Caroline Alexander: The Bounty

Sopi luettaksi rannalla.

Tämä kirja on ollut lukulistalla vuodesta 2010... mutta eipä hätiä mitiä, nythän se tuli luettua. Pitkästä aikaa kunnon historiaa! Jos ei Tudor-elämäkertoja oteta lukuun, en ole ikuisuuksiin lukenut historiaa. Tauon jälkeen todella maistui.

Asiaa auttoi se, että Caroline Alexander on erinomainen kirjoittaja. The Bounty on paitsi perinpohjainen ja uskottava myös erittäin viidyttävä kuvaus legendaarisesta kapinasta ja sen jälkipyykeistä. Varsinaisen HMS Bountyn kapinan lisäksi Alexander käsittelee perusteellisesti kapinaa seuranneen oikeudenkäynnin ja siihen liittyneen mielikuvasodan. Myös viimeisten kapinallisten löytyminen Pitcairn Islandilta kuvataan.

***

Tarina on hyvä muistutus siitä, että niin on jos siltä näyttää. Alexanderin tulkinnan perusteella kapteeni Bligh'n huono maine on tosiaan kaikkea muuta kuin ansaittu. Kapinallisia tukivat heidän vaikutusvaltaiset sukulaisensa, joiden oli omankin maineensa tähden tärkeää siirtää syyt uhrin harteille. Kapinoivat upseerit olivat aristokraattista sukua; ei käynyt päinsä että heidän ajateltiin vältelleen velvollisuuksiaan.

Alexander myös tuo esille infosodan yhteyden orjakauppaan: Bligh'n matkan tarkoitus oli siirtää leipäpuun taimia käytettäväksi siirtokunnassa, jonka talous perustui orjuuteen. Orjuuden vastustajien näkökulmasta hän ei siis ollut tutkimusmatkailija ja kartoittaja vaan iljettävän instituution tukija.

Tarina jaloista kapinallisista osoittautui suositummaksi kuin totuus. Ja ymmärtäähän sen; totuuden selville saaminen on usein työlästä ja tunteisiin vetoava romantiikka on usein houkuttavampaa.

***

Suosittelen! Ja jälkiruoaksi kannattaa uteliaan myös vilkaista Pitcairn Islandista kertovaa wikipedia-artikkelia. Alexaderin kyyninen suhtautuminen kapinallisten ihannoituun eloon eristyneellä saarella tuntuu varsin oikeutetulta.

The Bountyn yhteydessä tuli myös mieleen Elizabeth Gaskellin North and South, jossa protagonistin veli Frederik joutuu piileksimään ulkomailla kapinoituaan laivalla julmaa kapteenia vastaan. Kapteeni lasketaan mereen selviytymään pelastusveneellä.

Gaskell kirjoitti tarinansa noin 60 vuotta Bountyn tapahtumien jälkeen. Gaskellin tematiikkaan veljen kapinointi heikkojen puolustamiseksi sopii toki monestakin syystä, mutten silti voi olla ajattelematta, että Bountyn tunnistettava ja suosittu legenda oli yksi syy tehdä veljestä nimenomaan kapinoiva meriupseeri.

Gaskellinkin piti saada tarinansa myytyä - ja HMS Bountyn tapauksessa totuus on vähintään yhtä ihmeellinen kuin tarut yleensä.

Caroline Alexander (2003): The Bounty - The True Story of the Mutiny on the Bounty. 

Muita arvioita: 
Simon Winchester The Telegrapissa kehuu
David Smith The Observerissä  samoin

Paula Havaste: Tuulen vihat

Paula Havasten Tuulen vihat osui käsiin ihan sattumalta kirjastossa: se oli tyrkyllä pikalainahyllyssä. Vaikka usein päädynkin palauttamaan tällaiset herätelainat lukemattomina kirjastoon, jokin pikalainoissa viekottelee. Yllätyksellisyys? Tunne että tekee löytöjä? Ehkä uskon, että kirjan on pakko olla hyvä, jos sitä täytyy pitää tarjolla pikalainoissa.

Kalenteri on ollut niin täynnä, että ankara kahden viikon laina-aika oli osoittautua ylivoimaiseksi, mutta ehdin kuin ehdinkin lukea Vihat. Luettuani olin sen verran utelias, että googlailin kirjailijaa; ilmeisesti Havaste on kirjoittanut näitä historiallisia romaaneja vaikka kuinka monta, mutta minulta ne ovat jotenkin jääneet silmien väliin. Nimi kuulosti tutulta, siinä kaikki. Höh.

Tuulen vihat kertoo yhden talon ja etenkin yhden nuoren naisen elämästä 1100-luvulla. Äiditön Kertte on isänsä perijä ja joutuu lopulta hakemaan vävyn taloa pitämään. Kertte on keskushahmona vähän etäinen eikä erityisen sympaattinen tyyppi.  Havastella on kuitenkin taito saada lukija eläytymään vahvasti erilaiseen maailmankuvaan. Kirjaa lukiessani uskoin ilman muuta henkinaisiin ja -lapsiin, joiden kanssa Kerttekin seurustelee.

Tuulen vihat toi taas mieleen ajatuksen, että ympäristöllä todella on merkitystä... Kukahan itse mahtaisin olla, jos olisin kasvanut lukutaidottomana pikkuriikkisessä perheyhteisössä? Jos lähin naapuri olisi päivän matkan päässä? Jos olisin värjännyt omat lankani ja neulonut omat nuttuni ja haaveillut lasihelmestä suurenakin aarteena?

Hmm. Mitähän mahtavat pitää "lasihelminä" 2900-luvulla? Tai mitä tuumisi isoisoisoäitini (jonka kutomaa mattoa voi ihailla kirjan alla kuvassa) HD-kanavista?

Asiaan eli kirjaan. Itse tarina on juonellisesti vähän olematon, mutta loppupuolen ovela käänne oli kutkuttava. Mitä kieleen tulee, vanhaa puheenpartta tavoittava (?) tyyli antoi se oman sävynsä. Havasten tietojen runsaus on kirjan suuri rikkaus. Erilaista loitsu- ja uskomustietoutta suorastaan tirisee sivuilla. Yhtään enemmän ja tarina tikahtuisi taikoihin!

Tässä tyyli- ja taikanäyte:

- Pian karjaa on kahden lehmän verran, jos Leppä pyöräyttää lehmäisen vasikan. Lampaat lisivät sitäkin enemmän. Ajatteles, Kertte, maitoa ja piimää niin paljon kuin vain jaksetaan juoda, ja villalankavyyhtejä! Ja mikä määrä makkaroita ja suolalihaa, ajatelkaa sitä! 

- Älä puhu tuollaisia ääneen, Sule kähisi taljaltaan. - Kade iskee, kun paljosta onnesta puhutaan. Koputa äkkiä puuta! (s. 179)

Ehkei tässä ihan kaikki ole niin paljon muuttunutkaan.

Tuulen vihoja voi suositella aikakaudesta ja kansanperinteestä kiinnostuneille ja miksei myös vahvoista naishahmoista tykkääville. Minulle tämä kolahti sen verran, että panin varaukseen myös seuraavan osan.

Paula Havaste (2014). Maan vihat. Gummerus. 987-951-9718-0.


Arvioita:

Morren makuun Havasten arjen magia osui tismalleen.
Amma nosti esiin luonnonkierron merkityksen kirjassa, peesaan.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kuva/kansi: Schildts&Söderstöms/Anders Carpelan

Kirjoitanpa vihdoin ylös ajatukseni tästä kirjasta, joka itse asiassa tuli luettua jo viikkoja sitten. Elämä elämältä on kumminkin pysynyt kirkkaana mielessä; juonen idea on kiinnostava ja toteutus taidokas.

Tutustuin sattumalta Atkinsoniin alkusyksystä dekkaristina ja tykästyin - pari Brodie-pokkaria lisää odottaa joululomaa rannalla. Myös tämä erilainen Atkinson houkutti ihan sillä perusteella, vaikka jälleensyntymä ei aiheena ole lemppareitani. Mutta Elämä lupasi myös kiinnostavaa ajankuvaa 1900-luvun alkupuolelta... ja jotenkin ajattelin, että Atkinsonilta voisi odottaa keskivertoa freesimpää tulkintaa vanhasta kunnon "mitäs jos..." -kuviosta.

Elämä elämältä kertoo nuoresta naisesta nimeltä Ursula. Ursula murhaa Hitlerin ennen kuin tämä pääsee edes valtaan, ainakin jos kaikki menee tismalleen oikein. Useimmiten ei mene: Ursula elää elämä elämältä kohtaloa, joka on jotenkin väärä. Hän myös itse tiedostaa sen, tuntee potentiaalisten tulevaisuuksien värinän hämärästi arjen takana, mutta kuolee ja elää silti kerta toisensa jälkeen löytämättä oikeaa polkua.

Paitsi kerran? Lopulta?

"Unohda konekirjoitus", Pamela kirjoitti Leedsistä, "sinun pitäisi lukea filosofiaa yliopistossa, sinulla on siihen oikeanlainen mieli. Vähän niin kuin terrieri uskomattoman väsyttävän luun kimpussa." (s. 236)

Romaanin ydin on sinänsä simppeli. Elämä kertoo siitä, että kaikki on kovin pienestä kiinni. Lähtö on aina lähellä (totta kai!) mutta lisäksi pitäisi muistaa, että pienimmilläkin päätöksillä voi olla arvaamattomia seurauksia. Ursulan tarinoissa tulee taas todettua, että kuolema ei ehkä ole aina se pahin vaihtoehto. Joskus on seuraavaan päivään eläminen voi tuntua vielä kovemmalta.

Vähän samaa haarautuvien polkujen ideaa käytti Shriver romaanissaan Syntymäpäivän jälkeen, mutta Elämä oli yhtä aikaa sekä kevyempi että raskaampi luettava. Atkinsonin tempo on nopeampi ja teksti kulkee kepeästi kuplien raskaillakin poluilla. Toisaalta Ursulan ja hänen lähipiirinsä kohtaloissa on tietty masentava myllynkivien väliin jäämisen tuntu, joka Shriverin tarinasta puuttuu. Enimmäkseen Ursulan käy huonosti. Siinä on jotain ankean vääjäämätöntä... mutta toisaalta kiehtovaa.

Noh, lukijahan pääsee lopulta aina karkuun. Ja hyvillä mielin - Elämä oli siitä mukava romaani, että lukiessani olin tukevasti koukussa mutta loppuun päästyäni silti tyytyväinen. Usein tällaisen polveilevan tarinan loppu on jonkinasteinen lässähdys, mutta tässä kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

(Itse asiassa mieleeni tuli tietokonepeli. Tiedättehän, sellainen jossa yritetään selviytyä sokkelosta tai etsitään aarretta tai sen sellaista. Hirviöt syövät sinut, putoat kuiluihin, rakennukset romahtavat niskaasi ja aina välillä kuolet nälkään unohdettuasi poimia hillopurkkeja matkalla. Mutta lopulta - aloitettuasi sadannen kerran alusta - pääset perille! Game over. Jää tyhjä mutta tyytyväinen olo.)

Atkinsonin proosa on kirkasta muttei ylenmäärin tyyliteltyä. Eläväistä tekstiä, joka antaa tarinalle tekstuuria. Suomentaja Kaisa Kattelus on minusta tehnyt hyvää työtä.

Jos tykkäät historiallisista romaaneista ja perheromaaneista, etkä vieroksu pientä irrealismia, tämä on lukemisen arvoinen.

Kate Atkinson (2014). Elämä elämältä. Suomentanut Kaisa Kattelus. Schildts&Söderströms. 978-951-52-3358-5.


Arvioita:
Kirsille kolahti
Myös Lumiomenan Katja tykkäsi

Kalle Päätalo: Koillismaa

Unettomuusko vaivaa? Tätä oikeasti kysyttiin kun minut nähtiin Koillismaa kainalossa. Mutta ei: muuan kamu vain haastoi minut lukemaan Päätaloa.

Käsitykseni Päätalosta ei ole ollut mitenkään erityisen positiivinen, ja tuskin olisi spontaanisti tullut tuotteliaan herran tuotantoon tartuttua, mutta kun kerran erikseen ehdotettiin... miksikäs ei? Onhan se vähän epäreilua irvistellä kirjailijalle, jonka ainuttakaan teosta ei ole lukenut, ja irvistellä vain siksi, että mokoma on mennyt laatimaan 26-osaisen omaelämäkerran. Tuollainen sarjatuli antaa mielestäni lähtökohtaisesti vaikutelman taipumuksesta liialliseen pitkällisyyteen ja ylenmääräiseen sanankäyttöön. Itsehän tunnetusti punnitsen kirjevaa'alla jokaisen tavunkin, joten ennakkoluuloni ovat varmaan ymmärrettäviä.

Koillismaa kuvaa elämää Pudasjärven, Taivalkosken ja Kuusamon tienoilla* joskus 30-luvulla. Keskushenkilöksi nousee nuori Kauko Sammalvuo, joka jo poikasena joutuu tosissaan ottamaan roolia perheen elatuksessa. Korpitorpassa ei isän kuoltua leipä katraalle riitä, eikä kunnan köyhäinapu ole herkkua. Kauko kuitenkin rakastaa äitiään ja sisaruksiaan eikä valita työtaakkaansa. Tutuksi tulee myös kylän muu kantajengi - rikkaat, raatajat ja radikaalit - sekä ennen kaikkea uusi tulokas, Tampereelta pohjoiseen ajautunut kulkumies.

Luonto ankarine ehtoineen on vahvasti läsnä Koillismaassa, mutta niin sen kai kuuluukin olla. Pohjoisen tarinoissa on pohjoinen väkisinkin yksi päähenkilöistä. Taivasta on siellä niin paljon. Silti melkein suuremman vaikutuksen teki kylän yhteisön ja ihmisten arjen kuvaus. Toisaalta olosuhteet ovat muuttuneet paljon - harva enää kirjaimellisesti täällä vilua ja nälkää kärsii - mutta toisaalta syvä juopa hyvinvoivien ja ahtaalla olevien välillä on tutunoloinen.

[--] isäntä pussautti syvät rintasavut huulipartansa lävitse. Hän laskeutui selkäpiilleen höyläpenkille ja alkoi rauhassa tupakoida. Kauko odotti väristen, millainen vastaus tulisi olemaan. Muutaman kerran, varsinkin viime syksyn aikana, hän oli kirjoittanut lupalapun kunnan laskuun annettavasta jauhosäkistä ilman estelyitä. Kerta kerran perään olivat kuitenkin paperilaput hellinneet yhä vastenmielisemmin tylyn ilmeen ja pistelevien huomautusten myötäileminä. 

- Nytkö se on jo muutettu paskaksi kokonainen jauhosäkki? [--] (s. 49)

Koillismaassa nälkä on kirvelevä häpeä. Onko mikään muuttunut paitsi ehkä hädän aste? 30-luvun savottojen pätkätyöläiset olivat ehkä vielä heikommalla pohjalla kuin nykypäivän osa-aikaduunarit. Silti mietin lukiessani onko ero kummoinenkaan. Hulppeaa tiliä tekevien johtajien on helppo kuitata nollatuntisoppareilla puurtavien ravintola-apulaisten toimeentulo-ongelmat itseaiheutetuiksi. Kansalaispalkalle naureskelijat, lukekaapa Koillismaa. Tai jos Päätalo pelottaa, tämä.

Päätalo on kieltämättä melkoisen yksityiskohtainen kuvailija, mutta lama-ajan elämässä selkosen maisemissa oli meikäläiselle sen verran eksotiikkaa, etten kokenut maisemien maalailua kyllästyttäväksi tai tyyliä liian lörpöksi.

Sanasto tosin osoittautui välillä haastavaksi. Pariin kertaan piti tavata esimerkiksi tätä lausetta: jos joku pystyy lepakon kahmasemaan lennosta kouraasa, kun se iltahämärässä lenteä räpättää, nylyköö sen sitten tuppeen ja kuivattaa nahkan peäsijispyhhien aikana auringon paisteessa, niin siinä se on oekea korttimiehen velehoväline. Opiskelin asiayhteyksistä myös sellaisia sanoja kuin jura, kesäytynyt ja hunajointi.

Enimmäkseen kirja oli kumminkin suomeksi räntätty. Ensi alkuun jopa häiritsikin murteellisen ja kirjakielisen tekstin vaihtelu, mutta aika pian siihen tottui. Saman asian kanssa taisin aikoinaan vähän takuta kun ensimmäisen Kähköseni luin. Vaikka ei varmaan pitäisi mainita Kähköstä kun puhuu Päätalosta - sen verran erilaisia ovat tyylilajit kumminkin. Kähkösen henkilöiden rinnalla Koillismaan ihmiset ovat melko yksioikoisia, eikä romaania ole ylenmääräisellä symboliikallakaan raskautettu.

Heh, heti kun tuon kirjoitin, keksin kaikenlaisia (kenties) vertauskuvallisia yksityiskohtia... mutta jääkööt mokomat. Minulle tämä oli ennen kaikkea väkevä ajan ja paikan kuvaus, pätevästi tarinan muotoon puettu. Selvää draamaa. Siinä suhteessa Koillismaa eniten yllättikin: odotin jaarittelua mutta sain täyttä äksöniä. Puukkotappeluita, traagisia kuolemia, syntiä ja pyhyyttä joka lajia. Vain huumori oli harvinaisempi mauste, mutta sitäkin jokunen rippu löytyi.

Äiti-vainaa aikanaan opetti, että kaikkea pitää maistaa ainakin kerran. Taas piti paikkansa. On hyvä homma, että luin ensimmäisen osan Koillismaa-sarjasta enkä Iijoki-sarjasta... koska nyt taidan joutua lukemaan koko sarjan.

Tykkäsin. Vähän kuin Kaari Utriota äijille. Jätkäromantiikkaa.

Kalle Päätalo (1991, alkuperäinen 1960). Koillismaa. Gummerus. 951-20-3780-7.

Arvioita:
Kauko Kulan aikalaisarvio suosittaa kirjastoihin.

*Jep, tarkistin "Koillismaan" Wikipediasta.

Antti Helin: Mondo matkaopas - Praha

Ei kuulu kirjablogiin, sanoisi ehkä joku, mutta miksikäs ei? Kirjahan se kumminkin on, ilmielävä pokkari, ja sitä paitsi lukukokemus oli niin hyvä, että pakko kehaista muillekin.

Ostin Antti Helinin kirjoittaman oppaan hetkellisessä mielenhäiriössä* lentokentältä. Olin juuri lähdössä pikalomalle Prahaan, ja vaikka face-kamut olivat auliisti jakaneet omat Praha-vinkkinsä, teki mieleni jotain kirjallisempaa. Esipuheesta ilmeni, että teksti on eläväistä ja päivitys tehty 2012, joten opus tuntui lupaavan jotain mukavaa ja hyödyllistäkin.

Lupaus piti: käytin kirjaa aktiivisesti koko reissun ja enimmäkseen vinkit pitivät edelleen paikkansa. Artbanka-museo on tosin lopettanut, ja olut on vanhankaupungin alueella vähän kallistunut, mutta noin yleisesti ottaen Praha oli juuri sellainen kuin kirjasta päättelisi. Löysin esimerkiksi tämän:

Erittäin tunnelmallinen paikka on pieni ja ahdas U hrouca, "Virtahepo", joka sijaitsee niin hiljaisella Pienenpuolen sivukujalla, ettei sinne vahingossa eksy. Tämän aidommaksi ei tšekkipubi muutu. Jo alkuillasta on päällä täysi älämölö. Voittaa kokemuksena Prahan Linnan ja kaikki muutkin viralliset nähtävyydet. (s. 15)

Kokemus tosiaan!

Opas myös perehdytti minut Prahan historiallisiin defenestraatioihin (joista yksi aloitti 30 vuotisen sodan), kertoi mistä Drottningholmiin on patsaita haettu ja ohjasi yhteen erikoisimmista näkemistäni kirjastoista. Strahovin luostarin kirjastoon on kerätty yli 40 000 vanhaa teosta mutta myös kaikenlaista muuta jännittävää, mm. "yksisarvisen sarvi" ja kuivattu hauki. Ennen kaikkea kirjasto on huikean kaunis.

Helin on myös kehitellyt kaksi hienoa kirjallista kävelyreittiä, joita Prahassa voi kokeilla. Toinen liittyy Kafkaan, toinen Saarikoskeen...

[--] Jos haluaa tehdä kierroksesta mahdollisimman autenttisen, kannattaa pohjaksi vetää vähintään parin viikon boheemi ryyppyputki halpojen oluttupien nurkkapöydissä. Kävelykierros tulee suorittaa yksin ja mahdollisimman likaisissa vaatteissa. [--]  "Aamulla pelkään elämää enemmän kuin illalla kuolemaa", Saarikoski kirjoitti. On siis parasta huuhtoa epätoivo pois heti aamutuimaan huurteisella. (s. 195-196)

Näin alkaa kierros Kroftova-kadulta, jolla Saarikoski asui yksiössä ja jakoi naapuriensa kanssa parvekkeella sijaitsevan vessakopin. Aika ei riittänyt toteuttamaan Helinin ehdottamaa kierrosta, mikä on ehkä maksa-arvojen kannalta hyvä.

Pidin tästä pienestä Praha-oppaasta kovasti: se oli informatiivinen mutta erinomaisen hauskaa luettavaa. Mitä Prahaan tulee - mahtava kaupunki! Se nousi kertaheitolla Barcelonan ja Lontoon rinnalle kaupungiksi, jossa on pakko käydä uudestaan ja uudestaan.

Mondo matkaopas. Praha. Teksti Anti Helin, kuvat Tuomas Harjumaaskola. A-Kustannus. 978-952-5678-44-4.

*Hinta (noin 20 euroa) oli hulppeasti yläkanttiin pokkarista... Mutta jätin sitten ostamatta neljänkympin hajuveden, joten oikeastaan säästin kaksikymppiä, eikös niin? Jep.

Oi ihana toukokuu

Kaikki minun lukemani kirjat jäivät tässä kuussa auttamatta Neitien A ja B suuren lukusaavutuksen varjoon. Kolme vuotta ovat nämä upeat nuoret naiset lukeneet ja lukeneet ja lukeneet, kirjan toisensa perään. Ovat varmaan kirjoittaneetkin romaanin tai parin edestä esseitä ja koevastauksia… Aherrus sai nyt ansaitun palkintonsa. Käytän tilaisuutta hyväkseni ja leuhkin kerrankin estoitta: kyllä ovat fiksuja tyttöjä. On tyydyttävää todeta että seuraava sukupolvi on selvästi parannus edelliseen.

Koska oma varautumiseni ylioppilasjuhliin hoitui kevyellä kolmen kohdan* ohjelmalla, ehdin vähän lukea toukokuussakin. En läheskään tarpeeksi, grh! Mielessä siintäisi jo kovasti kesäloma ja lukumaraton tai kaksi. Olen ajatellut kokeilla vähän erilaista juttua ja lukea kerralla paksunpuoleisen teoriakirjan. On nimittäin tuossa odottamassa runsasta keskustelua herättänyt Capital in the Twenty-First Century. Pelkään että sen lukeminen pienissä pätkissä pitkin kesää ei tekisi oikeutta Pikettylle, hyvässä tai pahassa. Keskittynyt kertarykäisy saattaisi toimia paremmin. En tiedä onnistuuko 24 tunnissa. Vaan haitanneeko tuo? Otan tavoitteeksi lukea kirjan ja lopetan kun kirja loppuu tai päänsärky yltyy kestämättömäksi. Tulkaa sitten kannustamaan kun asetun kalkkiviivoille!

Takaisin toukokuuhun, tässä saldo.

Luettu ja blogattu:

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Outi Pakkanen: Julma kuu

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Luettu muttei blogattu:

Kaari Utrio (alkuperäinen 1988) Isabella. E-kirja, itse ostin. Utrioita on kiva lukea. Piste. Isabella on tarina rikkaan ritarin ainoasta perillisestä, joka sattuu vielä olemaan tyttö. Kun keskusvallan ote Itämaasta höltyy kuningashuoneen sotiessa keskenään, on laittomuus vallalla ja varakkaan naisen omaisuuden voi anastaa yksinkertaisesti nappaamalla naisen naimiseen. Ihanalla Isabellalla riittäisi muutenkin ottajia. Isabella ei ole lemppareitani Utrion tuotannossa, mutta mukavasti viihdyttävä on tämäkin tarina. Kännykässä pitäisi aina olla vähintään yksi kirja satunnaisten joutohetkien varalta! Tästä löytyy juttua Sallalta.

Johanna Viitanen (2013). Hiekkaan kadonneet jäljet. Itse ostin. Tämä PEKKin jäsenkirja tuli nyt vihdoin luettua. Jäljet vie suomalaisen Sepon seikkailemaan walesilaisen Rhysin kanssa Mongolian maisemissa ja vähän muuallakin. Jäljissä oli paljon hyviä elementtejä ja teksti soljui enimmäkseen kauniisti, mutta kerrontatekniikka yhdistettynä eksoottisiin tapahtumapaikkoihin sai minut välillä sekoamaan askelissa. Aikakin rytmittyi erikoisella tavalla. Tuli myös välillä tunne, että kirja ei oikein osannut päättää onko se tunnepuolen trilleri vai perinteisempi jännäri. Minulle trilleri olisi toiminut paremmin ilman rakkausintressiä ja rakkausintressi oli sikäli kiinnostava, että siitä olisi saanut ihan hulppean romaanin vähemmälläkin kansainvälisellä juonittelulla. Henkilöistä Rhys tuntui jotenkin todelliselta, mutta Seppo perheineen jäi vieraaksi. Ei siis ihan täysosuma minulle – mutta erikoinen ja erilainen esikoinen kyllä. Irja Kirjavinkeissä arvosti tekijän otetta vanhaan kulttuuriin ja tekstin elävyyttä.

Kesken jäi:

Antti Nylén (2013). Tunnustuksia. Nylénin esseet ovat olleet vaiheessa jo niin pitkään, että kirjasto halusi ne takaisin. Joku muu oli tehnyt varauksen. Luovun tilaisuudestani lähes helpottuneena, sillä minulle kirja oli loppujen lopuksi vikatikki; aihe ei vain maistu. Jori suosittikin tätä henkilöille, joita nykyaikainen uskontokeskustelu kiinnostaa. Kiinnostukseni on tainnut haipua.

***

Aurinkoista alkukesää kaikille! Vaikka juuri nyt on niin kauniin vihreää, että pilviselläkin säällä puistot ja polut hohtavat kesää. Ja se tuoksu sadekuuron jälkeen... mm.

* 1) varaa ravintola 2) varaa kampaaja 3) varaa junalippu

Jo Baker: Longbournin talossa

Kuva: Tammi

Pongasin kirjablogeista taas vähän erilaisen version rakkaasta Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Onhan näitä jo nähty: viime vuosina on tullut luettua esimerkiksi sama tarina Darcyn näkökulmasta ja dekkarimuotoinen kertomus Elizabethin ja Darcyn avioliiton myöhemmistä vaiheista. Jo Bakerin idea on kuitenkin jotain ihan muuta. Nyt Bennetin perheen elämää tarkastellaankin palvelusväen näkökulmasta... paitsi että palvelusväen näkökulmasta kyse on tietenkin heidän omasta elämästään. Pieninkin piikanen on oman tarinansa päähenkilö.

Vaikka Longbournin talossa käyttää Austenin miljöötä ja tarinaa kehyksenään, se on oikeastaan aika itsenäinen historiallinen romaani. Päähenkilöitä ovat palvelustyttö Sarah ja uusi miespalvelija James, joiden välillä pian kipinöi. Ylpeydestä tuttu rouva Hill saa aivan uusia ulottuvuuksia. Bennetin tytärten naimapuuhat ovat nekin toki tärkeitä - riippuuhan palveluskunnan kohtalo Longbournin tulevasta isännästä ja emännästä.

[-- ] Kaikki olivat kokoontuneet ulkoportaille ottamaan vastaan miestä, joka olisi tulevaisuudessa heidän isäntänsä, jos he vain saisivat hänet ymmärtämään sen välttämättömyyden. Sarah oli kuvitellut herra Collinsin niin jyrkäksi ja vaativaksi, että hänen oli vaikea sovittaa kuvitelmaansa siihen pehmeään, pulskan näköiseen mieheen, joka laskeutui alas vuokravaunuista, kumarteli kömpelösti Bennetin perheelle, sitten herra ja rouva Hillille, Sarahille, Jamesille ja jopa Pollylle, joka toljotti häntä suu selällään. 

Sarah pukkasi Pollya kylkeen. "Niiaa. Ja suu kiinni." (s. 132)

Austen-fanille Longbournin talossa ossa raikas lisä muttei mitenkään välttämätön luettava. Minua se huvitti ja viihdytti, yhtä turhantuntuista jaksoa lukuunottamatta.

Olen usein ajatellut kiitollisuudella sitä tosiasiaa, että elän hyvinvointivaltion ja kodinkoneiden aikaa; Longbourn muistuttaa konkreettisesti elämän tosiasioista noina mukamas-niin-romanttisina päivinä. Austen itse ottaa purevasti kantaa hyväosaisten elämän absurdeihin ja ahtaisiin lakeihin, mutta Baker levittää tarkasteltavaksi sen vielä kurjemman puolen, jota varakkaampien ei liene ollut noina aikoina lupa edes ääneen pohtia. Bennetin siskosten hillitty käyskentely puutarhassa edellytti sitä, että muut nuoret naiset raatoivat aamusta iltaan kovassa työssä. Torpparien jälkeläinen pussaa pesutornia tämän luettuaan.

Kielellisesti Longbourn ei hätkäytä suuntaan eikä toiseen. Suomennos on pätevän oloinen ja kelpaa hyvin Kersti Juvan uuden Ylpeys-suomennoksen rinnalle. Vain makea "sienikakku" särähti... oletettavasti kyseessä oli sponge cake eli eräänlainen kuivakakku.

Bakerin lähtökohdat Austenin kierrätykselle ovat paremmat kuin useimpien yrittäjien. Alkuperäinen teos kertoo niin vähän palveluskunnasta, että tilaa jää mielikuvituksellisillekin ratkaisuille. Osa ratkaisuista on ehkä vähän, noh, mielikuvituksellisia, mutta kokonaisuutena ottaen Baker pysyttelee mukavasti kohtuuden rajoissa.  Kirjasta saa myös vaikutelman, että Baker on oikeasti ottanut selvää Austenin ajan palvelusväen mitoituksista ja mahdollisuuksista.

Pitääpä perehtyä Bakerin muuhun tuotantoon. Näin pätevää kierrätyskirjallisuutta aikaansaava kirjailija on toisenkin vilkaisun arvoinen. Kummitusjuttu The Telling näytti äkkiseltään kiinnostavalta.


Jo Baker (2014). Longbournin talossa. Suomentanut Helene Bützow. Tammi.978-951-31-7642-6.

Arvioita:
Hanna Kirjainten virrassa -blogista piti mutta taisi tympääntyä samaan harharetkeen kuin minäkin...
Vinttikamarin Ahmulle tämä oli positiivinen yllätys
Tuulevi piti sotaulottuvuudesta

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, se uusi suomennos

Kuva/kansi: Teos/Elina Warsta

Odotin tätä kirjaa suorastaan kuola suupielistä valuen ja nyt olen sitten siitä kirjoittamisen kanssa ihan solmussa! Melkein pitäisi tehdä kolme eri bloggausta, jotta saisi käsiteltyä kaikki näkökökulmat. Tyydyn nyt yhteen mutta turvaudun väliotsikoihin.

Tausta ja tarina

Ei ole salaisuus, että Austen on mielestäni maailman paras romaanikirjailija; hänen kuudesta romaanistaan vain yksi on keskinkertainen. Jos joutuisin pariksi vuodeksi autiolle saarelle vain yhden kirjan kanssa, ottaisin mukaani Austenin Mansfield Parkin.... mutta vain siksi, että Pride and Prejudice ja Emma on tullut luettua jo lähes ulkoa.*

Ylpeyden ja ennakkoluulon olen viimeksi lukenut toukokuussa, mutta pidemmän jutun kirjoitin kirjasta pari vuotta sitten. Koska linkin takaa löytyy yhtä pitkä juttu kuin tämäkin, säästän klikkaamisen vaivan ja kerron tässä, että Pride and Prejudice on mielestäni maailman ehkä hienoin romaani ja samalla paras lohtukirjani; kun mikään luettava ei maistu, kun oikein väsyttää, kun elämä tuntuu tositeeveeltä... voin aina lukea Priden ja hymyillä.

Tämänkertaisen lukukierroksen kirvoitti Kersti Juvan tuore suomennos, joka ilmestyi sopivasti teoksen 200-vuotisen elinkaaren kunniaksi. Alun perin Pride ilmestyi 1813, vaikka sen ensimmäinen versio onkin kirjoitettu jo edellisen vuosisadan puolella. Edellisestä suomennoksestakin on jo ehtinyt vierähtää tovi, sillä aiempi Sirkka-Liisa Norko-Turjan käsialaa oleva käännös on 40-luvulta.

Ylpeyden ja ennakkoluulon juonesta ei varmaan tarvitse kovin paljon sanoa. Ylpeys tunnetaan ylpeän herra Darcyn ja ennakkoluuloisen neiti Elizabeth Bennetin rakkaustarinana, mutta on se muutakin: häijynhilpeä tapakomedia, jossa ihmisluontoon sen kaikessa ihanuudessa voi perehtyä mukavan puistomaisessa herraskartanomiljöössä. Rahan valta, turhamaisuus, tekopyhyys, juoruilu, laiskuus, ahneus, kateus ja häikäilemätön oman edun tavoittelu löytyvät kaikki Ylpeydestä.

Uusi suomennos on uusi teos

En toden sanoakseni odottanut löytäväni kovin paljon uutta kirjasta uuden suomennoksen myötä, mutta yllätyin. Kersti Juvan uusi käännös on tosiaan uusi teos. Se on myös selvästi erilainen teos kuin Norko-Turjan. Esimerkiksi alkutekstin kursivoinnit, jotka vanhassa versiossa ovat mukana harvennettuna tekstinä, on tästä jätetty pois. Sen tarkemmin käännöksiä vertailematta saa myös vaikutelman, että Juva käyttää vähemmän lauseenvastikkeita, uudistaa sanastoa ja on ilmaisussaan asteen lähempänä tämän päivän kieltä.

Tekstin vanhanaikainen tunnelma on silti säilynyt, ja mikä hauskinta, Juva on tuonut siihen tietyn suomalaisen vivahteen. Pidin kovasti esimerkiksi siitä, että Elizabeth puhuttelee vanhempiaan kolmannessa persoonassa: hän sanoo isälleen eikö isällä ole muuta häntä vastaan [--] ja niin pois päin. Siitä saa viehkosti wanhan ajan waikutelman ilman että asia pätkääkään mutkistuu. Ja tämä on todellakin Juvan tekosia, sillä alkukielellä Lizzy sanoo vain you. Rohkea ja samalla hyvin luonteva ratkaisu.

Pidin myös siitä, että nyt (vaihteeksi) suomeksi tätä lukiessa huomio kiinnittyy luontevasti Darcyn käytökseen ja Elisabethin tunteisiin. Juva ei ole epäröinyt tuoda tunteita ja niiden tulkintoja peliin sanavalinnoillaan. Toki teksti on suomeksikin mutkikasta, mutta uskoisin tämän uuden suomennoksen tekevän siitä nykylukijalle asteen lähestyttävämpää.

Nillitysosasto

Välillä saa silti vaikutelman, että tavoitellessaan autenttista fiilistä on Juva valinnut turhankin vaikean sanan tai ilmauksen. Otanpa esimerkin kohtauksesta, jossa neiti Bingley pyrkii flirttailemaan herra Darcyn kanssa ja yrittää hyötyä Elizabethista puuhassaan... kas tässä alkukielellä

[--] I never heard any thing so abominable. How shall we punish him for such a speech?"
"Nothing so easy, if you have but the inclination," said Elizabeth. " We can all plague and punish one another. Teaze him - laugh at him. Intimate as you are, you must know how it is to be done."

Juvan käännöksessä neiti Bingley kysyy kuinka läksytämme häntä kamalista puheista, kun Norko-Turjan tekstissä neiti aprikoi miten naiset voisivat herraa moisesta julkeudesta rangaista. Tuoreempi teksti on siis jossain mielessä raikkaampi - mutta ei niin paljon kuin ehkä olisi odottanut. Läksyttääkö kukaan enää?

Otanpa toisen esimerkin, jossa näkyvät sekä Juvan ovelat sanavalinnat että pienet kauneusvirheet... tässä herra Bennet puhuu Elisabethille Darcyn kosittua ja Elisabethin kerrottua Darcyn urotöistä perheen hyväksi.

[--] Darcy siis teki kaiken; rakensi liiton, antoi rahat, maksoi miehen velat ja hankki hänelle upseerinkirjan! Hyvä niin. Se säästää minulta loputtoman määrän vaivaa ja rahahuolia. Jos se kaikki olisi ollut enosi aikaansaannosta, minun olisi pitänyt maksaa hänelle, ja minä olisin myös maksanut hänelle; mutta hurjat nuoret rakastajat tekevät oman päänsä mukaan. Minä tarjoudun maksamaan hänelle huomenna; ja hän toitottaa rakkauttaan sinua kohtaan ja siihen se asia päättyy." (s. 491).

Toitottaa rakkauttaan on minusta mainiosti sanottu tässä yhteydessä - alkukielen rant and storm on ehkä tarkemmin riehuu ja raivoaa, mutta toitottaminen on yhtä ilmaisuvoimainen ja ehdottomasti freesimpi valinta. Mutta onko tässä lievää anglismia kuitenkin? En voi olla ajattelematta, että tämäkin tekstinpätkä kulkisi jouhevammin vähemmillä persoonapronomineilla. Minusta siis miinusta minuista. I shall offer kääntyy Tarjoudun aivan tarpeeksi selvästi. Kun lukijan pitää selviytyä Austenin ajalle tyypillisistä pitkistä virkeviritelmistä, ei lyhytmuistia kannata kuormittaa ylimääräisille sanoilla.

Muutamassa kohdassa teokseen on livahtanut jotain kovasti virheen näköistä.  Vähän omaa nillittämistäni häveten nostan esille kaksi... (Olkoon puolustukseni se, että molemmat kohdat voivat antaa väärän käsityksen henkiseen perheeseeni kuuluvien ihmisten luonteista.) Yhdessä kohdassa herra Bennetin purevan ironinen kommentti onkin vahingossa pantu yksioikoisen rouva Bennetin piikkiin (s. 429), toisessa (s. 479) Elisabeth näyttää kommentoivan myös Darcyn tunteiden vaihtelevaisuutta, vaikka alkutekstissä hän viittaa vain omiensa muuttumiseen.

Selvyyden vuoksi: tämä on silti herkku

Huomaan antavani turhan kriittisen vaikutelman. Ehkä kaikki hyvä tässä kirjassa on minulle niin itsestäänselvää, että löydän helpommin sanoja ongelmille. Lisään siis selvyyden vuoksi loppuun, että Juvan ja Teoksen uusi tuotos on minusta hieno kunnianosoitus Austenille. Vaikka itse olen jumittunut lukemaan Austenia alkukielellä, on upea juttu, että Ylpeyden kaltainen klassikko on saatavilla myös tuoreena suomennoksena.

Oli Juvalta huikea uroteko käydä käsiksi tähän tekstiin. Urakka on ollut melkoinen, kuten tästäkin Kotuksen blogijutusta näkee. Suomentaminen ylipäätään on haastavaa hommaa - Austenin vanhanaikaisen kielen ja vivahteikkaan, älykkään dialogin kääntäminen suomeksi vaatii hurjaa luontoa, suurta sydäntä ja kylmää järkeilyä. Krhm, siis kielitaidon ja kielitajun lisäksi. Juva on onnistunut kokonaisuutena ottaen hienosti niin kuin huippuammattilaiselta voi odottaakin.

Tässä on kirja kuin karamelli. Elina Warstan laatima herkullinen ulkoasu hivelee silmää ja teksti on uskollista alkuperäiselle myös hengen eikä vain sanojen puolesta, muutamasta virheentapaisesta huolimatta. Välttämätön kirja kaikille Austenin ystäville!

Oikeastaan ainoa, mitä tämä kaunis teos jäi kaipaamaan, oli jonkun Austenin maailmaan perehtyneen kirjallisuuden - tai ehkä kirjallisuudenhistorian - tuntijan essee taustoittamaan tarinaa. Sain reilu vuosi sitten lahjaksi Pridesta hienon painoksen, johon oli lisätty liitteeksi Tony Tannerin Penguin Classicsille kirjoittama esittely romaanista. Se muutti omia ajatuksiani Ylpeyden ja ennakkoluulon tulkitsemisesta kirjana. Jokin vastaava olisi ollut tässäkin hieno lisä.

Jane Austen (2013, alkuperäinen 1813). Ylpeys ja ennakkoluulo. Suomentanut Kersti Juva. Teos. 978-951-851-554-1.

Arvioita:
Uuden suomennoksen ehti lukea myös Maria Sinisen linnan kirjastosta

*Valehtelen. Oikeasti ottaisin James Joyce Ulysseksen uuden kuuluisan suomennoksen kaikkine alaviitteineen. Autiolla saarella ehkä saisin sen luettua. Se olisi sopivan paksukin.

Joulukuun kirjapaketti ja (uuden) vuoden ajatuksia

Tämän talvisempaa ei irronnut.

Tässä nyt yhdessä paketissa joulukuun kooste ja koko vuoden yhteenveto. Joululomasta tuli huomattavasti suunniteltua sosiaalisempi, joten lukemiset jäivät vähiin, mutta enpä osaa tuota pokkana harmitella, niin mukavaa on ollut. Okei, no lukumaratonin siirtyminen vähän kirveli, mutta ei hätää - onhan tässä vielä yksi pitkä viikonloppu edessä.

Joulukuun mieleenpainuvin lukukokemus taitaa olla Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa. Sahlbergin Herodes on kenties hienompi ja kypsempi kirja, mutta Sielut jää varmaankin vahvemmin kummittelemaan. Kuukauden ylläri oli Neideiltä joululahjaksi saamani Guy Delislen A User's Guide to Neglectful Parenting, jonka terävät oivallukset hihityttivät. Kuukauden comebackin teki Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat; se piti lukea uudestaan, koska kävin katsomassa Kansallisteatterin version.

Luettu ja blogattu:

Asko Sahlberg: Herodes
J. K. Rowling: Paikka vapaana
Camilla Läckberg: Majakanvartija ja Enkelintekijä
Pete Suhonen: Valkoinen joulu
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Luettu muttei blogattu:

Kristiina Vuori (2013). Siipirikko. Äänikirja, kirjastosta. Vuoren esikoinen ei ollut hullumpi avaus minusta, joten nähdessäni tämän hänen toisen romaaninsa tarjolla äänikirjana, otin epäröimättä kopin. Siipirikko on tarina Karjalaan orjaksi joutuvasta Seljasta ja hänen vaiheistaan. Rehellisesti - en oikein innostunut tästä kirjasta. Kuuntelin loppuun kun tulin aloittaneeksi, mutta en pitänyt Seljan persoonasta enkä osannut uskoa juoneen… Vuori on minusta vahvimmillaan miljöön hallinnassa, mutta kokonaisuus tökki. Olisi saattanut menetellä luettuna - kuunneltuna ei tällainen romantiikka minulle pelitä. Sallan näkemys oli positiivisempi.

Kaari Utrio (1989). Vendela. Itse ostin. Siipirikon jälkeen teki mieli lukea Utrion keskiaikakirjoja, joten tartuin tähän äskettäin käytettynä löytämääni vanhaan tuttuun. Vaatimaton Vendela rakastuu komeaan ritari Hartmaniin, joka ei ymmärrä minkälaisen aarteen voisi saada. Romantiikkaa ja miekkamittelöitä mestarin otteella. Lunttaan blogista, että olen viimeksi lukenut tämän kesäkuussa 2011.

Anna Jansson (2011). Unissakävelijä. Elisa äänikirja, itse ostin. Nyt talvisaikaan on tullut juostua vähän enemmän yksin ja juoksumatolla, ja siinä puuhassa äänikirja on välttämätön apu. Unissakävelijä on osa Janssonin Maria Wern -sarjaa ja alkaa raflaavasti pahoinpitelyllä, johon Maria yrittää puuttua ja joutuu itsekin uhriksi. Mutta kun Gotlannissa ollaan, totta kai ruumiita tulee useita ja murhat ovat mitä mielikuvituksellisimpia. Tässäkin dekkarissa esiintyy inhokkikliseeni eli poliisin työ- ja yksityiselämän yhdistyminen... ei siitä sen enempää, tulin jo Läckbergistä kirjoittaessani aiheesta rutkuttaneeksi. Irja Kirjavinkeissä laittaa tämän sarjan kärkipäähän.

Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Kamulta lainassa/sain lahjaksi. Luin Kyyhkyset maaliskuussa, ja jo silloin tiesin, että haluan vielä lukea sen uudestaan. Nyt kävin joulukuun alussa katsomassa Kansallisteatterin version tarinasta ja kävin heti sen jälkeen käsiksi myös kirjaan, jota olen lukenut pätkittäin siitä asti. Toisella lukemisella ja etenkin näytelmän nähtyäni kirja tuntui paljon helpommin avautuvalta. Vaikka Hesarin kielteinen arvio esityksestä ei ole ihan tuulesta temmattu, ei näytelmä mikään teatterin mätäpaise ollut... ja näytelmän jälkeen kirja näyttäytyi uudessa valossa. Itse asiassa nyt toisella lukemalla vertailu teatteriversioon vähän hallitsi lukemista. Mutta ei se mitään, voin lukea tämän myöhemmin vielä kolmannenkin kerran; jouluna sain näet vielä lahjaksi oman kappaleen opusta.

Guy Delisle (2013). A User's Guide to Neglectful Parenting. Lahja tyttäriltä. Päätin tulkita tämän lahjan positiivisesti, sillä jo kotoa muuttaneilla nuorilla naisilla ei voi olla mitään pelättävää tai odotettavaa, vaikka oppaan vinkeistä ottaisinkin vaarin. Delisle nimittäin keskittyy huomattavasti nuorempien lasten kasvattamiseen hajamielisellä, ironisella ja hilpeän rehellisellä tavalla. Suositan kaikille Delislen faneille! Hänen vähäeleinen mutta vivahteikas tyylinsä pelaa loistavasti tässä(kin) aihepiirissä. Maijakin luki tämän äskettäin.

Vuoden saldo ja uutta putkeen

Vuonna 2013 luin 121 kirjaa ja viitisenkymmentä sarjakuvaa. Tavallaan se on paljon... mutta verrattuna vuoden 2012 (230 kirjaa) tai 2011 (noin 300 kirjaa) lukemiin, olen lässähtänyt kuin hätäinen kohokas.  Luojan kiitos lukutoukkailu ei ole numeroin mitattava laji tai masentuisin! Mutta eipä tässä lukumääristä ole kyse. Onneksi kirjat sinänsä maittavat yhtä hyvin kuin ennenkin, aikaa vain on ollut vähemmän käytettävissä.

Kirjoista on vaikea nostaa yhtä (tai kuutta) yli muiden, mutta lukemisen suunnista huomaan kirjalistaa silmätessäni, että tänä vuonna on tullut luettua aika paljon dekkareita. Myös matkailu on ohjannut lukemisia. Etenkin Italiassa käytyäni innostuin lukemaan Roomaan liittyviä kirjoja, mikä puolestaan johti Waltari-putkeen. Hämmästyneenä huomaan, että spefiä olen lukenut aika vähän edellisvuosiin verrattuna. Höh. Kirjavuoteni tapahtumahuippu oli nimittäin ilman muuta Finncon, jossa tapasin mm. J. Pekka Mäkelän ja Vesa Sisätön.

Yksi kamuni kysäisi äskettäin uudenvuodenlupauksista. Että aionko.

Väitin että en, mutta taidan kumminkin. Lupaan etten aloita yhtään runokirjaa tai novellikokoelmaa. Ne penteleet tahtovat jäädä minulta kesken. Kun viikonloppuna pidän lukumaratonini, luen loppuun nyt kesken olevat... ja sitten menen vuodeksi kokoelmalakkoon.* Kun ei siedätys tunnu tehoavan, kokeilen nyt vieroitusta allergiaoireitteni hoitoon.

Noin muuten lupaan vain jatkaa samaan malliin: lukea mitä milloinkin, missäkin, mitenkin.

Lumista ja tuiskuista tammikuuta ja onnellista uutta vuotta!


*Poikkeuksena tietenkin Osuuskumman raapalepalvelu, jonka koeversiosta olen nauttinut täysin siemauksin. 

Asko Sahlberg: Herodes

Kuva: WSOY

Herodes oli tuplasti luettavien listalla, sillä se solahtaa luontevasti meneillään olevaan Rooma-putkeeni ja on myös ihastuttavan ajankohtainen, kiitos Finlandia-ehdokkuuden. Tätä kirjajärkälettä ei kuitenkaan lukaise ihan yhtenä iltapuhteena, joten tovin olen sen kanssa askarrellut... ja välissä piti rentouden vuoksi lukea jotain ihan muutakin.

Herodeksen nimihenkilö ei ole se joulualusajan "hevosillaan ja vaunuillaan" ajeleva stryränki-Herodes vaan hänen poikansa Herodes Antipas, Galilean ruhtinas Rooman vallan alla kristinuskon alkupäivinä. Vaikka klienttihallitsijalla ei paljon valtaa olekaan, on Herodeksen suku sitä innokas tavoittelemaan, eikä Herodes tunne oloaan kovin turvalliseksi Tiberius-keisarin kuoltua. Herodes painii yhtä aikaa menneiden tekojensa muistojen ja päivänpolttamien ongelmien kanssa. Mutta mennyttä vatvoessaankaan hän ei sorru tyhjään katumukseen, ja asemastaan taistellessaan asennoituu lähes fatalistisesti.

Juoni tarjoaa tärppeinä kohtaamisia Raamatusta tuttujen henkilöiden kanssa. Pontius Pilatuksesta on aina kiva pongata uusi tulkinta. Sahlbergin Pilatus onkin taas kiinnnostavasti erilainen kuin Waltarin Valtakunnan salaisuudessa tai Bulgakovin Saatanassa. Myös karismaattinen Johannes Kastaja ja nuhjuinen Jeshua kohdataan; jälkimmäisen seuraajat herättävät Herodeksessa huvittunutta ärtymystä. Loppujen lopuksi uusi pikkulahko on silti vain sivuseikka ruhtinaan elämässä.

Eläminen on helppoa. Heräät ja päivä kaatuu päällesi, ihmiskasvoja soljuu ohitse, kuulet puhetta ja huomaat miten myös oma suusi puhuu, ja samassa on ilta, tyhjennät viiniruukkusi ja yö painaa sinut uusiin uniin, jotka ovat edellisen yön unten tottelevaisia lapsia. Viikoista sikiää kuukausia ja ne kasaantuvat vuosiksi, partasi harmaantuu vaikka mielesi on valoisa, aivan vielä et aavista auringonlaskuissa lähestyvää kuolemaasi. (s. 657)

Herodes käsittelee historiallisesta aiheestaan huolimatta hyvin yleisiä teemoja. Valtaa, politiikkaa, uskontoa… mutta myös ihmisen kasvua kuolevaisuuteen. Herodeksen valta on matojen kalvamaa, onttoa ja tyhjää. Mihin on vallasta, kun sillä kuitenkin on rajansa? Suurimman vallan kantajat, Rooman keisarit, ovat kirjassa onnettomia ja hieman hulluja kaikki. Valta ei tarjoa turvaa eikä mielenrauhaa. Kiivasluontoinen mutta vanhemmiten tasaantunut Herodes on jotenkin oppinut elämään niin oman erehtyväisyytensä kuin asemansakin kanssa, eikä suotta soimaa itseään. Jos oikein lyhyeen tiivistäisi: elämä on. Vaikkapa Waltarin Sinuheen verrattuna Herodeksen asenne on minusta valoisa ja rauhallinen, kyynisistä vivahteista huolimatta.

Sahlbergin sanotaan kirjoittaneen Herodeksessa erilaisella tyylillä kuin aiemmissa romaaneissaan. Voipi olla mutten tiedä - minulle tämä oli ensimmäinen Sahlberg, vaikka Yhdyntä on roikkunut lukulistalla jo kauemmin kuin haluan myöntää. Herodes oli joka tapauksessa aika rönsyilevää ja viipyilevääkin tekstiä. En kumminkaan kokenut sitä erityisen raskaaksi, sillä kuvakieli on hallittua ja tarina etenee tyydyttävästi vaikka Herodeksen ajatuksen poukkoilevatkin. Vähän hidaslukuinen ja -tempoinen Herodes kyllä oli, vaikkapa parhaillaan kuuntelussa olevaan Mikael Karvajalkaan verrattuna, mutta kertaakaan ei käynyt mielessä jättää kesken. Dialogi oli paikoin suorastaan herkullista; Salhberg ei ainakaan aliarvioi lukijaa kirjoittamalla jokaisen vitsin auki.

Niin, vitsin... Siitä pidin tässä erityisesti, että henkilöt kiusoittelevat ja kiukuttelevat ja katuvat ja ylipäänsä toimivat hyvin "tavallisesti" olematta silti ajatusmaailmaltaan tai asenteiltaan liian moderneja hahmoja. Jotenkin historiallisessa romaanissa on hyvin helppoa sortua joko copypasteamaan täysin nykyaikainen tyyppi menneeseen maisemaan tai sitten tekemään entisaikojen hahmoista yksiulotteisia irvikuvia, jotka ilmentävät jotain stereotypiaamme antiikinaikaisesta tai vaikkapa keskiaikaisesta ihmisestä. Sahlbergin Herodes oli ainakin minun silmissäni uskottava ja koherentti hahmo: riittävän erilainen käydäkseen ajanlaskun alun ruhtinaasta muttei ylikärjistetty kuitenkaan.

Herodes sopinee tiiliskiviä hyvin sietäville historiallisten romaanien ystäville. Aikakausi on kiehtova. Ja onhan aina hauska lukea romaania, jossa on älykkäitä, syviä ihmisiä.

Asko Sahlberg (2013). Herodes. WSOY. 978-951-0-395-462.

Arvioita:
Assyriologin blogista löytyy hyvää lisäkuvitusta.
Kirjakaapin kummitus kehuu kieltä
Marissa Mehr Turun Sanomissa näki uskon kirjassa vallan välikappaleena.

Antti Tuuri: Alkemisti - Maallinen rakkaus

Kuva: Otava

Tulin tempaisseeksi Alkemistin kirjaston uutuushyllystä, koska se kertoo Suomen mikrohistoriasta kiinnostavasta perspektiivistä. Enpäs ollut tätä ennen tiennyt, että täälläkin on harjoitettu kullan tekemisen jaloa taitoa. Sitä paitsi, ensi viikonlopppuna ovat Seinäjoen ensimmäiset kirjamessut (jee!), siinä viini- ja herkkumessujen kyljessä. Antti Tuurikin on ohjelman mukaan tulossa. Ajattelin olla siis ajan tasalla ja lukea tämän uutuuden.

Tunnustan saman tien, että Alkemisti olisi silti jäänyt kesken, ellen olisi soveltanut 50 sivun sääntöä.* Totta puhuen se olisi varmaan jäänyt piiitkälle tauolle 50 sivun jälkeenkin… ellei olisi toista ankaraa sääntöä, nimittäin kirjaston palautussääntöä.**

Alkemistia tarvoin siis eteenpäin pienoisessa pakkotilassa. Mitä pidemmälle luin, sitä paremmin totuin ja tykkäsin, vaikka haltioitumiseen asti en päässytkään.

Tarinasta… Nuori maanmittari Carl seuraa oppimestariaan "Vuorikapteenia" Uuteenkaupunkiin. Oma ura jää sivuun, sillä Carl tavoittelee sielulleen korotusta kullan teosta. Noh, ainakin Carl löytää alkemistien kultaa jahdatessaan oman kultansa, kauniin Katariinan. Ehkä tämä on tarina rakkaudesta, ehkä uskonnosta tieteen kaavussa. Tai idolin viettelyksestä? Carl seuraa mestariaan melkein kuin apostoli Messiasta, oman etunsa unohtaen.  

Teksti on raskaampaa kuin Tuurilta aiemmin lukemani. Asiaa ei auta, että alkemistien maailma filosofis-uskonnollisine ajatuksineen oli entuudestaan täysin vieras. Otan tahallani pitkän lukunäytteen; ei tuntunut kirjakaan ihan lyhyeltä.

Olin ottanut mukaani kirjan, jonka Vuorikapteeni oli tuonut kenraali Armfeltin lahjana, ja luin kirjaa koko yön tulta valvoessani. Se oli Viisauden Voitto Vanhuudesta ja Haudasta, luin sitä koko yön tuntematta väsymystä. Siinä kerrottiin, kuinka ihmisen oli elettävä, että pysyisi terveenä ja eläisi pitkän elämän: esipuheessa kerrottiin, että kirjoittaja itse oli elänyt sataneljätoista vuotta vanhaksi. 

Kirjoittajan mukaan tärkeintä oli, etä hengitti niin usein kuin mahdollista nuorten tyttöjen hengitystä; sitä kirjassa ei kerrottu, kuinka nuoria tyttöjen oli oltava. Uskoin, että minun olisi hyvin terveellistä hengittää Katariinan hengitystä, ja että häin oli vielä tarpeeksi nuori antaakseen minulle pitkän iän ja terveyden. Uskoin Katariinan elävän vanhaksi, ja myös minä saisin pitkän iän, jonka eläisin hänen rinnallaan. (s. 283)

Tuosta ehkä saa aavistuksen siitä, miksi kirja oli minusta sekä rasittava että lukemisen arvoinen.

Tuuri on melkoinen kameleontti tyylissään. Vaikka tietty lakonisuus on tuttua, poikkeaa Alkemisti sävyltään ja poljennoltaan todella paljon aiemmista lukemistani Tuurin kirjoista. Silti ihailin jälleen sitä, miten hän yhden kertojan kertomukseen saa niin monia kerroksia. Nuori maanmittari kuvaa tekemisiään ja ajatuksiaan, mutta hänen sanojensa läpi kuultaa monta muutakin tulkintaa.

Taidokasta tarinointia siis. Silti Alkemisti jätti vähän, noh, jos ei kylmäksi niin haaleaksi. Tunnelma on vahva ja miljöö omaleimainen, mutta harhainen Carl Bergklint on minulle vähemmän innostava päähenkilö kuin vaikkapa jokin kyynisistä Uudenkaupungin porvareista olisi ollut. Varmaan jokin luonnevika lukijalla, kun idealistit eivät oikein sytytä, edes tällaiset pikkuisen nuhjuiset ja kauniisti naiivit idealistit.

Saapas nähdä muuttuvatko ajatukseni kirjasta kun käyn kuuntelemassa kirjoittajan ajatuksia siitä.

Antti Tuuri (2013). Alkemisti - Maallinen rakkaus. Otava. 9789511271116.

*Pitää lukea ainakin 50 sivua. 
**Pikalaina: kaksi viikkoa, ei uusintoja, ei selityksiä.

Arvioita:
Markku Soikkeli Aamulehdessä löysi ironiaa
Amma tykkäsi Vuorikapteeni kamalasta vaimosta (minä myös!)

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Pala roomalaista taivasta.

Rooman historiaa taas, tällä kertaa perinteisesti Waltarin muodossa. Jostain syystä hyllystäni löytyi kahtena niteenä julkaistusta Ihmiskunnan vihollisista vain loppupuolisko, mutta tämä on onneksi hyvin levinnyt klassikko. Tuttavapiiristä löytyi alkupääkin.

Ihmiskunnan viholliset on, niin kuin nimilehdellä seisoo, Rooman senaattori Minutus Lausus Manilianuksen muistelmat ajalta 46 - 79 jKr. Minutus on melko vähäpätöisen mutta hyväsukuisen ja vauraan Rooman kansalaisen poika. Hän elää lapsuutensa Antiokiassa mutta haluaa aikuistuessaan Roomaan ja uraa luomaan kuin kunnon roomalainen ainakin. Hän pääseekin alkuun keisari Claudiuksen suosiollisella avulla ja tutustuu mm. nuoreen Lucius Domitiukseen. Tuttavuus osoittautuu merkitseväksi, sillä tästä Agrippinan koulimasta pojasta tulee myöhemmin keisari. Historia tuntee hänet nimellä Nero.

Varmaan voin mainita kirjaa pahemmin spoilaamatta, että ihmiskunnan viholliset viittaa uuteen juutalaisten lahkoon, kristittyihin. Mokomasta roskajoukosta on Roomalle kaikenlaista hallinnollista harmia jo ennen kuin Nero tuomitsee heidät Rooman tuhopoltosta. Juutalaisten uskonto, jossa jumalia on vain yksi eikä siitäkään ole kuvaa, on roomalaisille sinänsä tarpeeksi hankala. Miten pitäisi suhtautua tähän uuteen porukkaan, joka on juutalaista muttei sittenkään ole? Ei näistä vieraista uskonnoista tahdo saada selkoa. Asiaa ei auta, että kristityt itse ovat jakautuneet lahkoihin. Pauluksen eli Paavalin ja Keefaksen eli Pietarin seuraajat ovat välillä kirjaimellisestikin tukkanuottasilla.

Waltarin nostaakin Minutuksen ja hänen lähipiirinsä kautta hyvin esille eron kirjakristittyjen ja sydämen kristittyjen välillä. Onko kristinuskossa kyse rakkaudesta, nöyryydestä ja pyrkimyksestä hyvään…. vai siitä kuka on oikeassa?

Hämmästelin lukiessani Waltarin huomioiden ajattomuutta. Yhteiskunnallisella tasolla Ihmiskunnan vihollisista löytyvät osapuilleen samat poliittiset, taloudelliset ja asenteelliset ongelmat kuin Hesaristakin.  Tämä menettely on edelleen käytössä päivänpolitiikassa:

Rauhoittaakseen omaatuntoaan ja voittaakseen kansan suosion Nero meni niin pitkälle että ehdotti julkisesti senaatissa kaikkien suoranaisten verojen poistamista. Tietysti hän itse ymmärsi että sellainen on mahdoton ajatus, mutta senaatti joutui kansan silmissä huonoon asemaan kun sen oli, pätevin perusteluin, pakko suoralta kädeltä torjua esitys. (II, s. 415)

Ja tietenkin ihmisluonto on jokseenkin ajaton: Waltarin 60-lukulainen tulkinta ajanlaskun ensimmäisestä vuosisadasta on täysin uskottava ja täysin tuttu tuhannella tavalla. Pikkujoulukaudella aina ajankohtainen olin päissäni enkä tiennyt mitä tein löytyy sekin Vihollisista.

Steven Saylorin jälkeen Vihollisia on ollut erityisen mukava lukea, sillä miljöö oli tuoreena muistissa. Ei tarvinnut pahemmin tavailla keisarien sukupuita vaan sai keskittyä nauttimaan Waltarin tyylistä. Hän käyttää tässä romaanissa vielä Sinuhea ilmeisemmin eräänlaista naiivin kertojan tekniikkaa: lukija näkee tapahtumat Minutuksen kuvaamina mutta tulkitsee ne kyynisemmin ja osuvammin. Minutuksen vanhetessa saa yhä useammin nauttia myös toisenlaisista oivalluksista, kun Minutus häikäilemättömänä pragmaatikkona tienaa tilanteessa kuin tilanteessa. Paljon ei ole lopussa alun viattomuudesta jäljellä.

Mielivallan varjon alla korruptoituu ja kyynistyy. Mietin tiettyjen Minutuksen vaiheiden kohdalla, että niinköhän Waltarin on rakentanut omaa kuvaustaan holokaustista tässä romaanissa, niin elävästi kristittyjen joukkotuho yhden diktaattorin vallan alla vertautuu juutalaisten joukkotuhoon kolmannessa valtakunnassa.

Waltarilla on ollut lahja tehdä historiasta niin todentuntuista että hirvittää. Salaisuus on ihmisissä: kun heihin uskoo, uskoo tarinaankin.

Mika Waltari (1964). Ihmiskunnan viholliset. WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa tästä mainioita oivalluksia - kaksoiskirjapitoa ja torkkuvia sensoreita, hih!
Laura Kirjavinkeissä varoittaa: saattaa herättää kiinnostusta antiikin maailmaan

33 X Asterix

Uderzo: Riidankylväjä

Kävin äskettäin Roomassa. Piti sitten lukea muutama Rooman valtakuntaa käsittelevä kirja. Innostuin myös kaivamaan esille rakkaat vanhat Asterixini.

Tallella ovat. Myös tenho on tallella: kun lukee yhden, pitää lukea kaikki, ainakin jos aloittaa paremmasta päästä.

En edes yritä kirjoittaa koherenttia analyysia Asterixeista. Jos niistä pitää, tietää jo oleellisen. Jos ei, ei varmaan ole vielä lukenut niitä. Sitä paitsi luettuani nyt hyvin lyhyessä ajassa kaikkiaan 33 albumia ovat  ajatukseni hiukkasen sekavat...  nunc ehkä est bibendum? Mutta laitanpa silti jakoon mitä tämän kierroksen myötä opin.

1. Asterixeja voi muutaman vuoden täyspaaston jälkeen ahmia putkeen kuin hourupäinen.

2. Etulehden karttaan isketyn legioonakotkan mystinen kirjanyhdistelmä SPQR on lyhennys sanoista Senatus Populusque Romanus, Rooman senaatti ja kansa. Sama lyhenne löytyy myös monen roomalaisen rakennuksen seinästä. Tulkitsen sen tarkoittavan Valtion Rahoittamaa... Tai sitten se on ollut imagomainontaa.

3. Takakansista löytyvään luetteloon ei voi luottaa. Obelixin kantamassa hiidenkivessä albumit listataan suomennosjärjestyksessä. Siitä aiheutuu tarpeetonta anakronismia. Oikea järjestys löytyy täältä.

4. Asterixit ovat loistavaa kansainvälisyyskasvatusta ja yleissivistäviä kuin mitkä. Mitä tästä Euroopasta tulisi ilman stereotypioita? Meiltähän loppuisi keskinäinen kommunikaatio kokonaan.

5. Minä vain kuvittelin, että Asterix Gladiaattorina sijoittuu osin Colosseumille. Mutta ei. Sehän tapahtuu Circus Maximuksella. Mikä onkin hyvä, sillä Roomassa selvisi, että nykyään Colosseumina tunnettu rakennus pystytettiin vasta 130 vuotta Asterixin aikojen jälkeen.

6. YKSI PUUTTUI!!! Kirous ja kuolema, jossain vaiheessa minulta on jäänyt ostamatta Obelixin kaleeri. Eikä sitä löytynyt Antikka.netistä eikä Bookysta. Onneksi on Huuto.net.

7. Kyynikot, jotka motkottavat viimeisten albumien tasosta, ovat osittain oikeassa. Gallialainen kertomataulu, Asterixin & Obelixin syntymäpäivä ja etenkin Taivas putoaa niskaan ovat vähän, noh, noloja. Ruusu ja miekka ei sekään iskenyt... mutta siitä sentään selvisi miksi Idefix niin tykkää puista.

8. Innolla odotan mitä tuore tiimi on saanut aikaan, vaikka Hesarissa vastaanotto oli nuivahko. Upo-uusi Asterix on nimittäin ilmestynyt! Helsingin kirjamessuilta sen olisi jo voinut pongata, mutta kun messuiluni jäi tänä vuonna virtuaaliseksi, pitää käydä kaupassa ostoksilla.

9. Paras albumi on Asterix ja Riidankylväjä tai Alppikukka tai Ennustaja. Tai Asterix gladiaattoriana tai  Olympialaisissa. Tai sitten Jumaltenrannan nousu ja tuho. Tässä asiassa minulla on todella vankka mielipide.

10. Onpa upea fiilis kun huomaa, että jotkut jutut ovat keski-iässä vähintään yhtä hyviä kuin alakouluiässä. Ehkä vähän eri syistä mutta kumminkin. Nam.

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

Kuva: Otava

Pakko tämä oli lukea, koska Katariina Suurta koskevat kirjat pitää lukea, ja tässä tapauksessa lukea heti, koska nappasin opuksen kirjaston pikalainahyllystä.

Pikalainat ovat armottomia: lue nyt tai palauta lukematta. Tässä tapauksessa pikalainan aiheuttama lukupakko tuli varmaan tarpeeseen, sillä muuten olisin tuskin saanut Keisarinnaa kahlattua läpi, ainakaan alle viikossa. Tästä olisi tullut piiiitkä projekti. Keisarinnaa lukiessa tuntui kuin olisin tarponut paksussa kaislikossa suopohjaisella lammella. Aina välillä saa jalansijan, sitten taas uppoaa polviaan myöten mutaan ja haroo ruokoja edestään edes jotain nähdäkseen.

(Äh, otan takapakkia ja aloitan alusta. Ignooratkaa tuo puuskahdus, perustelen ensin.)

Me, Keisarinna jatkaa osapuilleen siitä mihin Minä, Katariina jää. Ylikamariherra Leon Denikin paahtaa Katariinan muistelmien parissa. Keisarinna ja Denikin kiertelevät vaikeimpia aiheita kuin kuuluisa katti kuuluisaa kauraherkkua. Kipeitä ovat muistot miehistä mutta myös muistot muista valinnoista. Katariinan pitäisi pystyä kääntämään älykäs katseensa sisäänpäin, kyetä kohtaamaan omat tekemisensä, omat virheensä. Denikin painostaa muistelijaa myöntämään ylilyönnit ja laiminlyönnit. Miksi suosikeille on annettu niin paljon - miksi maan pienimmille niin vähän? Vaan voiko valtias myöntää erehdyksiä ja silti säilyttää oikeutuksensa?

Me, Keisarinna on hyvä siinä, että se antaa aidonoloisen tuntuman Katariinan moniulotteiseen ja haastavaan persoonallisuuteen. Ei kai voi olla älykäs "valistunut" itsevaltias kehittämättä jonkinasteista skitsofreniaa. Ei kai voi selvitä minkään poliittisen järjestelmän huipulla tekemättä kompromissia toisensa perään.

Ei kukaan voi elää tekemättä virheitä. Ei varmaankaan ole mukava tajuta, että niitä tulevina vuosisatoina tutkiskellaan. Keisarinnaa lukiessa piirtyy eläväinen kuva suuresta naisesta: älykkäästä, intohimoisesta, inhimillisestä, kovastakin.

Mutta romaanina en kyllä tästä erityisesti pitänyt. Syyt ovat osapuilleen samat kuin Katariinan kohdalla. Keisarinnan tapauksessa huonot puolet korostuivat, koska tapahtumissa ei ole samaa imua; nythän Katariina muistelee varsin erilaista aikaa. Minun makuuni Keisarinna on hajanainen ja turhan... Olisiko 'rehevä' hyvä sana? Tai 'pursuava'? Ainakin meikäläisen keskittymiskyvyllä lankaa on vaikea seurata, kun kerronta hyppelehtii teemasta, ajasta ja henkilöstä toiseen.

Enkä pidä ylisanoista. Otan esimerkin. Kas tässä Denikin - Hirvisaaren alter ego, kirjailijan jälkisanoista päätellen - katsoo emäntäänsä yhden kipeän kertomuksen jälkeen:

[--] Näen hänen silmissään suuren tuskan. Se ei liity hallitsemiseen, se liittyy äitiyteen. Nyt hän on äiti. Haavoitettu äiti. Juuri nyt. Edessäni. Myös minun sydäntäni kouraisee hänen tuskansa. Me tulemme sitoutumaan sanoitta toisiimme jommankumman lähdön hetkellä. Sen sinetöi kunnioituksemme ja kiintymyksemme toinen toisiamme kohtaan. (s. 401)

Vastaavia kohtauksia on paljon. Niitä tosin ympäröi viehko kokonaisuus detaljeja Pietarin hovista ja Katariinan matkoilta, ja se auttoi jatkamaan kun muuten ärsytti. Historiallinen todenmukaisuus säilytetään, sikäli kun pystyn heiveröisen osaamiseni pohjalta asiaa arvioimaan. Hirvisaari osaa spekuloida tyylikkäästi, kun on spekuloinnin paikka, mutta osaa myös taidolla jättää sanomatta asiat, joista ei voi sanoa mitään varmaa. Turha siis odottaa tarkempia tietoja Katariinan ja Kustaa III:n yksityisistä neuvotteluista!

Kun nyt pohdin Keisarinnan suota sen ylitettyäni... ehkä siinä hetteikössä oli tiettyä ideaa. Ehkä Keisarinnan kerrontatapa omalla tavallaan pakottaa lukijan eläytymään Katariinan kompleksiseen persoonaan. Ehkä niin moniulotteinen ja kiehtova ihminen ilmiintyy parhaiten tarinanpalasina, väläyksinä, tunnetiloina.

Hirvisaaren ratkaisut eivät olleet minun makuuni lukijana, mutta ei se niistä vääriä tee.

Katariinan faneille suositan. (Koska muuten mietitte unettomina öinä mitä missasitte.)

Laila Hirvisaari (2013). Me, Keisarinna. Otava. 978-951-1-26319-7.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarista ylistää enemmän.
Kirjakaapin avaimen Jonna kärsi hieman aikasiirtymistä.
Seppo Paajanen Kymen Sanomista tuumi, että Hirvisaari saa Katariinan hengittämään. Jep.