson, kehonrakennusta harrastava naislääkäri, ottaa murjottavan miehen asian omakseen. Poliisia ei vain helposti vakuuteta, eikä Jacksonin partneri Daisykään ole innoissaan projektista.

Kameleontti ei ollut minusta ihan Waltersia parhaasta päästä, mm. Kuvanveistäjä ja Umpikuja tekivät kovemman vaikutuksen. Ja jotenkin olen näihin erikoisempiin parisuhderatkaisuihin vähän kyllääntynyt.

Mutta heikompikin Walters on edelleen julmetun hyvä psykologinen dekkari. Taas kerran loppuratkaisu tuli täydellisenä yllätyksenä. Jupisin itsekseni että niin tietysti ja totta kai ja olihan tuo ilmeistä.

Niin se yleensä on, jälkeenpäin.

Onneksi on kirjoja! Saa tällainen kotona nysväävä erakkorapukin jonkinlaista ihmisymmärrystä vähän kerrassaan. Enää noin 600 vuotta hyviä psykologisia dekkareita ja alan käsittää lähimmäisiäni.

Sitä odotellessa tarjoan tässä lukunäytteeksi pätkän, joka demonstroi minusta hyvin Waltersin vahvuuksia.

[--] Hänen ruumistaan ravisteli adrenaliinipurkaus aina kun hän näki valkoiset halatin ja parrakkaat kasvot, ja hän siirtyi toiselle puolelle tietä tai kääntyi sivukadulle välttääkseen kohtaamisen. Pian hän inhosi jokaista, joka ei ollut valkoinen. Tavallaan hän tajusi sen olevan järjetöntä, mutta hän ei edes yrittänyt hillitä vastenmielisyyttään. Hänen olonsa helpottui, kun hän saattoi siirtää syyn tapahtuneesta sellaisten ihmisten niskoille, joita hän ei ymmärtänyt eikä halunnutkaan ymmärtää. (s. 96)

Laatukamaa dekkarien ystäville!

Minette Walters (2009, alkuperäinen 2007). Kameleontin varjo. WSOY. Suomentanut Irmeli Ruuska. 978-951-0-34300-5.

Arvioita:
Riku Ylönen Savon Sanomissa pitää monisyisistä hahmoista
Matti Pienen piirin lukukokemuksia -blogissa nostaa parhaiden joukkoon
Mette Luetuissa sanoo melkein samaa kuin minäkin - Waltersit ovat hyviä tai oikein hyviä

Petri Tamminen: Rikosromaani

Kuva/kansi: Otava/Piia Aho

Siitä on aikaa kun viimeksi luin Petri Tammista, joten en oikein tiedä onko Rikosromaani sävyltään kovin erilainen kuin muut hänen kirjansa. Vai luulenko vain että on. Muistelen, että Muita hyviä ominaisuuksia oli yhtä aikaa kirpakan mietteliäs ja hervottoman hauska, ja että muissakin Tammisen kirjoissa on ollut hyvä tunnelma. Kuin kuuntelisi hyvää keskustelua laiturilla, kesäyön usvan noustessa järveltä. Ilman hyttysiä.

Rikosromaani oli minulle vähän hankalampi pala. En oikein saanut tunnelmasta kiinni, ja päähenkilön tapa humpsahtaa mielialasta toiseen tuntui väkinäiseltä, ei kevyeltä tai väistämättömältä. Päähenkilönsä tavoin koko Rikosromaani tuntui ajoittain, noh, päättämättöltä. Olisinko absurdia komediaa vai angstista keski-ikäistä ihmissuhdefilosofiaa... ? Vai pitäisikö kumminkin kallistua kritisoimaan aikaa ja sen arvoja, tai tavoitella Gogolin Nenän lakonista kohtuuttomuutta?

Onneksi jossain siellä haparoinnin takana paistaa syvästi humanistinen halu rakastaa ja ymmärtää. Se pelastaa Rikosromaanin, joka muuten on minusta kerronnallisesti jotenkin rujo. Ei voi mitään, minulle Tamminen on ollut parhaimmillaan lyhytprosaistina.

Mutta pidin kovasti asetelmasta. Rikosromaanissa komisario Vehmas, elämästään eksynyt mies, selvittää tapausta, joka ei oikeastaan edes kuulunut poliisille vaan elämän vääjäämättömiin vastoinkäymisiin. Liikkeellä on näet elämänhalua lähimmäisistään kitkevä rikollinen, Hämeenlinnan häpäisijä Ångström, joka taikurin taidolla aiheuttaa ihmisille huolta, häpeää, näköalattomuutta ja masennusta. Tuhoutuneita tulevaisuuksia ja yleistä toivottomuutta on siis mahdollista poliisivoimin torjua, pitää vain saada tuo kurjuuden kylväjä kiinni.

Komisario Vehmas ja hänen nuori kumppaninsa Immonen jahtaavat tarmolla Ångströmiä, joskin matkalla tuntuu, että enemmän löytyy komisarion oman elämän pöydältä pudonneita murusia kuin johtolankoja. Mikään jännityskertomus ei Rikosromaani ole, mutta se ei haittaa; parinkymmenen sivun jälkeen tietää jo, että dekkarikäänteitä on turha odottaa. Sen sijaan löytyy pieniä keinoja ajatella positiivisemmin. Voi esimerkiksi mennä ahdistuksensa kanssa nurkkaan ja sanoa itselleen se on ihan okei.*

[--] Lähipoliiseja Vehmas oli pyytänyt puhumaan kouluissa muustakin kuin huumeiden ja liikenteen vaaroista, nimittäin elämän turvallisuudesta ja poliisin ammattin tylsyydestä. Nuorille olisi pitänyt kertoa, että ihmiset olivat kunnon väkeä ja että poliisin työssä tämän kunnollisuuden näki aivan erityisen hyvin. Hulttioita saati sitten varsinaisia rikollisia ei meinannut löytyä vaikka partiot yötä päivää suhasivat pitkin kaupunkia. Televisioporukoiden kanssa ilmiö oli aiheuttanut suoranaisia ongelmia, partiot joutuivat roikottamaan tympääntyneitä dokumenttiryhmiä autossaan viikkokausia ennen kuin hampurilaisbaarin edustalta saatiin yksi kunnon rähinä purkkiin. (s. 18)

Mietin tässä, että kehtaisinko tätä kirjaa suositella ja kenelle. En ole oikein varma. Hetkittäin epäilin itse, että oma kirjallisuuden harrastuneisuuteni ei täysin riitä Rikosromaania tulkitsemaan tai oikein oivaltamaan. Jouduin hokemaan pari kertaa se on ihan okei ennen kuin ryhdyin siitä edes kirjoittamaan. Toisaalta, miksikäs ei! Jos tyyli ei miellytä, ei alle kahteensataan sivuun kovin suurta siivua elämästä mene, eikä hiljaisesti positiivisia kirjoja varmaan tule kenenkään liikaa luettua.

Joo.

Lukekaa ihmeessä Rikosromaani. Se kyseenalaistaa meidän yleisen nurjuutemme, vaikka tekeekin sen vähän kummallisesti, ja saattaa aiheuttaa ajoittaista mielen keventymistä. Ja jos ette ihan kaikkea kirjassa tunne ymmärtävänne, se on ihan okei.

Petri Tamminen (2012). Rikosromaani. Otava. 978-951-1-26464-4.

Ville Hänninen Aamulehdessä siteeraa paljon
Marissa Mehr Turun Ylioppilaslehdessä pitää viisaana pienenä kirjana
Eija Komu Keskisuomalaisessa löytää kafkalaisia sävyjä

*Testasin. Toimii ajoittain.

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Kuva/kansi: WSOY/

Tämä saattaakin olla viimeinen CD-äänikirjani vähään aikaan. Nyt kun työmatka-autoilu on jäänyt historiaan, etenevät romppukirjat niin hitaasti, ettei kuukauden laina-aika tahdo riittää. Juuri ja juuri ehdin tämänkin komediahelmen kuunnella, sillä kirjasto tahtoo omansa takaisin tänään.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi kertoo tismalleen siitä, mistä nimen perusteella pitääkin. Vanha veijari Allan Karlsson ei halua viettää satavuotisjuhliaan vanhainkodissa kunnanjohtajan kukitettavana; hän kiipeää ikkunasta ulos (hitaasti, sillä hänhän on sentään satavuotias) ja lähtee tohvelit jalassa katsomaan, mitä maailmalla vielä on annettavana. Pakomatkallaan hyväntahtoinen Allan kohtaa mm. järjestäytyneen rikollisuuden edustajia, 50 miljoonan kruunun setelikasan, ruumiilta tuoksuvan resiinan, karanneen sirkusnorsun ja lähes kaikkeen lähes pätevän grillikioskimiehen. Karkulaista jahtaavat innolla niin media kuin poliisikin, vanhuksen reitille kun tuntuu jäävän ruumiita liiaksi asti.

2000-luvun Ruotsiin sijoittuva hurja retki hulluine käänteineen ei yksinään riittäisi tekemään Satavuotiaasta herkkua, mutta soppaan sopivina sattumina sekoitettu Allanin elämäntarina nostaa kirjan veijariromaanien gourmet-luokkaan. Allan Karlsson on näet ehtinyt yhtä ja toista. Räjähdysaineet suvereenisti hallitseva Allan on päässyt tutustumaan vuosisatansa vaikuttajiin laajalla skaalalla, Francosta Trumaniin, Maoon, Staliniin, Churchilliin ja Nixoniin. Suoraan puheeseen ja kohteliaaseen käytökseen uskova Allan ei politiikasta perusta, mutta päätyy silti puolivahingossa vierailemaan vallan kabineteissa.

Sitkeän miehen elämänmyönteistä asennetta ei pilaa mikään, ei nälkävaellus Himalajalla, ei vankiselli Teheranissa, ei edes 15 vuoden loma Balilla. Vain vanhainkodin johtajatar Alice saa Allanin hetkeksi masentumaan.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi sopi mainiosti äänikirjana autossa kuunneltavaksi. Siinä on paasilinnamaista rempseyttä ja niin hervottomia juonenkäänteitä, että kilometrit kuluvat huomaamatta. Välillä Jonasson tosin taiteilee ihan siellä siedettävyyden rajamailla tehokeinojensa kanssa - esimerkiksi toiston käyttö menee paikka paikoin melkein yli ja viinasta vääntäminen käy välillä tylsäksi - mutta pienistä ei voi kitistä, kun juonen suuret kaaret ovat niin mainiot. Erityismaininnan ansaitsee Allanin ja hänen kumppaniensa syyttäjälle antama meriselitys. Kari Ketonen luki hienosti ja tarinaan istuvalla tyylillä.

On varmaan epäisänmaallista sanoa näin, mutta sanonpa silti: kävi mielessä, että Jonasson kirjoittaa parempaa paasilinnaa kuin Paasilinna itse. Auts. Tai no, ehkä ei parempaa mutta... enempää. Runsaampaa, reippaammin absurdia, vähän villimpää. Tällaista vertailua ei tosin pitäisi tehdä kun on lukenut Paasilinnalta vaikka kuinka monta kirjaa, parempia ja huonompia, ja Jonassonilta tämän yhden. Silti. Ei ole Jonasson tämän lajin perinnettä ainakaan huonompaan suuntaan vienyt.

Satavuotias on kirjallista slapstickiä muttei täysin tyhjänpäiväinen satu kumminkaan. Jossain siellä pinnan alla on löyhä sanomakin: elämänmyönteisyyden, suvaitsevaisuuden ja rennosti ottamisen puolustuspuhe. 1900-luvun historiaa kun katsoo, yleensä tekee mieli itkeä eikä nauraa. Jonas Jonasson kääänsi kuolettavan vuosisadan huvittavan puolen hetkeksi esiin - peukut siitä!

Jonas Jonasson (2012, alkuperäinen 2010). Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY Äänikirja. Suomentanut Raija Rintamäki. Kertoja Kari Ketonen.

Arvioita:
Erkki Kanerva Turun Sanomissa tykkäsi
Sari Torvinen Aamulehdessä samoin
Kirsi piti Kirjanurkassa kirjaa liian pitkänä
Irja Kirjavinkeissä tykkäsi mutta löysi myös väkinäisyyksiä

Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia

Kauhavalaista rautaa ja symbolinen varjonyrkki.

Kupu täynnä kuhafilettä ja uunikasviksia on vaikea asettua kirjoittamaan nälkävuosista. Muutenkin ovat ajatukseni jonkinlaisessa ähkyssä mitä tulee näihin Santeri Alkion klassikoiksi mainittuihin romaaneihin. Muistiinpanoja olen tuhertanut vaikka kuinka, mutta niistä näyttää muodostuvan tilkkutäkki tiekartan asemesta.

Olen jo kertaalleen Alkiota koittanut ja hänen Puukkojunkkarinsa hylännyt. Mutta Hannan kirjoitettua Aki Ollikaisen Nälkävuodesta nosti tuo aina aktiivinen kommentaattori, Anonyymi, esiin Alkion romaanin Murtavia voimia, ja niin vain päädyin uudelleen Alkion hankalan sanaston pariin.

Tällä kertaa Alkion kuvaus  upposi paremmin. Aloitin Murtavista voimista, joka alkaa vuodesta 1867, ja jatkoin takaperoisesti Puukkojunkkareihin, joka sijoittuu samoille tienoille ja käsittelee osin samoja henkilöitä, ajankohta vain on noin 12 - 15 vuotta aikaisempi. Puukkojunkkareissa yhden tytön naimapuuhista nousee kylien välinen sodantapainen, ja kaksi komiaa junkkaria nokittelee toisilleen, valta-asemaa tapaellen. Puukkojunkkareiden teema tuntuu olevan väkivallan ihannointi ja itsehillinnän puute, jotka tuomitaan vääränä kunniana; miehen mitta ei saisi olla hänen hurjuutensa eikä hänen veitsikätensä vikkelyys. Kirjassa kuvaillaan teräs tanassa riehkaavien nuorten miesten hölmöilyä ja, jos toden sanon, saadaan koko joukko näyttämään melkoisen säälittävältä.

On jotenkin ironista huomata, miten tästä aikansa moottoripyöräjengien terrorikaudesta on vähitellen tullut osa kansallista ikonikuvastoa, brändi suorastaan. Nyt puukoot on tupes ja soon kaikki komiaa, Seinäjokea myöten. Mikä ettei. Hurjuuden naapurina on varmaan aina asustanut tietty määrä tervettä järkeä. Kas näin puhelee vanha Lukko Puukkojunkkareissa:

Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt, joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla, niin te pidätte puolenne. (loc. 1416/3088)

Niinpä, lyökää kangilla! Mutta ehkä olen muualta muuttaneena ymmärtänyt koko legendan ytimen väärin: kenties puukkojunkkarien muistelussa halutaankin vain nostaa tuota repäisevää rehevyyttä, itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset ovat niin kuuluisiksi tulleet.

Murtavia voimia oli minusta paljon yhtenäisempi ja romaanina jotenkin toimivampi kuin Puukkojunkkarit. Se on toki asetelmiltaan yksioikoisempi, ja ehkä väliin vähän sentimentaalinen, mutta siinä oli jotenkin parempi jänne ja vääntö, ja suurten murrosten jylhyyttä. Voimissa on myös selkeämmin hyviksiä ja pahiksia (ei yksioikoisen mustavalkoisia sentään). Lisäksi Alkion vahvuus, se että hän erottaa herkästi mielenliikkeitä ja osaa kuvata etenkin miehistä psykologiaa, pääsee esiin selkeämmin nälkävuosien katastrofin kuvauksessa.

Voimissa tarkastellaan sitä miten ihmisyys muuttuu nälän näännyttävän vaaran edessä. Nälkävuosina murtuivat ihmiset ja perheet mutta myös yhteisön jakolinjoja vedettiin uusiksi. Yhteinen tuho yhdisti mutta myös erotti. Nälänhädän kuvauksena Voimia jäi minulle vähän etäiseksi; kielimuuri erottaa minut Alkion ihmisistä. Parissa kohdassa kuvaus kuitenkin osuu ja uppoaa. Siikalahden Mikon, saidan ja pikkuilkeän ihmisen yksittäinen hyvyyden hetki liikutti, samoin Hautalan emännän hätä ja synnintunto.

Alun perin Puukkojunkkarit jäi minulta kesken vanhahtavan kielen takkuisuuden tähden, ja pientä ongelmaa kielen kanssa on edelleen. Tällä kertaa olin kuitenkin vastaanottavaisemmalla tuulella, epäilemättä siksi että Härmä-elokuva oli pannut miettimään tuota puukkojunkkarien valta-aikaa ja siihen liittyviä kysymyksiä. Härmästä oli minulle jonkinlaiseksi visuaaliseksi kainalosauvaksi Puukkojunkarien lukemiseen. (Hah! Seuraavan kerran kun joku väittää, että elokuvan Aino on liian moderni, vetoan erääseen Alkion naishahmoon...)

Jaksoin siis tällä kertaa kahlata eteenpäin, vaikka vieraita sanoja tuli vastaan. Olen jo oppinut mikä on luti, mutta mitähän mahtaa olla asuulillaan olo? Minkälainen ihminen on karuuna ja minkälainen paita on rauska? Ja mitä, kautta pönttöpiippuni ja jauhomattoni, tarkoittaa päässilmäisyys? Vähän väliä tulee vastaan sellaisia lauseita kuin [t]uli viimein hänen ääreensä, puhui niin lehmältäisiä ja aina väliin niakalehti Tiinalle... ja silloin on vaikea keskittyä itse sisältöön.

Eihän tuo toki täysin käsittämätöntä ole, hankalaa vain. Jäinkin miettimään miksi kieli ärsytti minua enemmän Alkion kuin Canthin tai vaikkapa Kiven kanssa. En totisesti osaa sanoa. Ehkä Alkion vanha eteläpohjalainen sanasto vain on vieraampaa, kaikista näistä maakuntavuosista huolimatta.

Olen hyvillä, että luin nämä kirjat... Jonotan Ollikaisen Nälkävuotta nyt entistä kiinnostuneempana, ja melkeinpä voisin suositella Puukkojunkkareita Härmä-leffan oheislukemistoksi. Mutta nyt saa Alkion kaunokirjallinen tuotanto riittää! Tarvitsisin tähän puuhaan suomi-lakeus-suomi -sanakirjan. Seuraavaksi taidan tutkailla kansamme sielua Turkka Hautalan taatusti tuoreen Kansalliskirjan kautta.

Santeri Alkio (1894). Puukkojunkkarit - Kuvauksia nyrkkivallan ajasta. Project Gutenbergin e-kirja.
Santeri Alkio (1896). Murtavia voimia. Project Gutenbergin e-kirja.

Arvioita:
Jori on lukenut Puukkojunkkarit, Voimista en löytänyt juttuja.

P.S. Tarkkasilmäinen saattaa hoksata, että kuvani puukko ei ole oikea teräase vaan Iisakki Järvenpään pikkuinen koristepuukko. Pahoittelut. Aito kauhavalaaseni on autotallin puolella, perinteitä halveksien tavallisena työkaluna... enkä jaksa kahlata pääsiäislumien läpi sitä hakemaan.

Kuoleman huokaus

Kuva/kansi: Helsinki-kirjat/Saku Heinänen

Leighton Gagen Kuoleman huokaus tuli lainattua trillerinälkään kirjaston palautettujen hyllystä. (Miksi ihmeessä en voi lukea niitä trillereitä, jotka odottavat omassa hyllyssä? Koska kirjasto asettelee omansa houkuttelevammin esille?)

Kuoleman huokaus kertoo vaikutusvaltaisen poliitikon pojantyttären katoamisesta, snuff-filmeistä ja lasten hyväksikäytöstä seksiteollisuudessa. Brasilialainen liittovaltion etsivä Mario Silva jäljittää kadonnutta teiniä heikoin tuloksin, kunnes sattumoisin toisen rikoksen johtolanka auttaakin Martan jäljille. Selkäpiitä karmiva tarina purkaa Manauksen lapsibordellien arkea ja korruptoituneen poliisiorganisaation mädännäisyyttä. Karanneen tytön ja kirjan muiden lasten välinen ero on hätkähdyttävä; etuoikeutettu eliittineito on kuin aivan eri lajin edustaja. Hän tietää, ettei ole arvoton - muut tietävät olevansa.

Leighton Gagen teksti välttää pahimman raakuuksilla herkuttelun; kaameudet jätetään kuvaamatta yksityiskohtaisesti. Hyvä ja huono juttu - sillä mielikuvitus osaa maalata puuttuvat kuvat ilman tarkkaa selostustakin. Yök! Mutta aihepiiri on niin rankka, että pitäisi kai olla kiitollinen edes siitä, ettei kaikkea kerrota isku iskulta. Juttu yltyy ihan tarpeeksi rajuksi näinkin.

Nelson Sampaio vetäytyi työpöytänsä ääreltä ja katsoi etäämmältä ylikomisariota. "Siis he tekevät mitä?" 

"Raiskaavat Nardonin viisi kuusi kertaa päivässä", Mario Silva toisti, "ja juuri sen takia mnä hänet sinne paninkin." Sampaio, joka oli Brasilian liittovaltion poliisin johtaja, nosti manikyroidun kätensä pystyyn. Ele toi Silvalle mieleen liikennepoliisin. 

"Hetkinen", hän sanoi. "Kerrotko sinä minulle, että sinä osasit odottaa, että miestä käytettäisiin seksuaalisesti hyväksi?" 

"Pikemmin kuin 'osasin odottaa' minä laskin sen varaan." (s. 12)

Ja niin edelleen. Mutta Gagen sankari on, näistä suomalaiselle oikeudenkäytölle vieraista pragmaattisista otteistaan huolimatta, loppupeleissä sympaattinen sankari. Kun ympäristö on tarpeeksi armoton, alkaa julmuus näyttää ymmärrettävältä. Gagen pahikset nimittäin ovat poikkeuksellisen ikävää sakkia, ja kirjan loppuun mennessä huomaa lähestulkoon nyökkäilevänsä hyväksyvästi oman käden oikeudelle.

Henkilögalleria on laaja muttei kohtuuton ja tarinakin etenee reippaasti. Eksoottinen ympäristö on kiinnostava, vaikkei sen yksityiskohtiin erityisesti paneudutakaan. Silti en täysillä tempautunut mukaan menoon tämän kirjan kanssa; ehkä Laylasta on liian vähän aikaa, enkä nyt osannut orientoitua näin trillerimäiseen versioon ihmiskaupasta.

Tai sitten Hiltusen Vilpittömästi sinun pilasi minut ainakin tilapäisesti; haluaisin jännäriltä ennemmän kuin rikoksen ratkaisun, jotain muuta kuin avuttoman tunteen, ettei juuri mitään ole tehtävissä, että vaikka yksittäisiä rikollisia saadaan kiinni, ei korruption ja hyväksikäytön lähteitä voi tukkia tai edes väliaikaisesti padota. Vaikka Kuoleman huokaus muistuttaa Hiltusen esikoista siinä, että kummassakin sankarit ovat valmiita käyttämään kaikenlaisia keinoja, Huokauksen moraalinen jousto on sitä vanhaa tuttua lajia, joka kertoo enemmän hyvyyden mahdottomuudesta kuin toivosta.

Naurettavaa, tiedän, mutta jokin toivon pilkahdus olisi ollut tarpeen.

Mistä tulikin mieleeni - tässä kirjassa olisi pitänyt olla varoitustarra. "Älä lue ennen kuin olet lukenut edellisen osan." Kuoleman huokaus nimittäin spoilaa sen turhankin hyvin. Jos trilleri eksoottisessa ympäristössä kiinnostaa (ja tämä on ihan sujuva lajissaan), kannattaa varmaan aloittaa edellisestä suomennetusta nimeltä Haudatut muukalaiset.

Leighton Gage (2011). Kuoleman huokaus. Helsinki-kirjat. Suomentanut Pasi Rakas Jääskeläinen. ISBN 978-952-5874-52-5.

Toiset

Kuva/kansi: Karisto/Ilkka Kukko

China Miéville pääsi 101 spefin helmen listalle ihan heittämällä, sen verran kuuluisa ja tunnustettu uuskumman taitaja on kyseessä. Minulle herra Miéville on uusi tuttavuus - ja tunnustan suoraan, vähän pelottava lähestyä.

En näet ole kovin pitkäaikainen fantasian ystävä; tunnen enemmän vetoa scifiin, jossa voi ainakin teeskennellä, että ihmeellisiin juttuihin on rationaalinen selitys. Olen viimeisen vuoden aikana kuitenkin oppinut lukemaan myös fantasiaa ja enimmäkseen pitänyt lukemastani. Miévillen maine haastavan urbaanifantasian mestarina on silti vähän hermostuttanut - muutamat varovaiset kokeilut Portin ja Tähtivaeltajan modernien fantasianovellien kanssa eivät ole innostaneet.

Tuon epämääräisen hermostuksen vuoksi olen vetkutellut Miévilleen tarttumista, vaikka hyllyyn on jo hankittu Perdido Street Station... olinkin iloinen, kun Karistolta ilmestyi syksyllä J. Pekka Mäkelän suomentamana Toiset. Ajattelin, että suomeksi lukemalla ehkä pääsen paremmin sisään uuskumman porteista.

Toiset kertoo skitsofreenisesta kaupunkivaltiosta. Oikeastaan pitää sanoa, kahdesta lomittain ja limittäin olemassa olevasta kaupungista. Ul Qoma ja Besźel sijaitsevat maantieteellisesti samalla alueella, mutta niiden asukkaiden havaintomaailmat ovat erilliset. Kaupunkeja pitää erillään vankka näkymättömyyden perinne: Besźelissä ollessasi et näe mitään, mikä on Ul Qomaassa, ja päinvastoin. Turistit joutuvat käymään kurssin huomaamatta jättämisessä ennen kuin pääsevät vierailemaan jommassa kummassa kaupungissa; paikalliset oppivat lapsesta asti jättämään näkemättä naapurikaupungin silloinkin kun väistävät sen autoilijoita tai kiipeilevät samoissa puissa.

Tarinan kertoja on poliisitarkastaja Borlú, joka selvittelee Besźelissä kuolleena löydetyn amerikkalaisen jatko-opiskelijan murhaa. Pian käy ilmeiseksi, että kuollut nainen on tullut Ul Quomasta, ja Borlún on mietittävä kuuluuko rikos ylipäätään hänen toimivaltaansa. Kaupunkien ehdottoman erillisyyden säätöä valvoo näet salaperäinen Rikko, mahti joka rankaisee rajojen ylittämisestä, tapahtui se vahingossa tai tahallaan, sanoin tai elein. Kaupungista toiseen voi siirtyä vain yhdessä rajanylityspisteessä; jaetun kadun väärälle puolelle katsominen on aina Rikko.

Jännittävää kyllä, tämä erikoinen maailma jakaa kanssamme yleisen eurooppalaisen populaarikulttuurin ja historian. Tässä Borlú kertoo työkaverille matkastaan Berliiniin:

"Miksi sinä siellä olit?" 

"Olin nuori. Seillä järjestettiin konferenssi nimeltä 'Poliisityö jaetuissa kaupungeissa'. Siihen kuului sessioita Budapestista, Jerusalemista ja Berliinistä, sekä Besźelistä ja Ul Qomasta." 

"No voi vitun perse!" 

"Niinpä niin. Niin mekin silloin sanoimme. He olivat ihan pihalla." (s. 95)

Noir-henkinen rikostarina, vaikka onkin mutkikas ja monitasoinen, jää Toisissa ehdottomasti, noh, toiseksi Miévillen eriskummallisen miljöön rinnalla. Kaksi tietoisesti limittynyttä todellisuutta osuu ainakin minulla johonkin hermoon. Jotain kovin tuttua on siinä, miten lomittuneiden kaupunkien asukkaat ovat näkemättä, huomaamatta toisiaan.

Samaa teemme kai itse kukin, melkein joka päivä: jätämme näkemättä sellaisen, minkä huomaaminen häritsisi. Kaupungeissa jätämme näkemättä feissarit, puliukot ja kerjäläiset; kotona olemme huomaamatta silittämättömiä pyykkejä ja pesemättömiä ikkunoita; uutisissa olemme kuulematta maailmankuvaamme sopimattomia tietoja. Emme tarvitse mahtavaa Rikkoa valvomaan tätä valikoivan havainnoin tapaa. Tottumattomalta silmien ummistaminen vaatii ankaraa ponnistusta, mutta ahkeralla harjoittelulla pääsee hyviin tuloksiin... tämä lienee se prosessi, joka mahdollistaa elämisen miljonäärinä slummin vieressä.

Miévillen viesti onkin jännittävä. Hän vihjaa, että kerran silmänsä avattuaan ei voi enää oppia olemaan aidosti näkemättä. Havaintoa ei saa takaisin pulloon. Rajan yli toisten maailmaan kerran katsottuaan voi korkeintaan teeskennellä, ettei toisia ole; todelliseen näkemättömyyteen ei ole paluuta.

Tyylillisesti tämä ei ollut minusta mitenkään erityinen kirja, eivätkä henkilöt käyneet mitenkään läheisiksi, ja varmaan alkupuoliskoa olisi voinut tiivistää... mutta kokonaisuutena melkoinen lukukokemus silti. Miévillen visio on tinkimätön, älykäs, hyvin toteutettu. Lukiessaan huomaa melkein uskovansa johonkin aivan absurdiin - ja miettivänsä onko se nyt loppujen lopuksi niin absurdia.

Tykkään kirjoista, joissa on jotain purtavaa, joista jää jotain käteen. Tästä jäi.

Perdido Street Station, täältä tullaan...

China Miéville (2011). Toiset. Karisto. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. ISBN 978-951-23-5287-6.

P.S. Ei, tuo hauska Ul Qomaa ei ole suomentajan keksintöä; englanninkielinen Wikipedia käyttää samaa nimitystä Besźelin naapurista :-)

Arvioita:
Kirjavinkit
Juha Salmi Risingshadow:ssa
Raija Taikakirjaimista luki tämän englanniksi, samoin
Satu Satun luetut -blogissa ja
Liina Sivukirjastossa

Vettä kevyempää

Ajauduin taas kerran sivuraiteille lukusuunnitelmistani kun kirjastossa tuli vastaan Markku Turusen romaani. Juuston pimeän puolen jälkeen on ollut mielessä tutustua Turusen kirjoihin laajemminkin, ja Vettä kevyempää vikutteli palautettujen hyllystä.

Vettä on tarina pirtulastista ja sen haltijoista, Blomin veljeksistä. Dörtsi joutuu kotoisan onnettomuuden seurauksena sairaalaan, jolloin Kyösti-veli kutsutaan remmiin, pimeää pirtulastia noutamaan ja piilottamaan. Kolmas veli Leevi on liikenteessä kuvaajan kanssa, dokumentin teossa, ja avustaa kirkkaan kätkennässä. Apu on tarpeen, sillä Kyöstillä on ongelmia omastakin takaa; ravihevonen laukkaa, uskottomuus paljastuu ja vaimokin karkaa.

Kirjassa oli irtonainen, hyvä blues-fiilis, mutta samalla hyvin suomalainen tunnelma. Henkilöistä syntyi päässäni jotenkin kaurismäkeläinen mielikuva - ehkä siksi että Kaurismäen elokuvat ovat pyörineet mielessä Amman leffajutun jälkeen. Jotain äärimmäisen kotoperäistä on kiuasonnettomuudessa, pirtukatiskoissa ja saamattoman oloisessa, ilottomassa uskottomuudessa. Ankeudesta on onneksi tislaantunut huumoria, esteettisesti.

Kielestä tykkäsin, se oli luonteikasta muttei liian konstailevaa. Tekstissä on myös vaihtelua, rytmi ei junnaa.

Nuorten palstalla sydämeen käyvä kertomus yksinäisyydestä. Ei osaa ottaa vastaan rakkautta, vamma sielussa. Nimimerkki Olenko tuhonnut elämäni? Et sinä rakas lapsi, sinun elämäsi on vielä edessä päin, saatpa nähdä, tulee uusia ystäviä jotka hoitavat sielusi terveeksi, puhaltavat siihen lempeästi kuin äiti pipiin sormeen. Mutta minä olen jo keski-ikäinen, voisin olla isäsi, pää kaljuuntumassa, vatsaa enemmän kuin kykenen uimahousuisillani arvokkaasti kantamaan, ja nyt on perhe jättänyt uppoavan laivan. Osuma vasempaan kylkeen, sydämen kohdalle, ei paniikkia, pelastusveneet alas! Seison ryhdikkäänä komentosillalla käsi lipassa, hikoillen ja polvet tutisten, vasemman käden sormenpäillä huomaamattomasti tukea reelingistä. Hiukan kärsivällisyyttä, tämä kestää vielä vähän aikaa, iso alus uppoaa hitaasti, säiliöt eivät täyty hetkessä. (s. 161)

Juoni ei ollut järisyttävä, mutta tunnelma oli pätevän tekijän. Juuston pimeä puoli kieltämättä vaikutti enemmän, hyvässä ja pahassa, mutta Vettä kevyempää pesee mennen tullen monta muuta huumoriksi luokiteltua kirjaa. En saanut röhönauruja, mutta sellaista katkerankaihoisaa hymyä riitti. Voi meitä hassuja rassukoita...

Markku Turunen (2001). Vettä kevyempää. Jyväskylä: Gummerus.

Arvioita:
Putte Wilhelmsson Hesarissa
Nina Vuolio Kiiltomadossa

Pyhiesi yhteyteen

Jari Tervosta on muodostunut yksi tämän talven projekti, ihan puolivahingossa. Mikäs siinä, miehen tuotanto tuntuu olevan monipuolista. Koljatti oli ihan eri sukua kuin Troikkaan päättynyt historiallinen trilogia, ja Pyhiesi yhteyteen taas aivan muuta maata.

Kirjassa seurataan rovaniemeläisen pikkuroiston murhan selvittelyä ja muita seurauksia. Marsipaani-nimisen miekkosen kuolema on kuin aukeava solmu; langat purkautuvat menneen perkaamiseen ja absurdeihin välienselvittelyihin keskussairaalasta kirkkoherran virastoon. Kaikki liittyy kaikkeen - tai pitäisikö sanoa, kaikki liittyvät kaikkiin. Rovaniemen omanlaisensa elämänpiiri hengittää hyvin Tervon kirjassa, se on suurta kaupunkia ja pientä kylää yhtä aikaa.

Tarina saa makunsa kerronnallisesta ratkaisusta: jokainen luku on eri kertojan silmin nähty. Koljatin kohdalla moitiskelin kertojien samankaltaisuutta. Sitä ongelmaa ei tässä kirjassa ole. Kertojia on yli kolmekymmentä, ja joka ainut puhuu omasta perspektiivistään, omalla äänellään. Tervo leikkii kertojillaan kuin nuori rakennusmestari legopalikoilla. Välillä suoraa perusjätkän juttua, välillä ahdistunutta perheenäitiä, välillä tuhdisti absurdia kirkkoherraa. Pastorin mehukkaat manaukset ansaitsevat erityismaininnan!

Lukunäytettä on mahdoton valita niin, että se antaisi mitään kokonaiskäsitystä. Nappaan siis palan ihan alusta. Yksi kaikkien aikojen aloituksista löytyy mielestäni Arto Paasilinnan romaanista Herranen aika ("Kuolemani tuli minulle täydellisenä yllätyksenä") - ja Tervon idea on samantapainen.

Minut tapettiin vappuviikolla.

Kello ei ollut kymmentä vielä. En tiedä miten. Minä olin koko sappisen yön yrittänyt Parmesanille säpistä rahaa, jota se karhusi ryssän puolesta, en tiedä kenen puolesta ryssä, se ei koskaan kertonut, kai toisen ryssän. Nämä eivät ole yksinkertaisia asioita ollenkaan. Minulle ovat nyt joo. Aamu aavisteli vappua, koivut kauempana, kun katsoi meidän ikkunasta, taipuivat vihreään, mutta kun menin paskantamisen, yökkimisen, käsien pesun ja lehden laavaamisen jälkeen niitä vierestä katsomaan, ne olivat paljaat. (s. 7)

Aloittaa saa siis päähenkilö itse, Marsipaani. Mutta yksi kerrallaan levittyvät esiin toisten tarinat; tarinoiden välistä paistavat paljaina ristiriitaisuudet. Marsipaaneja on yhtä monta kuin hänet tunteneita ihmisiäkin. Emme tiedä toisistamme, emme ymmärrä toisiamme, tuntuu Tervo sanovan. Rakastavaisetkin elävät omissa maailmankaikkeuksissaan, onnellisina ehkä juuri siksi että eivät toistensa tunteista tajua.

Ei kannata kuitenkaan pelästyä juhlallista analyysia - näin ajattelin vasta jälkeenpäin. Lukiessa on liian kiire nauraa ja ärsyyntyä vuoronperään, roikkua polveilevan tarinan liepeissä kiinni. Ei siinä ehdi syvällisiä miettiä. Hyvä niin; osoitteleva filosofialäksy kaunokirjallisuudessa voi ehkä tuottaa kirjallisuuspalkintoja, mutta lukukokemusta se tuskin parantaa.

Pyhiesi yhteyteen on melkoinen taidonnäyte. Vaikea kerrontarakenne ja monimutkainen juonikuvio yhdessä ja samassa romaanissa, siinä olisi helposti voinut sortua omaan näppäryyteensä. Jos en olisi jo lukenut myöhempiä tervoja, väittäisin nyt että tätä hän ei ylitä. Onneksi tiedän paremmin.

Jari Tervo (1999, alkuperäinen 1995). Pyhiesi yhteyteen. Porvoo jne.: WSOY.

Arvioita
Sallan lukupäiväkirja
Sata kirjaa vuodessa
(yllättävän vähän löytyy - tästä huomaa miten uusi juttu netti on :D )

Murha laitumella

Penjamin mainitsi tämän kirjan kevään lukulistansa yhteydessä: "lampaat (!) ratkovat rikoksia"... Lampaat? Tietysti se oli pakko lainata.

Ajattelin jotenkin epämääräisesti, että lampailla olisi kirjassa pienehkö rooli. Tiedättehän, tyyliin koira-joka-ei-haukkunut. Olin väärässä.

Kyse on todellakin dekkarista, jossa lammaslauma päättää selvittää miten heidän paimenensa George päätyi laitumelle elottomana lapio ruumiissaan. Muitakin rikoksia ja outouksia lampaiden setvittäväksi tulee, sillä totisesti ihmisten tiet ovat mutkikkaita. Onneksi lauma ei ole ihan tietämätön ihmisten maailmasta, sillä George on pitänyt tapanaan lukea lampailleen. Iltasadut ovat hyväksi lapsille, mikseivät siis lampaillekin? Ainakin neiti Maple, mahdollisesti maailman viisain lammas, on selvästi ottanut opiksi kuulemansa rikosromaanin puolikkaan.

Swann onnistuu mainiosti kehittelemään lampaille oman varsin uskottavan ja johdonmukaisen tavan hahmottaa maailmaa. Rakenteellisesti Murha laitumella on yksioikoinen, lukuunottamatta muutamia unijaksoja. Takautumien virkaa tekevät joidenkin lampaiden muistot, jotka Georgen kuoleman jälkeen osoittautuvat merkityksellisiksi.

Kieli on hyvää ja sujuvaa. Alkuteos on ilmeisesti ollut saksankielinen. Lukunäytteen otan ihan alusta:

"Se on voinut olla vain ihminen - tai erittäin iso apina." Othello oli viettänyt hyvin järisyttävän nuoruuden Dublinin eläintarhassa, johon se muisti viitata aina tilaisuuden tullen. 

"Ihminen." Maple nyökkäsi tyytyväisenä. Epäiltyjen määrä väheni nopeasti. "Minusta meidän on selvitettävä, millaisesta ihmisestä on kyse. Sen olemme vanhalle kunnon Georgelle velkaa. Kun kulkukoira raateli jonkun karitsoistamme, hän yritti aina löytää syyllisen. Sitä paitsi George oli meidän. Hän oli meidän paimenemme. Ei kellään ole oikeutta iskeä häneen lapiota. Tämä on sudetusta, murha!" (s. 14)

Juonta ei kannata paljastaa, sillä tarina saa makunsa lampaiden pyrkimyksistä ymmärtää ihmisten kummallisia toimia ja tarkoituksia, siitä miten ne tulkitsevat ja reagoivat tapahtumiin. Hykerryttäviä hetkiä riittää myös lampaiden omien keskinäisten suhteiden kehityksessä.

Tuskin haluaisin lukea tusinoittain dekkareita, joissa lampaat ovat pääosassa - mutta yksittäisenä erikoisuutena Murha laitumella oli herkku. Jos piti Ruohometsän kansasta, tai tykkää leppoisista dekkareista, nauttii luultavasti myös tästä.

*ei onneksi tykkää lampaanlihasta*

Leonie Swann (2007). Murha laitumella. Helsinki: WSOY. Suomentanut Helen Moster.

Arvioita:
Milla Autio Hesarissa
Antti Nisula Savon Sanomissa

Identity crisis

Taisin mainita aiemmin, että minulla on elämäni toinen e-kirja kesken. Nyt se on luettu loppuun. Ajelimme musikaaliin Tampereelle, ja käytin matka-ajan e-kirjoihin. Automatkalla pimeillä teillä itsevalaiseva kirja on ihan oikeasti hyvä juttu...

Identity crisis tuli ostettua puolivahingossa Kimble Store -testinä. Valinta tuli tehtyä osittain hinnan perusteella. Tämä on tekijänsä esikoinen, alkujaan julkaistu vuonna 2004, ja sen sai Amazonista sähköisenä alle kolmen dollarin.

Crisis on melko perinteinen perusdekkari ilman mitään erityistä viehätystä; siksi se on jäänyt pitkäksi aikaa kesken. Alun perin murhia on yksi, ja niihin tuntuu liittyvän identiteettivarkauksia. Identiteettivarkauksien käsittely olikin kirjan mielenkiintoisimpia puolia - toisen identiteetin vieminen on minusta sellainen uuden vuosituhannen rikos, josta ei ole vielä kovin paljon kirjoitettu.

Kertoja on Sam McRae, sinkku naispuolinen asianajaja, joka on perustanut oman toimiston eikä erityisemmin tunnu onnistuvan miessuhteissaan. Lukiessani mietin, että Sam muistuttaa Sue Graftonin Kinsey Millhonea - osapuilleen samalla tavalla kuin meikäläisen lumilautailu muistuttaa Peetu Piiroisen suorituksia. Samoilla vehkeillä ollaan liikkeellä ja alamäkeen mennään - ja siihen se yhdenmukaisuus sitten loppuukin. Kinseyssä on särmää ja persoonallisuuttakin, Sam ei jaksa kiinnostaa. Teksti on sinänsä sujuvaa ja rakenne konstailematon.

The house had an odd, thrown-together look - a stucco exterior with a Spanish tile roof, a kind of Tudor design around the windows, and a front porch, columned southern style and flanked with overgrown hydrangea and roses. If an average person lived there, the place would be ugly. Since the owner had dough, it qualified as unique and eclectic. (location 1883)

Juoni ei ollut surkea, mutta ei erityisen kehuttavakaan, dekkariksi. Identity crisis on rakennettu pitkälti tuollaiselle amerikkalaisen rikossarjan peruskaavalle. Nykyään niitä ei tule juuri katsottua, mutta C.S.I.:n vanhana veteraanina veikkasin pari keskeistä käännettä oikein.  

Ei tullut polttavaa tarvetta etsiä lisää. 

Ja koska matka oli pitkä niin latasin mukaan yhden Kingin novellin (en taida siitä erikseen kirjoittaa, vaikka tulikin jo luettua), yhden kotimaisen klassikon ja yhden ulkomaisen melko-klassikon... Edellisestä kuulette varmaan pian, mutta jälkimmäisen kanssa voi kestää. 1580 e-sivua! E-kirjoja tulee toistaiseksi luettua lähinnä matkoilla, joten voi mennä jonkin aikaa ennen kuin siitä raportoidaan täällä. 

(Loppuun urputusta: yllättävän huonosti on löytynyt sähköisenä etsimiäni kirjoja... Kindle-kirjan saa kyllä heti, mutta mitä se auttaa jos saatavilla ei ole sitä mitä haluan? Klassikoita kyllä löytyy kiitettävästi ja best-sellereitä, mutta niitä kirjoja ja kirjailijoita, joita olen erikseen etsinyt sähköisenä, ei ollenkaan. Jotenkin olin kuvitellut että kindle-versiona löytyy osapuilleen kaikki 2000-luvulla julkaistu englanninkielinen. Hah. Hah.)

Debbi Mack (2009). Identity Crises. Kindle edition.

Full Dark, No Stars

Markku Turusen Juuston pimeän puolen jälkeen teki mieli jotain vähemmän haastavaa ja varmempaa. Lukemattomien Amazon-pinosta otin Stephen Kingin kokoelman Full dark, no stars. Jotkut Kingit ovat parempia kuin toiset, mutta yksikään ei ole vielä ollut minusta surkea; taattua laatua siis tiedossa.

Ja olihan se sitä. Jos tykkää Kingistä yleensä, tykkää luultavasti myös tästä - jos ei niin ei. Ei tämä minusta tekijänsä tähtihetkiä ole. Novellikokoelmista vaikkapa Different Seasons on minusta ihan eri galaksissa. (Se kestäisi varmaan lukemisen vielä kolmannenkin kerran.)

Jossain määrin Kingin jutuissa alkaa kaikissa olla tietty tuttuus. Kerronnalliset maneerit tunnistaa. Se ei fania haittaa. King saa henkilönsä elämään, lukijansa kiinnostumaan... ja yleensä tapahtumat ovat sen verran fantastisia, etteivät ne vainoa unissa. Joidenkin tarinoiden peruskysymykset jäävät jäytämään, ehkä siksi että kauhujuttujen takana on tunnistettavia reaalielämän ongelmia.

Full dark piti sisällään neljä novellia. Nelikko oli keskenään varsin erilainen, vaikka kaikissa jollain tavoin oli kyse punttien tasaamisesta, oikeudenmukaisuudesta - tai siitä mikä oikeudenmukaisuudeksi kenellekin kelpaa. Mutta yhtenäistä moraliteettia tarinoista on ehkä turha hakea; en usko että näitä on varsinaisesti kirjoitettu setiksi.

Vähiten nautin pisimmästä kertomuksesta "1922"; siinä oli jotain hajanaista ja hataraa, enkä muutenkaan pidä valtoimenaan roiskuvasta verestä. Eniten miellytti viimeinen, "A Good Marriage", jossa vaimolle selviää 27 vuoden avioliiton jälkeen jotain aivan uutta miehestään... Jännitystä ja vähän miettimisen aihettakin. Pidin vastuun pohdinnasta tässä tarinassa. Näinhän se on, perhe ui tai uppoaa yhdessä, sillä jokainen on käytännössä vastuussa toistensakin tekemisistä.

"Hey, honey, how are you?"

"Upright and sniffin the air. You?"

There was a long silence. It felt long, anyway, although it couldn't have been more than a few seconds. In it she heard the somehow terrible whine of the refrigerator, and water dripping from the faucet onto the teakettle she's dropped in the sink, the beating of her own heart - that last sound seeming to come from her throat and ears rather than her chest. They had been married so long that they had become almost exquisitely attuned to each other. Did that happen in every marriage? She didn't know. She only knew her own. Except now she had to wonder if she even knew that one. 

"You sound funny," he said. (s. 280)

Taattua laatua mutta ei saa kippuralleen ihastuksesta. Jos ei ole tutustunut Kingin novelleihin, kannattaisi aloittaa mieluummin tuosta aiemmin mainitsemastani kokoelmasta, joka on suomennettu nimellä Kauhun vuodenajat.

Stephen King (2010). Full Dark, No Stars. London: Hodder & Stoughton.

Tässä The Telegarph'n arvio, joka ei hauku jos ei ylistäkään; The Guardianissa ilmestynyt Neil Gaimanin arvio on selvemmin myönteinen.

Cryoburn

Posti toi alkuviikolla ihanan paketin: Amazon muisti ennakkotilaukseni ja lähetti viimeisimmän osan Lois McMaster Bujoldin ainutlaatuista Miles Vorkosigan -sarjaa. Ihan sama mitkä kirjat hyllyssä ovat odottaneet lukuvuoroaan, Milesilla on etuajo-oikeus. Osoitti ennennäkemätöntä kypsyyttä että ylipäänsä pystyin lukemaan loppuun kesken olleen Pirjo Hassisen kirjan ennen kuin astuin Cryoburn'n pyörteeseen.

Juonen puolesta Cryoburn on tyypillistä Miles Vorkosiganin puolijuoksua. Vaikka Miles tässä kirjassa on jo lähes neljänkymmenen, ei hänen tahtinsa ole merkittävästi hidastanut eikä taipumus ryhtyä pelastamaan jokaista tielleen osuvaa hylkiötä haihtunut. Cryoburn'ssa Miles on Keisarillisen Tarkastajan virkansa puitteissa perehtymässä laajamittaisen kryoniikan eli ihmisten syväjäädyttämisen seurannaisvaikutuksiin taloudelle ja demokratialle. Kiboun planeetalla syväjäädytykseen siirtyneiden kansalaisten äänioikeudet on luovutettu kryofirmoille, huonoin seurauksin. Miles pelastaa pari kryo-orpoa, paljastaa paikallisten korporaatioiden pahat puuhat, sekoittaa pahanpäiväisesti paikallisen lähetystön elämän ja auttaa yhteiskunnan hylkiöt paremman tulevaisuuden alkuun. Milesin yksityiselämä on tällä kertaa sivuosassa. Lapsikatras on kasvanut ja suru-uutisiakin kuullaan.

Rakenteen puolesta Cryoburn on varsin suoraviivainen, eikä tekstikään ole erityisen mutkikasta tai muuten mieleenpainuvaa. Juju on maailmassa, tarinassa, Milesissa.

Miles made encouraging noises. If there was one skill Miles had honed in his youth, it was how to please an old man by listening to his complaints. Yani needed no more than a nod to launch into a comprehensive denunciation of modern Kibou, a world with no need nor place for him. Some of his phrases were so practiced they came out in paragraphs, as if he'd told them over to anyone who would stop to listen. Which, by this point, was no one - the few other residents who drifted in gave Yani's table a wide berth. His rheumy eye brightened at this new audience who didn't show visible signs of wanting to chew through his own leg to get away, and Miles's suspect druggie status was temporarily forgotten. (s. 55)

Joihinkin mielikuvitusmaailmoihin, joihinkin henkilöhahmoihin kiintyy niin ylettömästi, ettei niitä voi oikeastaan arvioida. Olen ollut hulluna Vorkosigan-tarinoihin ensimmäisestä alkaen. Nämä ovat hauskoja kirjoja vakaaseen komediasarjatyyliin, värikkään romanttisia ritaritaruja avaruusoopperan tapaan, galaksiluokan tarinoita ihmisenkokoisista motiiveista. Varsinainen salaisuus on kuitenkin päähenkilön persoonallisuudessa. Kuinka voisin olla pitämättä lyhytkasvuisesta neuroottisesta nerosta, joka saa vastustajan kuin vastustajan solmuille manipulaatioillaan, mutta on samalla aseistariisuvan avuton omien sukurasitteidensa edessä? 

Kuten huomaatte, minun on todella vaikea sanoa mitään järkevää tästä kirjasta. Objektiivisuutta tavoitellen joudun toteamaan, ettei tämä ollut sarjan parhaita. Narratiivia viedään eteenpäin enemmän sivuhahmojen (karkulaispoika Jinin ja asemies Roicin) kuin Milesin itsensä avulla. Toiminta on entisellään, mutta dynaamisimmat suhteet puuttuvat - samoin ahdistus. Miles on parhaimmillan silloin kun hän haluaa jotain mitä ei näytä voivan saada. Cryoburn'ssa Miles tosin saa jotain mitä ei halunnut, mutta vasta lopussa. Järisyttävimmät tapahtumat on säästetty viimeisille sivuille.  

Miles Vorkosiganin ura ja maailma ovat ehkä vähän epäuskottavia, mutta oi-niin-viihdyttäviä. Nämä ovat scifi-iloittelua parhaimmillaan. McMaster Bujold pitää sen verran kiinni tieteellisen spekulaation pelisäännöistä, että voin selittää itselleni kaiken tämän mahdolliseksi. Jopa Milesin kotiplaneetan absurdille kulttuurille annetaan sarjan mittaan jonkinlainen selitys. Sarjan maailma on sisäisesti johdonmukainen, ja Miles Vorkosigan mahdottomine tilanteineen tekee loput. McMaster Bujold onnistuu myös tuomaan jokaiseen kirjaan juuri sen verran ihmisyyttä ja sosiaalista spekulaatiota, ettei homma luisu ihan puhtaaksi komediaksi, vaikka henkilöt ovatkin tyyliteltyjä.       

Warrior's Apprentice, Master-at-arms, Mirror Dance ja Civil Campaign ovat parempia osia sarjassa, ja Memory ehkä yksittäisenä romaanina paras. Siinä Miles kohtasi rajansa. Lukeminen kannattaa kuitenkin aloittaa Warrior's Apprentice -kirjasta, joka on Milesin saagan ensimmäinen. Aiemmat Vorkosigan kirjat keskittävät hänen vanhempiensa tekemisiin, eikä niissä ole samaa imua.

Voi, nyt tekee mieli lukea nämä kirjat uudestaan... mutta kun kaukolainat odottavat... *huoh* 

Lois McMaster Bujold (2010). Cryoburn. New York: Baen Books. 

SFFworld.comin arviointi löytyy, samoin GeekSpeak Magazinen. 

Quantum thief

Tämä kirja oli scififanin tietenkin pakko tilata, kun se Amazonin suosituslistalle ilmaantui; harvoinpa suomalaisia kansainväliselle scifiareenalle pongahtaa.  Edellisen kerran taisi tapahtua jossain toisessa todellisuudessa?

Quantum thief'n suhteen ei ollut erityisiä odotuksia, vain puhdasta uteliaisuutta, kuten esikoiskirjailijoiden kohdalla yleensäkin. Kirja kertoo nimensä mukaisesti varkaasta, mutta varkauksista ei varsinaisesti ole kysymys. Kirjan keskeiset henkilöt etsivät jotain kadottamaansa: ihmistä, entistä lämää, vapautta, oikeutusta, vastauksia. Oikeus omiin muistoihin ja siten omaan identiteettiin, omaan todellisuuteen, näyttäisi olevan keskeinen kysymys. Mutta älkää menkö lankaan: tämä on kuitenkin ennen kaikkea toiminnantäytteinen nano- ja avaruusooppera, ja filosofiset teemat jäävät lukijan oman konstruktion varaan. Quantum thief'ssä tapahtuu niin paljon ja niin monimutkaisissa ympäristöissä, että lukijalla on täysi työ pysytellä kärryillä; tulkita voi sitten jälkeenpäin jos huvitusta riittää.

Quantum thief yhdistelee dekkari- tai veijariromaanin juonta scifistiseen ympäristöön, ja tekee sen ihan onnistuneesti. Välillä sankarin teflonpinta vähän huvittaa, mutta se nyt on pientä seikkailun keskellä. Kirjassa tapahtuu koko ajan, ja useimmat tapahtumista ovat kiinnostavia. Idearyöpytyksestä ja ympäristön haastavasta tekstuurista tulee mieleen Greg Egan, Alistair Reynolds tai jopa Ian M. Banks. Ensimmäisen kolmanneksen kirjasta saa melkein tuskailla selvittääkseen itselleen missä mennään. Rajaniemi on rakentanut maailman, jossa on paljon nykyarjelle vieraita elementtejä. Tapahtumapaikan arkkitehtuurikin alkoi aueta vasta loppupuolella.

Onneksi henkilöiden motivaatioissa pysytään enemmän tai vähemmän inhimillisen rajoissa. Henkilöt olivat kiinnostavia. Kaikkiaan tuli kuitenkin tunne, että vaikka Quantum thief on itsenäinen teos, paljon pannaan paukkuja suuremman saagan rakentamiseen. Jean le Flambeurin ja Mielen seikkailut ovat vain välinäytös Founderien sisällissodassa, johon epäilemättä pääsemme myöhemmin perehtymään.

(Vanhakantaista urputusta väliin: vaikka nykyscifin ulottuminen mielen ilmiöiden alueelle tuottaa ajatuksia herättävää kirjallisuutta, muistan joskus kaiholla Asimovin Säätiö-universumia ja Larry Nivenin Tunnettua Avaruutta. Niiden perussäännöt ymmärsi nopeasti ja sitten saattoi keskittyä rauhassa tarinaan ja sen ideoihin. Nykyiseen tyyliin ei kuulu, että lukijalle kerrotaan juuri mitään... miljöön historiaa ja pelisääntöjä saa itse yrittää koostaa parhaansa mukaan. Sivulauseessa selitetään tosin uudet termit. Sinänsä hauskaa, että lukijaa ei ainakaan aliarvioida, mutta...)  

Tyylistä en osaa sanoa oikein mitään - sisältö lukemattomine yksityiskohtineen jätti sen varjoonsa. Kielellinen energia meni sanastoon.  *pyyhkii hikeä otsalta*

I sit down on a wrought-iron bench on the edge of the agora, just short of the boundary of the public sphere. The Oubliette is a society of perfect privacy, except in the agoras: here, you have to show yourself to the public. The people change their behaviour instinctively as they move from the avenue to the agora: backs straighten, and it is as if everyone walks with exaggerated care, greeting people with curt nods. What happens there is remembered by everybody, accessible to everyone. Places of public discussion and democracy, where you can try to influence the Voice, the Oubliette's e-democracy system. Also good for the cryptoarchitects: publicly available data, to help shape the evolution of the city - 

How do I know all that? I could have gotten all that from the little exomemory that came with the temporary citizenship and the Watch that Mieli bought for us. But I didn't: I didn't 'blink - consciously focus on retrieving information from the Oubliette's collective data bank. (s. 61) 

Mahdollisesti tämä olisi toiminut minulle paremmin suomennoksena ja sellainen onkin kuulema maaliskuussa tiedossa. Mutta jotenkin minua vaivasi ajatus, että tämän suomentaa joku muu kuin Rajaniemi itse; sellaista muistan jostain lukeneeni.

Kaikkiaan pidin kirjasta, vaikken ihan hurmokseen asti. Mutta taatusti luen seuraavankin osan, sen verran vaikuttava on depyytti.

Hannu Rajaniemi (2010). Quantum thief. New York: Gollanz.

ScifiNow-sivustolla kehutaan, samoin Guardianin lyhyessä arvioinnissa. Haa - löytyy myös haastattelu, jossa vahvistetaan tieto suomentajasta.  Suomessa tätä on lukenut Aamuvirkku yksisarvinen näemmä, ja Kauppalehdessä on ilmestynyt arviointi.