A Tale of Two Cities (e-kirja)

Dickensiä, etenkään englanniksi, ei ollut joulun lukulistalla, mutta Pukki kai meni sekaisin päivistä ja toi meille eilen iPadin. Konservatiivinen kirjatoukka ei olisi moista vimpainta hankkinut, mutta teknotietoisemmat perheenjäsenet ovat olleet tärinöissä jo alkukesästä asti.

Kun vehje kerran taloon on tullut, katsoin parhaaksi suorittaa kenttätestauksen aidoissa olosuhteissa...

Ilmaisessa jakelussa olevista klassikoista poimin kokeilua varten Charles Dickensin A Tale of Two Cities -kirjan. Charles Dickens on ollut mielessä luettuani Lukupiirissä Joululaulun. Two Cities oli ennestään tuttu, sillä olen lukenut sen joskus teininä. Aika ei ole hälventänyt perimmäisiä epäilyjäni juonen ja henkilöhahmojen suhteen: Sydney Cartonin uhraus tuntuu vieläkin varsin epätodennäköiseltä. Henkilöt ovat, kuten Dickensillä usein, melko yksiulotteisia. Hyvyys on suorastaan raivostuttavan hyvää, pahuus määrittyy täysin viktoriaanisella arvosteluasteikolla, ja kaikki ovat jokseenkin täydellisen huumorintajuttomia (tietenkin kertojaa lukuunottamatta).

Vanhempana ja vähemmän romanttisena huomaan myös selvemmin Dickensin agendan: Two Cities on luettavissa varoituksesi mielivallan ja kurjistumisen seurauksista, sen lisäksi että se on moraalitarina sovituksesta. Nykypäivän perspektiivistä on välillä vaikea muistaa, että Two Cities oli ilmestyessään historiallinen romaani, mutta sitähän se oli. Two Cities ajoittuu 1800-luvun jälkipuoliskolle, jolloin Bastiljin valtauksesta oli ehtinyt kulua jo 70 vuotta.  Jollain tavalla tiedostan paremmin nyt myös Dickensin tekniikan, tai ainakin arvelen niin. Tehdäkseen tarinoistaan myös vähemmän varakkaisiin kansalaisiin vetoavia hän sisällytti niihin henkilöhahmoja ja kohtauksia, joilla oli varsin vähän tekemistä itse juonen kanssa.

Kuitenkaan Two Cities ei ole huono kirja. Ei käynyt mielessänikään jättää kesken, kun olin päässyt kuudenteen lukuun ja iPadin uutuudenviehätys oli jo haihtunut. Tarina on melodramaattinen ja näyttävä, ja saarnoja on vähemmän kuin joissain muissa Dickensin kirjoissa. Olin ehtinyt unohtaa kirjasta kaiken paitsi keskeisen juonenpalan, joten lukukokemus tuntui melkein uudelta. Oma viehätyksensä on myös vanhanaikasella dialogilla ja kuvauksella. Näin kerrotaan Tellsonin pankkiiriliikkeen imagosta:

Cramped in all kinds of dun cupboards and hutches at Tellson's, the oldest of men carried on the business gravely. When they took a young man into Tellson's London house, they hid him somewhere till he was old. They kept him in a dark place, like a cheese, until he had the full Tellson flavour and blue-mould upon him. Then only was he permitted to be seen, spectacularly poring over large books, and casting his breeches and gaiters into the general weight of the establishment. (p. 67)

Se kirjasta. Entä sitten käyttöliittymäkokeiluni? Pakko myöntää, ensimmäistä kertaa oikeasti uskon, että voin lukea myös sähköisiä kirjoja. Inhoan pdf:ien lukemista ruudulta, joten en ole ottanut sähkökirjoja ihan todesta. iPad oli paljon parempi kuin kuvittelin sen voivan olla. Ei e-kirja missään nimessä korvaa kirjaa ainakaan meikäläisellä - sen paperisen kappaleen saa repiä sitten kylmenevästä kalmon kourastani - mutta voin kuvitella käyttäväni sitä tietyissä oloissa.

Pidemmällä matkalla iPadiin ladattu kirjavarasto on varmaan kätevä. E-kirja voisi olla hyvä myös silloin kun paperinen versio ei ole kätevästi/nopeasti saatavilla. On yllättävän vaikea vastustaa "osta"-nappulaa, kun se toivottu teos on vain minuutin latausajan päässä, ainakin täällä maaseudulla kaukana kunnon kirjakaupoista asustavalle. (Ja pitihän minun kokeilla toimiiko se... joten ainakin yksi e-kirja on tulossa lukuun lähikuukausina.) Jos Suomessa joskus on yhtä toimivat ja uskottavat e-kirjojen markkinat kuin englantia puhuvassa maailmassa nyt jo on, e-kirjasta voisi tulla mielenkiintoinen lisämahdollisuus. 

Mutta. 

Paperinen kirja ei mene virransäästötilaan jos viivyn liian kauan yhdellä sivulla. Voin pestä hampaita paperinen kirja toisessa kädessäni. Kukaan ei revi paperista kirjaa käsistäni pelatakseen sillä Angry Birdiä. Sitä ei tarvitse ladata. Paperikirja on helposti selailtava, yleensä kevyt, kestävä, sallivampi lukuasennon suhteen, eikä häikäise pimeässä huoneessa. 

E-kirjan pitäisi olla selkeästi halvempi kuin paperisen ollakseen houkutteleva paperikirjoihin tottuneelle. Onkin järjetöntä, että sähköisen kirjan alv on kuulema korkeampi kuin paperisen...

Lukulistalle Kirja tienhaarassa 2020, jota Marjis taannoin kommentoi.  

Charles Dickens (2009, alkuperäinen 1859). A Tale of Two Cities. KiwiTech.  

Joululaulu

Lukupiirin innoittamana luin Charles Dickensin Joululaulun. Joululaulun tarina on niitä arkkityyppisiä tarinoita, jotka tuntee vaikkei olisi lukenutkaan. Siitä on tehty elokuvia ja piirrettyjä, siihen viitataan tuhannessa kirjassa, scrooge tarkoittaa saituria...  

Täytyy myöntää, että vaikka olen joskus Dickensiä lukenut, ei olisi juolahtanut mieleenikään etsiä käsiini tätä kirjaa ilman Lukupiiriä.  En nimittäin ole kummemmin tykännyt niistä Dickensin kirjoista, joita olen lukenut. Minun silmissäni Dickens ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin vaikkapa Austen. Analyyttisesti ajatellen ongelma on ehkä siinä, että Dickensiä pidetään kuvailun mestarina, kun taas Austen on enemmän ihmisten mestari; Dickensin kuvaama ympäristö poikkeaa ehkä nykyisestä enemmän kuin Austenin kuvaama ihminen?  (Tai sitten kyse on kieliongelmasta. Huomasin Joululaulua lukiessani, että Dickensiä ei olisi ehkä kannattanut lukea alkukielellä. Siinä missä tunnen saavani Austenista enemmän irti englanniksi, Dickens upposi nyt suomennettuna helpommmin. )

Mutta asiaan - mitä Joululaulusta? Se oli positiivinen yllätys, vaikka onkin leimallisesti moraalisatu.  Tiivis pieni romaani, jolla on selkeä rakenne ja selkeä viesti. Dickensin painiskeli rahavaikeuksien kanssa nuoruutensa, ja varmaan joutui katsomaan katkeruudella parempiosaisia. Joululaulua lukiessa käy mielessä, että hän kenties demonisoi ja opetti Scroogen hahmossa kaikkia niitä, jotka olisivat voineet auttaa - tai ainakin kohdella kauniimmin myös köyhää - mutta eivät sitä tehneet.   

Scroogen oppima läksy on edelleen ajankohtainen, vähintään yhtä ajankohtainen kuin kirjan ilmestymisen aikoihin. Nykypäivän riistomme on persoonattomampaa, mutta onnen lahjat jakautuvat edelleenkin varsin epätasaisesti, ja edelleen jaamme itse kukin ympärillemme hyvää ja pahaa, päivästä toiseen.

Plussaa kirjalle myös hienosta huumorista melodraaman rinnalla: pidin mm. siitä miten Scrooge pohdiskeli pystyisikö haamu istumaan, ja huolehti perienglantilaisesti jo ennakkoon mahdollisia "kiusallisia selittelyitä". Kirjoitustyyli on toki vanhahtava, mutta tähän tarinaan se tuntui sopivan. Seuraava sitaatti tiivistää mukavasti sekä tyylin että opetuksen: 

- Siitä ei ole kyse, Scrooge sanoi huomautuksesta tuohtuneena, puhen tietämättään niin kuin entinen eikä nykyinen minänsä. - Siitä ei ole kyse, hyvä henki. Hänellä on mahti tehdä meidät onnellisiksi tai onnettomiksi, tehdä työmme keväksi tai raskaaksi, iloksi tai raadannaksi. Jos hänen mahtinsa onkin sanoissa ja katseissa, niin pienissä ja vähäpätöisissä asioissa, että niitä on mahdoton rahalla mitata, mitä sitten? Hänen luomansa onnellisuus on ihan yhtä mahtava kuin jos se maksaisi omaisuuden.
Scrooge tunsi hengen katsovan häntä ja keskeytti puheensa.
- Mikä hätänä? henki kysyi.
- Ei paljon mikään, Scrooge vastasi.
- Jokin taitaa kiikastaa, henki intti.
- Ei, Scrooge sanoi. - Ei. Minä vain tahtoisin lausua tällä siunaamalla muutaman sanan kirjurilleni. Siinä kaikki. (s. 57)

Joululaulua on vaikea analysoida 'uutena' tekstinä, siinä määrin se on jo sisäistynyt kulttuurin arkkityypiksi. Tekisi mieli sanoa, että hahmot ovat karikatyyreja ja stereotyyppisiä... mutta tuntuuko siltä vain siksi että tämä tarina teki niistä stereotyyppejä? Mietin myös lukiessani, että tarina on psykologisesti ovelampi kuin päältä päin ajattelisi, ja istuu todella hyvin viktoriaaniseen henkeen. Scroogehan muuttuu, koska oivaltaa käytöksensä tuhoisat seuraukset itselleen, ei siksi että hän olisi oivaltanut ihmisyyden velvoitteet *irvistää häijysti*.

To do -listalle voisi laittaa Kolean talon suomennoksen.

Charles Dickens (1984, alunperin 1843). Joululaulu: Aavetarina joulusta. Porvoo jne: WSOY. Suomentanut Marja Helanen-Ahtola, kuvittanut Michael Foreman.   

Tällä kertaa paras nettilähde kirjasta on Lukupiirin keskustelu, luin saman painoksen kuin Jennikin.