Kai se oli kesäkuu

Hyvin kylmää kestäviä suomalaisia metsäkasveja.

Säiden perusteella luulisi, että ohi livahtanut kuukausi oli pahasti myöhästynyt huhtikuu - mutta ei, näen kirjaston kirjojen eräpäivistä, että kesäkuuhan se. Ehkä eksynyt kesäkuu jostain Siperian perukoilta?

Ei silti, koleista keleistä ei juuri ole haittaa, kun on onnistunut sotkeutumaan kesäksi kirjan toimittamiseen, kattoremonttiin ja vielä konferenssiinkin. Tasapuolisen kiireistä menoa siis. Kirjojen kanssa on silti tullut vietettyä tovi jos toinenkin. Kuukauden kiinnostavin ja haastavin kirja on ollut ehdottomasti Thomas Pikettyn Capital in the 21st Century, jota tavailin lukumaratonilla. Se on tosin edelleen kesken, joten lopullista arviota on lykättävä.

Kesäkuun puhtaasti lukunautinnollisin kirja taisi olla Kingin Mr. Mercedes. Parhaan viihdepläjäyksen paikasta kisaavat melko tasaväkisesti Lee Childin Never Go Back ja Vera Valan Villa Sibyllan kirous. Sundin Varistyttö oli värisyttävä... mutta viihdyttävä olisi ehkä väärä sana.

Luettu ja blogattu:

Stephen King: Mr. Mercedes 
Erik Axl Sund: Varistyttö
Peter Franzén: Samoilla silmillä
Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Luettu muttei blogattu:

Esa Salminen (2011). Leposija Kilamakitossa. Äänikirja, kirjastosta. Sinänsä kiinnostaviin maisemiin sijoittuva tarina, jonka keskeinen sisältö jää silti vähän jankkaavaksi. Vanhaa kartanoa Mosambikissa kunnostava Daniel yrittää estellä luonnonvarojen haaskaajia ja selvittää talonsa historiaa. Tarina ottaa jo tutuksi tulleeseen tapaan reippaasti takaumia. Rotuun ja historiaan liittyvien kysymysten käsittely on minusta tässä suhteellisen onnistunutta, mutta päähenkilöt tuntuvat hiukkasen kliseiseltä, eikä Salminenkaan täysin vältä valkoisen miehen tatsia... Oikeastaan ei tule mieleen kuin yksi valkoinen kirjailija, josta ei tule tippaakaan 'ulkopuolinen' fiilis, nimittäin Nadine Gordimer. Silti tämä oli kohtuullisen viihdyttävä äänikirja, ja tulinpahan informoiduksi tuostakin maailmankolkasta. Bonuksena leppoisa lukija Erja Manto. Minna taas ei pitänyt hänen luennastaan lainkaan.

Anne O'Brien (2014). The Scandalous Duchess. Itse ostin. Jos suinkin olisin ehtinyt, tästä kirjasta olisi ollut kiva kirjoittaa kunnon juttu - ei siksi, että se olisi itsessään kovin ihmeellinen, mutta olisin mieluusti piehtaroinut niissä dynastisissa kuvioissa, joihin kirja liittyy... The Scandalous Duchess nimittäin kertoo tavallaan Ruusujen sodan lähtöasetelmista - miespääosaa esittää itse John of Gaunt, josta Lancasterien sukuhaaraa on myöhemmin (lue: Tudor-aikaan sijoittuvissa romaaneissa) ollut tapana laskea. Itse skandaaliherttuatar on puolestaan Lady Katherine Swynford, joka eteni hovissa hovineidistä rakastajattareksi ja lopulta vaimoksi asti. John ja Katherine ovat muuten telkkarissa pöyrivässä Valkoinen kuningatar -sarjassa esiintyvän kiihkomielisen Margaret Beaufortin isoisovanhemmat. Ups, taisin sittenkin tulla piehtaroineeksi. Mutta ei se mitään, juonesta saa näppärästi kuvan wikipediastakin, ja mitä tyyliin tulee, sanoisin, että kirja olisi hyvin kestänyt noin 20 % juustohöyläyksen. Erityisesti Katherinen itsetutkiskelua olisi voinut viilata vähän vähemmän imeläksi... Ei O'Brien ainakaan tämän perusteella Philippa Gregorya voita. Ihan luettavaa mutta suosittaisin lähinnä aihetta fanittaville. The Historical Novel Societyn mielestä tämä oli "epic tale of love and loss".

Petri Vartiainen (2014). Isäasentoja. PEKK:n jäsenkirja. Aloin lukea tätä pian Pölynimurikauppiaan jälkeen ajatellen, että saisin sille eräänlaisen temaattisen vastinparin. Vaan ei. Isäasentoja oli minulle lukukokemuksena takkuinen kuin mikä. Sivuja on rapiat 150, mutta lukeminen kesti ja kesti. Tulin siihen tulokseen, etten ymmärrä tämän vuosikymmenen isyyttä... Tai sitten Vartiaisen tuokiokuvauksiin nojaava kerronta ei vain toiminut minulle. Välillä tuntui, että Vartiaisen kertoja on ironinen, välillä sentimentaalinen. Hänen kuvaamanaan isyys on suorastaan hekumallisen kokonaisvaltainen arjen kokemus, johon vasta tässä sukupolvessa on oikeastaan päästy. Ja mitä naisiin tulee niin parhaassa tapauksessa pyhyys on kaiken katoamista yhteisen läsnäolon hetkelliseen ajattomuuteen. Lisään vielä, että lapset ovat ainoa elämän mittainen rakkaus. Kaikki tuo on minustakin totta - mutta jotenkin se on todempaa tuntea kuin lukea. Isäasentoja on repaleisuudessaan hiotunoloinen kirja; se kuvaa fiksusti kuvaa miespolvien toisilleen lahjoittamia kokemuksia; se on pullollaan teräviä tunnelmasirpaleita; sejätti minut pohjimmiltaan hyvin haaleisiin fiiliksiin. Mieluummin lukisin Pihkatapin uudestaan. Lumiomenan mielestä Isäasentoja oli sympaattinen.

Lee Child (2013). Never Go Back. Itse ostin, matkalukemista. Jack Reacher, tuo antimoderni nomadierakko, liftaa tässä kohti entistä duunipaikkaansa tavatakseen naisen, joka kuulosti puhelimessa kiinnostavammalta.* Perille päästyään hän huomaa, että nainen on kadonnut ja että joku kovasti haluaisi hänenkin katoavan. Mutta varmin tapa saada Reacher kiinnostumaan on tietenkin hätistää häntä pois. Takuuvarmaa Childin laatua, omassa lajissaan mainio tapaus. Toki Reacher on jo muuttunut hahmona absurdiksi, mutta en voi olla pitämättä hänen armottomasta logiikastaan. Never Go Back oli myös siitä mukava, että tässä kirjassa otettiin pitkästä aikaa esiin Reacherin henkilökohtainen elämä. Siitä onkin jo aikaa kun hänet nähtiin minkään perheen jäsenenä, edes periferisesti. Janet Maislin NYTimesista analysoi perusteellisesti muttei pahemmin spoilaa.

Cory Doctorow (2008). Little Brother. Itse ostin. Tämä on tullut hankittua joskus viime vuonna, ilmeisesti, koska olen luullakseni bongannut sen Liinan retrospektiivistä täällä. Little Brother on energinen (nuorten?) teknojännäri. Se on myös vakuuttava puheenvuoro yksityisyyden suojaamisen puolesta ja turvallisuushysteriaa vastaan. Teknisiä yksityiskohtia oli meikäläisen humanistiskaupallisepämääräiselle taustalle ehkä hieman liikaa... mutta detaljien ajoittaisen rasittavuuden korvaa hulppeasti se, että päähenkilö (Marcus, 17 v.) ymmärtää arjen tilastotiedettä - ja sen, että paha voittaa kun hyvät vain katsovat telkkaria popcornia rouskutellen. Peukutan.

Anna Jansson (2013/2011). Murhan alkemia. Maria Wern -kirjoihin on  jo tullut helpoksi solahtaa, vaikka yhdessä vaiheessa niihin vähän kyllästyinkin. Nyt osui käsiini työpaikan kirjakierrätyksestä tämä muutaman vuoden takainen Murhan alkemia, joka keskittyy paljolti Marian pomoon Tomas Hartmaniin. Juoni on poikkeuksellisen mutkikas Wern-sarjaan ja vaatii lukijalta vahvaa halua leikkiä mukana. Ja taas kerran poliisien yksityisasiat liittyvät tutkittavaan rikokseen! Siitä on kohta tulossa uusi inhokkikliseeni. Ei silti, Alkemia oli kokonaisuutena ottaen minusta ihan vetävää luettavaa. Alkemiasta saa aiheena pientä bonusta ja tietenkin myös lasinpuhalluksesta, johon Dick Francis ja Nora Roberts ovat jo ehtineetkin minut perehdyttää. Norkku törmäsi uskottavuuskynnykseen.

Helteistä heinäkuuta, ystävät! Toivoahan aina saa.


*Tällaisiin juttuihin jää aikaa kun ei esim. asu talossa tai käy töissä. 

Oi ihana toukokuu

Kaikki minun lukemani kirjat jäivät tässä kuussa auttamatta Neitien A ja B suuren lukusaavutuksen varjoon. Kolme vuotta ovat nämä upeat nuoret naiset lukeneet ja lukeneet ja lukeneet, kirjan toisensa perään. Ovat varmaan kirjoittaneetkin romaanin tai parin edestä esseitä ja koevastauksia… Aherrus sai nyt ansaitun palkintonsa. Käytän tilaisuutta hyväkseni ja leuhkin kerrankin estoitta: kyllä ovat fiksuja tyttöjä. On tyydyttävää todeta että seuraava sukupolvi on selvästi parannus edelliseen.

Koska oma varautumiseni ylioppilasjuhliin hoitui kevyellä kolmen kohdan* ohjelmalla, ehdin vähän lukea toukokuussakin. En läheskään tarpeeksi, grh! Mielessä siintäisi jo kovasti kesäloma ja lukumaraton tai kaksi. Olen ajatellut kokeilla vähän erilaista juttua ja lukea kerralla paksunpuoleisen teoriakirjan. On nimittäin tuossa odottamassa runsasta keskustelua herättänyt Capital in the Twenty-First Century. Pelkään että sen lukeminen pienissä pätkissä pitkin kesää ei tekisi oikeutta Pikettylle, hyvässä tai pahassa. Keskittynyt kertarykäisy saattaisi toimia paremmin. En tiedä onnistuuko 24 tunnissa. Vaan haitanneeko tuo? Otan tavoitteeksi lukea kirjan ja lopetan kun kirja loppuu tai päänsärky yltyy kestämättömäksi. Tulkaa sitten kannustamaan kun asetun kalkkiviivoille!

Takaisin toukokuuhun, tässä saldo.

Luettu ja blogattu:

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Outi Pakkanen: Julma kuu

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Luettu muttei blogattu:

Kaari Utrio (alkuperäinen 1988) Isabella. E-kirja, itse ostin. Utrioita on kiva lukea. Piste. Isabella on tarina rikkaan ritarin ainoasta perillisestä, joka sattuu vielä olemaan tyttö. Kun keskusvallan ote Itämaasta höltyy kuningashuoneen sotiessa keskenään, on laittomuus vallalla ja varakkaan naisen omaisuuden voi anastaa yksinkertaisesti nappaamalla naisen naimiseen. Ihanalla Isabellalla riittäisi muutenkin ottajia. Isabella ei ole lemppareitani Utrion tuotannossa, mutta mukavasti viihdyttävä on tämäkin tarina. Kännykässä pitäisi aina olla vähintään yksi kirja satunnaisten joutohetkien varalta! Tästä löytyy juttua Sallalta.

Johanna Viitanen (2013). Hiekkaan kadonneet jäljet. Itse ostin. Tämä PEKKin jäsenkirja tuli nyt vihdoin luettua. Jäljet vie suomalaisen Sepon seikkailemaan walesilaisen Rhysin kanssa Mongolian maisemissa ja vähän muuallakin. Jäljissä oli paljon hyviä elementtejä ja teksti soljui enimmäkseen kauniisti, mutta kerrontatekniikka yhdistettynä eksoottisiin tapahtumapaikkoihin sai minut välillä sekoamaan askelissa. Aikakin rytmittyi erikoisella tavalla. Tuli myös välillä tunne, että kirja ei oikein osannut päättää onko se tunnepuolen trilleri vai perinteisempi jännäri. Minulle trilleri olisi toiminut paremmin ilman rakkausintressiä ja rakkausintressi oli sikäli kiinnostava, että siitä olisi saanut ihan hulppean romaanin vähemmälläkin kansainvälisellä juonittelulla. Henkilöistä Rhys tuntui jotenkin todelliselta, mutta Seppo perheineen jäi vieraaksi. Ei siis ihan täysosuma minulle – mutta erikoinen ja erilainen esikoinen kyllä. Irja Kirjavinkeissä arvosti tekijän otetta vanhaan kulttuuriin ja tekstin elävyyttä.

Kesken jäi:

Antti Nylén (2013). Tunnustuksia. Nylénin esseet ovat olleet vaiheessa jo niin pitkään, että kirjasto halusi ne takaisin. Joku muu oli tehnyt varauksen. Luovun tilaisuudestani lähes helpottuneena, sillä minulle kirja oli loppujen lopuksi vikatikki; aihe ei vain maistu. Jori suosittikin tätä henkilöille, joita nykyaikainen uskontokeskustelu kiinnostaa. Kiinnostukseni on tainnut haipua.

***

Aurinkoista alkukesää kaikille! Vaikka juuri nyt on niin kauniin vihreää, että pilviselläkin säällä puistot ja polut hohtavat kesää. Ja se tuoksu sadekuuron jälkeen... mm.

* 1) varaa ravintola 2) varaa kampaaja 3) varaa junalippu

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Kuva/kansi: Atena/Elina Warsta*

Tässä kuussa ei ole päivityksillä juhlittu, sillä kiireen keskellä olen enimmäkseen vain napsinut rauhoittavia**, mutta yhden uuden kirjankin sain sentään loppuun. Tämä tupsahti Pienen esikoiskirjakerhon kautta minulle. Päätin lievästä novelliallergiastani huolimatta kokeilla Pölynimurikauppiasta, koska a) nimi on hyvä, b) äitien erehdykset ovat minulle rakas aihe ja c) takakansi lupasi mm. tarkkanäköisyyttä, riehakkuutta ja tytärnäkökulmaa.

(Arvelin myös, että ohuen novellikokoelman saattaisin saada loppuunkin tässä pähkähullussa kuussa.)

Noh, loppuun sain. Pari kertaa nauraa hykertelinkin, sillä Pöyliön tarinat ovat kieltämättä riehakkaita ja mustan huumorin kyllästämiä. Tarkkanäköisyydestä sanoisin, että näkemys on tarkka mutta onneksi tulkinta on perinpohjaisen överiä. Toivon ettei kovin monessa suomalaisperheessä painiskella ihan tällaisten äitiongelmien kanssa. Pölynimurikauppiaassa äidit aiheuttavat vaikeuksia (tyttären) syntymästä (äidin) kuolemaan ja vähän sen jälkeenkin. Yksi orgioi vanhoilla päivillään, toinen tuuppaa tyttärensä naapuriin rakkautta metsästäessään, kolmas raahautuu ruumiina pitkin metsäteitä.

Olen itse viime vuosina katsonut näitä äiti-tytär -juttuja enemmän äidin kuin tyttären vinkkelistä, joten sinänsä tästä äitiyttä problematisoivasta kokoelmasta sai mukavasti tuuletusta. Äidit ovat tyttärilleen väkisinkin hankalia, ei siitä mihinkään pääse. Oman äidin tarinasta löytyvät ne ydinmyytit joita vastaan itse kukin itseään peilaa; sitä yrittää lopun ikäänsä olla erilainen tai samanlainen tai molempia yhtä aikaa. Ja sama edellisessä sukupolvessa, ad infinitum. Aikuistuvan tyttären ja vanhenevan äidin väliin puristuva nainen on äidin tytär ja tyttären äiti, tiukasti ankkuroitu sukupolvien ketjuun mutta silti vähän hukassa. Kun pitäisi olla itsensäkin, jossain välissä.

Pidin Pöyliön novellien häpeilemättömän ronskista otteesta. Nämä olivat anteeksipyytelemättömiä tarinoita, sellaista ota tai jätä - lajia. Vain viimeisessä novellissa (Melkein ihminen), jossa kokonaisuutta kasataan yhteen, oli jokin selittelyn sivumaku. Erityisesti pidin novelleista Kellonkissaniitty, jossa kuoleman armollisuus paljastuu, ja Side, jossa tyttären on selviydyttävä kahdesta polvesta äitejä.

Kaikkiaan pidin kokoelmasta. Se ei ollut ehkä ihan niin hulvaton kuin takakannen vakuuttamana kuvittelin, mutta enpä voi väittää pettyneenikään. Nyt pari päivää tätä settiä pureksittuani tulin siihen tulokseen, että Pölyimurikauppiaalla on sanomakin. Tai ehkä kaksi. Kröhöm. Toinen voisi olla jotain tyyliin älkää nyt ottako niin kamalan vakavasti tätä elämää. Ja toinen voisi olla vaikka että saat anteeksi (lausutaan lähimmälle äidille tai tyttärelle).

Otetaanpa vielä teksinäyte, ettei tyyli unohtuisi.

Tainalle selvisi sairaalan aulassa, että isä ei aikonut antaa periksi. 

- Äiti haudataan meidän yhteiseen hautaamme, isä sanoi. - Nimetkin on jo kiveen kaiverrettu. 

Äidin kuolemasta oli puoli tuntia. Taina ei käsittänyt, miten hautapaikkakiista oli ehtinyt syntyä matkalla osastolta aulaan. (s. 41)

Sopivasti absurdia, mukavasti napakka. Yhteen pidempänä tämä olisi tuntunut venytetyltä. Eikä olisi mahtunut käsilaukkuun.

Sari Pöyliö (2014). Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena. 978-952-300-033-9.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassa piti mainiona.
Taika Kirjasfääristä kiteytti hienosti: mukava huomata, että oma tapa mokata äitiys on vain yksi monista... jep!
Zephyr Kirjanurkkauksesta tykkäsi mutta olisi kaivannut vähän laajempaa perspektiiviä


*Elina Warstan kannet - ah!
**Ei viittaa tabuihin vaan jo moneen kertaan luettuihin, rakkaisiin, ihanan helppoihin kirjoihin. Parempaa kuin Valium. Tai en tiedä. Sitä en ole kokeillut.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Kuva: Siltala

Pihkatappi on odottanut lukemista aika jumalattoman kauan; olen sen saanut Pienen esikoiskirjakerhon jäsenenä jo ajat sitten, mutta lukemattahan se on jäänyt. Maanviljelysaihe ei innostanut.  Sitä paitsi, arvelin lukeneeni jo tarpeeksi monta nuoren miehen kasvutarinaa, ja varsinkin tarpeeksi monta romaania, jossa kirjoitetaan esikoisromaania.

Kirjailija kirjoittamassa kirjaa on, anteeksi nyt kamalasti kaikki kirjailijaelämästä kiinnostuneet, mielestäni yksi maailmankaikkeuden ylikirjoitetuimpia aiheita. Jos kirjojen perusteella pitäisi päätellä jotain suomalaisesta elämänmuodosta, olisi pakko olettaa, että täällä puolet kansasta rustaa luettavaa toiselle puolikkaalle... ja että se kirjoittaminen on ilmeisesti aivan kamalaa hommaa, kun siitä syntyneitä traumoja pitää paperille purkaa.

Esikoiskirja esikoiskirjan kirjoittamisesta? Kiitos vaan ja taidan jättää tämän pölyttymään kaikessa rauhassa.

Mutta niin moni bloggaajakamu yltyi yksi kerrallaan Pihkatappia kehumaan, että uteliaisuus voitti. Oli pakko katsoa josko Heikkisen taika tehoaisi minuunkin.

Tehosihan se. Hampaat pikkuriikkisen irvissä myönnän, että Pihkatappi on kuin onkin penteleen hyvä romaani. Edes esikoiskirjailjaehdokas päähenkilönä ei sitä pilaa. Kekkosen päiviin juuttuneilta juuriltaan itseään irti tempova Jussi on ehkä rasittava planttu, jonka unijaksot ovat tarpeettoman taiteellisia... mutta Jussin elämänpiiri ja suku on kuvattu niin herkullisesti ja rikkaasti, että sukat menevät rullalle ja julkiselle paikalla lukiessa pitää huulta purra ettei hulluna pidettäisi kun itsekseen hihittelee.

Pullon puoleenväliin päästyään vanhus laski lestin pöydälle ja kierrätti katsettaan meidän kaikkien kautta.  

- No mittee persesilimättömät tietää? 

- Ei myö mittään persesilimättömiä olla, sanoi Riku. 

- Tä? utsasi Jallu ja nosti kätensä kuulolaitekorvalleen.  

Riku toisti oikaisunsa kovaan ääneen ja Jallu riemastui. 

- Vai jo on perkele tälle Pukki-Jussi-vaenoon näköselle poijalle puhenna silimä persiiseen. No jopa on somasti käännä perkele! Onko ihan ripsiin kansa vai iliman? Ootpa muuten perkele tosissaan Pukki-Jussin näkönen. (s. 153)

Heikkisen tekstissä on niin hyvä savolaisnuotti että tulee verestään vieraantuneelle neljännessavolaiselle suorastaan kotoinen olo. Pihkatapin miehet, jotka puhuvat kaikesta paitsi tärkeimmistä asioista, piirtyvät uskottavina esiin sivuilta. Ja jos naishahmot jäävätkin vähän vähemmälle käsittelylle, ei sitä äidittömän pojan tarinassa osaa virheenä pitää.

Mikä parasta, vaikka kirja on tragediaa pullollaan, sen tunnelma on lämmin ja hauska. Kirjan suurin murhe - se että joudumme itse kukin edellisten sukupolvien odotukset tavalla tai toisella pettämään - on sekin niin samaistuttava, että puolivahingossa alkaa pitää kertojastakin.

Sillä näinhän se on: eihän sille mittään maha, minkälainen luonne sattuu ja minkälaiset lähtökohat elämälle annetaan. Ei maha, vaikka miten yrittäs ihteesä muuttaa.

Ja sekin on totta, että immeisten kansa pittää pysyä välilöissä. Yrittää ainakin.

Antti Heikkinen (2013). Pihkatappi. Siltala. 978-952-234-150-1.

Arvioita:
Kirjanurkan Kirsikin myöntää hihitelleensä.
Amma tuumi omasta arviostaan, että jos sattuu kirjaelija ite tämän lukemaan, niin on semmonen vuara olemassa, että ylypistyy, mutta minkäs taijat, kun en mittää korjattavvookaan kirjasta keksi.
Lumiomenan Katja löysi melankolista sydämellisyyttä, aidon savolaisen "vittuilukulttuurin" ja vähän tyhjäkäyntiäkin.

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Kuva/kannen kuva: WSOY/Markus Pyörälä

Jätän raportoimatta kirjamessut, sillä ahkerammat bloggaajakamut ovat jo tehneet perusteellista työtä messuihmeitä kuvatessaan. Minun osaltani riittäköön, että hillitsin itseni mestarillisesti eli ostin vähemmän kirjoja kuin viime vuonna - ja että oli aivan mahtavaa tavata taas muita kirjanystäviä. Kiitos seurasta, ihanaiset!

Junassa luin mennen tullen Pete Suhosen Hitlerin kylkiluuta. Kirja kertoo Adolf Hitleriä ihannoivan kolmen hengen Veljeskunnan pyrkimyksistä valloittaa maailma. Ruoppaaja Jaakko Muttilaisen kansallissosialistinen projekti alkaa Porvoon kunnallispolitiikasta. Tarkoitus on pyyhkäistä vaaleissa valtuustoon turvallisuusteemalla. Tukevasti johtajan takana seisoo aateveli, poliisikonstaapeli Parviainen, läpeensä sinivalkoinen mies. Älyllistä loistoa Veljeskunnan johtoon säteilee alkoholisoitunut agronomi Hildén, jonka nettitutkimukset paljastavat, ettei Hitlerin kuolemaa ole virallisessa historiantutkimuksessa raportoitu todennmukaisesti.

Kun kolmikko on kotikonnuilla pienessä pinteentapaisessa, tuntuu hyvältä idealta lähteä vetovoimaisen pyhäinjäännöksen perään. Hitlerin luut siivittäisivät takuuvarmasti aatteen uuteen nousuun! Mutta mitä mahtavat tuumia Muttilaisen ja Hildénin vaimot suunnittelmasta? Tai Elisa-huora, jonka kanta-asiakasjärjestelmään Muttilainen on tullut pantilla sitoutuneeksi?

Takakannessa Kylkiluuta luonnehditaan törkeäksi seikkailusatiiriksi ääriliikkeistä ja niiden puoleensa vetämistä ihmisistä. Hmm.... Satiiriksi tämän kyllä tunnustan, mutten ole ihan varma osuuko Suhonen oikeaan maaliin. Suhosen ääriliike on äärimmäisen epäsuosittua populismia, sen harrastajat jonkinlaisia harhaisia hölmöjä, joiden surkeaa retkeä seuraa lähinnä säälinsekaista vastenmielisyyttä tuntien. Piti varmaan nauraa Veljeskunnalle, mutta jotenkin en osannut. Heil Hitler, meil Muttilainen? Öh. Poliittisena satiirina Kylkiluu jäi selkeästi kakkoseksi vaikkapa Jussi Lähteen esikoiselle, jota leimasi jonkinlainen pelottava uskottavuus.

Naiskuvasta en viitsi urputtaa. Olisihan kohtuutonta, jos näiden miesten rinnalla olisi syvällinen ja moniulotteinen naiskaarti. Ylipäänsä henkilöiden hauskuus meni jotenkin minulta ohi.

Ongelma saattaa olla siinä, että en vain ole kohderyhmää. Suhosen valitsema tyylilaji nimittäin hiersi pahasti. Nokkelaahan teksti on, mutta myös (minulle) tylsällä tavalla roisia. Kaikkia sanoja saa toki käyttää - vaikkapa Arto Salmisella olen rajustakin kielestä tykännyt - kunhan sillä on jokin funktio. Kylkiluussa en saanut ideasti kiinni. Ruumiinosien paraati tympi ja tuntui eltaantuneelta.

Kaipa minä olen sievistelijä sitten. Yksi kamu vertasi Kylkiluuta Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaan. En osaa sanoa kun en ole lukenut. Enkä taida lukeakaan, vaikka Diktaattorin verkkokirjakaupassa ystävällisesti luvataan kirjan ostajalle kesäinen kortonki kaupan päälle.

Sopivasti Kylkiluun kieltä ilmentävää sitaattia en viitsi tähän ottaa... poimin mieluummin positiviisen esimerkin siitä hauskemmasta puolesta.

[--] Toissakesän huippuhelteiden aikaan Muttilainen oli sukeltanut eräälle ylilääkärille kuudesta metristä kylmälaukun, jonka sisällä oli kolme tölkkiä olutta, paketti porsaankyljyksiä ja chihuahua. 

- Kuinka helvetissä se on joutunut sinne? 

- Ette halua tietää. (s. 123)

Chihuahuasta pidin, ja Suhosen monesta muustakin hassusta heitosta. Ylipäänsä juonen reipas kohtuuttomuus kaikkine absurdeine elementteineen miellytti jotenkin, vaikka tiivistämisen varaa olisi selkeästi ollut.

Ihan hyvä että joudun välillä poistumaan mukavuusalueeltani minäkin. Tämä on Pienessä esikoiskirjakerhossa kivaa: tulee kokeiltua kaikenlaista.

Heh, nyt en tiedä miten lopettaisin tämän juttuni, sillä en totisesti tiedä kenelle uskaltaisin Hitlerin kylkiluuta lämpimästi suositella! Neuvoisinkin uteliaita painumaan kirjastoon tai kirjakauppaan, ja lukemaan vaikkapa sivut 20 - 24. Näillä koordinaateilla löytyy yksi Kylkiluun terävimmistä kohtauksista ja samalla hyvä pikatesti potentiaaliselle lukijalle. Puoluejohtaja Muttilainen siinä visioi rajatarkastusten parempaa doktriinia... Jos kuvaus ei houkuta esiin vinoa hymyä, kannattaa vielä harkita.

Pete Suhonen (2012). Hitlerin kylkiluu. WSOY. 978-951-0-39308-6.

Arvioita:
Esa Mäkinen Hesarissa tykkää henkilöistä (ja spoilaa)
Henna Hemulin kirjahyllyssä tykkää (ja spoilaa)
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa epäröi (ja spoilaa)
(Mikä oli todistettava: juoni ei vissiin ollut keskeistä tässä kirjassa.)

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Kuva/kannen kuva: Sammakko/Toni Knuutila

Perheestä ja alastomana juoksemisesta yhdistää näppärästi kolme kiireellistä teemaani: kotimaiset uutuudet, Pienen esikoiskirjakerhon ja juoksemisen. Näihin yritän mukamas lokakuun lopulla vähän keskittyä.

Totta puhuen juoksemisella on tässä kirjassa suhteellisen pieni rooli. Mistään nakumaratonista ei ole kysymys. Perheestä kertoo, noh, perheestä. Perheen vakaudesta ja hauraudesta, muutoksista ja pysyvyydestä. Siskokset Sofia ja Roosa palaavat vuosi toisensa jälkeen isoisän rakentamalle huvilalle meren kutsuvalle rannalle. Samoin palaavat mökkinaapurit, taiteilijat Gudrun ja Fredriksson. Kesät sekoittuvat toisiinsa ja aika on kuin unta; tämän päivän naisten sisällä elävät entiset tytöt. Wikstenien huvilan taustakangasta vasten näytellään suvun ratkaisevat kohtaukset.

Ja juostaan mereen. Sukelletaan kunnes keuhkot ovat pakahtua.

Pidin kirjan tunnelmasta. Tapahtumapaikkana huvilanaapurusto oli ilmavalla tavalla tiivis, jos niin nyt voi sanoa, ja henkilöissä oli sellaista pienin elein tehtyä mutkikkuutta, jota arvostan. Aiheena tällainen perhe- ja ihmissuhdesukkulointi ei ole täysin minun juttuni, mutta Ihalainen on rakentanut juuri sopivasti symbolisen paketin. Tärpit (juokseminen, vesi, hyppy, taikajuoma, jne.) ovat riittävän yksinkertaisia, jotta vähän heikompikin unien tulkitsija saa jokusen oivalluksen tunteen, mutta eivät niin alleviivattuja, että koko kirja alkaisi tuntua verettömältä tekotaiteilulta. Ihmisissä, varsinkin Sofiassa ja Fredrikssonissa, on tenhoa. Henkilökaartiin ei ole kovin sympaattista porukkaa kertynyt, eikä oikein kunnon pahiksiakaan, mutta se ei haittaa. Mieluummin luen ihmisistä, joissa on paljon harmaan sävyjä.*

Juoni liikkuu useilla tasoilla, mutta lukija pysyy mukana ilman kohtuutonta ponnistusta. On palkitsevaa antaa palapelin palojen loksahdella kohdilleen yksi kerrallaan tällä tavalla, silloin kun se onnistuu. Tässä onnistui, enimmäkseen. Tarina kantaa melkein loppuun asti. Se juoksee sopivan hengästyttävin pyrähdyksin kunnes laituri äkkiä loppuu... jos minulta kysytään, laituri loppuu ihan kummalliseen poikkilautaan. Höh. Pidin kirjasta mutta lopusta en pitänyt: siitä tuli sellainen tunne, että olen missannut kirjan mittaan jonkun oleellisen signaalin. Minusta lopussa ei ollut järkeä. Ehkä se oli sitä vaikeampaa symboliikkaa.

Tyylillisesti Ihalainen teksti on mukavaa, helppoa luettavaa. Ei mitenkään kuoliaaksi hiottua. Voivatko ihmiset siirrellä katseitaan edestakaisin? Miksi yhdessä lausessa syödään räiskäleitä ja seuraavassa lettuja? Jonkinlaisesta rentoudesta huolimatta, tai ehkä sen tähden, tekstiin on helppo uppoutua. Ei tarvitse pingottaa. Perheestä tulikin luettua melkein yhdellä istumalla. Tyylikysymykset ovat toki aina makuasioita; itse pidin Ihalaisen kyseenalaistavasta tavasta kirjoittaa. Hänellä on tapana sanoa jotain, ja saman tien puolittain kumota sanomansa. Se antaa jännän sävyn tekstille. Kas tässä yksi esimerkki:

- Mistä sitä tietää, mitä haluaa? 

- Hyvä kysymys, Gudrun sanoi ja asetteli kukkamaljakon keskelle pöytää. - Sitä haluaa lettuja tai kalakeittoa tai mennä uimaan tai nukkumaan. Mutta sitten on pitempiä haluja. Haluan asua täällä tai tuolla. Haluan nähdä tuota ihmistä usein, haluan tehdä tällaista työtä. Olet nyt sen ikäinen, että alat tajuta. Että elämä ei ole vain lettuja ja uimista. 

- Minä haluan lettuja. (s. 50)

Mutta pian Sofiasta tulee todellakin aikuinen nainen. Ja sitä on sitten oltava lopun ikää, niin kauheaa kuin se onkin.

Ehdottomasti kiinnostava esikoinen. Rento muttei veltto.

Perheestä sai muuten minut miettimään taas (ilman tulosta), miksi joistain kirjoista pitää, vaikka niiden puutteet näkee, ja toisista ei osaa tykätä, vaikka tunnistaa ne hienoiksi. Esimerkiksi Taskisen Täydellinen paisti oli varmasti viimeistellympi ja kokonaisempi esikoinen kuin tämä... mutta Perheen kanssa viihdyin, Paistin kanssa en läheskään yhtä hyvin.

Taitaa olla paras, että luen vielä muutaman tuhat kirjaa ja mietin asiaa sitten uudestaan.

Jarmo Ihalainen (2012). Perheestä ja alastomana juoksemisesta. Sammakko. 978-952-483-221-2.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
TuijaTa blogissaan

* Ei kuitenkaan viittäkymmentä eri sävyä sentään...

Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Kuva: Like

Aion Yritän panostaa lähiviikot kotimaisiin kirjoihin ja Pienen esikoiskirjakerhon paketteihin. Etenkin jälkimmäisten kanssa olen pahasti ajastani jäljessä, kiitos parin huonon lukukuukauden, ja nyt Helsingin kirjamessut jo lähestyvät. Pakko ryhdistäytyä. Saan kirjailijoiden kuuntelemisesta niin paljon enemmän irti jos olen heidän teoksiaan lukenut... vaikka onhan messuilla toki mahdollista bongata lukemattomiakin kirjoja.

(Ilman muuta pitää käydä ostamassa ainakin blogikamu Karoliinan esikoinen! Messuilla saan varmaan pummittua siihen aidon ja alkuperäisen nimmarin. Pitääkin tutkia löytyykö ohjelmasta myös toinen nettituttu esikoiskirjailija, Vera Vala. Varmaan löytyy, Gummerus on markkinoinut kirjaa kiitettävästi. Pakkohan sekin on lukea.)

Kumpikaan virtuaalituttavistani ei ole osunut PEKK:n listoille, joten ennen messuja luen nyt näitä muita esikoisia.

Marco Kososen Ravintola Loppu on kustantajan kuvauksen mukaan kaurismäkeläinen. Kaurismäen elokuvat tulivat minullekin kirjan ensimmäisestä kolmanneksesta mieleen - tavallaan. Lopun kuvastossa ja hahmoissa on jotain Kaurismäen estetiikasta tuttua, mutta sävy on minusta aika erilainen. Siinä missä Kaurismäen väki on usein ahdistunutta, sulkeutunutta ja kauniisti vähän vereslihalla, Kososen hahmoja leimaa jonkinlainen anti-angst. Heidän pyrkimyksensä ovat puolihuolimattomia, kevyitä ja helposti tuoppiin upotettavissa. Myytinmurtaja Adam Savagea* mukaillen, rappio on aina vaihtoehto.

Loppu kertoo yli kolmikymppisestä miehestä, joka suhtautuu elämään suorastaan hysteerisen huolettomasti. Työ menee alta ja kämppä samoin, mutta Adam tarttuu hetkeen ja vaeltelee kaupungin katuja poimien suuntansa satunnaisotannalla. Päämäärätön kulku johtaa Loppuun, ravintolaan, jonka tunnelma vangitsee Adamin jo ensimmäisenä iltana. Kummalliset kanta-asiakkaat jaksavat kiinnostaa. Ravintolasta tulee Adaminkin elämän keskipiste; sen outo tenho vetää hänet kurimukseensa.

Jääkö kaunis, älykäs ja suostuvainen nainenkin toiseksi Lopun tasaisen kutsuvalle humalalle? Ja pysyykö Adam ravintolassa siksi, että hän haluaa... vai siksi että ravintola ei päästä häntä pois?

Pientä kauhu(fantasia)elementtiä löytyy, mutta genren kirjaksi Loppua ei voi luokitella. Ehkä tämä on jonkinlainen juopon kronikka, tai juurettoman kansan julistus, tai ehkä elämän estetiikan ylistys... Tai kenties se on omanlaisensa kasvukertomus. En tiedä. Saattoi hyvin jäädä jokin syvempi kerros täysin tajuamatta; juonesta en saanut kovin paljon irti.

Minut Ravintola Loppu jätti kaikkiaan vähän kylmäksi, ehkä siksi että juopottelujutut usein jättävät. Saatoin muutenkin olla tälle väärä lukija. En itse ole eläissäni kyennyt jättäytymään hetken vietäväksi, joten päähenkilön ja kapakan kantajoukon laissez-faire -meininki on ulottumattomissani. Kahden lapsen keski-ikäistynyt äiti ei osaa eläytyä näin rentoon menoon! Minusta carpe diem sopii mattobrandiksi, ei elämänohjeeksi; kapinoinkin vain vakain tuumin ja harkiten.

Filosofisesta vastahangasta huolimatta viihdyin kirjan kanssa kohtuullisesti. Ravintola Lopun tunnelmassa oli tiettyä tyyliä... ja kanta-asiakkailla välillä hyviä juttuja. Pidin jalkapallon estetisoinnista ja säveltäjä Ofanovin oppositiopaasauksesta.

Teksti on helppolukuista ja toi jopa ajoittain mieleen Reijo Mäen Vares-kirjat. Ehkä Lopun kulttuurityöläiset eriasteisine alkoholiongelmineen assosioituivat Mäen lyhytprosaisti Luusalmeen.

Lauantai-illan uusi tuttavuus oli möykkäävä kuvanveistäjä Pentti Möyhönen. Hän oli luolamiesmäisesti löntystelevä kookas hahmo, jonka keskijakaukselle puolitettu pitkä ja pesemätön tukka liehui hänen heilutellessaan välillä päätään täysin holtittomasti. Toisinaan näitä pakkoliikkeenomaisia päänheilautuksia säesti mylvähdys jonka hän päästi ilmoille suuresta ja harvahampaisesta suustaan. Möyhönen ei perustanut pukeutumisesta vaan tuntui suosivan löysiä ja yksinkertaisia vaatteita, joiden käytännöllisyys meni tyylin edelle. Hänen silmänsä muljahtelivat kuopissaan ja jäivät välillä mielipuolisesti tuijottamaan eteensä. (s. 66-67)

Marco Kosonen (2012). Ravintola Loppu. Like. 978-952-01-0784-0.


P.S. Lykkään usein PEKK:n jäsenkirjeen lukemista kirjan jälkeisiin hetkiin, sillä muuten kirjailijan intro vaikuttaa lukufiiliksiin. Tässä tapauksessa olisi kannattanut ensin lukea kirje, sillä siinä annettiin käytännöllinen vinkki; Spotifysta löytyy kirjalle soundtrack, soittolista, johon on koottu kirjan musiikki. Miksikäs ei! Jos ei ole Spotify-tiliä, voi luntata biisilistan kirjan lopusta ja kuunnella muuten vaan. Soundit lisäävät ilman muuta tunnelmaa.

Itse otin vähän vahinkoa takaisin ja naputtelin tämän juttuni Billie Holidayta ja David Bowie'a kuunnellen...


Arvioita:
Tuija Salonen Kiiltomadossa
Eija Komu Savon Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa

*"Failure is always an option."

Mediahuora

Kuva/kansi: Otava/Kirsti Maula

Tämä on takakannen mukaan sukupolvikuvaus. Nytkö se iski, sukupolvien välinen kuilu?

Peruutetaan.

Mediahuora kertoo Maria Vartiaisen, vapaan toimittajan ja yksinhuoltajaäidin, kaoottisesta elämästä. Lehtitalo riepottaa avutonta avustajaa kuin rakki oravanraatoa, eikä Maria osaa sanoa ei. Hän myy kaverinsa ja itsensä, pilkkoo surut ja ilot sopiviksi suuhun sujahtaviksi tunnepaloiksi. Maria ruokkii järjestelmää, jossa on vain onnellisia loppuja ja selviytyminen on jokaisen vastuulla.

Asiaa on paljon, tekisi mieli sanoa liian paljon, sillä Hiidensalo haluaa käsitellä yhdessä ja samassa kirjassa mediaa, miehen ja naisen valtasuhteita, äitiyttä, vanhustenhoitoa ja nettiriippuvuutta. Eipä silti, teksti on taidokasta ja heijastelee tyylinsä puolesta mainiosti tarinan ahdistunutta sykettä. Siinä on pimeää, vaivihkaista energiaa, joka juoksee pitkissä kappaleissa kuin liian ahtaaseen uomaan tungettu puro. Tai ehkä viemärivesi.

Julkikakkaajista kasvoi niitä, jotka sanoivat suorat sanat. Salakakkaajat patosivat ja kontrolloivat, he söivät lomamatkoilla kuitua purkista koska kakka ei kulkenut. He hymyilivät ja nyökyttelivät, vaikka vatsassa kiersi. He pelkäsivät vieraiden vessanpönttöjen kiillotettuja kansia. Salakakkaajat kontrolloivat syömistään ja välttelivät vaikeasti kakattavia ruokalajeja kuten juustoja. He kakkasivat vain, kun oli pakko, ja pistivät silloinkin hanan anteeksipyytävästi päälle. Salakakkaajat olivat vaarallisia, sillä yhtenä päivänä he saattoivat vain räjähtää. Antaa kaiken tulla. 

Aikuisuus oli sitä, että hallitsi suolensa toiminnan. [--] (s. 22)

Kirja aiheutti meikäläisessä harvinaisen voimakaan tunnereaktion. Hukkasin nauramisen kyvyn vähitellen. Noin sivun sata paikkeilla alkoi leukaperiä pakottaa, kun piti purra koko ajan hampaita yhteen. Tässä sieppaa sävy, sellainen josta en edes tiedä syntyykö se omassa päässäni kun luen tätä, vai onko se oikeasti tekstissä.

Älkää luottako minuun tässä tapauksessa, lukekaa itse. Tämän kirjan kanssa huumorintajuni karkasi kotoa ja arvostelukyky lähti laukkuja kantamaan.

Tänne jäänyt alkuolento luki Mediahuorassa sitä oiminunnapani-juttua pahimmillaan, päähenkilön itsekeskeistä nillitystä. First world problems potenssiin sata. Totta kai Hiidensalo haluaa kirjallaan kritisoida järjestelmää ja pakkoyrittäjyyttäjyyttä ja kaupallisuutta, hauskasti. Näen sen järjellä mutta en onnistunut kiinnittymään siihen viestiin niin kuin piti: luin tämän uuden sukupolven versiona vanhasta suomalaisesta hittipiisistä valivali. Se johtuu Mariasta.

Tässä siis ilmaiset koulut käynyt ihminen ahdistuu hysteriaan asti kun joutuu raatamaan KIRJOITTAEN JUTTUJA LEHTIIN. Jonkun toisen taas on pakko kirjoittaa halvalla KUN TÄYTYY MAKSAA LAPSEN JUDOKERHO. Maria on velkakierteessä kun NETTIKAUPOISTA TULEE OSTETTUA LIIKAA MEKKOJA.

Ei *****.

No kaipa Mariaa riistetään. Ja kaipa hänen minäkuvansa vääristyneisyyttä kompensoidakseen on pakko ostella punaisia mekkoja. Mutta on hemmetin paljon ihmisiä ihan täällä Suomessakin, joita riistetään pahemmin. Tekisi mieleni ravistella Mariaa ja sanoa: lakkaa vinkumasta.

Ota vastuu valinnoistasi. Jos et halua suoltaa sielua myrkyttävää paskaa, kokeile siivoushommia. Mene kaapimaan pisuaareista oksennusta kapakoissa. Aamuvuoroissa oli hyvin tilaa ainakin minun opiskeluaikoinani. Ajattele joskus jotain muuta kuin itseäsi. Vaikka poikaasi. Jonka näemmä pystyt kohtaamaan vain Äitinä.

Tietenkään et ole onnellinen, koska jokainen ajatuksesi alkaa sanalla minä.

Varmasti Maria on noin käsittämättömän itsekeskeinen ja raivostuttava tarkoituksella. Loistavan ironinen romaani: paska järjestelmä riistää omaa tuotostaan, julkikakkaavaa wannabejulkkista. Ja onhan tämä ironinen romaani siinäkin mielessä, että se on yhtä aikaa totta ja totaalista liioittelua, mutta Marian henkilöön, siihen miten hänet on kirjoitettu, sisältyy jotain vaihtoehdottoman aitoa: oletus siitä, että jokainen ihminen on vain oman elämänsä sankari... ja jos se siinä ei onnistu, vika on ympäristössä.

Se sukupolvien välinen kuilu. En tahdo saada ärtymykseltäni luettua tätä ironisesti. En pääse kiinni Mediahuoraan älyn tasolla, en jaksa keskittyä sen fiksuihin oivalluksiin, en osaa nähdä tätä kriittisenä tekstinä, en osaa keskittyä aidosti ongelmalliseen tekijänoikeuskäytäntöjen kysymykseen, koska tunnen niin raivokasta vierautta päähenkilöä kohtaan. Minun luennassani Marian katkeruus ei kohdistu järjestelmään vaan siihen ettei järjestelmä tuottanutkaan hänelle tyydytystä. Taas kerran sankaritarina on sitä, että joku onnistuu hyväksikäyttämään järjestelmää. Tulee tunne, että mediapaskan pukkaaminen olisi ihan jees, jos siitä vain maksettaisiin turvallisilla, vakinaisilla tuloilla ja saisi liittyä Lehtitalon käytävillä satulatuoleissaan viilettävien vakkaritoimittajien joukkoon.

Järjestelmän muuttamisesta tai kyseenalaistamisesta ei ole niin väliksi. On ihan okei ruokkia petoa, kunhan vastineeksi saa sen mitä MINÄ tarvitsen. Minun sukupolveni opetettiin ainakin teeskentelemään, että yritämme parantaa maailmaakin, emme vain omaa osaamme. Hiidensalo yrittääkin, Maria ei.

Tai en tiedä, ehkä tämä ei ole sukupolviasia ensinkään vaan jokin henkilökohtainen ongelma. Maria painoi jotain itkupotkuraivarinappulaa.

En viihtynyt yhtään. Olisi jäänyt kesken ellei olisi PEKKin kirja. Muutaman yön yli nukuttuani olen silti iloinen, että luin ja luin loppuun asti. Juuri tätä kirjakerholta toivoinkin: että se pakottaisi minut silmäkkäin tämän päivän suomalaisten esikoiskirjojen kanssa.

Mediahuora haastaa. Epäilen vastanneeni lukijana väärään haasteeseen. Näinhän se menee... lukijat tulkitsevat miten kukakin, eikä kirjoittaja sille mitään mahda.

Olisin silti valmis suosittelemaan Mediahuoraa aikaansa hyvin kuvaavana kirjana. Ja luultavasti ainakin kokeilen myös Hiidensalon seuraavaa romaania. Briljanttihan kirjan täytyy olla, tai se ei herättäisi näin voimakkaita tunteita! Minulle Mediahuoran lukeminen oli hiekkapaperia sielulle.

Epäilemättä pieni hionta tekee hyvää. Rosot ja halkeamat tulevat esiin.

Venla Hiidensalo (2012). Mediahuora. Otava. ISBN 978-951-1-26086-8.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Herman Raivio Parnassossa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogissa
Irja Kirjavinkeissä
Salla Lukupäiväkirjassaan

Lumen syli

Kuva/kansi: Atena (On muuten paljon raikkaampi ja valkoisempi livenä!)

Hups, uusi Pienen esikoiskirjakerhon kirjapaketti ehti tulla ennen kuin luin tämän Grönroosin Lumen sylin. Pitää ryhdistäytyä.

Mistä viivästys? Rehellisesti sanottuna: olen vähän jo tympääntynyt lukemaan lasten näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja. Tuntuu kuin niitä olisi mahtunut aika monta viimeiseen puoleentoista vuoteen. Lapsi kertojana ei tietenkään ole huono ratkaisu, jos siten saa parhaiten sanottua sen mitä haluaa sanoa, mutta minun kohdallani Lumen syli lähti tässä suhteessa takamatkalta. Lapsikertoja ei itsessään enää minua innosta vaan paremminkin vieraannuttaa, vaikka moni kirjoittaja (esimerkiksi Franzén ja Jalonen) onnistuukin loistavasti.

Lumen syli ei tosin ole kokonaan lapsen vinkkelistä kirjoitettu. Kertojina vuorottelevat pieni Helmi, jonka maailma ei ole mikään suojaava simpukankuori, ja Kaarina, nuori opettajatar ensimmäisessä työpaikassaan. Helmin yksinhuoltajaäiti Elsa tekee kahta työtä ja haaveilee vielä toisenlaisestakin naisenelämästä. Helmin paras ystävä Mirjami kuolee. Kukaan ei ehdi kuunnella Helmiä, ei halata, ei huomata, ei kukaan paitsi joskus isoveli Pena, oman aikansa syrjäytyjä.

Kaarinalla-opettajallakin on omat kasvukipunsa. Edes hän ei huomaa, miten tärkeä olisi Helmille. Onneksi on Mirjami. Hän on kuolleenakin paras leikkitoveri.

Helmiä tulee kirjan mittaan sääli. Grönroos onnistuu välittämään jotain koskettavaa yksinäisen lapsen tuntemuksista ja peloista. Silti en kunnolla tempautunut mukaan. Kaarinan ja Helmin sävyissä ei ole minun makuuni riittävästi eroa ja Helmi tuntuu aivan liian kypsältä ikäisekseen. En vain saa päähäni, että ekaluokkalainen minäkertoja kuvailee unelmointiaan näin, ei vaikka hän kuinka monipuolistaisi sanavarastoaan Ankkalinnassa:

Sukseni luistavat, hiihto on huimaa. Iltaisin minut tuudittaa uneen koirien kumea haukku. Yöllä tuuli kasaa lunta, aamulla isot kinokset lepäävät teltan ympärillä. Jatkan matkaa. Lopulta löydän uuden vitilumen seudun. Maata halkovat vain minun suksieni jäljet, ei kenenkään muun. Karttaan kirjoitetaan Helmin maa, itse löytämä ja ikioma. 

En päässyt perille. Eksyin. Katosin. Löydyin, mutta aikaa oli kulunut liian paljon. Olisinpa ollut perhosentoukka, talviunille jäänyt, kesällä herännyt. (s. 71)

Kaunista tekstiä. Grönroos kirjoittaa sujuvasti ja hyvin ja selkeästi... mutta minusta tällainen kauneus olisi kyllä toiminut paremmin kolmannessa persoonassa kuin Helmin minä-muodossa kertomana. Ei tässä kai sellaista realismia tavoiteltukaan kuin alussa mainitsemissani esimerkeissä. Silti lukemistani hiersi koko ajan ristiriita Helmin ikäiselleen mainiosti sopivien oivallusten ja ymmärryksen kanssa (se miten Helmi näkee perheensä, se miten hän toimii on kaikki täysin uskottavaa) ja hänen ihmelapsi-ilmaisunsa välillä.

60-luvun yksinhuoltajaperheen arki kaikkine yksityiskohtineen tuli tosiaan hienosti kuvatuksi kaikkine raadollisine piirteineen. Esimerkiksi kauppias oli hieno yksityiskohta. Pidin myös siitä, miten äidin perimmäinen välinpitämyys tuotiin esille, hienovaraisesti suodattaen. Helmin äiti on tässä kirjassa sitä ihmistyyppiä, joka oikeastaan kunnolla tunnistettiin vasta myöhemmin, mutta epäilemättä oli olemassa jo 60-luvulla: itsekeskeinen ja itsekin iästään huolimatta keskenkasvuinen vanhempi, jolle perhe on enemmän riippakivi kuin voimavara. Kuitenkaan hän ei ole paha, vain itselleen väärässä tilanteessa.

Juonellisesti Lumen syli alkaa vahvasti ja loppuu vahvasti, mutta välissä on paljon sellaista, joka jää irtonaiseksi ja tuntui lukiessa jopa puuduttavalta. Koulumaailmasta 60-luvulla oli tosin mukava saada nämäkin vilaukset; peilasin tätä mielessäni usein Jalosen Poikakirjaan. Silti melkein herpaannuin väillä.

Mutta lopun rankkuus pelastaa silmissäni paljon. Viimeiset 60 - 70 sivua piti suorastaan laukata. Loppu ikään kuin jämäköitti tarinaa jälkikäteen. Piti oikein pohtia, että hetkinen, olikos tuo nyt reilua. Mutta kyllä, Grönroos on sijoitellut matkan varrelle kohtuullisen määrän vihjeitä odotuksia luomaan. Jotkin ratkaisut tuntuvat mietittynäkin vähän irrallisilta, mutta kokonaisuus koheni kummasti silmissäni, ja muidenkin henkilöiden kuin Helmin psykologiassa alkoi olla mielenkiintoa.

Ilman hyvää loppua olisin kuitannut tämän keskinkertaiseksi. Nyt sanoisin että keskinkertaista parempi esikoinen kumminkin, ja varmasti sellainen kirja, josta moni pitää minua enemmän. Hih, no kun noita arvioita tuossa alla vilkaisee - tosiaankin moni piti enemmän!

Kirjan lukeneille vinkki: siitä keskustellaan häpeämättömästi spoilaavassa ja kaikki teoriat pöllyttävässä Juonittelua-blogissa! Suoraan lumen syliin pääsee uppoamaan tästä.

Satu Grönroos (2012). Lumen syli. Atena. 311 sivua. ISBN 978-951-796-811-9.

Arvioita:
Sirpa Pääkkönen Hesarissa
Marjaana Roponen Aamulehdessä
Jaakko Kirjantila-blogissa
Kirsi Kirjanurkassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Katja Lumiomena-blogissa
Leena Lumi

Täydellinen paisti ja hieno kirjakerho

Kuva/kansi: Teos/Jussi Karjalainen

Satu Taskisen Täydellinen paisti voitti Hesarin esikoiskisan, joten Pieni esikoiskirjakerho lähetti sen meille kerholaisille kotiin. Hyvä juttu. Taas kerho tekee juuri sitä mitä siltä odotinkin: pitää minua ajan tasalla suomalaisesta kirjasta ja pakottaa ajoittain mukavuusalueen ulkopuolelle. Yhden päivän romaani, joka kertoo ruoanlaitosta? Ööö... ei hyppäisi ihan ensimmäisenä kirjakaupasta matkaan, mutta nytpä tuli tähänkin tartuttua.

Suurenmoista lukunautintoa en tästä kirjasta saanut. Taskisen Paisti on taas kerran erinomainen ja selvästi hieno kirja, josta en juuri nauttinut. Jummi. Tunnen itseni ihan antikriitikoksi, kun jatkuvasti käy näin näiden voittajien kanssa; viime vuoden esikoisvoittajaahan en saanut edes luettua loppuun.

Paisti kertoo Itävallassa asuvan suomalaisen Tarun vaikeasta päivästä. Hän odottaa avomiehensä kanssa vieraaksi miehen sukulaisia. Aikomuksena on tehdä vaikutus tarjoamalla täydellinen sianpaisti, itävaltalainen perinneruoka. Mutta reseptit ovat vaikeaselkoisia, ajatukset harhailevat, naapurin eläkkeellä oleva rouvakaan ei ole niin avulias kuin voisi, eivätkä Tarun visiot täydellisistä kutsuista ihan natsaa anopin tai kälyn käsityksiin.

Paisti ei kuitenkaan ole mikään perhedraama, eikä minusta oikeastaan edes ihmissuhdekertomus. Paremminkin tämä on klaustrofobinen ja ahdas tarina ulkopuolisuudesta. Sellaisena Paisti toimii. Taru tuntuu olevan hukassa omassa elämäntilanteessaan, mutta ongelmat projisoidaan minän ulkopuolelle. Päähenkilön sekavuus ja vieraus omalle itselleen rasittaa. Tarun haparoinnissa on tyylittelyn tuntua. On kuin Taskinen seuraisi omaa reseptiään ja tekisi sen täydellisesti; spontaani fiilis jäi ainakin minulta puuttumaan tätä lukiessa.

Kerronta on ovelampaa kuin ensisilmäykseltä näyttää, ja jonkinasteista löytämisen iloa Paistin kanssa kyllä saa. Taskinen on kääntänyt ja kaulinnut ja taiteillut taikinaansa yllätyksiä. Teksti on sellaista kuin tajunnanvirtaromaaneissa yleensäkin, yhtä aikaa tiivistä ja puokkoilevaa. Jos vertaan aiemmin tänä vuonna lukemaani Melomiseen, Paisti on kuitenkin jollain tavoin synkempi ja rasittavampi luettava. Eivätpä nämä yhden päivän tajuntaromaanit yleensäkään huumoria pursua, mutta Paisti tuntui raskassoutuiselta.

Jotenkin tuli jatkuvasti tunne, että tässä pitäisi hymyilyttää, naurattaa, kihertää ihan kippurassa... mutta ei vain naurattanut. Paisti hukassa? Hahaa. Naureskelemisen sijasta minä vain mietin otsa rypyssä, että pitäisi nauraa.

Höh. Ehkä Paistin tyyli ei vain istunut minun huumorintajuuni tai sitten en vain riittävästi osannut eläytyä päähenkilöön. Jäin ulkopuolisen tarinasta ulos.

"Seis!" 

Itävaltalainen tuli minua eteiseen vastaan. Palo? Vesivahinko? Jokin eläin? Luotin Itävaltalaiseen hätätapauksissa. Kyseessä saattaisi olla hätätapaus. Kaasua? Vuotava hella? Hätätapauksissa ei kannattanut kysellä vaan toimia, kyseleminen oli hätätapauksissa ärsyttävää, turhaa ja typerää. Kuka olisi uskonut, tulirokkokin on ilmoitettava terveysviranomaisille, jotta he sitten voivat tehdä sen mitä heidän sopimuksen mukaan oli tehtävä. Kaikki ensiapuoppaat olivat täynnä hyviä ohjeita, joita ei saanut noudattaa, mikäli niitä ei ollut harjoitellut. Eli mitä? Saiko vai eikö saanut? Pitikö vai eikö pitänyt? Jokaisen ensiapuoppaan, niidenkin jotka seisoivat meidän kirjahyllyssämme, alussa lukee, että ei saa tekohengittää, ellei ole oppinut sitä. Että voi aiheuttaa paljon vahinkoa, jos tekohengittää eikä osaa sitä. [--] (s. 31)

Lopuksi vielä pari sanaa PEKK:stä, ensimmäisen kirjakerhovuoden kunniaksi. Tähän mennessä kerhon kautta on tullut kahdeksan kirjaa. Kaksi novellikokoelmaa (Musta timantti ja Lihakuu), kaksi tiivistä tajunnanvirtakirjaa (Täydellinen paisti ja Melominen), kaksi trilleriä (Koiruohon kaupunki ja Vilpittömästi sinun) ja kaksi historiallisista konteksteista ammentavaa merentuoksuista romaania isyyskierteellä (Hylky ja Verkko). Hih, mitenkäs nämä nyt näin pareittain osuivatkin?

Kirjat ovat olleet kokonaisuutena katsoen positiivinen yllätys; esikoisuus ei ole mitenkään läpitunkeva piirre näissä teoksissa. Melkein kaikista pidin, vaikka en itse niitä valinnutkaan, ja tunnustan tason kovaksi niissäkin, jotka eivät minuun sattuneet kolahtamaan. Suomalaisen kirjan laadussa ei selvästikään ole mitään häpeiltävää! PEKK:n jäsenetuna välittämät esikoiskirjailjoiden saatekirjeet ovat nekin olleet kiinnostava mauste.

Kirjakerhoon liittyessäni ajattelin, että katsotaan nyt vuosi. Hyvin toimii, katson toisenkin.

Satu Taskinen (2011). Täydellinen paisti. Teos. ISBN 978-951-851-381-3.

Arvioita:
Esa Mäkinen Hesarissa
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Karoliina Kirjavassa kamarissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Kirsi Kirsin kirjanurkassa
Leena Lumi blogissaan

Lihakuu

Kuva/kansi: Otava/Päivi Puustinen

Viime viikkoina olen paljolti syventynyt erilaisiin järkäleisiin, joten päätin tarttua vaihtelun vuoksi Janica Branderin hoikkaan esikoiseen Lihakuu. Sekin vielä kannusti, että viimeksi kävi Pienen Esikoiskirjakerhon kanssa hassusti: edellinen kirja oli yhä lukematta kun seuraava tuli. En halua ottaa näiden pinoamista hyllyyn tavaksi, puoli hupiahan on näiden esikoisten ajankohtaisuudessa.

Pienestä Esikoiskirjakerhosta muuten vielä: jos Hesarin esikoiskisan voittaja ei ole ennestään kerhokirjojen joukossa, jäsenet saavat senkin kotiinsa. Paitsi että saa toki perua, jos on tullut jo muuten hankkineeksi. Hieno oivallus. Kieltämättä olisi harmittanut, jos juuri se vuoden esikoinen olisi jäänyt väliin, kun on esikoisia ostanut ripakopallisen.

Tästä pääsenkin näppärästi aasinsillalleni ja voin mainita, että viime vuoden esikoisvoittaja, Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan, jäi minulta kesken. Arvostelukykyni ei siis ole kiistatonta ykkösluokkaa. Lisään vielä, että olen tunnetusti huono lukemaan novelleja. 

Aasina köpittelen nyt sillaltani tunnustukseen asti. Lihakuu ei ihan saanut minua hirnumaan ilosta. Otavassa ovat kokeneet kirjallisuushaukat havainneet Branderin ilmiselvän kirjoittajalahjakkuuden. Lahjat voin minäkin myöntää, mutta omat tihrustelevat näkimeni eivät noin keskimäärin novellien sisällöstä syttyneet loistamaan. Takakannessa niitä kuvataan vahvatunnelmaisiksi ja viitataan absurdeihin tapahtumiin ja maagiseen lataukseen.

Okei, Brander kirjoittaa kieltämättä taidokkaasti eikä mielikuvitustakaan puutu. Kivaa että kaikenlainen rajoista piittaamaton kirjallisuus lisääntyy, olkoon nimilapultaan surrealismia tai absurdismia tai maagista realismia tai mitä vain... hyvä että voidaan iloitella kirjallisuudella!

Branderin tarinoista moni on asetelmiltaan arvaamaton ja latautunut, eikä jännitettä pureta aina sillä ilmeisimmällä keinoilla. Peukut sille! Mutta mutta. Jotenkin hukkaan monissa Lihakuun novellissa jutun ytimen. Tai en tiedä jäikö se oikeasti löytymättä, mutta ainakin minulla on sellainen tunne että jäi. Oivallan jotain, mutta se ei ikään kuin riitä.

Kokoelman aloittavat Lihakuu ja Sielumies - ja mahdollisesti Penkit - olivat ainoat, joista ei jäänyt sellainen puoliksi ärtynyt olo, että olenpas tyhmä kun en saanut tästä tämän kummempaa irti. Sellainen kai tässä nyt oli muutakin oivallettavaa kuin tuo juju ja mitä minun pitäisi tehdä löytääkseni sen? -olo. En pidä siitä, että tunnen itseni tyhmäksi; siksi varmaan en näistä novelleista innostunut.

Hih, nyt muuten ehkä oivalsin toisenkin syyn. Vanhana scififriikkinä ja kaikenlaisen kummallisen kirjallisuuden harrastajana olen yksinkertaisesti liian tottunut realisimista poikkeamiseen. Aaveet, mahdollisesti olemattomat ihmiset, maailmanlopun tekstarit, lentävät miehet - ei tunnu missään. Ne ovat ihan peruskauraa lukemistossani muutenkin. Niinpä oivaltamisen iloni on varmaan keskivertoa vähäisempi.

Eipä silti, muutamaa novellia en yksinkertaisesti ymmärtänyt ensinkään. Sudet ja karhut meni viheltäen ohi (mitä sen mattojutun pitikään symboloida?) ja Tumma puu samoin. Jälkimmäisessä tosin tunnelma oli niin toimiva, etten jaksanut stressata tajuamisesta; Puu taitaakin olla lempparini kokoelman tarinoista. 

Teknisesti ottaen nämä ovat taidokkaita tarinoita kaikki. Lapsen näkökulmaa käytetään useassa jutussa ihan pätevästi. Keski-ikäisen miehen näkökulma Penkeissä vähän ehkä ontui (heh, ei silti että tietäisin miltä keski-ikäisenä miehenä oleminen sisältäpäin näyttää), mutta Uuden elämän vanhempi naishenkilö tuntui todelta (ja tähän mielikuvitukseni kyllä venyy). Kaikkiaan teksti on tyylillisesti fiksunoloista, novellien rakenne harkittu. Lihakuu on tiukka kokoelma. 

Silti, silti ja mutta, mutta. Vertaan mielessäni (hyi, ei saisi tehdä näin, mutta vaikea välttääkään) näiden tarinoiden sävyä Miina Supisen Apatosauruksen maahan, joka sekin oli inhimillistä ja absurdia - mutta hilpeästi absurdia. Branderin kirjoitus on sillä tavalla kaunista, että se tuntuu ottavan itsensä vakavasti. En tiedä miten lukisin absurdia, joka ei naura itselleen.

Yritin tässä keksiä mistä saan vakavuuden ja tosissaan olemisen vaikutelman, ja yksi johtolanka ainakin on.Vilkaiskaapa tätä lukunäytettä:

[--] Kreetalla yötä ei erottanut merestä ja maasta. Kaikki oli tummansinistä ja yön ääni edestakainen. Pidin siitä, uudenlainen yö tuli minua vastaan ja annoin sille käteni. Se tuntui oudolta mutta turvalliselta. 

Yö antoi vastauksen ja kiitin sitä. 

Sinä yönä uneni olivat selkeitä ja vaikken tiennyt mitään siitä, mitä edessä odotti, minusta tuntui kuin olisin tiennyt kaiken tarpeellisen. (s. 54, novellista Uusi Elämä)

Kaunista, eikös olekin? Tuo yön edestakainen ääni on ovelaa ja kaunista. Mutta siellä on yhden lauseen kappale. Ja samalla aukeammalla on kaksi muutakin. Kolmen sanan kappale. Neljän sanan kappale.

Sellaisissa sanat painavat kovin.

Riittäköön tästä. Alan kuulostaa itsesäälivältä yrittäessäni keksiä selityksiä surulliselle faktalle: tämä oli taas näitä helmiä sioille -tapauksia. En kuulu kohderyhmään. Tykkään draamasta ja rakastan suurten tarinoiden imua, hulluttelua ja roiseja värejä. En pärjää Lihakuun kurinalaisen estetiikan kanssa.

Suosittelenkin Lihakuuta suorilta kaikille, jotka lukevat kieltä ja nauttivat tarinan siinä sivussa (ks. Amman suuri kielikeskustelu!). Tarinavetoiset lukijat omalla riskillä... Kirjanhan voi tosin aina jättää kesken - jotain sanoo kai sekin, että tämän luin loppuun asti.

Janica Brander (2011). Lihakuu. Otava. ISBN 978-951-1-25631-1.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Putte Wilhelmsson Aamulehdessä
Eija Komu Karjalaisessa
Anita Anderson Kalliolaisessa
Irene Vehanen Kiiltomadossa

Vilpittömästi sinun

Kuva/kansi: Gummerus/Jenni Noponen

Olen ollut alusta asti asiakkaana Pienessä Esikoiskirjakerhossa. Kerhon idea on hurmaava: noin kerran kuussa postista putkahtaa valikoitu esikoiskirja, saatteena kirje kirjailijalta. Nyt pääsi ensimmäisen kerran käymään niin järkyttävästi, että uusi kuukauden kirja Lihakuu paukahti postilaatikkoon ennen kuin ehdin lukea edellisen, Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun. Onneksi kirjat eivät happane, vaikkei niitä luetakaan ihan heti. Tämän maku ei ainakaan kärsinyt.

Vilpittömästi sinun on reippaasti etenevä ja teräväpiirtoinen Lontooseen sijoittuva jännäri, jonka pääosissa nähdään kaksi suomalaista naista, salamyhkäinen Mari ja häneen vähitellen tutustuva Lia. Mari osoittautuu todella erikoiseksi tyypiksi. Hän pystyy lukemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä tasolla, joka tekee hänestä lähes telepaatin. Taitonsa varaan Mari on rakentanut poikkeuksellisen bisneksen, erikoisten keikkojen Studion.

Studion toimialaa Vilpittömästi ei loppuun asti avaa, mutta ilmeisesti rikollisten etsiminen ei ole ihan firman ominta hommaa. Mutta siihenkin studiolaiset pystyvät, kun Lia houkuttelee heidät julman murhaajan jäljille. Varsinaisia duuneja kuten teleyhtiön horjuttamista tai oikeistopopulistin taustojen tutkimista ei silti unohdeta.

Vilpittömästi sinun on eläväinen vastine kaikenlaisille ajopuuteorioille. Hiltusen naiset käyvät kiinni ihmiskaupan, prostituution ja perheväkivallan ongelmiin. Tässä tehdään eikä voihkita. Hiltunen kirjoittaakin yltiöpositiivisesti suomalaisista naisista. Heh, tämä ei tietenkään vaikuta mielipiteeseeni kirjasta lainkaan! Itse asiassa mietin mielessäni, että Marin aktiivinen ja tavoitehakuinen elämänasenne, hänen draivinsa ohjata tapahtumia haluamalleen tolalle, on oikeastaan aika harvinainen. Mari hakee kylmästi tahtomaansa tulosta ja kaataa tarvittaessa aidan tai pari matkallaan.

Kyyninen käsitykseni on, että useimmat meistä (suomalaisista naisistakin) todennäköisemmin jäävät junnaamaan valituksen ja epäröinnin suohon; tiedetään mitä ei haluta, ei välttämättä tiedetä mitä halutaan tai tehdä mitään. On helppo haluta pois vaikeasta suhteesta, pois ikävästä opiskelupaikasta, pois tyhmästä työstä... mutta moniko oikeasti tietää mitä tahtoo, miettii loppuun asti mitä sen saavuttaminen vaatii ja tekee juuri sen mitä aikookin? Ottaa vastuun omasta elämästään, maailman tilasta puhumattakaan? Aika moni tekee niin joskus - aika harva elää päivittäistä elämäänsä niin.

Vilpittömästi sinun Liakin on niin tottunut ajopuuna olemiseen, ettei oikein osaa hyväksyä Marin suoraviivaista tapaa sekoittaa pakka uusiksi jos jako ei tyydytä. Samalla kyse on enemmästä, eettisestä ristiriidasta. Kun laki itsearvoisena normina hylätään (kuten tämän kirjan sankarittaret selvästi tekevät), astutaan harmaalle alueelle. Siellä jokainen joutuu päättämään itse omat rajansa. Kirjan jännitteestä osa tuleekin Marin omalakisen moraalin ja Lian sovinnaisemman etiikan ristiriidoista.

Fantastinen sankaritar, Mari. Hän tekee mitä tahtoo, eikä onneksi tahdo ihan mitä vain. Oikea valtaistamisen manifesti jännärin muodossa! Marista tulikin mieleeni vanha wiccalainen laki tee mitä haluat mutta älä vahingoita muita. Marin muunnos tuntuu olevan tee mitä haluat äläkä vahingoita viattomia. Mari tosiaan tekee mitä tahtoo, mutta aikuisella tavalla, vastuuta pakoilematta. Hän ymmärtää epäonnistumisen mahdollisuuden ja punnitsee päätöksensä.

Tällaisesta viihteestä tykkään. Sujuvaa, vähän epätodellista, täynnä tapahtumia, antaa pientä ajattelemisen aihetta ilman että tarvitsee sydäntään ihan särkeä. Julmuus on mukana mutta kumminkin vähän kaukana.

Tarina veti hyvällä sykkeellä eikä ollut liian ennalta-arvattava. Myönnän iloisesti, että päähenkilöt olivat turhan huikeita ollakseen todellisia, mutta en piittaa pätkääkään. Kivaa että tästä on tulossa sarja, varmasti luen lisääkin naiskaksikon seikkailuja. Tässä on veijaritarinan fiilistä, josta pidän kovasti.

Jännäriesikoiseksi Vilpittömästi on tekstinäkin silkoista menoa, kuin silkkiä vain. Ammattimaisesta otteesta huomaa, että Hiltunen ei ole mikään aloittelija kirjoittajana (kuten tästäkin voi nähdä). Kaikkia dialogipainotteinen tyyli ei ehkä miellytä, mutta minusta se sopii tyylilajiin ja tekee tarinaan uppoutumisen helpoksi. Teksti on ilmavaa, vaikka välillä kuvataan pubissa hengailua ja välillä veristä väkivaltaa. Lukunäytteen otan pubin puolelta: pala Marin teoriaa suomalaisista naisista, olkaa hyvä!

"Suuri osa suomalaisista naisista on ihan samaa porukkaa kuin naiset kaikkialla muuallakin. Latteiksi ja kilteiksi kasvatettuja. Sovinnaisuudelle menetettyjä ihmisiä." 

Mutta oli olemassa suomalaisten naisten joukko, joka oli ihan muuta. 

"Ne ovat sitä mitä saa, kun ruokkii nuoria tyttöjä ruisleivällä, vodkalla, hyvillä elokuvilla ja tasa-arvoaatteella."  

"Erinomainen ruokavalio", Lia totesi. 

"Nämä suomalaiset naiset ovat vähän kuin myskihärkiä. Me ollaan myskihärkiä." 

He nauroivat molemmat. (s. 29-30)

(Lisään vielä loppukaneetin: hassua lukea peräkanaa kaksi suomalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa, joissa naisten pitäminen seksiorjana on keskeinen osa tarinaa. Tyyli ja lähestymistapa ovat toki aivan erilaiset, mutta silti ihmettelen. Pitäisikö tästä huolestua? Vai onko teeman esilläolo merkki siitä, että ongelma tiedostetaan ja pian myös hävitetään? Tietääkö joku vielä kolmannen tänä vuonna ilmestyneen esimerkin?)

Pekka Hiltunen (2011). Vilpittömästi sinun. Gummerus. ISBN 978-951-20-8510-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kirjavinkit
Jenni K-blogissa
Kati Toivanen Lilyn Kaksi-nollassa