Hilkka Ravilo: Terhi

Kuva: Myllylahti.

Hilkka Ravilo on yksi suursuosikkejani, joten uusin on väistämättä lukulistalla. Terhi ilmestyi marraskuussa, ja olin sitä jo kirjastosta jonottamassa, kun sainkin yllärinä teoksen kotiin. Kiitoksia vain Myllylahdelle!

Terhi on hyvin ravilomainen tarina: se kertoo miten nainen omien olosuhteidensa ohjaamana päätyy valintoihin, jotka ehkä äkkiseltään näyttäisivät käsittämättömiltä.

Terhi kasvaa työläisperheessä eikä pääse opiskelemaan, koska talolainan maksamiseen tarvitaan hänenkin tulonsa. Työ rahastajana linja-autossa antaa tilin mutta myös tutustuttaa syrjässä kasvaneen nuoren naisen uusiin ajatuksiin ja ihmisiin. Niljakas Hannu, varakkaassa perheessä kasvanut taistolainen, tuntuu äkkiseltään paljon kiinnostavammalta kuin naapurin nuori isäntä Juhana, olkoonkin että Juhana olisi valmis viemään vaimoksi ja Hannu tarjoaa lähinnä marxilaista marssiseuraa. Terhin elämää hallitsee silti pitkään sisar Anne, joka vanhempien äkisti kuoltua jää Terhi hoiviin.

Lopulta, niin kuin Ravilon kirjoissa usein, jokseenkin onnelliseen loppuun tarvitaan murha.

Päähenkilön persoonassa on Ravilon naiskertojille hyvin tyypillistä etäisyyttä. Terhi katsoo omaa elämäänsä viileän rauhallisesti, kuin hieman ulkopuolisena, silloinkin kun tunteet ovat ehkä kuumia. Tyyli tuo välillä mieleen Verrosen kertojat, jotka vaikuttavat joskus suorastaan tunnekylmiltä. Lakoninen sävy tekee jotenkin kokemisesta paljaampaa. Sekä hyvät että pahat ovat suoremmin sellaisia kuin ovat.

Ihan lempparikseni Ravilon tuotannossa Terhi ei nouse, mutta se nyt on vähän kuin sanoisi Veuve Clicquot'sta että ei se aivan parasta samppanjaa ole. Puhutaan hyvän ja loistavan eroista. Terhi on hyvä, esimerkiksi Mesimarjani ja Kylmät kädet ovat loistavia.

Terhissä rytmiä vähän häiritsi ajoittainen saarnaavuus; henkilöt puhkesivat yhtäkkiä noin vain sivun mittaisiin palopuheisiin aiheesta tai toisesta. Myös nämä sivutarinat olivat hyvää luettavaa, ei siinä mitään, mutta jotenkin ne harhauttivat ainakin minun ajatukseni välillä peruskuvioista.

Tässä ote yhdestä mainiosta harhautuksesta; Anne selittää miksei halua pyrkiä teologiseen tiedekuntaan.

[--] Jos mää sanosi, että lattia o likane, o likase vastakoht puhras, mut piipakielel puhta vastakoht o aistilline! Millo viimeks pesti keittö lattia? Tosa o selväst hillo jote keittiö lattia o aistilline! Iha sama kertos Mika Waltari kirjassas Mikael Karvajalka. Olek sää se lukenu?" 

Nimi tuntui vieraalta, joten sanoin että tuskin. 

"Siin suomalain Mikael Karvajalka seikkailis keskiajal pisi Eurooppa ja tutustus oppineisi, papei ja munkei, joire kans viinimuki käres pohtis, pääseväk hiire ja rota suora tavase, jos nee hukkus ehtoollisviiniastia. Eivä olis opit viiressaras vuores muuttune! [--] (s. 221)

Piti ottaa pidemmänpuoleinen pätkä, jotta Ravilon tässä käyttämä kieli kunnolla pääsisi oikeuksiinsa. Terhi ja hänen lähipiirinsä Lohjan Lieviön kylässä puhuvat niin mehevää murretta, että se suorastaan tirskahtelee. Olen yleensä aina ajatellut, että murteella kirjoitettu teksti on hankalaa, mutta nyt joudun jo toisen kerran parin viikon sisään toteamaan, että eipä ole, ei. Ei ainakaan silloin kun toteutus on hyvä.

Kyl mul varmast maistus näit lisäki.

Hilkka Ravilo (2013). Terhi. Myllylahti. 978-952-202-443-5.

Arvioita:

Tuija Kirjavinkeissä piti hyvänä lukukokemuksena.
Jori Kaiken voi lukea -blogista neuvoo aloittamaan raviloinnin jostain muusta kirjasta

David Mitchell: Pilvikartasto

Kuva/kansi: Sammakko/Riikka Majanen

Tämän kirjan pariin päädyin poikkeuksellista reittiä. Pilvikartasto nimittäin herätti kiinnostukseni videovuokraamossa, kun Neitien kanssa pähkäilimme elokuvan valintaa. Elokuvan ilme oli huomattavasti houkuttelevampi kuin kirjan! Pituuden vuoksi jäi leffa vielä vuokraamatta, kun kellokin oli niin paljon.... mutta konsepti kuulosti kutkuttavalta. Sitten Salla kirjoitti kirjasta koukuttavan jutun. Kun kesken oleva tiiliskivi vielä takkusi, ja Pilvikartosto oli kirjastosta heti saatavilla, vaihdoin lennosta kirjaa ja siirryin Mitchellin maailmaan.

Melkoinen maailma se onkin. Lukija on ensi alkuun aika pitkään melkoisen hämmentynyt. Mitchell saa ensin kiinnostumaan 1800-lukua elävän lakimiehen tarinasta, jättää sitten sen raa'asti kesken ja hyppää 1930-luvun säveltäjäpiireihin ja petipuuhiin. Mutta eipä niistäkään valmista tule, seuraavaksi pompataan tutkivaan journalismiin 1900-luvulla ja sen jälkeen vanhan skandaalikustantajan kelkkaan. Eikä tässä vielä kaikki: edessä odottavat dystooppinen kuvaus kloonien orjuuttamisesta ja maailmantuhon jälkeinen paimen Havaijilla.

Kuulostaa kauhealta tilkkutäkiltä, mutta sitä Pilvikartasto ei ole. Se on eräänlainen kaleidoskooppi, itseensä kiertyvä kuvio. Lukija saa kyllä tehdä töitä pysyäkseen mukana. Mutta edes alun turhaumavaiheessa (se mistä-ihmeestä-tässä-on-kysymys ja päästiinkö-me-jo-asiaan -vaihe) ei oikeastaan harmistu kirjaan, sillä teksti on detaljeissaan ja sävyissään viehkoa. Jokainen tarina, jokainen päähenkilö, on niin omanlaisensa, etten kyllästynyt vaikken saanutkaan tolkkua kokonaisuudesta kovin nopeasti.

Vaihtelevuus on kirjassa sekä parasta että pahinta. Zachry, jonka tarina muodostaa kirjan keskeisen akselin, on kirjoitettu jopa niin erikoiseen tyyliin, että piti oikein tietoisesti hidastaa tahtia ja keskittyä. Zachryn kielen rytmiin joutuu erikseen asettumaan.

Kylläjoo, ennaltatietäjillä oli mahtisan tiukat säännöt meiän kans käymälleen vaihtokaupalle. Ne ei antanu vaihdossa mitään semmosia kapineita jokkoli hoksampia kunne mitä Isolla saarella jo ennestä oli. [--]. Abbessa pyys ennaltatietjäjilta vasittuja aseita meiän puolustukseks konaheimon hyökkäyksiä vastaan. Ennaltatietäjät sano eikä. Abbessa suoraltaan kejäs niitä. Nesano silti eikä, jase siitä. (s. 311)

Rauman murrettako...? Mutta saihan siitä kiinni kun tovin tavasi, ja loppujen lopuksi tykästyinkin tyyliin. Pitää oikein ihailla Vesa Suomisen osaamista tässä; en tiedä millaista oli alkuteksti, mutta ainakin suomennos on todella taitavaa työtä. Ei tullut montaa kohtaa vastaan, jossa sanavalinta olisi tehnyt mieli kyseenalaistaa. Näin vaihtelevan tekstin suomentaminen on varmaan haastava homma.

Otetaanpa poikkeuksellisesti toinenkin pala. Tässä karkumatkalla oleva vanha kustantaja uhkailee kymmenvuotiasta tenavaa:

"Kun koko perheesi uinuu peittojen alla mukavissa pikku vuoteissaan, hän ujuttautuu kotiisi ovenalaisesta raosta ja syö - sinun - koiranpentusi!" Myrkky sappitiehyessäni virtasi kiivaasti. "Hän jättää sen kiharaisen hännän tyynysi alle, ja sinä saat syyn päällesi. Aina nähdessään sinun tulevan kaikki pikku ystäväsi huutavat; 'Pennuntappaja!' Sinusta tulee vanha ja ystävätön, ja tulet kuolemaan ypöyksin ja kurjuudessa jouluaattona puolen vuosisadan kuluttua tästä päivästä. Niin että sinun sijassasi en henkäisisi kenellekään sanaakaan siitä että olet nähnyt minut. " (s. 202)

Aikamoista!

Mutta kielellinen ilotulitus ei oikeastaan ole se keskeinen juttu Pilvikartastossa, ei ainakaan minulle.

Tämä kirja jää mieleeni teemansa poikkeuksellisen hienona luotauksena ja rakenteellisesti ovelana kokonaisuutena. Hyvän/vaikean, pahan/helpon taistelu ihmisessä on aina ajankohtaisia... ja toteutus on tässä poikkeuksellisen hieno. Loppuun päästyään on lukijalla tyytyväinen ja vähän valaistunut olo.

Joo. Pitää se elokuvakin varmaan nähdä.

***

Loppuun vielä mainos, siltä varalta, että joku ei ole huomannut: kirjablogeissa luetaan nyt lukutaidon puolesta! Suomen Pakolaisapu näet kerää rahaa lukutaidon opetukseen, ja ihanan moni kirjabloggaaja onkin innostunut pitämään omaa lukutaitoviikkoa ja lahjoittamaan lukemiensa kirjojen mukaisen summan kampanjalle, esimerkkejä vaikkapa täällä ja täällä. Oma "lukuviikkoni" uhkaa jäädä vähälukuiseksi, joten itse osallistun tempaukseen tsemppaamalla Kirjainten virrassa -blogin Hannaa: viitosen alkupanoksen lisäksi lahjoitan euron jokaisesta Hannan lukutaitokampanjassa lukemasta kirjasta.

Suositan lämpimästi kaikille muillekin kirjatoukille osallistumista vaikkapa sillä viitosella! Se onnistuu helposti keräyssivulla.

Ajatelkaas hetki: mitä jos ei osaisi lukea?

***

David Mitchell (2008, alkuperäinen 2003). Pilvikartasto. Sammakko. 978-952-483-074-4.

Arvioita:
Salla arveli, että kirja jää pitkäksi aikaa mieleen - olen samaa mieltä!
Taika luonnehtii kerrontataiteen timantiksi.
Matti Komulainen Turun Sanomissa häikäistyi.

Matkalla - Martti Ahtisaaren tarina

Presidentti Ahtisaarta haastattelee Akateemisen tj Annamari Arrakoski-Engardt.

Heh, tästä kirjasta on pakko tehdä juttua. Syy on yllä! Minulla on KERRANKIN oikeasti aiheeseen liittyvä valokuva. Osuin Helsinkiin ja pääsin vielä Akateemiseen kirjakauppaankin juuri sopivasti silloin, kun Martti Ahtisaari oli kohtaamispaikalla haastateltavana Matkalla-kirjan tiimoilta.

Eipä silti, kirja oli muutenkin ostoslistalla. En ole kovin poliittinen eläin, mutta voisi sitä edes presidenteistä lukea jotain. Myös elämäkerran toinen kirjoittaja, Tapani Ruokanen, herätti kiinnostusta. Pidin aikoinaan hänen kirjastaan Hauki salkussa.

Matkalla on peruspositiivinen kuvaus Ahtisaaren elämän vaiheista. Varhaislapsuuden evakkotaival, poikavuodet kasarmeilla, opettajakokemukset ja Pakistanissa muotoutuvat näkemykset kehitysyhteistyöstä rakentuvat loogiseksi kokonaisuudeksi. Ahtisaarten matkassa kierretään Namibiat, New Yorkit ja Kosovot, seurataan Acehin rauhanrakennusta ja riisutaan IRA:ta aseista. Sisällön (tasa)painottuminen Ahtisaaren koko elämään presidenttikauden ja kotimaisen politiikan asemesta oli minulle pienoinen yllätys - MOT, en lue takakansia enkä ilmeisesti arvostelujakaan - sillä kuvittelin epämääräisesti Ahtisaaren poliitikoksi sillä perusteella, että hän on ollut tasavallan presidentti.

Ups. Merikallio ja Ruokanen todistavat tarmolla, että Ahtisaari on ennen kaikkea kansainvälinen diplomaatti ja rauhantekijä. Presidenttikausi oli ilmeisesti Ahtisaaren uralla syrjähyppy, joskin hyödyllinen sellainen.

Ruokanen ja Merikallio ovat selvästi Ahtisaaren faneja. He sanovat esipuheessaan toivovansa, että lukijalle syntyisi uudenlainen kuva ja ymmärrys ponnisteluista ja saavutuksista, joista Ahtisaari palkittiin Nobelilla, ja arvioivat Ahtisaaren vaikutuksen presidenttinä osoittautuneen luultua merkityksellisemmäksi.  Hyvin kirjoitettu, jos tuo oli tavoite. Ainakin minulle näissä rauhantyöaiheessa oli paljon uutta, ja kieltämättä Ahtisaaren presidenttikausikin asettui historialliseen kontekstiinsa uudella tavalla. Toisaalta, rehellisyyden nimissä, pyrkimys vähän puolueettomampaan sävyyn olisi tehnyt kirjasta minulle vakuuttavamman. Nyt teksti on siinä määrin pidäkkeettömän positiivista, että sitä on vaikea purematta niellä.

Epäilemättä kaikki kirjassa kerrottu on totta - ja epäilemättä Ahtisaaren saavutuksia myös presidenttinä eikä vain nobelistina sietäisi pitää suuremmassa arvossa Suomessa - mutta jotenkin jäin kierosti kaipaamaan myös virheitä ja vikoja. En ollut edes huomannut odottavani tätä, mutta kun nyt asiaa mietin, kuvittelin että Ruokanen - Suomen Kuvalehden päätoimittaja, jonkinlainen journalismin johtotähti siis -  olisi kääntänyt Suomen poliittista kenttää aika viiltävästi arvioivan katseensa myös varsinaiseen kohteeseensa. Nyt ei selvinnyt oikein muuta kuin että Ahtisaari oli parempi presidentti kuin demari. Minkä jo tiesinkin.

Tai sitten olen vain niin tottunut suomalaisen valtamedian Ahtisaaren vastaiseen linjaan, että positiviisuus vaikuttaa itsessään epäilyttävältä. Ruokanen toteaa:

[--] media oli aloittanut uuden presidentin jahtaamisen otsassa olevasta laastarista eikä lopettanut sitä kuuteen vuoteen. Ahtisaari itse osaltaan edisti tätä, vitsaili toimittajille, suostui televisio-ohjelmiin ja mediatemppuihin, joihin edeltäjät eivät koskaan menneet. Siitä alkoi koko kauden jatkunut julkisuus, lopulta kiusaaminen, joka ylitti normaalit mediakriittisyyden rajat. Tasavallan presidentistä haluttiin tehdä naurun aihe. (s. 272)

Tuota kovempaan sivallukseen eivät kirjoittajat missään vaiheessa innostu.

Silti yksi kirjan kiinnostavia puolia oli, että se valaisee suomalaisen presidenttiyden muutosta hyvin, ei vain poliittisen vallan vaan myös instituution aseman ja arvon kannalta. Kekkosslovakiasta on tultu kauas... ja suurin osa matkasta harpattiin Ahtisaaren kaudella. Suora kansanvaali ilman ohjaavaa karhunkäpälää valitsijoita taputtelemassa onkin melkoista karnevaalia. Ehkä etäinen arvokkuus ja Uutisvuoto ovat pohjimmiltaan yhteensopimattomia?

Sain vaikutelman, että toinen kausi jäi oikeastaan Ahtisaarelta väliin siksi, että odotukset siitä miten istuvan demaripresidentin pitäisi toimia eivät kohdanneet. Ehkä Ahtisaari ei ajoissa huomannut, että olisi pitänyt olla sovittelijana puolueenkin sisällä... tai ehkä puoluekoneisto oli se juuri se kenttä, jolla hän ei voinut oman painolastinsa tähden rauhaa rakentaa. Eikä hänellä selvästikään ole halua näin jälkeenpäinkään päitä silitellä. Ahtisaaren jotkut lausumat esim. sukupuolten välisestä sodasta ja Halosen halusta päästä presidentiksi kaikuvat, krhm, vähän kitkeriltä. Niinhän se kai menee, että sukupuolten sota on mukavampaa kun ei itse päädy sen uhriksi. Reiluuden vuoksi lisättäköön, että Ahtisaari myös kertoo, että hänestä on tullut vankka naisasiamies, ja ettei mikään maailmassa muutu, jollemme me saa tyttöjä ja naisia koulutettua ja mukaan päätöksentekoon. Niinpä, monille naisille Halosen valinta oli aikoinaan iso asia.

Matkalla oli minulle mielenkiintoinen kirja. Sain paljon uutta tietoa, ja teksti oli ammattimaisen helppolukuista. Ja vaikka tuosta kriittisen otteen heiveröisyydestä vähän natisenkin, on myönnettävä, että vakuutuin ainakin siitä, että Ahtisaari on Nobelinsa ansainnut, ei vain onnistumistensa vaan myös taitonsa ja hyvän tahtonsa tähden. Hänen saavutuksensa kansainvälisillä rauhantyön kentillä ovat sellaisia, ettei niihin olisi yltänyt ilman aitoja sovittelijan lahjoja, vahvoja perslihaksia ja todellista kutsumusta ihmisen osan parantamiseen. Jos siinä sivussa tyydyttyy henkilökohtainen kunnianhimo, onko siinä jotain pahaa? Ei ole, sanoo pragmaatikko, antaa palaa vaan! Sääli ettei Ahtisaari katso mahdolliseksi sovitella Lähi-idän kriisiä, sinne kuulema tarvitaan amerikkalainen välittäjäksi.

Päätän sitaattiin kirjan alusta.

"Kuinka paljon helpompaa minun elämäni on ollut, kun olen saanut elää ympäristössä, jossa demokratia on vallinnut kautta elinvuosieni. Ja kuinka melkein hävettävän helppoa meidän on nousta barrikadeille ja huutaa täältä maailmalle, miten muiden pitäisi toimia. Tämän takia äärimielipiteet eivät ole koskaan viehättäneet minua. Nyt kun katsoo esimerkiksi sitä, kuinka me suhtaudumme maahanmuuttajiin, nähdään miten syvää tämä meidän suvaitsevaisuutemme pohjimmiltaan on", Ahtisaari miettii syksyllä 2010. (s. 47)

Ihminen, joka on näin tismalleen samaa mieltä kuin minä, on ilmiselvästi oikeassa.

Katri Merikallio & Tapani Ruokanen (2011). Matkalla. Martti Ahtisaaren tarina. Otava. ISBN978-951-1-24112-6.

Arvioita:
Unto Hämäläinen Hesarissa
Kyösti Karvonen Kalevassa (kolumni)

Bonuksena linkki Ahtisaaren Nobel-puheeseen.

Ei seuraa matkalleni

Taas olen käyttänyt hyväkseni kirjastomme lukupiiriä. Ehdotin piirille Nadine Gordimerin romaania Ei seuraa matkalleni ihan vain siksi, että se on omalla 101 naisten kirjan lukulistallani. Nyt kirjan luettuani voin tyytyväisenä todeta, että eipähän tarvitse nolostella tätä ehdotusta. Ei seuraa on erinomainen romaani: vaativa muttei mahdoton, karhea muttei repivä.

Ei seuraa kuvaa Etelä-Afrikan apartheidin murtumisen aikaa, mutta tarina polveilee myös menneeseen. Keskeiset henkilöt ovat Starkit - Vera, joka puolustaa juristina mailtaan häädettyjen mustien oikeuksia lakiin vedoten ja hänen puolisonsa Ben, entinen kuvanveistäjä, entinen toinen mies - ja Maqomat - pitkän linjan kansalaisoikeustaistelija Didy ja hänen kätkettyä voimaa uhkuva vaimonsa Sibongile. Gordimer levittää lukijan eteen Etelä-Afrikan pitkän, kipeän hapuilun kohti demokratiaa ja tulevaisuutta. Murhat, pelon, uhkaukset, epäoikeudenmukaisuuden, salailun, ryöstöt; hajaannuksen joka syntyy epävarmuudesta.

Kuitenkin Ei seuraa on minusta ensisijaisesti ihmisten, yksilöiden, tarina. Ratkaisu on hyvä. Se muistuttaa, että valtioiden politiikka on yksilöiden elämää. Vaikkapa "väestön pakkosiirroista" puhuminen on eräänlaista hämäystä; ilmaus piilottaa satojen ja tuhansien ihmisten kodittomuuden, omaisuuden tuhon, elämäntyön menetyksen. Gordimer ei hämää mutta ei myöskään kieriskele kauhussa. Se mitä tapahtuu, tapahtuu.

Suuren valheen, suuren ristiriidan kanssa eläminen on (vain) arkea.

[--] Meneer Odendaal, älkää pelätkö. Emme me tee teille pahaa. Emme teille emmekä teidän vaimolle tai lapsille. [--] 

Vera ajatteli ettei hän ollut kuullut sanoja oikein sinä päivänä kuistilla. Isäntä kuuli ne ja Odensvillen edustaja Rapulana kuuli ne tavalla, jolla hän ei niitä kuullut. Odensvillen valtaajan lausumat merkilliset suvaitsevaisuuden ja anteeksiannon sanat, jotka saattoivat häpeään Veran karkean aggression isäntää kohtaan, eivät olleet suvaitsevaisuuden ja anteeksiannon sanoja vaan uhkaus. Muistakaa, meneer Odendaal, että tontilla numero 19, meidän Odensvillessä, meitä on tuhansia. (s. 42-43)

Gordimer jättää tilaa lukijan oivalluksille. Kokonaisuus rakentuu kuin mosaiikki. (Luulen, että se rakentuu vielä päiväkausia jälkeenpäinkin; en ihan heti irtoa tästä kirjasta.) Silti teksti toimii ilman pähkäilyä, aukeaa sellaisenaan tunteelle vaikka järki jää jälkeen. Tosin ensin on luovutettava mitä tulee kronologiaan; minä hajamieli ainakin putosin sen seitsemän kertaa kärryiltä. Mutta kun luopuu loogisesta ajasta ja antaa itsensä ajautua Gordimerin virran mukana, tekstistä tuntee, että se on karhean kaunista ja kauhean totta.

Ei seuraa pureutuu suorastaan pelottavan hyvin ja uskottavasti kahden avioliiton dynamiikkaan ja neljän ihmisen henkilökohtaiseen muutokseen ajan kuluessa. Lukiessa syntyy vahva ymmärtämisen tunne. Mieleeni muistuu Doris Lessing ja vähän Lionel Shriverkin, vaikka jälkimmäinen on huomattavasti monisanaisempi ja yksityiskohtaisempi ihmiskuvauksessaan. Gordimer sanoo vähemmän ja erilaisia asioita, poimii sanoja kuin pieniä kiviä, heittää ne tarkasti, kirpaiseekin.

Hm. Oikeastaan pidän tässä kirjassa yhtä paljon siitä mitä ei sanota kuin siitä mitä sanotaan. Todellinen taitaja tekee merkityksellistä siitä mitä jättää pois! Samaten kirjan henkilöiden välillä juuri puhumattomat sanat sanovat lopulta eniten.

Ja näinhän se on. Aina on jotain mitä ei voi sanoa, eikä halua sanoa. Ajan mittaan sitä on enemmän. Itse kukin päätyy liikkumaan yksin kohti itseään.

Nuorena muistelen kokeilleeni jotain Gordimerin romaania. Silloin se jätti kylmäksi. Nyt on toisin. Olen iloinen, että löysin tämän... ja luen varmasti lisääkin.

Nadine Gordimer (1996). Ei seuraa matkalleni. WSOY. Suomentanut Kersti Juva. ISBN 951-0-21172-9.