Pekka Hiltunen: Iso

Kuva: WSOY

Tästä kirjasta on hankala kirjoittaa. Mutta toisaalta tämä on juuri sellainen kirja, josta haluaisin kirjoittaa.

Se nimittäin herätti paljon ajatuksia.

Pekka Hiltunen, joka kahdessa aiemmassa romaanissaan liikkui trillerimaastossa, on Ison kanssa tehnyt jotain aivan muuta. Iso on romaani lihavuudesta, lihavuuden kokemisesta ja kohtelusta. Päähenkilö Anni Kantto on älykäs, koulutettu nainen, jota työelämä ja parisuhdemarkkinat hylkivät. Anni on yksinkertaisesti liian suuri mahtuakseen mihinkään.

Iso tarkastelee Annin näkökulmasta ympäristön suhtautumista lihavuuteen ja sitä, miten ympäristön suhtautuminen vaikuttaa yksilöön. Jääkö ihmiselle omanarvontuntoa ollenkaan, kun ystävät haluavat "korjata" ylipainon, kun esimiehen mielestä ei sovi firman imagoon, kun parisuhde kaatuu ahdistukseen, kun ministerikin julistaa lainsuojattomaksi? Anni kaapii itsensä kokoon ja ryhtyy vastarintaan.

Ison suurin anti minulle oli, että se sai miettimään omaa ajatusmaailmaani ja suhdettani ylipainoon. Sanottakoon heti selvyyden vuoksi, että minua ei kiinnosta, noin lähtökohtaisesti, kenenkään muun paino: omassa on tarpeeksi ihmettelemistä. Kehoni on upean tehokas kone, joka huolella tallettaa kaiken liikenevän energiaa tulevaa tarvetta varten. Sitä varten se on perustanut lanteilleni pankin. Mutta minun pankkini on pieni syrjäkylän sivukonttori vain; olen ns. normaalipainoinen.

Ei siis ehkä pitäisi puhua tästä kirjasta mitään. Haluan kuitenkin ajatella tässä ääneen, sillä Iso sai minut huomaamaan, miten itsestään selvänä olen oppinut pitämään ajatusta normaalipainosta. Kummallista kun sitä pysähtyy ajattelemaan: on siis jokin normi, josta poikkeaminen voidaan määritellä häiriöksi, riippumatta siitä minkälainen ihminen muuten on.

Painonvartioinnista on tullut jonkinlainen moderni talismaani. Terveyden, viehätysvoiman ja kansanterveyskustannusten minimoinnin nimessä meidän kaikkien pitäisi olla osapuilleen standardipainoisia. Viis siitä, että olemme jokainen omanlaisiamme genetiikan, aineenvaihdunnan, persoonallisuuden, historian ja tuhannen muunkin seikan suhteen. Painossa on normi ja normin noudattamisesta on tullut oletusarvo, lähestulkoon velvollisuus. Normaalipainosta poikkeaminen voidaan tulkita kapinoinniksi, uhmaksi, piittaamattomuudeksi. Siitä voidaan ilmeisesti syyllistää tuhannella pienellä tavalla.

Iso pyrkii purkamaan terveyden ja normaalipainon välisen automaattisen yhteyden tuomalla esiin sen, että on paljon ylipainoisia ja täysin terveitä ihmisiä. Silti jokainen tavallista suurempi ihminen on, ainakin Hiltusen kirjan perusteella, vapaata riistaa kaikenlaisille henkilökohtaisille huomautuksille. Käsittämätöntä.

Okei - itse en usko, että paino on terveyden kannalta yhdentekevä asia. Mutta entä sitten? En myöskään usko, että ymmärrämme täysin miten kroppamme toimii tässä avaruusajan ympäristössä. Istumatyö on tappavan vaarallista, hiiret kai saavat syöpää matkapuhelimista ja ihan vaan oikein elämisen stressiin kuolee enemmin tai myöhemmin.

Tämän Iso sai aikaan: koitan opetella pitämään painon, omani ja muiden, pois yleisestä keskustelusta. En halua olla osa minkäänlaista sosiaalista painoilmapiiriä. Muistan esimerkiksi sanoneeni jollekulle vaikkapa vau, oletpas sinä laihtunut. Kokisin sen kohteliaisuutena jos joku niin minulle sanoisi, joten ilmeisesti oletan että niin voi sanoa muille… vaikka huomautus oikeastaan sisältää olettaman, että paino oli jotenkin pielessä aikaisemmin.

Opettavainen kirja siis, vaikkei kaunokirjallisena elämyksenä napakymppi kumminkaan. Romaanina Iso kärsii lievästä ylipainosta. Hiltunen on tehnyt ansiokasta taustatutkimusta ja ottaa mukaan paljon tietopuolista ainesta. Toisinaan tarina hieman hyydähtää tutkimustietoon. Tieto oli minulle osittain uutta enkä oikeastaan pannut sitä pahakseni. Jäin lukiessani miettimään myös Hiltusen tekemien haastattelujen vaikutusta Annin persoonan rakentumiseen; välillä Anni tuntuu suorastaan hämmentävän ristiriitaiselta tyypiltä, välillä taas monomaaniselta.

Toisaalta, mutkikkaitahan me ihmiset olemme… ja on oikeastaan aika ansiokasta, että yhden teeman varaan syntyneen tarinan päähenkilö on sen teemansa kanssa särmikäs eikä ensinkään simppeli. Inhimillistä. Annin kohtalo jaksoi kiinnostaa eivätkä infodumpit siksi uuvuttaneet.

Kirja, joka saa ajattelemaan jotain asiaa, on hyvä kirja.

Lopetan sitaattiin:

Eivät ihmisen tärkeä luvut, määrät ja mitat ole laskettavissa kilogrammoissa. 

Niitä ovat:
Veroprosentti.
Elämän aikana nostetut maljat.
Luetut kirjat.
Puhki kävellyt kengät.
Vanhat puut, jotka näkee läheltä.
Ikä jossa löytää sieluntoverinsa.
Muilta kuullut salaisuudet, jotka pitää omanaan.
Tanssiaskeleet, joita kokeilee.
Passiin kertyneet leimat.
Lapsen käden pienuus omassa kädessä.
Ahneuden tilaisuudet, joihin ei tartu. [--] (s. 332)

Pekka Hiltunen (2013). Iso. WSOY.978-951-0-39964-4.

Arvioita:
Tuija Kirjavinkeissä tunnistaa asian tärkeyden
Minna Ilselässä poimi saman sitaatin. Ja kaunis se onkin!
Amman lukuhetkessä kirja kosketti.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Kuva: WSOY

Hei vain ja terkkuja Vietnamista! Juuri nyt netti toimii kuin unelma, joten koitanpa joutessani julkaista tämän Helsingin lentoasemalla kirjoittamani jutun.

Pekka Hiltusen Sysipimeä oli minulle syksyn odotetuimpia kirjatapauksia. Tykkäsin kovasti Hiltusen esikoisesta, jossa on minusta hyvä meininki ja mielenkiintoinen asetelma. Vilpittömästi sinun on sikäli loistavasti ajan hermolla, että se kysyy kenen vastuulla on maailman parantaminen, yksilön vai yhteiskunnan. Kirjan suomalaisnaiset, etenkin Mari, ovat kuin vanhan ajan sarjakuvasankareita: he puolustavat heikkoja supervoimillaan omasta Studio-lepakkoluolastaan käsin. Ja kuten arkkityyppiin kuuluu, molemmilla on menneisyydessään pimeitä kammioita.

Sysipimeässä Marin tiimi, johon Liakin nyt kuuluu, auttaa mainekatastrofiin syöstyä radiojuontajaa ja jäljittää homofobista sarjamurhaajaa. Mutta murhaajajahti ei ole vaaratonta urheilua. Tämä saalis ei kaadu kesysti vaan vastaa kovaan timantinkovalla. Kirjan mittaan myös selviää Marin menneisyys, jonka Vilpittömästi jätti kätköön.

Tartuin Sysipimeään vähän huolissani, sillä tiesin sen jääneen kesken Kirsiltä, jolla on hyvä maku dekkareiden ja jännäreiden suhteen. Iiks – mitä kauheaa? Olinko ihan syyttä suotta ihastunut Vilpittömään – osoittautuisiko Sysipimeä mahalaskuksi?

Rehellisesti: kyllä. Ainakin suhteessa edelliseen. Olin jo pitkälti yli parinsadan sivun ennen kuin oikeasti tempauduin mukaan Sysipimeään, ja silloinkin kokemus jäi aavistuksen haaleaksi. Jotenkin tarina ei lähtenyt käyntiin ja huomasin koko ajan ärtyväni jostain ilmauksesta tai ajatusvirheestä. Vielä siitä eteenpäinkin, kun oikeasti alkoi kiinnostaa mitä seuraavaksi tapahtuu, aikamuotojen vaihdokset ja henkilöiden suoraviivaisuus rassasivat. Näin jälkikäteen mietittynä Sysipimeä oli minusta lajissaan kohtuullinen välipala, ei enempää eikä vähempääkään. Sysipimeä pitää jännärin perussopimuksista kiinni. Jos kuvassa on ase, sillä ammutaan. Murhaajakuviossa on hienoja elementtejä ja Studion tehokkuus mykistää ihastuksesta. Silti…

En oikein osaa selittää itselleni miksi yksi kirja toimi minulle niin hyvin ja toinen jäi lukukokemuksena selvästi huonommaksi. Yksi vaihtoehto on, että Vilpittömästi oli oikeasti parempi. Mietinkin mielessäni onko Sysipimeä kirjoitettu liian nopeasti. Jäikö viimeistely väliin? Tekstissä oli minusta aika paljon ilmaisullisia takkuja ja suoranaisia ajatusvirheitä. Esimerkiksi Lian juoksut tuntuvat hysteerisiltä: tultuaan kolmen tunnin lenkiltä hän lähtee kahden tunnin lenkille koiran kanssa.** Tykkään itsekin juoksemisesta mutta jotain rajaa. Tai tämä:

Pannukakusta kului aamiaisella Bergin asunnolla iso osa, ja Lia tiesi, että kun hän lähtisi, Berg ei hennoisi olla antamatta Grolle palasta.

He menivät kolmistaan ulos. Lia otti lyhyitä juoksupyrähdyksiä Gron kanssa, Berg tyytyi rivakkaan kävelyyn. (s. 83)

Jos kaikki kolme menevät kerran yhdessä ulos, miksi ihmeessä tuossa edellisellä rivillä ajatellaan, että Lia lähtee yksin?

Noh, sellainenkin optio on, että olen vaan kyltymätön ja ylivaatelias. Aina pitäisi vetää jokin uusi jyrsijä pääpukineesta.Pelkkä jatkaminen ei riitä?

Vilpittömästi ihastutti raikkaalla supersankari-ideallaan, ja Mari tosiaan pääsi käyttämään ja näyttämään ihmeellisiä kykyjään. Tykkään edelleen tuosta Studion oman käden oikeuteen liittyvästä dilemmasta ja sen tuomisesta esiin. Sysipimeässä kuvio oli jo tuttu, joten se ei itsessään enää antanutkaan lisäarvoa. Sen sijaan Marin menneisyyteen liittyvät paljastukset strippasivat hänet mystisestä viitastaan ja jättivät paljaaksi; Studion kokemat menetykset inhimillistivät hänet suorastaan yltiöpäisesti. Näillä käänteillä tässä olisikin pitänyt kuvata uskottavasti aidonoloista ihmistä, ei enää sarjakuvahahmoa. Sitä siirtymää ei Sysipimeässä tapahtunut.

Pekka Hiltunen (2012). Sysipimeä. WSOY. 978-951-0-39383-3.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Irja Kirjavinkeissä


**MUOKS! Caveat lukijat! Kuulin että olen väärässä Liian lenkkien suhteen; eivät kuulema olleet samana päivänä. No, en voi tarkistaa kun palautin jo kirjan... mielestäni luin kohdan kahteen kertaan ja juuri näin, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta kun luetun ymmärtäminen pettää. ;-)

Vilpittömästi sinun

Kuva/kansi: Gummerus/Jenni Noponen

Olen ollut alusta asti asiakkaana Pienessä Esikoiskirjakerhossa. Kerhon idea on hurmaava: noin kerran kuussa postista putkahtaa valikoitu esikoiskirja, saatteena kirje kirjailijalta. Nyt pääsi ensimmäisen kerran käymään niin järkyttävästi, että uusi kuukauden kirja Lihakuu paukahti postilaatikkoon ennen kuin ehdin lukea edellisen, Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun. Onneksi kirjat eivät happane, vaikkei niitä luetakaan ihan heti. Tämän maku ei ainakaan kärsinyt.

Vilpittömästi sinun on reippaasti etenevä ja teräväpiirtoinen Lontooseen sijoittuva jännäri, jonka pääosissa nähdään kaksi suomalaista naista, salamyhkäinen Mari ja häneen vähitellen tutustuva Lia. Mari osoittautuu todella erikoiseksi tyypiksi. Hän pystyy lukemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä tasolla, joka tekee hänestä lähes telepaatin. Taitonsa varaan Mari on rakentanut poikkeuksellisen bisneksen, erikoisten keikkojen Studion.

Studion toimialaa Vilpittömästi ei loppuun asti avaa, mutta ilmeisesti rikollisten etsiminen ei ole ihan firman ominta hommaa. Mutta siihenkin studiolaiset pystyvät, kun Lia houkuttelee heidät julman murhaajan jäljille. Varsinaisia duuneja kuten teleyhtiön horjuttamista tai oikeistopopulistin taustojen tutkimista ei silti unohdeta.

Vilpittömästi sinun on eläväinen vastine kaikenlaisille ajopuuteorioille. Hiltusen naiset käyvät kiinni ihmiskaupan, prostituution ja perheväkivallan ongelmiin. Tässä tehdään eikä voihkita. Hiltunen kirjoittaakin yltiöpositiivisesti suomalaisista naisista. Heh, tämä ei tietenkään vaikuta mielipiteeseeni kirjasta lainkaan! Itse asiassa mietin mielessäni, että Marin aktiivinen ja tavoitehakuinen elämänasenne, hänen draivinsa ohjata tapahtumia haluamalleen tolalle, on oikeastaan aika harvinainen. Mari hakee kylmästi tahtomaansa tulosta ja kaataa tarvittaessa aidan tai pari matkallaan.

Kyyninen käsitykseni on, että useimmat meistä (suomalaisista naisistakin) todennäköisemmin jäävät junnaamaan valituksen ja epäröinnin suohon; tiedetään mitä ei haluta, ei välttämättä tiedetä mitä halutaan tai tehdä mitään. On helppo haluta pois vaikeasta suhteesta, pois ikävästä opiskelupaikasta, pois tyhmästä työstä... mutta moniko oikeasti tietää mitä tahtoo, miettii loppuun asti mitä sen saavuttaminen vaatii ja tekee juuri sen mitä aikookin? Ottaa vastuun omasta elämästään, maailman tilasta puhumattakaan? Aika moni tekee niin joskus - aika harva elää päivittäistä elämäänsä niin.

Vilpittömästi sinun Liakin on niin tottunut ajopuuna olemiseen, ettei oikein osaa hyväksyä Marin suoraviivaista tapaa sekoittaa pakka uusiksi jos jako ei tyydytä. Samalla kyse on enemmästä, eettisestä ristiriidasta. Kun laki itsearvoisena normina hylätään (kuten tämän kirjan sankarittaret selvästi tekevät), astutaan harmaalle alueelle. Siellä jokainen joutuu päättämään itse omat rajansa. Kirjan jännitteestä osa tuleekin Marin omalakisen moraalin ja Lian sovinnaisemman etiikan ristiriidoista.

Fantastinen sankaritar, Mari. Hän tekee mitä tahtoo, eikä onneksi tahdo ihan mitä vain. Oikea valtaistamisen manifesti jännärin muodossa! Marista tulikin mieleeni vanha wiccalainen laki tee mitä haluat mutta älä vahingoita muita. Marin muunnos tuntuu olevan tee mitä haluat äläkä vahingoita viattomia. Mari tosiaan tekee mitä tahtoo, mutta aikuisella tavalla, vastuuta pakoilematta. Hän ymmärtää epäonnistumisen mahdollisuuden ja punnitsee päätöksensä.

Tällaisesta viihteestä tykkään. Sujuvaa, vähän epätodellista, täynnä tapahtumia, antaa pientä ajattelemisen aihetta ilman että tarvitsee sydäntään ihan särkeä. Julmuus on mukana mutta kumminkin vähän kaukana.

Tarina veti hyvällä sykkeellä eikä ollut liian ennalta-arvattava. Myönnän iloisesti, että päähenkilöt olivat turhan huikeita ollakseen todellisia, mutta en piittaa pätkääkään. Kivaa että tästä on tulossa sarja, varmasti luen lisääkin naiskaksikon seikkailuja. Tässä on veijaritarinan fiilistä, josta pidän kovasti.

Jännäriesikoiseksi Vilpittömästi on tekstinäkin silkoista menoa, kuin silkkiä vain. Ammattimaisesta otteesta huomaa, että Hiltunen ei ole mikään aloittelija kirjoittajana (kuten tästäkin voi nähdä). Kaikkia dialogipainotteinen tyyli ei ehkä miellytä, mutta minusta se sopii tyylilajiin ja tekee tarinaan uppoutumisen helpoksi. Teksti on ilmavaa, vaikka välillä kuvataan pubissa hengailua ja välillä veristä väkivaltaa. Lukunäytteen otan pubin puolelta: pala Marin teoriaa suomalaisista naisista, olkaa hyvä!

"Suuri osa suomalaisista naisista on ihan samaa porukkaa kuin naiset kaikkialla muuallakin. Latteiksi ja kilteiksi kasvatettuja. Sovinnaisuudelle menetettyjä ihmisiä." 

Mutta oli olemassa suomalaisten naisten joukko, joka oli ihan muuta. 

"Ne ovat sitä mitä saa, kun ruokkii nuoria tyttöjä ruisleivällä, vodkalla, hyvillä elokuvilla ja tasa-arvoaatteella."  

"Erinomainen ruokavalio", Lia totesi. 

"Nämä suomalaiset naiset ovat vähän kuin myskihärkiä. Me ollaan myskihärkiä." 

He nauroivat molemmat. (s. 29-30)

(Lisään vielä loppukaneetin: hassua lukea peräkanaa kaksi suomalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa, joissa naisten pitäminen seksiorjana on keskeinen osa tarinaa. Tyyli ja lähestymistapa ovat toki aivan erilaiset, mutta silti ihmettelen. Pitäisikö tästä huolestua? Vai onko teeman esilläolo merkki siitä, että ongelma tiedostetaan ja pian myös hävitetään? Tietääkö joku vielä kolmannen tänä vuonna ilmestyneen esimerkin?)

Pekka Hiltunen (2011). Vilpittömästi sinun. Gummerus. ISBN 978-951-20-8510-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kirjavinkit
Jenni K-blogissa
Kati Toivanen Lilyn Kaksi-nollassa