Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

Kuva / kansi: Otava / Piia Aho

Vanha kotikirjastoni kutsui lukupiirin yllyttämänä Sirpa Kähkösen kirjailijavieraaksi. Siitä sain kimmokkeen lukea viimeisen lukulistalta vielä puuttuneen Kähkösen kirjan. Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi ei varsinaisesti kuulu Kuopio-sarjaan, eikä ole edes romaani, mutta suosittelen ehdottomasti kaikille sarjan lukijoille, ja toki myös muuten vain aikakaudesta kiinnostuneilla.

Liekit kuvaa alaotsikkonsa mukaisesti kohtaloita 30-luvun Suomessa. Vaikka sisällissodan vankileirit on purettu, ei epäluulo kapinallisia kohtaan ole laantunut. Kommunistit ovat valkoisten silmissä vaarallista väkeä, jonka taltuttamisessa kovatkin keinot ovat ilman muuta oikeutettuja. Ilmapiiri on nykyajan liberaalista* vinkkelistä tunkkainen ja armoton.

Kähkönen kertoo Liekeissä paljolti isoisänsä Lauri Tuomaisen ja hänen veljiensä tarinaa, mutta mukaan on otettu myös muita, etäisempiä hahmoja. Näistä kiinnostavimpia ovat Sulo Kokkonen, nuori kommunisti, jonka tie vei Tammisaaren pakkotyölaitoksesta Neuvostoliittoon, sekä Mary Pekkala, varakas brittinainen, joka kiinnostui kommunismista opiskeluaikoinaan ja päätyi Suomeen kansanedustajan vaimoksi.

Minulle Liekeissä tuli paljon uutta tietoa. Vaikka olen toki ollut tietoinen 20- ja 30-luvun poliittisesta skenestä Suomessa, ja Tammisaaren vankilakin oli Kuopio-sarjasta tuttu, esimerkiksi pakkosyötöt, vankien kohtelu ja eduskunnassa asiasta käydyt keskustelut olivat minulle uutta. Ja Pengerkadun salainen kirjapaino! Sehän on sijainnut aivan entisillä kotinurkillani.

Kirja myös herätti miettimään oman sukuni vaiheita, oikeastaan enemmän kuin aihepiiriä käsittelevät romaanit. Huomaan olevani kateellinen Kähköselle: hänellä on hyvät tiedot isovanhempiensa vaiheista Suomen vaikeina aikoina. Minä en tiedä juuri mitään. Isoäitini setä kuulemma selvisi hengissä vankileiriltä sillä, että saman kylän poika keittiöllä livautti hänelle perunankuoria. Eipä ole kummoinen infodump! Minun sukuni ei näitä asioita esille ottanut, enkä minäkään älynnyt kysyä. Nyt on liian myöhäistä. Isoisoäitini opetti minut juomaan maitokahvia ja tamppaan vieläkin isoisoisoäidin kutomia mattoja... mutta vanhojen albumien kasvoista kovin moni on vieras. Mitä aatteita he kannattivat 30-luvulla?

Kirjana Liekit on minusta onnistunut muttei loistava sillä tavalla kuin Kuopio-sarjan viimeisimmät romaanit ovat. Tämä on varmaan makuasia. Itse pidän pikkuisen enemmän sellaisista historiankirjoista, joissa lähteet mainitaan alaviitteissä ja asioiden epävarmuus näkyy selvemmin.

Voin kuitenkin kuvitella, että Kähkösen suora ote on monelle enemmän mieleen kuin koukeroisempi lähdeviitailu. Ja kyllähän Kähkösenkin teksti perusteelliseen tutkimukseen perustuu. Kas näin hän kuvaa syömälakkolaisten pakkosyöttöä:

[--] jos vanki vastusteli, vartijat painoivat hänet väkivalloin penkkiin. Tässä yhteydessä vankien kertoman mukaan oli väännelty leukoja, puristettu poskista, kuristettu ja myös runnottu kiveksisä, jotta vangin vastarinta olisi saatu murrettua. Vanki saatiin pysymän aloillaan, kun vartijat istuivat hänen päälleen. Tämän jälkeen letku pujotettiin suun tai sieraimen kautta vatsaan ja maitoa valettiin suppiloon ja siitä letkun kautta sisään. [--] (s. 214-215)

Yh.

Pitääpä muuten kehaista: Kähkönen on erinomainen puhuja. Kirjastomme pieni mutta korkealaatuinen harrastajaporukka kuunteli hiiskahtamatta hänen tarinointiaan... ja kuulkaas, meidän lukupiiriltä kunnioittava hiljaisuus on hieno kohteliaisuus! Noin keskimäärin olemme puheliasta porukkaa.

Kähkönen tuo historian iholle, tässä siinä missä romaaneissaankin. Liekit onkin erinomaista oheislukemistoa Kuopio-sarjalle. Se olisi pitänyt oikeastaan lukea jo aikaisemmin, sanotaan nyt vaikka joskus Mustien morsiamien ja Rautaöiden välillä. Nyt noiden ensimmäisten romaanien yksityiskohdat ovat jo ehtineet haihtua päästäni, joten en ehkä saanut intertekstuaalisuudesta täysiä efektejä irti.

Silti, kiinnostava ja koskettava historiateos. On jotenkin henkilökohtaisesti palkitsevampaa lukea ihmisenkokoisesta elämästä ennen. Suurmiesten ja -naisten kohtalot voivat vavahduttaa, mutta tavallisen taapertajan kokemuksiin voi eläytyä enemmän.

Sirpa Kähkönen (2010). Vihan ja rakkauden liekit: Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava. 978-951-1-24275-8.

Arvioita:
Seppo Kononen Savon Sanomista piti puhuttelevana.
Jaana Täällä toisen tähden alla arvosti Kähkösen kykyä nähdä myös punaisten virheet
Ammalta Lukuhetkissä kirja sai jopa pasmat sekaisin

*Kyllä. Minusta me suomalaiset olemme edelleen keskimäärin liberaalia porukkaa. Sinä aikana kun kirjoitin tätä, kansalaisaloite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta keräsi taas 382 puoltoa lisää. 

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Kuva/kansi: WSOY/

Tämä saattaakin olla viimeinen CD-äänikirjani vähään aikaan. Nyt kun työmatka-autoilu on jäänyt historiaan, etenevät romppukirjat niin hitaasti, ettei kuukauden laina-aika tahdo riittää. Juuri ja juuri ehdin tämänkin komediahelmen kuunnella, sillä kirjasto tahtoo omansa takaisin tänään.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi kertoo tismalleen siitä, mistä nimen perusteella pitääkin. Vanha veijari Allan Karlsson ei halua viettää satavuotisjuhliaan vanhainkodissa kunnanjohtajan kukitettavana; hän kiipeää ikkunasta ulos (hitaasti, sillä hänhän on sentään satavuotias) ja lähtee tohvelit jalassa katsomaan, mitä maailmalla vielä on annettavana. Pakomatkallaan hyväntahtoinen Allan kohtaa mm. järjestäytyneen rikollisuuden edustajia, 50 miljoonan kruunun setelikasan, ruumiilta tuoksuvan resiinan, karanneen sirkusnorsun ja lähes kaikkeen lähes pätevän grillikioskimiehen. Karkulaista jahtaavat innolla niin media kuin poliisikin, vanhuksen reitille kun tuntuu jäävän ruumiita liiaksi asti.

2000-luvun Ruotsiin sijoittuva hurja retki hulluine käänteineen ei yksinään riittäisi tekemään Satavuotiaasta herkkua, mutta soppaan sopivina sattumina sekoitettu Allanin elämäntarina nostaa kirjan veijariromaanien gourmet-luokkaan. Allan Karlsson on näet ehtinyt yhtä ja toista. Räjähdysaineet suvereenisti hallitseva Allan on päässyt tutustumaan vuosisatansa vaikuttajiin laajalla skaalalla, Francosta Trumaniin, Maoon, Staliniin, Churchilliin ja Nixoniin. Suoraan puheeseen ja kohteliaaseen käytökseen uskova Allan ei politiikasta perusta, mutta päätyy silti puolivahingossa vierailemaan vallan kabineteissa.

Sitkeän miehen elämänmyönteistä asennetta ei pilaa mikään, ei nälkävaellus Himalajalla, ei vankiselli Teheranissa, ei edes 15 vuoden loma Balilla. Vain vanhainkodin johtajatar Alice saa Allanin hetkeksi masentumaan.

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi sopi mainiosti äänikirjana autossa kuunneltavaksi. Siinä on paasilinnamaista rempseyttä ja niin hervottomia juonenkäänteitä, että kilometrit kuluvat huomaamatta. Välillä Jonasson tosin taiteilee ihan siellä siedettävyyden rajamailla tehokeinojensa kanssa - esimerkiksi toiston käyttö menee paikka paikoin melkein yli ja viinasta vääntäminen käy välillä tylsäksi - mutta pienistä ei voi kitistä, kun juonen suuret kaaret ovat niin mainiot. Erityismaininnan ansaitsee Allanin ja hänen kumppaniensa syyttäjälle antama meriselitys. Kari Ketonen luki hienosti ja tarinaan istuvalla tyylillä.

On varmaan epäisänmaallista sanoa näin, mutta sanonpa silti: kävi mielessä, että Jonasson kirjoittaa parempaa paasilinnaa kuin Paasilinna itse. Auts. Tai no, ehkä ei parempaa mutta... enempää. Runsaampaa, reippaammin absurdia, vähän villimpää. Tällaista vertailua ei tosin pitäisi tehdä kun on lukenut Paasilinnalta vaikka kuinka monta kirjaa, parempia ja huonompia, ja Jonassonilta tämän yhden. Silti. Ei ole Jonasson tämän lajin perinnettä ainakaan huonompaan suuntaan vienyt.

Satavuotias on kirjallista slapstickiä muttei täysin tyhjänpäiväinen satu kumminkaan. Jossain siellä pinnan alla on löyhä sanomakin: elämänmyönteisyyden, suvaitsevaisuuden ja rennosti ottamisen puolustuspuhe. 1900-luvun historiaa kun katsoo, yleensä tekee mieli itkeä eikä nauraa. Jonas Jonasson kääänsi kuolettavan vuosisadan huvittavan puolen hetkeksi esiin - peukut siitä!

Jonas Jonasson (2012, alkuperäinen 2010). Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. WSOY Äänikirja. Suomentanut Raija Rintamäki. Kertoja Kari Ketonen.

Arvioita:
Erkki Kanerva Turun Sanomissa tykkäsi
Sari Torvinen Aamulehdessä samoin
Kirsi piti Kirjanurkassa kirjaa liian pitkänä
Irja Kirjavinkeissä tykkäsi mutta löysi myös väkinäisyyksiä

Rakel Liehu: Helene

Kuva: WSOY

Minä ja noin 230 000 muuta kävimme tänä vuonna katsomassa Helen Schjerfbeckin näyttelyä Ateneumissa. Sanat eivät oikein riitä kuvaamaan... mutta Rakel Liehu on yrittänyt. Sisäkautta.

Ostin näyttelyssä käydessäni pokkaripainoksen Liehun vuonna 2003 ilmestyneestä romaanista Helene, joka on aivan omanlaisensa tulkinta suuren maalarin elämästä. Mitenkähän tämän sanoisin? Ehkä auttaa asian alkuun, jos kirjoitan tähän kirjan koko nimen, tai oikeammin rimpsun siitä etusivulta... (tuskin tämä kaikki kirjaston luettelossa on?)

Helene

viimeinen myrskyinen

(huone)

omakuvan arvoitus

confessiones, puhetta kuolleille ja eläville 

luumupuun alla

Romaani Helene Schjerfbeckin elämästä

Siinä. Romaani, jossa on enemmän kuin aavistus runoa.

Pokkari on kulkenut mukanani heinäkuisesta näyttelykäynnistä alkaen. Alkuun luin innolla satakunta sivua, mutta sitten iski jonkinlainen hengenahdistus Helenen kanssa. Liehu kattaa koko Schjerfbeckin elämän, hyppelehtien ja eläytyen. Hän vetää viivansa yhtä vahvasti ja vaativasti kuin kohteensa. Helene tulvii tunnetta ja sisäistä uskottavuutta.

Hintana on jonkinasteinen lukemisen raskaus. Helene etenee osin kronologisesti, mutta mitään luonnollista juonen tai kerronnan polkua ei synny. Kaikki Helenen elämässä on läsnä sen lopussa, viimeisinä vuosina ruotsalaisessa kylpylässä. Kirja rakentuu lyhyistä katkelmista, joiden pituus vaihtelee muutamasta kappaleesta vajaaseen tusinaan sivuun.* Olen nöyrästi kiitollinen siitä, että katkelmat on sentään nimetty ajassa ja paikassa. Mariefried 1944. St Ives 1887. Hyvinkää 1907. Ja niin edelleen.

Silti, jos en olisi nähnyt näyttelyä, en olisi saanut tästä kirjasta tolkkua. Enkä voi rennoin rantein suositella tätä kenellekään, joka haluaa tietää Schjerfbeckistä enemmän, tai ainoaksi kirjaksi Schjerfbeckistä kiinnostunelle. Ainakin itselleni tuli tunne, että olisi pitänyt lukea ensin jokin elämäkerta, sitten olisin ehkä nauttinut romaanista enemmän.

Mutta kieli on kaunista ja jännittävästi hersyvää. Se nostaa mieleen väkeviä, kirkkaita ja monitulkintaisia kuvia. Helenen kasvojen läpi tuulee; hänen lasinsa tuoksuu naisen tyhjältä kainalolta, mutta on myös korennonsilmäisiä hetkiä, jotka antavat rauhan. Tuollaisiin väläyksiin kiteytyy Helenen heikkous ja vahvuus minun silmissäni. Kertomuksiin tottuneelle lukijalle tämä on väkevää viiniä, paikoin makeaa, paikoin karvasta. Tarinan elementit täytyy itse seuloa esiin.

Kas tässä Helene ja hänen englantilainen kihlattunsa, kahdeksankymmentä täyttäneen taiteilijan muistelemana. Kai.

Päivä on tuulinen. Minulla on ylläni keltainen hame, landesin piikit repäisivät sen helmaa. Olen päästänyt tukkani auki. Tuuli vie olkihattuni, ja ymmärtäväinen John saa juosta sen perässä pitkään - 

Kuka ihminen on hyvä? Kuka on paha? 

Se että ymmärtää toista nopeasti, yhtä nopeasti kuin lintu kiitää pesäänsä, on eräs nimi rakkaudelle. 

Ei ehkä ymmärrä kaikkea, mutta haluaa oppia.

Läheisyys on myös surua, ajattelin. [--] (s. 126)

Rehellisesti, tyyli olisi minusta enemmän edukseen tiiviimmässä kirjassa. Loppupuolella, vaikka olin jo päässyt paremmin oikeaan mielentilaan eläytyäkseni Liehun Helenen kielikuviin, aloin samalla tympiintyä. Kun rakenne tekee joka tapauksessa äärimmäisen vaikeaksi hahmottaa tapahtumien kronologiaa tai ihmissuhteiden kehitystä, kun tämä kerran on väistämättä romaani, tulkinta, kuvitteellinen kuvaus... onko tarpeen ottaa niin paljon mukaan? Onko tarpeen tehdä tulkinnasta elämän mittainen? Olisiko 350 sivua riittänyt 500 asemesta?

Ehkä ei. Mutta siinä tapauksessa minulta on jäänyt jotain ymmärtämättä; tunne ja tunnelma näet olisivat välittyneet lyhyemmässäkin tekstissä.

Helene jää silti mieleeni hienona kirjana kiehtovasta henkilöstä. Se sai minut hetkittäin harmittelemaan, etten raatsinut törsätä Ateneumissa tähän, uuteen kokoomateokseen kaikista Schjerfbeckin maalauksista.

Sillä taulut ovat se, missä Schjerfbeck elää, eli silloin, elää nyt.

Rakel Liehu (2012, alkuperäinen 2003). Helene. WSOY. 978-951-0-39094-8.

Arvioita:
Maija Alftan Hesarissa
Merja Marjamäki Turun Sanomissa
Maija Kirjojen keskellä -blogissa
Nora Exlibris

*toim. huom., vaikutelma katkelmien pituudesta, ei siis laskettu tulos...
EDIT 23.10: korjattu näyttelyn kävijämäärä uusien tietojen mukaan.

Paul Auster: The Book of Illusions

Kuva: Faber and Faber

Sain The Book of Illusionsin pokkarina lahjaksi kaverilta, ilmeisesti kehuttuani liiaksi Murakamia... sillä evästyksenä kerrottiin, että Auster saa vielä Nobelin. Jassoo. Annoin sitten uteliaisuuttani herran kiilata lukujonossa. Sitä paitsi, pokkari oli kätevä ottaa matkalle mukaan.

Austerista on puhuttu paljon kirjablogeissa viime vuosina. Olen oikeastaan yllättynyt, etten ole aiemmin sortunut hänen kirjojaan lukemaan. Taidan olla niin genreisti, että kaikki mikä kuuluu kategoriaan "general fiction" on automaattisesti vähän epäilyttävää. Aika usein löydänkin jotain urputettavaa ns. yleiskirjallisuudesta, varsinkin käännetystä sellaisesta. Äkkiä ajateltuna vain Shriver ja Waters tulevat mieleen selkeinä poikkeuksina.

Ja nyt, Paul Auster. Tartuin The Book of Illusionsiin varsin haalein odotuksin. Murakamin veroinen? Pah! Ei voi olla.

Eikä olekaan. Tai oikeammin, tyyli on niin erilainen, että vertailu on mieletön. Mutta erinomainen kirja The Book on, vetävä ja vaikuttava. Ja kaunis. Ja sisälsi houkuttelevia intertekstuaalisia koukkuja. Tykkäsin täysillä!

The Book kertoo perheensä lento-onnettomuudessa menettäneestä kirjallisuuden professorista. David Zimmer tarttuu masennuksen kanssa kamppaillessaan mykän elokuvan unohdetun tähden tarinaan. Ohjaaja ja näyttelijä Hector Mann teki vain kaksitoista elokuvaa, juuri ennen kuin ääni muutti Hollywoodin ikiajoiksi. David jäljittää koomikon elokuvat ja kirjoittaa niistä... ja lopulta vuosikymmenien hautaama mysteeri herää henkiin ja muuttaa Davidinkin elämän.

On vaikea sanoa tarkalleen, mikä Austerin kirjassa viehätti. Juoni on pätevää työtä muttei käsittämättömän hieno kuitenkaan. Kerronta toimi hyvin. Ajattelin lentokoneessa lukea vain pätkän, mutta tarina vei mukanaan. Myös henkilöissä on kieltämättä jotain keskivertoa hienompaa. Kertoja-David ehkä tuntuu vähän liioitellulta hahmolta, mutta hän onkin ainoa, jonka Auster piirtää selkein vedoin. Muut kohdataan sellaisina kuin ihmiset yleensä kohdataan, osittain kuvitteellisina, vajavaisesti ymmärrettyinä, uskottavina.

Austerin kieli on huoliteltua ja rikasta. Kas tässä kuvataan asuntoa:

[--] It had no charm or character, no lovingly wrought details to delude one into thinking it could ever become a home. It was a hospital for the living dead, a way station for the mentally afflicted, and to inhabit those blank, depersonalized interiors was to understand that the world was an illusion that had to be reinvented every day. [--] (s. 57)

Eniten pidin The Bookissa kai siitä, että se on yhtä aikaa viihdyttävä ja ajatteluttava. Kirja on tosiaan illuusioiden kirja: se kuvaa elämän harhaista luonnetta hallitusti ja kiehtovasti. Se synnyttää ymmärryksen illuusion.

Elokuva on Austerin tulkinnassa elämän taidetta. Elokuvan tekijä valitsee kuvakulmansa, rajaa tarkastelunsa ja suuntaa valonsa, päättää mitä kamera meille näyttää kun istumme teatterin hämärässä. Ohjaajan katse määrittää meidän katseemme, valo luomiin varjoihin tallentuu tulkittu totuus. Samoinhan me muokkaamme elämämme totuuksia itse kukin, rakentamalla illuusion kokonaisuudesta, vaikka jokainen on oman kuvakulmansa vanki. Näemme mitä haluamme nähdä, sen mitä kykenemme oman historiamme ja persoonallisuutemme linssin läpi näkemään. Jokainen kohtaamamme ihminen on osin oma luomuksemme.

Lohdullista ja kamalaa. Kamalan totta. Ajatus ei ole uusi, mutta Auster teki siitä tuoreen. The Book taisi olla juuri sopivasti filosofista minulle tähän hetkeen, eikä kumminkaan mitenkään vaikeaa luettavaa. Ja rakkaustarina oli sydäntäsärkevän kaunis, siitä saa ekstrapisteitä!

Heh, nyt kun luen tuon uudestaan... Tulipas ilmaistua dramaattisesti asiat. Ei voi mitään. Ainakin alkukielellä tämä oli minusta harvinaisen hyvä kirja.

Paul Auster (2011, alkuperäinen 2002). The Book of Illusions. Faber and Faber. 978-0-571-27653-0.

Arvioita suomennetusta versiosta:
Hannu Marttila Hesarissa
Jenni K-Blogissa

Edgar Lee Masters: Spoon River antologia

Spoon River & vietnamilainen kirjanmerkki.

Päädyin lukemaan tämän Edgar Lee Mastersin kuuluisen runokokoelman osana Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta, jossa Salla, runoprojektiani muistaen, asetti tämän tehtäväkseni. Huoh. Olen ollut luvattoman hidas Spoon Riverin kanssa... mutta kuten on tullut moneen kertaan todettua, runot eivät oikein ole ominta alaani.

Spoon River antologia on yksi amerikkalaisen runouden perusteoksista, paljon kiitelty klassikko. Turtiaisen suomentama versio julkaistiin alkukielellä 1924, joskin suuri osa runoista oli ilmestynyt jo kymmenkunta vuotta aiemmin. Riveriin kuuluu yli parisataa runoa ja vielä näytelmämäinen epilogi päälle.

Kokoelman erikoisuus on, että se koostuu vainajien muistosanoista, heidän omista haudantakaisista nekrologeistaan. Kaikki vainajat sijoittuvat samaan pieneen kaupunkiin, vaikkakin osin erilaisiin elämänpiireihin. Runot muodostavat osin vuoropuhelun; yksi kerrallaan ääneen pääsevät vainajat paljastavat toinen toisistaan uutta, näyttävät oman näkökulmansa.

Olen iloinen, että luin Spoon Riverin, sillä se kuuluu ehdottomasti kaanonin pitkään listaan... mutta en voi väittää rakastuneeni kirjaan. Kun ensin aloitin Riverin, innostuin sen ideasta. Nautin hienoista ironisista pistoista, joita syntyi kun runojen hahmot kommentoivat toinen toisiaan suoraan ja epäsuorasti... luin melkein yhtä soittoa pitkän pätkän. Mutta sitten, jossain lähellä sadatta sivua, meno hyytyi. Mastersiin palaamisesta muodostui jonkinlainen pitäisi-kyllä-mutta -askare. Jouduin jakamaan lukemisen aika pieniin annoksiin. Lisäsin kiinnostuskerrointa selailemalla välillä alkukielisiä versiota täällä, lukuisista kirjoitusvirheistä piittaamatta. Yleisön kommentit runoihin toivat oman huvinsa prosessiin.

Kielestä... pakko sanoa, että runojen kohdalla alkukielellä lukeminen on vähän arvoituksellinen juttu. Uskon lukevani englanniksi varsin pätevästi, mutta runojen kanssa en ole ihan niin luottavainen kuin proosan kanssa. Mastersin runot kuulostavat ääneen englanniksi luettuina* jotenkin rytmikkäämmiltä kuin suomeksi, mutta jään helposti epäröimään sanojen vivahteiden kanssa. Aprikoin, kuten aina, myös runojen kääntämisen mahdottomuutta.

Esimerkiksi runossa Benjamin Pantier asianajaja kirjoittaa vaimostaan

Sitten hän, joka jäi jälkeeni,
pyydysti sieluni paulaan, kuristaen minua,
(s. 25)

Alkuperäisessä teksti on

The she, who survives me, snared my soul
With a snare which bled me to death,

Minusta kuristamisesta syntyy erilainen mielikuva kuin hitaasta verenvuodosta; toisessa kadotat elintärkeän yhteyden ympäristöön, toisessa menetät sisimpäsi voiman.

Toinen samanlainen on Harold Arnett. Suomeksi hänen runonsa päättyy ...kun yksikään sielu ei kuitenkaan voi päästä pakoon elämän ikuisuutta. Englanniksi taas ...when no soul may ever escape the eternal destiny of life? Konteksin huomioiden käännös on tavallaan järkevä, mutta silti minulle tulee erilainen tunnelma noista. Elämän ikuisuus vs. eternal destiny of life, hmmm.

Mutta en voi syyttää suomennosta mitenkään heikoksi. Arvo Turtiainen on vain laittanut oman taitonsa peliin ja luonut vahvan version Mastersin runoista, kunnioittaen alkuperäisten henkeä...

Kielen yksityiskohtia isompi ongelma on, että Mastersin muistokirjoitukset ovat niin kirotun ovelia. Niissä on monta kerrosta. Minulle jäi sellainen tunne, että useimpien kohdalla en tavoittanut kuin sipulin uloimman kuoren.

Se on osittain omaa syytäni. En tehnyt töitä näiden runojen kanssa samalla tavalla kuin vaikkapa Södergranin. Minulle nimittäin tämän antologian vahvuudesta, sen ainutkertaisesta teemasta, tuli pitkässä juoksussa heikkous. Spoon Riverin kuolemanjälkeinen perspektiivi ja pikkukaupunkisuhteet tekevät siitä mielenkiintoisen palapelin mutta samalla myös masentavan lukukokemuksen.

Kaikki tämän runokokoelman ihmiset ovat kuolleita. En päässyt siitä yli. Yksi kerrallaan jokainen runo kertoo elämän päättymisestä. Nekin kertojat, joiden runoista hohkaa eletyn elämän ylistys, rakkaus elämän ihmeisiin, makaavat nyt haudoissaan. Tässä puhuu tomu.

Kalmojen paraati ei vaivannut minua aluksi, mutta vähitellen se alkoi tuntua yhä masentavammalta. Ehkä eläydyin liikaa! Loppupuolella suorastaan raahustin eteenpäin. Siksi kaikki suosikkini tästä kokoelmasta (Marie Batesonia lukuunottamatta) ovat alkupuolelta.

Kaikkein eniten taidan pitää Thomas Rhodesista:

Kas niin, te liberaalit,
te älyn korkeuksissa purjehtijat,
ylevien kuvitelmien merenkulkijat,
[--]
ehkä nyt loppujen lopuksi huomaatte, miten vaikeata
on estää sielua hajoamasta atomeiksi,
kun me sen sijaan, me maallisten rikkauksien etsijät,
kullan kokoojat ja ahnehtijat,
olemme tyytyväisiä, lujia ja tasapainoisia
johdonmukaisesti loppuun saakka.
(s. 117)

Thomas jää mieleen. Osui ja upposi pieneen liberaalisieluuni.

Kiitos Salla! Tämä oli aidosti haastava mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Luulen, että tämä on myös sellainen kokoelma, johon tulee palattua (netissä) aika ajoin, vaikka en kokenutkaan alusta loppuun lukemista kovin mukavaksi. Monet näistä runoista jäivät jotenkin... hautumaan.

Edgar Lee Masters (1982, alkuperäiset 1915, 1924). Spoon River antologia. Suomentanut Arvo Turtiainen. Tammi. 951-30-2499-7.

Arvioita:
Hdcanis Hyönteisdokumentissa
(vinkatkaa muista, en nyt löytänyt...)

*Joo, kokeilin parin kohdalla.

Myrskyn silmään

Paikkailen toukokuun yhtä laiminlyöntiä: unohdin kokonaan, että tämä Will Eisnerin sarjakuvan merkkipaaluihin kuuluva teos tuli luettua toukokuussa. Innostuin hankkimaan tämän käytettynä netistä Sallan jutun jälkeen.

Heh, pidän blogia muistaakseni mitä luen, mutta ilmeisesti seuraavaksi pitää olla lista, että muistaisin kirjoittaa blogiin mitä luen... pitääpä olla vähän tarkempi tässä kuussa luonnosteni kanssa!

Myrskyn silmään on eräänlainen kahden sukupolven sukukronikka. Se jäljittää Eisnerin oman perheen tarinaa. Kehyskertomuksessa amerikkalainen Eisner on matkalla alokasleirille vuonna 1942. Takaumissa palataan hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa, mutta myös hänen isänsä nuoruusvuosiin Wienissä, ensimmäistä maailmansotaa edeltäviin vuosiin. Wien nähdään Eisnerin isän kertomusten kautta.

Tämä on hieno sarjakuva monella tasolla. Ensinnäkin Eisner rakentaa hienoa psykologista kuvaa perheestään. Etenkin vanhempiensa tutkijana hän on lempeän, suorastaan hellän ironinen mutta myös viiltävästi uskottava. Vertaan mielessäni Spiegelman Mausin isää tähän Eisnerin isään (ja Maus oli minusta briljantti!) ja pakko on myöntää, että Eisner vie isäpisteet. No, Mausin teemat ovat toisin painottuneet, joten vertailu on tässä suhteessa epäreilu.

Toiseksi, juutalaisvastaisuus ja ylipäänsä "kansojen sulatusuunin" etninen aluskarva paljastuvat Eisnerin nuoruuden New Jerseyn ja Bronxin vuosissa tyylikkäästi. Juutalaisuus tai juutalaisuusvastaisuus ovat, ziljoonasta aihepiiriin liittyvästä kirjasta ja elokuvasta huolimatta, jotenkin jääneet vähän vieraiksi minulle.

(Ehkä siksi etten tietääkseni tunne yhtään juutalaista? Vasta Etelä-Pohjanmaalle muutettuani tutustuin kulttuuriin, jossa on oikein ja asiallista kysyä suoraan ja tarpeen vaatiessa toistuvasti mistä joku on kotoisin ja kenen sukua... Eipä minulle olisi vaikkapa opiskeluaikoinani juolahtanut pieneen mieleenkään udella kenenkään kaverin tai tuttavan sukujuuria.

Mutta Eisner onnistui asettamaan juutalaisten sosiaalisen dissauksen minullekin ymmärrettävään kontekstiin. Tunnistan muinaisilta vaihto-oppilasajoilta taipumuksen luokitella ihmisiä eurooppalaisen alkuperämaan perusteella kolmanteen ja neljänteen polveen, sillä se hämmensi minua suomalaisteininä. Miten poikakaverini Mikey voi olla portugalilainen kun hän asuu kadun toisella puolella täällä Adamsvillessa ja on syntynyt USA:ssa? No mutta tietenkin, hänen isänsä ja äitinsä vanhemmat ovat Portugalista lähtöisin! Ja katolilaisia! Kyllä ne tiedetään...)

Eisner on aina juutalainen; tulee aina olemaan. Halusi hän tai ei, se piirre leimaa muiden suhtautumista häneen ja hänen suhtautumistaan muihin, silloinkin kun häntä ei edes juutalaiseksi tiedetä.

Kolmanneksi ansioksi täytyy nostaa albumin kerronnallinen raikkaus ja hieno piirrosjälki. Eisner tekee yksinkertaista ja selkää kuvaa, joka ei väsytä tai vie liiaksi huomiota tarinasta, mutta josta tuntuu löytyvän jotain katsottavaa uudestaankin lukiessa. (Kyllä: tämä oli niitä albumeita, jotka lukee kaksi tai kolme kertaa peräkkäin. Yhdellä kerralla pitää saada tietää mitä tapahtui, toisella kerralla voi keskittyä kuviin paremmin.)

Neljänneksi sanon lyhyesti: huumori on vähäeleistä ja toimivaa.

Teos on nyt reilut parikymmentä vuotta vanha, ja Eisnerin mallia sarjakuvaromaanin saralla on seurannut vuosien mittaan moni. Mutta ainakin tämä teos on kestänyt aikaa erittäin hyvin.

Päätän juttuni kerrankin oikein isoon kuvaan, jotta saan demottua mitä tarkoitan... Tässä alla olevassa kuvassa Eisner on siis matkalla sotaan ja muistelee mennyttä. Tavallaan tässä on vain yksi ruutu, mutta tavallaan viisi; Eisner on kuvassa kahdesti, hänen isänsä kolmesti ja äitinsä neljästi.

Ainoa valituksen aiheeni on oikeastaan, että tarina olisi saanut olla vielä pidempi. Ei ihme että on olemassa "Eisner Award" - jonka on voittanut mm. Fables!

Toivottavasti saan joskus käsiini Eisnerin Contract with God -sarjakuvaromaanin.

Will Eisner (1991). Myrskyn silmään. Jalava. Suomentanut Soile Kaukoranta, tekstannut Jari Rasi.

Arvioita:
Enpäs laitakaan arvioita vaan linkitän tähän Jussi Karjalaisen Hesarissa ilmestyneeseen muistokirjoitukseen.

Opettajan villikko

Pitkästä aikaa Hilja Valtosta! En enää muista minkä kirjan jälkeen kotimainen raikas teksti tuntui niin kovin tarpeelliselta, mutta jokunen viikko sitten tulin tämän kirjastosta hakeneeksi ja unohdin samantien autuaasti hyllyyn.

Tämä kirja olikin mainio löytö. Vihdoin tiedän, mistä on peräisin kaikkien aikojen julmin tytönnimi, nimittäin "Anna Tipuli Pusu". Kun kakarana kirosin hankalaa etunimeäni, tai kun nyt vanhemmiten säälin sunnuntain Hesarin kasteilmoituksessa *sensuroitu* tai *sensuroitu* -nimellä raskautettuja vauvoja, tämä nimihirviö tulee väkisinkin mieleen. Olen joskus nähnyt elokuvan pätkän, jossa esiintyi Anna Tipuli Pusu.... mutta en ollut tiennyt että elokuva perustuu Valtosen kirjaan.

No, kaikki mikä ei tapa, karaisee. Jos on tuollainen nimi, on paras olla sisua kahden tai kolmen tavallisen tytön edestä. Ja Tipulilla on. Kansakoulun opettajan nuorimmasta tyttärestä kasvaa suorasukainen, tomera ja aikaansaava nuori nainen, joka ei pienistä nillitä. Erinomainen roolimalli kelle vain...

Valtosen tapaan Opettajan villikko on kaikkea muuta kuin romanttinen rakkausromaani. Romanssinitusia nousee kyllä maasta pitkin kirjaa, mutta ne eivät oikein tahdo itää. Joko Tipuli talloo ne tarmokkaasti polkaisten, tai sitten typerät pojat eivät ymmärrä minkälainen aarre heillä olisi tässä punatukkaisessa sisupussissa. Loppupuolella rakkauspuolenkin asiat alkavat sitten edistyä, mutta tylsää ei ole sitä odotellessa. Valtonen osaa kuvata 20-luvun elämää ja perheen persoonia niin hauskasti, että Villikko viihdyttää nykyäänkin.

Jussi kasasi kaiken syyn Tipulin niskoille. Tyttö sai ansaitun voiteensa. 

"Mielikuvitus tekee tyttöparalle ilkeitä kepposia", sanoi isä. 

Mahtoikohan mielikuvitus olla jotain lajia ilkeyttä. Ehkä jokin perisynnin haara. Kuka hänet tiesi? 

Tipulin mieli oli myrtynyt. Ei kai hänestä koskaan tulisi mallityttö kuten Tainasta. Taina ei ollut eläessään saanut maistaa vitsaa. Hän, Tipuli, sai samana kesänä kolme kertaa. Eikä hän tuntunut tulevan yhtään paremmaksi. (s. 26)

Nykypäivänä kyllä tekisi mieli luokitella tämä ennemmin tyttökirjaksi kuin rakkausromaaniksi - niin puhtoisia ovat aatteet. Toisaalta, Valtosen sankaritarten tavalliseen tapaan, Tipulilla on joitain varsin nykyaikaisia ajatuksia ja hyvin kehittynyt reilun pelin taju. Armoa ei kerjätä eikä anneta.

Mainio aikamatka taas kerran, tällä kertaa niihin päiviin kun opiskelijan tunnisti ylioppilaslakista eikä haalarista ja nuoret naiset juhlistivat kevättä uudella hatulla.

Ai niin, lisätään vielä: älkää antako hämätä itseänne. Koulun kanssa Opettajan villikolla on vielä vähemmän tekemistä kuin Anna opettajana -kirjalla.

Hilja Valtonen (1959, alkuperäinen 1928). Opettajan villikko. Otava. Kuudes painos.

Suuri illusioni

Suuri illusioni on jatkoa sarjalle Seikkailuni Live-Lukupiirissä - ks. edellinen osa täältä - mutta samalla kyse on muustakin. Tämä on näet se ihkaitse lukupiirille ehdottamani kirja. Olen Waltarin historiallisten romaanien fani ja pidin myös Komisario Palmusta taannoin, niin erilainen kuin se olikin verrattuna aiempiin Waltari-kokemuksiini. Siksipä olen päättänyt vähitellen tutustua Waltarin muuhunkin tuotantoon.

Illusioni on Waltarin esikoisromaani ja kirjoitettu 19-vuotiaana. Waltari itse on viidenteen painokseen kirjoittamassaan esipuheessa ottanut vähän etäisyyttä vuonna 1928 ilmestyneeseen läpimurtoteokseensa; kypsää kirjailijaa sen sävy ja tyyli jo nolottivat. Kirja on kuitenkin kestänyt aikaa omalla tavallaan. Waltarilla on kerronnan lahja, taito laittaa sana toisen perään niin, että sitä tekee mieli lukea. Kertojan taika tunkee läpi sentimentaalisuuden Illusionissakin.

Jos kirja on lukulistallasi ja haluat juonesi tuoreena, hyppää seuraavien kappaleiden yli - spoileria pukkaa!

Tarinan kertoja on Hart (olisiko nimessä symboliikkaa?), nuori mies, joka aloittelee toimittajan uraa Helsingissä. Hän tutustuu boheemissa salongissa kauniiseen ja vähän paheelliseen Caritakseen (ihan kevyttä symboliikkaa nimessä?) ja kirjailijaan nimeltä Hellas (öööh, ihan höyhenkevyttä symboliikkaa??). Nuori Hart, jonka kypsyyttä tarinassa osoitetaan tekemällä hänestä Pikkuveljen huoltaja, rakastuu Caristakseen. Hän kiemurtaa rakkauden, elämän ja ylipäätään kaiken turhuuden tuskassa. Hartin rakkaus vain yltyy, kun hän huomaa olevansa Hellaksen kilpakumppani. Kahden miehen välille virittyy vähitellen henkinen toveruus, jonka ytimen muodostavat kissa-hiiri-filosofointi, Hartin vastentahtoinen ihailu sekä jaettu rakkaus Caritakseen. Kumpikin kärvistelee mustasukkaisuuden kanssa, mutta Hart löytää itsestään, filosofisen ja kärsivän Hellaksen kamppailun myötä, suuruutta uhrata onnen rakkaudelle. Lopussa kukaan ei ole onnellinen sillä perinteisellä happy-ever-after -tavalla. Mutta ylevämpää henkistä onnea riittää: puhtain käsin kuollut Hellas on epäilemättä onnellinen olemattomuudessaan, Hart on kasvanut kyynärän verran, ja Caritas ponnistaa puhtaista muistoista kohti parempaa tulevaisuutta.

Rakkaustarina on, jos toden sanon, Illusionissa minusta aika tylsä. Wikipedian mukaan kolmiodraama on monimutkainen ja vaikea, mutta enpä nyt tiedä; Hellaksen ja Caritaksen keskinäinen vihamielisyys haiskahti alusta lähtien entisten rakastavaisten väleiltä. En myöskään onnistunut pitämään minä-kertojasta, jonka ailahtelevainen intohimo ja turhuuksien turhuus -meininki ärsytti. Waltari oppi sittemmin sisällyttämään sanottavansa tapahtumiin vähemmän suorasukaisesti, mutta tässä tunteiden ja etenkin aatteiden kuvaus rehottaa kuin villiintynyt niitty. Oikeastaan kirjan henkilöitä enemmän tässä innostikin symbolinen ja ideoiden taso. On kuin kirjassa käytäisiin keskustelua elämän tarkoituksesta monellakin tasolla. Onko yksilö minkään arvoinen, jos ei anna mitään kokonaisuudelle? Onko onni edes tavoittelemisen arvoinen, nautinnosta puhumattakaan - vai lunastaako ihminen olemassaolon oikeutuksen omistautumalla jollekin itseään suuremmalle? Vaikkapa rakkaudelle?

Mietin tätä lukiessani, että Hellaksen visioima kollektiivisuuden aalto on jo ehtinyt tulla ja mennä; nyt ollaan vakaasti individualismissa... joka on ehkä jo taittumassa taas jonkinlaisen uuden kollektiivisuuden suuntaan. Henkinen ilmasto lämpenee ja kylmenee vähän kovemmalla sykkeellä kuin fyysinen. Waltarin nuoruudenpäivinä uskottiin tulevaan - Katsokaa! - nämä pojat luovat vielä kerran uuden maailman. Nyt katsomme taustapeiliin melkein mieluummin kuin horisonttiin.

Pakko varmaan mainita vielä kielellisenä yksityiskohtana tuo nimen "illusioni". Hih, luin sen pitkään genetiivimuodoksi sanasta illusio - olin jo varmaan yli puolen välin ennen kuin tajusin, että se on vanhahtava muoto sanasta illuusio. Illuusio ei siis oleva vain kertojan; se on kollektiivinen harha. Ja niitä harhoja on monia - nuoruus, rakkaus, merkitys, illuusioita kaikki tyynni. Waltari pyörittää illusioneita pitkin matkaa ja antaa useita vaihtoehtoisia tulkintoja. Loppupeleissä alkoi syystä tai toisesta päässäni  soida jäljelle jää vain tuo... ihmisen ikävä toisen luo. Rakkaus on illuusio, joka kohdistuu illuusioon, ts. kuvaan, jonka olet toisesta ihmisestä päässäsi kehityllyt.

Vastustan kiusausta ottaa malliksi yhtä niistä illuusioita käsittelevistä kohdista; demoan mieluummin tätä kollektiivisuuden vs. yksilöllisyyden sivuteemaa.

"Ajatelkaa muuten, mikä suuri mysteerio piilee noissa kahdessa sanassa "meidän koulu". Niihin sisältyy hyvin paljon itsetiedotonta, primitiivistä julmuutta. Ne kieltävät persoonallisen vapauden, - ne siis tavallaan jo koulunpenkillä kasvattavat poikia julkiseen elämään. Ne suggeroivat yhteisen, suuren joukkosielun, joka kätkee itseensä omat kunniakäsitteensä. [--] Tulevaisuus, - huomatkaa, että minäkin jo eksyn käyttämättään sitä sanaa, - tulevaisuus on kollektiivisuuden aikaa. Niin sanottu persoonallisuusprinsiippi on jo tuhonnut liian paljon maailmamme elämänvoimia. - Tosiasiassa niin sanottu persoonallisuus on yksi mielisairauden muoto, jos luemme itserakkauden mielisairaudeksi." (s. 111)

Tekstinäytteestä näkyy osittain sekin, mikä Waltaria itseään Illusionissa jälkikäteen ärsytti: palo, into, ylilyönnit - sanalla sanoen: nuoruus! Kaikki on tulta tai kaikki on tuhkaa. Mutta oikeastaan minusta tällainen röyhkeä, raaka nuoruus on kiinnostavampaa ja tehokkaampaa kuin ylenmäärin hienostunut, symbolinen ja teknisesti taidokas nuoruus. Waltarin kertojahahmon muka-kyynisyys on liikuttavaa ja ilmaisuvoimaista. Vaikutus ei enää tänään ehkä ole ihan sitä mitä nuori Waltari kirjoittaessaan tavoitteli, mutta todellista yhtä kaikki.

Loppuun vielä lukufilosofinen huomio. Blogeissa ja vähän kai muuallakin on puhuttanut se, että Finlandia-ehdokkaiksi valikoitui (hah, enpäs aiokaan sanoa "naisten kirjoittamia kirjoja"!) historiaa tarkastelevia romaaneja. On hyvä juttu, että nykykirjailijatkin historiaa pohtivat ja tutkivat. Miten muutenkaan me sitä voisimme kollektiivisesti käsitellä?  Mutta aikalaiskirjoillakin on oma painoarvonsa. Opetuksen ja tutkimuksen maailmassa puhutaan toisinaan "autenttisista ympäristöistä". Vanhat kirjat ovat omalla tavallaan sellaisia; Suuri illusioni ja vaikkapa sen kanssa samoihin aikoihin ilmestynyt Hilja Valtosen Varaventtiili antavat yhdessä erilaisen, ristiriitaisen ja elävän kuvan 20-luvun lopun Suomesta. Sen ilmapiiri saa tekstuuria, syvyyttä, todellisuutta. Oppikirjat ja myöhempien aikojen hyvien kirjailijoiden tuotokset voivat antaa paljon, mutta ne eivät voi asettaa meitä lukijoina samalla tavalla tapahtuma-aikaansa kuin vanhat, aikalaisille tarkoitetut kirjat.

Olen iloinen, että suomalaiset kustantajat aina silloin tällöin muistavat meitä uusintapainoksilla vanhoistakin kirjoista. En väitä, että kaikki vanha kirjallisuus on säilyttämisen arvoista, mutta soisi valittuja teoksia nousevan uusintapainoksina esille useamminkin.

Mika Waltari (1980, alkuperäinen 1928). Suuri illusioni. Kahdeksas painos (linkki uusimpaan). WSOY. ISBN 951-0-03814-8.

Arvioita:
Ankin kirjablogi
Meri Mitä eniten haluat -blogissa

Pollyanna ja Pollyanna grows up

Eleanor H. Porter, jonka romaanin Rakkaus ratkaisee luin äskettäin, keräsi maailmanlaajuista suosiota kertomuksillaan raivokkaan optimisesta Pollyanna-tyttösestä. Pollyannan mielestä asiat voisivat olla huonomminkin - olivatpa ne miten huonosti tahansa. Sattumoisin huomasin Rakkaudesta kirjoitellessani, että Pollyanna löytyy ilmaiseksi e-kirjana... Ups.

Pollyanna on orvoksi jäänyt tyttö, joka lähetetään velvollisuudentuntoisen vanhapiikatädin holhotiksi. Pennittömän Pollyannan ainoa pääoma on ilopeli (the game of being glad), jonka edesmennyt isä on hänelle opettanut. Peli on yksinkertainen: yritetään keksiä kaikesta ikävästä jotain mistä voi iloita. Niinpä nukkea toivonut köyhä lapsi voi, saatuaan nuken asemesta kainalosauvat, iloita siitä ettei sentään tarvitse kainalosauvoja. Jos sataa, voi iloita siitä, että sateen jälkeen auringonpaiste tuntuu entistä mukavammalta. Ja jos lähimmät parkkipaikat ruokakaupan edestä on viety, voi iloita siitä että kävellessään kauppakasseja selkä vääränä raahaten lainehtivan parkkialueen etäisimpään nurkkaan saa enemmän liikuntaa.

(Kuten huomaatte, peli tarttuu.)

Pollyanna-kirjassa orpo tyttö tartuttaa ilopelinsä koko pikkukaupunkiin ja saa positiivisen ajattelun voimalla aikaan melkoisia elämänmuutoksia. Pollyannan vilpitön usko kaikkien ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen riisuu aseista yrmyimmätkin käävät. Jäykkistäti pehmenee viimeisenä, vasta kun Pollyannan oma kyky pelata ilopeliä vilpittömin mielin on vähällä kadota. Kauhean uudenaikaisen vempeleen eli automobiilin alle jäänyt Pollyanna halvaantuu ja jää vuoteen omaksi. Kuten oikein ja kohtuullista onkin - ja tämä ei todellakaan voi yllättää ketään - Pollyanna toipuu. Ilopeli saa entistä enemmän pontta.

Jatko-osa Pollyanna grows up käsittelee silti myös raajarikkona elämistä. Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä Pollyanna asustaa väliaikaisesti Bostonissa. Suurkaupunkia ihmetellessään Pollyanna tutustuu raajarikkoon poikaan, jolla ei ole mahdollisuuksia käyttää lahjojaan, sekä epätasaisen tulonjaon ongelmaan. Edellisen ongelman Pollyanna korjaa, jälkimmäiseen ei pelkkä usko ihmisiin riitä, ei edes tässä kirjassa. Jamie-poika pääsee hyvään kotiin ja kouluttautumaan; Pollyanna oppii, ettei kaikki ole mahdollista hyvällekään sydämelle.

Pollyanna grows up -kirjan toisessa osassa Pollyanna onkin jo kahdenkymmenen, köyhtynyt ja naimaiässä. Sulhasehdokkaitakin on, laskutavasta riippuen, kaksi tai kolme. Mutkikkaiden ja tunteellisten vaiheiden jälkeen kaikkiaan kolme pariskuntaa saa toisensa. Kirja päättyy soveliaasti ja siveellisesti keskeisen kihlaparin ensimmäiseen suudelmaan.

Pollyanna on kirjan osien välissä viettänyt kuusi vuotta tätinsä ja setäpuolensa kanssa ulkomailla. Ironista kyllä, nämä vuodet vierähtävät Saksassa. Porter ei ilmeisesti voinut vuonna 1915 julkaistua kirjaa kirjoittaessaan aavistaa, miten erilainen Pollyannan tarinasta väistämättä tulisi, jos tämä todella olisi viettänyt vuodet 1913-1919 (tai niillä main) Euroopassa. No jaa - ehkä Pollyannan rautainen pelikunto olisi päihittänyt maailmansodankin varjon.

Lukunäytteenä ote Pollyannan ja hänen Polly-tätinsä keskustelusta ennen kuin tädin jääkuori on sulanut:

"Ugh! Pollyanna! What a dirty little beast! And it's sick, I'm sure, and all mangy and fleay."

"I know it, poor little thing, " crooned Pollyanna, tenderly, looking into the little creature's frightened eyes. "And it's all trembly, too, it's so scared. You see it doesn't know, yet, that we're going to keep it, of course."

"No - nor anybody else," retorted Miss Polly, with meaning emphasis.

"Oh, yes, they do," nodded Pollyanna, entirely misunderstanding her aunt's words. "I told everybody we should keep it, if I didn't find where it belonged. I knew you'd be glad to have it - poor little lonesome thing!"

Miss Polly opened her hips and tried to speak; but in vain. The curious helpless feeling that had been hers so often since Pollyanna's arrival, had her now fast in its grip.

"Of course I knew," hurried on Pollyanna, gratefully, "that you wouldn't let a dear little lonesome kitty go hunting for a home when you'd just taken ME in; and I said so to Mrs. Ford when she asked if you'd let me keep it. (--) (Pollyanna, 165/488)

Kyky ja halu nähdä asioiden aurinkoiset puolet voi olla (lempikirjailijani sanoin) "the choicest gift of Heaven", mutta silloin kun olen tämän kakarana lukenut, Pollyannan vankkumaton pirtsakkuus oli muistaakseni ärsyttävää. Burnettin pikku prinsessan kuvitteluleikit eivät rassanneet ollenkaan... ja Salaisen puutarhan pahantuulinen Mary oli mielestäni aina symppis. Taisin olla kateellinen Pollyannalle.

Mutta jotain mieleenpainuvaa Pollyannassa on ollut, en todellakaan muista edes sadasosaa parhaassa ahmimisiässä lukemistani tyttökirjoista. Näin aikuisiällä luettuna huomaa vielä herkemmin kirjan sokerisuuden, mutta oikeastaan se ei haitannut. Huomasin korostuneemmin miten nokkelasti Pollyanna (tietenkin täysin vahingossa) saa aikuiset tekemään mitä haluaa, ja kieltämättä Pollyannan keinot ovat miellyttävämpiä kuin peruskänkkäränkkäily.

Tämä kuuluu omaan genreensä ja omaan aikaansa; siihen se sopii ihan hyvin. Lempeää, viehkeää ja viatonta luettavaa.

Eleanor H. Porter (2004, alkuperäinen 1913). Pollyanna. Project Gutenberg e-kirja.
Eleanor H. Porter (2004, alkuperäinen 1915). Pollyanna grows up. Project Gutenberg e-kirja.

Kunnankirjuri

Alkuperäinen kansikuva vuodelta 1931

Kunnankirjurissa Hilja Valtonen jatkaa Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! -teoksen sankarittaren Varpu Vapaan tarinaa. Edellisessä kirjassa on surullisesti selvinnyt, että Varpun rakastama Asser Äyrämö tappoi sisällissodassa Varpun isän, punakapinallisten puolella siviiliväestöä kiusanneen hylkiön. Tieto saa Varpun pakenemaan paikkakunnalta; lähtiessään hän jättää Asserille kirjallisen tilityksen, josta selviää mm. että Varpu on jo kahden vaimon ajan kuullut ohuen väliseinän läpi kaiken mahdollisen Asserin avioelämästä. Ei, en tarkoittanut sitä - kirja on 1920-luvulta!

Rakkaudelta karkaava Varpu päätyy kunnankirjuriksi Puntarpään pieneen ja konservatiiviseen kuntaan, jossa virkatöitä hoitava sinkkunainen on ilman muuta paikallisen asujaimiston silmätikkuna. Varpun tunnelmista tuleekin vähän mieleen Varaventtiili, jossa sankarittaren samoin epäiltiin olevan miestä etsimässä - vaikka todellisuudessa sulhasmies on aivan muilta seuduilta. Varpu menettää lopullisesti maineensa, kun Asser törkeää emotionaalista kiristystä käyttäen lähettää kaksosensa Varpun hoiviin; Varpuhan oli luvannut lasten kuolleelle äidille, että huolehtisi heistä. Puntarpäässä (olisikohan tämäkin nimi valittu pikkuisen pilke silmäkulmassa?) arvellaan heti, että lapsukaiset ovat Varpun omaa luvatonta aikaansaannosta. Lasten ja sankarittaren yhdennäköisyys kuitenkin selittyy viattomasti, kun selviää, että Asserin ensimmäinen vaimolla Sadulla ja Varpulla onkin yhteinen isä. Samalla ratkeaa myös Varpun moraalinen dilemma: hän ei siis olekaan menossa naimisiin isänsä surmaajan kanssa.

Onnellisen lopun lisäksi kirjan parasta antia ovat Valtosen ilakoivat kuvaukset Puntarpään kunnan merkillisestä paikallisdemokratiasta. Kunnankirjurin kamaria ei voi remontoida, koska sitten pitäisi remontoida kätilön, diakonissan ja vahtimestarinkin kamarit. Työmies vaatii pihankunnostusurakasta satasen, mutta palauttaa eukkonsa ohjeistamana yhdeksänkymppiä, kun selviääkin että neiti itse on maksajana; kunnan töissä on eri hinnat!

Nettilähteistä selviää, että Hilja Valtonen oli jo nuorena kunnallispolitiikassa. Tarkkoja vuosilukuja en pikaetsinnällä löytänyt, mutta Kunnankirjurin kuvausten voisi hyvin uskoa pohjautuvan ainakin jonkinlaiseen omaan kokemukseen.

Alkoi ensimmäinen istuntoni kessun, sikarin ja savukkeiden käryn täyttämässä kunnantuvassa. Puntarpään valtiopäiväsalissa ei ollut tupakanpoltto kielletty. Kukapa sitä olisi kieltänytkään, kun kaikkien kahdenkymmenenkahdeksan ukon suupielessä tupakka kärysi. Minä istuin kuin keiju ukkospilven pehemeissä poimuissa. Jos minua lopun ikääni näin savustetaan, niin olen kuoltuani valmis kinkku, joka säilyy satoja vuosia pilautumatta näytteenä tuleville sukupolville vanhanaikaisesta kunnankirjurista. (s. 65)

Herkullisesti putoilevat nämä myrkkyhelmet neiti Vapaan huulilta, ei voi muuta sanoa!

Nyt olen lukenut Tarja Kytösen gradussaan analysoimat viisi Valtosen kirjaa. Olen aina välillä palannut selailemaan tuota opinnäytettä ja kieltämättä se on tehnyt näistä kirjoista vielä kiinnostavampia. Vaikka romaanien tapahtuma-ajoista on kauan, ne ovat merkillisen ajattoman oloisia. Kytönen arvelee sen johtuvan osittain siitä, että Valtosen sankaritarten edustama rakkauden diskurssi on edelleen ajankohtainen. Ja näinhän se on: vaikka harva enää edellyttää romanttiselta sankarittarelta Valtosen neitojen siveellistä ryhtiä, odotamme muutoin korkeaa moraalia ja uskollisuutta rakkaudelle. Menemättä sen syvemmälle diskurssien ihmeelliseen maailmaan lisään vielä, että Valtosen naishahmojen itsenäisyys  ja nokkeluus ovat varmaan myös sellaisia piirteitä, jotka ovat yhä arvossaan.

Ja huumorihan ei mene muodista koskaan.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1931). Kunnankirjuri. Helsinki: Tammi.

P.S. Tällä kertaa nappasin kuvituksen Hiljan huone -sivuilta, jonne aineisto on koottu Opetusministeriön rahoituksella. Alkuperäiskannen suunnittelija ei sivuilta selvinnyt, mutta skannauksesta ja kuvien käsittelystä on vastannut Ilona Jaakkola.

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!

Innostuin taannoin Hilja Valtoseen luotettavana välipalakirjailijana. Valtosen vanhoissa romaaneissa on historian tuntua mutta samalla jotenkin reipas meininki; hömpäksi ne ovat railakkaita. Kerronta on ilmeikästä ja etenevää, naiset tuittuja ja tarmokkaita. Kolme oli jo luettuna, yksi lisää odottaa.

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! on tähän asti lukemistani rajuin Valtosen kirja. Se on kertomus nuoresta naisesta, joka päättäväisesti hylkää alhaiset sukujuurensa pyykkärin ja punakapinallisen lapsena, kouluttautuu, muuttaa pois kotiseudultaan ja etsii uutta elämää entisen salaten. Konttoristi Varpu Vapaa (ihan kevyttä symboliikkaa tässä nimessä?) sotkee kuitenkin asiansa rakastumalla konttoripäällikkö Asser Äyrämöön. Yhteisestä onnesta ei tule mitään, kun Asser naikin Varpun ainoan rakkaan lapsuudenystävän Sadun. Seinän takana asustava Varpu saa vierestä seurata parin avio-onnea:

Outo ja kokematon ei voi lähimainkaan oikein arvioida sitä itkun ja parkumisen paljoutta, jolla yksi vahvakeuhkoinen, kiukkuluontoinen ihmistaimi koettelee kanssaihmistensä kuuloluiden vahvuutta. Jos näitä parkujia sattuu olemaan kaksi, on konsertti väliajaton. Konsertti on aina öisin. Se alkaa täsmälleen vanhempien nukkumaan käydessä, loppuu ylösnousuaikana.

Äyrämön kaksoset seinän takana ovat tässä suhteessa antaneet minulle totuuteen pohjautuvat tiedot ja kokemukset. Ne ovat huutaneet kolmen kuukauden ajan joka ikinen yö. Lääkäri sanoi, että ne vielä huutavat toiset kolme kuukautta joka ikinen yö. Ei uskoisi niin pienistä olioista lähtevän niin paljon ääntä. Ihmeesti ne jaksavatkin. Toinen alkaa ensin itkeä. Sitä hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Jo uupuu vauva uneen. Silloin juuri alkaa toinen parkua. Sitä taasen hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Kun sekin on uneen uupumassa, parahtaa toinen vauva unestaan hereille. Seuraa duetto.

Aviomies on jo itkukauden alussa jättänyt yhteisen makuuhuoneen siirtyen talon perimmäiseen huoneeseen. Lasten itku ei saa häiritä hänen hyvinansaittua yöuntaan. (s. 73-74)

(Tuostahan tulee melkein nostalginen olo! Ainakin teoriassa. No, takaisin asiaan.) Satu menehtyy pian keuhkotautiin, mutta Varpusta ei tule uutta konttoripäällikön rouvaa; sen sijaan Asser nai toisen Varpun lapsuudesta tutun naisen, huikentelevaisen Aina-Siveän (ööö... tosi kevyttä symboliikkaa?). Heitettyään uskottomuudestaan kiinni jääneen Aina-Siveän ulos olisi Asser vihdoin valmis löytämään Varpun ja onnen, mutta voi - onneton kohtalo paljastaa kaameita asioita menneisyydestä, eikä onnellista loppua tule. Tarja Kytösen gradusta on tosin jo selvinnyt, että Varpun tarina jatkuu Kunnankirjurissa; ehkä on vielä toivoa!

Älä nuolaise on oikeastaan aika hulppean liioiteltu viihderomaani. Se on paikoin hillittömän melodramaattinen, ja juonta pitää kasassa oikea yhteensattumien vyyhti. Onkohon ollut vähän enemmänkin pilke silmäkulmassa tätä kirjoitettaessa? Päähenkilö on joka tapauksessa valtosmaiseen tapaan äkäpussi ja oman elämänsä sankaritar. Samalla hän on paatunut ja häikäilemätön valehtelija, huijari ja suurisuu.

Nykypäivän lukijalle, jonka suhdetta kansalaissotaan, tai punakapinaan siis Valtosen termein, on jo ehtinyt moninkertainen analysointi mutkistaa, aikalaisen suorasukainen kirjoitus suojeluskunnasta ja sodan jäljistä on melkein virkistävää. Varpun asema kahden leirin välissä on mutkallinen, mutta ei ihan sellaisella tavalla kuin jälkiviisas odottaisi. Kiinnostuksella odotan mitä Kunnankirjurista saa tässä mielessä irti.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1927). Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Bookcrossing-sivuilta löytyi!
ja oho, Hömpän helmistä ilmaantui Sallan arvio, hänkin tykkäsi nimistä tässä :-)

Nuoren opettajattaren varaventtiili

Löysin äskettäin Hilja Valtosesta ihanteellisen välipalakirjailijan; hilpeää ja kipakkaa romanttista hupsutusta, rautaisella ammattitaidolla. Tällä kertaa poimin kirjastosta Valtosen esikoisen, Nuoren opettajattaren varaventtiilin.

Varaventtiili olikin minulle erityisen sopiva kirja, sillä tarinassa Valtosen sankaritar, kirpeän tarmokas nuori Liisa muuttaa Pohjanmaalle kansakoulunopettajattareksi. Uusi koti on Mörskän kylä kuvitteellisessa Latomeren kunnassa. Kuvauksesta päätellen Latomeri ei ole kovinkaan kaukana nykyisestä kotipaikastani: "Latoja, latoja ja vain latoja, niin kauas kuin jaksaa ja viitsii katsoa"! Myös samojen murresanojen kanssa olen ensimmäisinä vuosina täällä pähkäillyt. Miten ihmeessä itikka voi olla lehmä?

Tehdäkseni aidoille eteläpohjalaisille oikeutta pitänee lisätä, että muita Liisan kokemia koettelemuksia ei ole kohdalleni osunut:

"Jahah, jahah! Tässä siis on meidän uusi opettaja-neitimme. Kuinka nimi taasen olikaan? Harju! Jahah, jahah!"

Herra rovasti Jahah nosti mustasankaiset lasit nenälleen ja tutki minut "kannelta mastonhuippuun". Tuollaisilla vanhoilla rovastisedillä on omat erikoiset vapautensa, jotka eivät aina satu olemaan syrjäisestä erittäin miellyttäviä. Tunsin olevani silli, jota ostaja pyrstöstä riiputtaa, haistaa ja maistaa.

Salissa tervehti meitä pitkä, pyöreä ja harmaa ruustinna Jahah. Vielä kerran nostettiin silliä pyrstöstä ja tutkittiin. (s. 60)

Teräväkielisellä ja nykyaikaisella Liisalla on hankalat hetkensä vanhakantaisella paikkakunnalla. Varsinkin poikamiestohtorin osoittama kiinnostus saa pahat kielet laulamaan ja kylän nuoret neidit paheksumaan kilpailua. Päiväkirja toimii huumorintajuisen opettajattaren varaventtiilinä, jolle uskotaan nekin salaisuudet, joita kylässä ei osata aavistaa.

Liisa ei - Valtosen sankaritar kun on - tietenkään alistu lauhkeasti juoruilun kohteeksi tai edes juopon isännän tanssitettavaksi. Pari miestä saa kirjaimellisesti korvilleen ja juoruakat puhuttavaa. Romanttisen viihteen kaikkien lakien mukaisesti Liisa saa loppujen lopuksi sydämensä valitun ja päälle komeat naurut; viime töikseen hän härnää koulunsa vanhoillista johtokuntaa uhkaamalla jäädä sinne toiseksikin vuodeksi.

Varaventtiili oli juuri sellainen kuin osasin Vaimokkeen jälkeen odottaa: raikas, hauska ja turvallinen, mukavasti historialta tuoksuva makupala. Latomeri, tai siis sitä muistuttavat paikat täällä päin, ovat muuttuneet Liisa Harjun päivistä. Mutta jotkut asiat ovat ennallaan: miehet ovat edelleen "taivaallisen isän luomia suuria kysymysmerkkejä, joiden selvä järkeily ei jaksa koskaan naiselle täysin valkeaksi selvitä".

Tarja Kytönen arvioi gradussaan, että Valtosen suosion jatkumisen salaisuus saattaa olla hänen sankaritartensa edustaman rakkauden diskurssin jatkuva ajankohtaisuus. Ehkäpä! Ainakin allekirjoitan täysin Kytösen arvion, että Valtosen romaanit ovat osa erityisesti suomalaisen naisen historiaa.

Näin juhlallisesti pyhitettynä valitsenkin seuraavaksi Valtoselta muut Kytösen analysoimat kirjat: Hätävara, Kunnankirjuri ja Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!.

Hilja Valtonen (2006, alkuperäinen 1926). Nuoren opettajattaren varaventtiili. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Tuuli Mäenpää Hesarissa (kiinnostava arvio, 9. luokkalaisen tekemä)
Aikalaisarvioista voi pongailla otteita linkittämässäni gradussa