Gene Wolfe: Sovinnontekijän kynsi ja Liktorin miekka

Gene Wolfen sarjan Uuden auringon kirja ykkösosa innosti minua aikoinaan melko tavalla. Jatko-osien kanssa olisi varmaan pitänyt malttaa kunnes neljäskin osa on ilmestynyt suomennoksena. Mutta minkäs teet, liha on heikko, ja tässä sitä nyt ollaan.

Satuin saamaan kirjastosta sekä Sovinnontekijän kynnen että Liktorin miekan. Niissä jatkuu Severianin matka Wolfen erikoisen maiseman läpi. Nämä ovatkin kaikki matkakirjoja, vaelluksia: vaikka Severian pysähtyy silloin tällöin, suuntaa on aina eteenpäin, kohti vääjäämätöntä päätöstä. Hän kohtaa ihmisiä erotakseen heistä, ilmiöitä jättääkseen ne taakseen. Severian muuntuu matkallaan yhdenlaisesta symbolista toisenlaiseksi. Maagiset esineet menettävät painoarvoaan ja sisäisten voimien ja heikkouksien merkitys kasvaa.

Severianin ristiriitaisuus kertojana kiehtoo sekin. Hän havainnoi tunteitaan ja tekemisiään viileästi, jälkiviisauden valossa.

Nautinnollisia ja silti kovasti mietityttäviä kirjoja nämä... Osa jutuista menee yksinkertaisesti ohi. Teksti on kaunista mutta merkityksestä raskasta. Jokin vähän kepeämpi olisi ehkä uponnut nyt helpommpin, mutta Uuden auringon kirjassa on vetovoimaa: mihinkään muuhunkaan ei osannut keskittyä kun nämä olivat kesken.

Itse asiassa nyt hirveästi tekisi mieli lukea heti perään myös sarjan viimeinen osa The Citadel of the Autarch. Heh, Amazonista saisi kindlelle muutamalla dollarilla ja muutamassa minuutissa! Olen tehnyt aikamatkan tulevaisuuteen (päivä kerrallaan) ja elän science fiction -aikaa...

Mutta ei. Aion kiltisti odottaa. Wolfen teksti on niin täyteläistä, että käännös antaa enemmän. Sitä paitsi toistaiseksi suomennokset ovat olleet mainioita. Otetaanpa näyte:

Sommelier toi meille kupilliset miltei vedenkirjasta viiniä, joka oli myös liikkumatonta kuin vesi, kunnes kupin liikahdus havahdutti sen. Se parfymoi ilman kuin kukat joita yksikään ei näe, kukat jotka vain sokea löytää, ja sen juominen tuntui siltä kuin olisi juonut voimaa suoraan härän sydämestä. (s. 62, Liktorin miekka)

Joitain kirjoja pitäisi lukea moneen kertaan, että ne tuntisi ymmärtävänsä. Tämä sarja taitaa olla niitä.  Mutta pitääkö kaikkea välttämättä ymmärtääkään? Kukasta voi nauttia sitä näkemättä... Vaikkei järki riitä valaisemaan Wolfen mielikuvituksellista maisemaa, tarinan luut tuntee sormenpäissään.

Myös Raija ja Ville-Markus ovat lukeneet Kynnen.

Gene Wolfe (2014). Sovinnontekijän kynsi. Gummerus. 978-951-20-8670-2.
Gene Wolfe (2015). Liktorin miekka. Gummerus. 978-951-20-9840-8.

Jari Järvelä: Särkyvää

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Hassua. Särkyvää ei periaatteessa olisi ollenkaan minun kirjani, sillä en ole ihmissuhderomaani-ihmisiä. Keski-ikäisten miesten katkerat tilitykset innostavat vielä harvemmin. Mutta niin vain kävi, että luettuani Hesarin kirja-arvion painelin saman tien verkkopalveluun tekemään varauksen.

Särkyvää kertoo surkeimmasta mahdollisesta tapauksesta: ikänsä muiden toiveita täyttäneestä keski-ikäisestä Teemusta, joka ei onnistu miellyttämään vaimoaan, vaikka maksaa asuntolainaa metallinmaku suussa. Avioliiton kaaduttua jauhesammutinkauppiaasta tulee tuhopoltonyrittäjä. Lopulta ei ole muuta keinoa kuin yrittää edes kuolla oikein miehekkäästi. Se täytyy tehdä Espanjassa, härkien edessä, Lasse Viren -shortsit jalassa. Matkaa tehdään isän Ladalla, painolastina kaikki epäonnistumiset. Samalla voi blogissa haistattaa ex-vaimolle oikein olan takaa.

Teemulla on ainakin päämäärä. Mukaan liftaava Agnes on vain matkalla pois. Siinä missä Teemu on hukannut elämän tarkoituksen, Agnes ei ole sitä koskaan oikein löytänytkään, on vain lopen kyllästynyt kaikkeen.

Epätodennäköisen kaksikon matkalla etsitään näennäisesti päätepistettä mutta pohjimmiltaan kai itsekunnioitusta. Anni Valtonen Hesarissa puhuu Teemusta kuohittuna miehenä; hän näkee kirjassa kysymyksen parisuhteiden valta-asetelmista. Jompi tai kumpi on aina se särkyväisempi osapuoli.

Järvelä kieltämättä tarjoaa hirviömäisessä ex-vaimossa ainakin yhden helpon selityksen Teemun umpikujalle. Mutta onkohan liioittelua panna kaikki ex-vaimon syyksi? Entäs isä? Entäs Teemu itse - kannattaako muiden miellyttämisestä elämäntehtävää ottaakaan?

Ehkä Teemun perimmäinen ongelma onkin omien unelmien hukkaaminen. Tai sitten se perinteinen: suuta ei saa auki ennen kuin puhuminen on turhaa. Sitten puhutaan tulitikuilla tai käytetään nykypäivän sosiaalista joukkotuhoasetta, nettiä.

Okei... en ehkä ole ihan objektiivinen tässä. Olen hiukkasen yliherkkä näille vahvat-naiset-vievät-miehiltä-munat -virityksille.* Minusta oikein kunnon avioliittokatastrofiin tarvitaan aina kaksi osapuolta. Pitänee Järvelän kunniaksi lisätä, että Särkyvää ei ole karmivasta vaimosta huolimatta mitenkään yksipuolinen; Teemu voi olla ressukka mutta ei mikään ylimukava mussukka.

Nyt kun luen mitä olen kirjoittanut, huomaan että olen saanut koko kirjan kuulostamaan synkältä ja masentavalta. Auts. Ei ollut tarkoitus! Itse asiassa minulle kirjassa kantava voima oli sen huumori. Särkyvää on tulvillaan kitkerää, osuvaa huvia. Osansa saa kulutuskulttuurikin.

Oletteko nähnyt ikinä maitohampaista lasta, jolla on tylsää? Ette varmasti. Tylsyys iskee rautahampaiden myötä. Ei kiinnosta, ei huvita. Ei vaikka rappuja olisi yhden sijasta kymmenen. Mikään ajanviete ei ole kyllin kiva, jos se ei maksa vähintään viittäkymmentä euroa. 

Maitohammasaikana lapsen ilo sikiää pienistä asioista. Rautahammasaikana lapsen riemu löytyy isän lompakosta. (s. 199)

Särkyvää etenee nopeasti vaikkei paljon tapahdukaan. Kieli tuntuu rennolta. Rakennekin on toimiva: kerronta on sirpalemaista, mutta välähdyksittäin eteneminen sopii tarinalle hyvin. Pitkä automatka ei tunnu yhtään tylsältä.

Uskallan suositella. Ei tässä ehkä suurta sydäntä ole mutta se pieni on jotenkin... vetoava. Pieniähän me ollaan. Ja hassuja.

Jari Järvelä (2014). Särkyvää. Tammi. 978-951-31-8026-3.

Arvioita:
Lumiomena kiteyttää: ihan helkkarin hieno romaani.
Esa Silanderilta Turun Sanomissa nousivat niskakarvat pystyyn.
Hannu Kirjavinkeissä pitää hienon kirjailijan täysosumana.

*Muita inhokkiteemoja: kaikki-on-äidin-syy, kaikki-on-isän-syy, voi-kun-on-vaikeaa-olla-kirjailija.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Kuva on Tammen ja esittää väärää kirjaa*

Suuri lammasseikkailu on ollut lainassa jo iät ajat, mutta lukemista on tullut lykättyä. Kafka rannalla oli sen verran viehko (eikä Sputnik ollut sekään hassumpi), että olen säästellyt Lammasseikkailua oikein kunnon tarpeeseen. Lukemisjärjestykseni osoittautui sikäli onnistuneeksi, että Lammasseikkailu asettuu asetelmiltaan parahultaisesti Kafkan ja Sputnikin välimaastoon. Outous lisääntyy lähes lineaarisesti jatkumolla Sputnik - Lammas - Kafka. Tunnelmaa ja emotionaalista vääntöä tosin löytyy mielestäni Kafkassa ja Sputnikissa enemmän kuin Lammasseikkailussa.

Lammasseikkailussa juoni rakentuu perinteisemmän fantasian tyylitellystä versiosta. Alussa esitellään sankari, joka on vähän elämästään vieraantunut tavis, erilainen muttei erikoinen. Kolmekymppinen mainosmies ei oikein saa otetta elämästään tai tiedä mitä haluaa. Vaimokin lähtee jättämättä muistoksi edes tuoksua, eikä ole varmaa kaipaako mies vaimoa vai kuvitelmaa vaimosta. Mutta ei se mitään: todellinen muutos lähestyy vääjäämättä. Mies ajetaan väkipakolla fantastiselle etsintäretkelle, jonka tavoitteena on löytää lammas, eikä mitä tahansa villapulleroa kelpuuteta. Haussa on ihmisiä asuttava susi lampaan vaatteissa. Rottakin on kateissa. Questille tulee mukaan tyttöystävä, jolla on maagiset korvat.

Ei kuulosta kovin järkevältä, eihän? Ei ole tarkoituskaan. Murakamin tarinat eivät ole varsinaisesti järkeenkäyviä. Silti Lammasseikkailukin on järjettömyydessään oudosti looginen. Tarinan kerrokset asettuvat vähitellen lomittain pienin, lähes korvinkuultavin napsahduksin. Ei sillä että kokonaisuudesta rakentuisi mitään normaalin juoniromaanin kaltaista... kun loppuun päästään, on lukijalle selvinnyt lähinnä se, että etsiessään voi tulla löydetyksi ja että itseään ei saa hukata.

Otan lainaukseksi yhden kirjan avainkohtauksista:

Peili heijasti kuvani kiireestä kantapäähän vääristämättä, miltei alkuperäisenä. Seisoin siinä ja katselin itseäni. Ei mitään uutta. Olin minä ja minulla oli tavallinen mitäänsanomaton ilmeeni. Mutta kuvani oli tarpeettoman terävä. En nähnyt peilinlitteää pelikuvaani. En nähnyt itseäni, päinvastoin tuntui kuin olisin peilin kuvajainen ja minä tässä litteänä kuvana näkisin oikean itseni.  [--] (s. 317)

Lampaanetsijä eiihan päässyt ihon alle niin kuin Kafkan keskushenkilöt. On kuin Lammasseikkailun etsinnässä olisi jotain nuorempaa, karheampaa, naiivimpaa: etsitään merkitystä ja vapautusta siinä missä Kafkassa merkityksellisyys on toissijaista ehjäksi tulemisen rinnalla. Tässä suhteessa olen selvästi ikäiseni: elämä on minusta merkityksellistä ilman mitään maagisia ominaisuuksia. Mutta ehjäksi tuleminen (ja säröjen paikkaaminen kun saa kolhuja) - kas siinä vasta missio!

Murakamin kanssa on toistaiseksi aina käynyt niin, että olen kirjan luettuani hämmentynyt (koska en ymmärrä mistään mitään) ja samalla tyytyväinen (koska jotenkin tuntuu, että on ok olla ymmärtämättä mitään; maailmahan on kumma paikka).

Lammasseikkailukin aiheutti tämän perinteisen efektin.  Nyt voin vähitellen orientoitua 1Q84:ään, jonka kolme osaa useimmat fanit ehtivät hotkaista jo ajat sitten.

Haruki Murakami (1993, alkuperäinen 1982). Suuri lammasseikkailu. Suomentanut Leena Tamminen. 951-30-9723-4.

Arvioita:
Lumiomena kiteyttää tunnelmansa sanoihin ihastunut höh
Marjiksen lukukokemusta leimasi vieraantumisen tunne
Mikko kirjavinkeistä tietää tämän trilogian kolmanneksi osaksi

*Teknisistä syistä (lue: bloggaaja unohti kuvata ja Tammen nettisivut eivät ulotu niin kaukaiseen muinaisuuteen) tässä on kuva pokkariversiosta, ei lukemastani Keltaisen kirjaston kovakantisesta.

Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore

Tämä hassu pieni kirja päätyi luettavakseni joltakin lentokentältä. Tiedättehän millaisia kirjat ovat: kun ne on kerran ostettu, ne lähtevät helposti kiertelemään lähiympäristöstä. Tämän osti ystäväni matkalla jostain jonnekin ja tarjosi lainaksi epiteetillä "vähän kummallinen se on".

Kirja, jonka nimessä on kirjakauppa, on luonnollisesti vastustamaton. Miljööt ovat tärkeitä...

[--] I craned my neck back (why do bookstores always make you do uncomfortable things with your neck?) and the shelves faded smoothly into the shadows in a way that suggested they might just go on for ever.  

The shelves were packed close together, and it felt like I was standing at the border of a forest - not a friendly California forest, either, but an old Transylvanian forest, a forest full of wolves and witches and dagger-wielding bandits all waiting just beyond moonlight's reach. There were ladders that clung to the shelves and rolled side to side. Usually those seem charming, but here, stretching up into the gloom, they were ominous. (s. 8)

Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore alkaakin aika kiinnostavasti. Työtön Clay päätyy hoitamaan yövuoroa kummallisessa kirjakaupassa. Suurin osa asiakkaista ei osta mitään, lainaa vain kummallisia koodikirjoja. Vähitellen Clay turhautuu ja alkaa ajankulukseen selvittää työpaikkansa mysteeriä. Avukseen hän rekrytoi myös sievän tytön, joka on töissä Googlella. Kuvio alkaa olla selvä: tässä on kyseessä vanha kunnon quest modernissa kaavussa. Velhon magiaa ovat nyt algoritmit ja Soturin voimaa edustaa miljonäärin luottokortti.

Penumbra's on kevyt ja helppolukuinen ja jotenkin kalifornialainen. Ja tyydyttävän viihdyttävä; sivujen kääntäminen ei tuottanut pienintäkään tuskaa. Mutta kieltämättä se on myös vähän kummallinen. Luokittaisin tämän alustavasti lahkoon Dungeons & Dragons -nörttien viihderomaanit. Henkilökuvaus on heppoista ja tapahtumien logiikasta aavistaa, että juonta ohjaa noppa... mutta silti väkisinkin tykkäsin tästä.

Ensinnäkin, kuvaus Googlesta oli hihityttävä ja hermostuttava. Toiseksi, tässä kirjassa on nainen, jolla on vain yhdenlaisia t-paitoja. Kolmanneksi, rakastin sitä miten tässä kirjakauppa on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Koska lukija ei voi odottaa aamuun.

Robin Sloan (2012). Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore. Atlantic Books. 9781782392330.

Arvioita:
Roxanne Gay The New York Timesista kuvaa juonta vahvaksi
Marianne Levine The Independentistä sanoo "it's all very hipster" mutta arvelee kirjan jäävän mieleen.

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Gene Wolfen Kiduttajan varjon myötä palaan pitkästä aikaa 101 spefin helmen listalle - siitä on vielä pitkä pätkä lukematta! Olen tietoisesti odotellut Wolfen kanssa suomennosta. Hänen Uuden auringon kirja -sarjaansa muistelen mainitun vaativaksi, ja opin jotain Perdido Street Stationin kanssa; jos kieli on haastavaa, tarinasta ja ympäristöstä nauttiminen kärsii.

Perdido Streetin tavoin Kiduttajan varjon tapahtumat sijoittuvat epätavalliseen maailmaan. Severian, kiduttajien killan oppipoika, kasvaa suunnattomassa metallilinnoituksessa, joka sijaitsee vielä suunnattomamman kaupungin, Nessuksen, sisällä. Kaupunkia ympäröi Muuri, niin korkea että sitä lähestyessään voi nähdä pilvien liukuvan sen ohi. Maailmaa hallitsee Autarkki, jonka ympärillä kehrää ylimystön kehä. Kiduttajan varjossa nuori Severian rakastuu ja joutuu karkoitetuksi tutusta piiristä; hänen matkansa uuteen elämään uudessa paikassa vie oudoille poluille, outojen ystävien pariin.

Varjoa kehutaan takakannessa allegorisen tarinankerronnan taidonnäytteeksi. Sitä se varmaan onkin, mutta tuollainen ylistys on meikäläisen näkökulmasta aina vähän vaarallinen meriitti. Alan ärsyttävästi miettiä mitä mikäkin kirjassa mahtaa "todella" tarkoittaa. Eikö sikari voi olla joskus vain sikari? Noh, ei siitä Varjon kohdalla pahempaa ongelmaa tullut, sillä tarina on joka tapauksessa hyvä tarina. Väkisinkin piti silti kehitellä omaa arvausta kirjan allegorisesta luurangosta... mutta säästän sen kaapin avaamisen kunnes koko sarja on luettu.

Lukeahan ne loputkin kolme pitää, ei voi mitään. Harmittaa ettei ole niitä nyt heti tässä käsillä. Sillä vaikka Varjo alkoi minusta hankalasti - olin ensimmäiset parikymmentä sivua niin pihalla, että piti toppatakki laittaa - vauhtiin päästyään se oli kiehtova ja vivahteikas lukukokemus. Selvästi keskivertospefiä (onko sellaista?) parempi romaani. Alkoi tehdä mieli lukea Lessingiä: selkeä indikaattori kosketuksesta erinomaiseen romaaniin!

Pidin myös kerronnallisesta ratkaisusta tässä; se ei ole epätavallinen, mutta jotenkin toteutus oli poikkeuksellisen hyvä. Tarinaa kertoo vanhempi Severian, jonka asema on jo aivan toinen kuin kuvailemiensa tapahtumien aikaan. Hän kuvaa ja puntaroi nuoruutensa päivien merkityksellisiä tapahtumia. Melkein tulee Sinuhe mieleen. Kuten Sinuhessakin, kertojan valinnat kohdistavat lukijan huomion kiinnostavasti; tarina ei ikään kuin ole tapahtumien luettelo vaan tulkinta. Severian vain pohdiskelee kuljettua matkaa huomattavasti ytimekkäämmin.

Näinhän kirjoissa usein on... mutta jotenkin tuo ratkaisu tässä tapauksessa tuntui minusta erityiseltä ja merkillepantavalta.* Tuntuu siltä, että tämän kirjan voisi lukea toiseen kertaan ja saada siitä irti aivan erilaisia asioita sitten kun ei tarvitse enää miettiä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kieli on minusta onnistunutta, suomennos tuntuu luontevalta. Otetaanpa lukunäytteeksikin pohdiskelua:

Me sanomme "kyllä" ja "ei" kuvitellen olevamme omia herrojamme (huolimatta siitä, että tottelemme toisten käskyjä joka päivä), vaikka totuus on, että meidän valtiaamme vain nukkuvat. Kun yksi niistä herää sisällämme, meistä tulee pelkkiä ratsuja, vaikka ratsastaja on vain jokin ennestään tuntematon osa itseämme. (s. 199)

Hieno kirja. Olen huikeampiakin matkakuvauksia lukenut, ja kiihkeätempoisempia seikkailuja, ja filosofisempia muistelmia... mutta jokin tässä toimi. Ehkä Severianin tyyni tietämättömyys itsensä äärellä; ehkä kirjaan kudottu elämän perimmäisen arvaamattomuuden tuntu.

Gene Wolfe (2012, alkuperäinen 1980). Kiduttajan varjo. Uuden auringon kirja 1. Gummerus. Suomentanut Johanna Vainikainen-Uusitalo. 978-951-20-8668-9.

Arvioita:

Petja Savoila Keskisuomalaisessa ajatteli hänkin Sinuhea, hih!
Juha Salmi Risingshadow'ssa ei ole täysin vakuuttunut mutta suosittelee
Raija Taikakirjamissa piti vaikka totesi elementit tutuiksi
Taika Kirjasfäärissä jäi hänkin odottamaan seuraavaa osaa

*Varmaan siksi, että ensimmäisen parin luvun ajan kerrontatyyli sai minut sekaisin. Tunnustan: jouduin aloittamaan alusta uudestaan ennen kuin olin tukevasti kyydissä.

Mifongin perintö

Vielä viimeinen ennakkokirja ennen Finnconia! Jos en ole tarpeeksi mainostanut, muistutus kaikille, että Tampereella on tulevana viikonloppuna tiedossa komea kavalkadi ilmaista hupia. Asiallisuuteen kallellaan olevat voivat mm.
- perehtyä sydänkeskiajan pukeutumiseen Anna Ohinmaan johdolla,
- kuulla Risto Isomäen selostuksen syvyyksien uhista (megatsunamit? jäävuoripulssit?) tai
- osallistua Katariina Katlan puheenvuoroon Lihallisuus aikamme kuvastossa.

Leikkimielisempi väki ottakoon suunnan kohti kuuluisaa Bimbopaneelia tai osallistukoon työpajaan, jossa opastetaan miten voi, maailmanlopun yllättäessä, naamioitua zombiksi. Kaikille sopivaa ohjelmaa ovat tänä maailmanlopun vuonna esimerkiksi Definitiivinen maya-paneeli ja Apocalyptic religions -sessio. Koko ohjelma löytyy täältä! Tervetuloa, toivottaa narikkatäti Booksy.

Finnconin tähden, ainakin osittain, nappasin taannoin kirjastosta J. S. Meresmaan Mifongin perinnön. Meresmaa on mukana conin ohjelmassa ja kirja oli Morren maailmasta jo ennestään tuttu. Sen verran olen kirjailjankin blogia lukenut, että osallistuin toiveikkaasti kirja-arvontaan. Onnetar ei suosinut, mutta ei se mitään, kirjastossa tämä oli kauniisti tarjolla nuorten fantasiaosastolla.

Aloitin Mifongin perinnön jo kertaalleen, mutta ensimmäinen yritys tyssäsi alun kaksisivuiseen infodumppiin. Ei se pituus... mutta se sävy. Vanhan scifistin hampaita alkaa vihloa kun planeettojen muotoutumiseen sotketaan elementtisiä taruolentoja. Tykkään siitä, että mantereet muodostuvat luonnollista tietä. Läimin kannet kiinni saman tien ja päätin miettiä vielä.

Kun treffasin Morren Kuopiossa, hän vakuutti, että kyllä se siitä lähtee - ja lähtihän se, kun kokeilin uudestaan. Mitähän sanoisin? Perintöä on markkinoitu muistaakseni aikuisten fantasiana. Ei se minusta ihan sitä ole, jos vertaan vaikka Abercrombien tai George R. R. Martinin kirjoihin, mutta ehdottomasti aikuisempaa kuin moni muu kotimainen fantasiakirja. Lukijalta vaaditaan astetta paria enemmän kypsyyttä kuin vaikkapa viime vuonna ilmestyneen Tähystäjäneidon kohdalla. Meresmaa ei selostamalla selosta maailmansa piirteitä, vaikka niitä onkin selvästi mietitty; lukija saa vaivautua itsekin päättelemään. Henkilöt olivat vähän turhan yksioikoisia aikuisten kirjaan, mutta tapahtumien runsaus osapuilleen korvasi puutteen. Perinnöistä myös enimmäkseen uupui se nuortenkirjoille tyypillinen miltä-minusta-nyt-tuntuukaan -selittely. Eipä silti, kyllä ne tuntemukset aika ilmeisiä olivatkin.

Päähenkilöiksi nousevat Ardis, nuori prinsessa, joka naitetaan äitinsä ikäluokkaan kuuluvalle kuninkaalle, ja seikkailija Dante, joka veljensä toimeksiannosta metsästää kadonneita Keisarien kirjoja. Dante hengailee puuman kanssa ja kuuluu sukuun, joka polveutuu muinoin veriliiton maruaaniliskojen kanssa tehneestä kansasta. Maruaanien ja mifongien välillä on jokin yhteys, mutta uutena aikana molemmat ovat vaipuneet muistojen tavoittamattomiin. Dante veljineen etsii myyttisten mifongien perintöä ja niin etsii kilpaileva salaliittokin. Loppujen lopuksi se perintö on lähempänä kuin luulisikaan, ja niin on salaliittokin.

Tarina etenee melkoista haipakkaa, maasta toiseen, linnasta piilopirttiin, merirosvolaivasta laavaluolaan... heikompaa huimaisi, mutta oikeastaan tykkään tällaisesta reippaasta pyörityksestä. Tässä tiivis touhu toimi hyvin. Juonta tosin pitää kasassa pari kolme hämmästyttävää yhteensattumaa ja hovien sisäinen elämä tuntuu, krhöm, hiukan epäuskottavalta. Ainakin yksi kuolemantapaus ja yksi henkilöhahmo tulevat lukijalle täysin puskista, etten suorastaan sanoisi seinän läpi ja kirvestä heilutellen...

Mutta Meresmaalla näyttää olevan tarinan kertomisen lahja. Ei näitä edes huomaa ennen kuin lopussa asiaa miettiessään. Lukiessaan vaan lukee, jotta saisi selville mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kielellisesti Mifongin perintö ei häikäissyt muttei (minua) pahemmin ahdistanutkaan. Kliseisiä ilmaisuja on, ja jotenkin tulee mieleen, että kirjoittaja on käännöskirjallisuutta lukenut, mutta en ole tuollaiselle kovinkaan herkkä eikä se ärsyttänyt. Tässä kirjassa ei ole mitään leimallisen suomalaista, se on yleismaailmallista eeppistä fantasiaa.

Pahemmin ehkä vaivasivat joidenkin kohtausten psykologiset takut. Esimerkiksi Ardisin ja Danten ensimmäinen keskustelu sai karvat kiharalle epäjohdonmukaisuuksillaan. Mutta otetaanpa näytepala yhdestä myöhemmästä keskustelusta, todisteeksi siitä, ettei tämä ihan mölöilyä ole.

[--] Hän ravisti Danten käden olaltaan ja onnistui näyttämään loukkaantuneelta. "Minä olen asunut siinä linnassa - anteeksi vaan - jo kuusitoista vuotta. Enköhän ole oppinut jokaisen salaoven ja piilopaikan mitä sinne kuunaan on rakennettu. Ja jos te kaksi kuvittelitte, että se paksuniskainen punakkakasvoinen mörökölli kykenee vahtimaan edes pikkusormeaan, erehdyitte. Minun tarvitsi sanoa vain taikasana, ja olin vapaa poistumaan hänen silmistään." 

Danten leukaperät jauhoivat. "Taikasana?" 

Ardis muodosti sanan huulillaan äänettömästi, ei halunnut enempää huomiota ohikulkijoilta. 

Dante seurasi hänen suunsa liikkeitä ja ravisti päätään. "K-u-u-?" (s. 70) 

Kyllä Mifongin perintö viihteestä käy, olettaen että lukija kykenee reippaasti leikkimään mukana. Liian jäykkäniskaisella otteella ei kannata tarttua, niin kuin ei toki fantasiaan yleensäkään.

Mitä minuun tulee, on ilmeisesti pakko lukea toinenkin osa; Perintö loppuu kutkuttavaan tilanteeseen. Ardis, joka on tarinan mittaan kummasti kypsynyt, on haasteiden edessä.

Ei niin romanttinen kuin kannesta luulisi - eikä läheskään niin nössö!

J. S. Meresmaa (2012). Mifongin perintö. Karisto. ISBN 978-951-23-5446-7.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Maria Loikkanen Keskisuomalaisessa
Morre maailmassaan
Kirsi Kirjanurkassaan

EDIT 20.7: korjattu hämäävä lause juonikuvauksessa.

Hiekkasotilaat

Kuva/kansi: WSOY/Sami Saramäki

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset oli minusta mukavaa luettavaa, joten jatko-osa Hiekkasotilaatkin tietysti kiinnosti. Sitä paitsi ainakin Anne Leinonen on tulossa Finnconiin parin viikon päästä; eihän sitä tiedä vaikka fantasiapaneelissa puhuttaisiin tästäkin kirjasta. Hm, ehkä pitää katsoa löytyisikö toinen tuore kotimainen, Mifongin perintö, sekin vielä kirjastosta ennen F-hetkeä; myös sen tekijä J. S. Meresmaa on samassa paneelissa.

Joo... tämä kirjailijabongailu on ehkä noloa, kun olen usein sanonut, etteivät kirjailijoiden persoonat tai taustat itsessään niin kauheasti kiinnosta. Pidänkin kiinni siitä, että kirjailijasta tietäminen ei saa olla edellytys kirjan ymmärtämiselle! Mutta kun oikein tutkiskelen sydäntäni, niin kyllähän kirjailijoiden keskusteluja kirjoista on ollut kirjamessuilla ja coneissa mukava kuunnella, ainakin jos on lukenut kirjan etukäteen. Vakaa aikomukseni onkin ujuttautua paitsi fantasiapaneeliin myös upean Lois McMaster Bujoldin puheita kuuntelemaan jossain vaiheessa conia. Sanon upean, koska rakastan estoitta Bujoldin Miles Vorkosigan -kirjoja. Jos Bujold itse osoittautuukin epäupeaksi - epätodennäköistä! - kopsautun kolmasti punaisten kenkieni kantoja yhteen ja katoan kiireesti. Mikään ei saa pilata suhdettani Milesiin, tuohon hyperaktiivisen, lyhytkasvuiseen ja siunatun hauskaan neropattiin, ei ainakaan kirjailija itse.

Asiaan palatakseni, Routasisarusten tarina jatkuu Hiekkasotilaissa ajallisesti osapuilleen siitä mihin oli jääty. Hiekkasotilaissa pelin avaa Sarim. Uusi kertoja aiheutti hetkellisen pyörrytyksen: kukas tässä on ja missäs nyt mennään? Juuri siksi luinkin Routasisarukset uudestaan. Heti Hiekkasotilaiden ensimmäisillä sivuilla tuli vahva tunne, etten muista enää riittävän hyvin kolmannessa persoonassa kuvattuja henkilöitä kuten Sarimia, vaikka kertojat Utu ja Marras Routa olivatkin hyvin muistissa. Nyt kertojina ovat Utun lisäksi Sarim ja Huria, Marras puolestaan ei pääse ääneen.

Tavalliseen tapaan tuskailen kirjoittaa mitään kovin selvää tapahtumista; sarjojen kanssa myöhemmistä osista kertominen helposti spoilaa ensimmäisen. Hiekkasotilaissa Euraanian kriisi kärjistyy entisestään, jo sodaksi asti. Teknologisesti vahva mutta väestöltään köyhä Taivas värvää ulkopuolelta sotilaansa. Tarinassa liikutaankin ennestään tuttujen maisemien ohella myös Raunioilla, hylättyjen, hyljeksittyjen ja kätkettyjen karuilla mailla.

Tuuli tuiversi ja pöllytti hiekkaa pieninä pyörteinä. Käänsin kasvot kohti aurinkoa, oli ihanaa antaa vähäisenkin lämmön valahtaa jäseniin. Kävelin, tassuttelin, hiivin eteenpäin. jalat upposivat pehmeään hiekkaan. Täällä ei pitänyt olla mitään, niin ihmiset ainakin ajattelivat. [--]  

[--] Tiesin, että minut oli nähty, mutta kukaan ei tullut vastaan. Raunioissa vartioivat miettivät parhaillaan, kuka olin, mistä olin tulossa, minne menossa ja mitä tahdoin. Olinko ystävä vai vihollinen, tuttu vai vaarallinen? Minut olisi huomioitava, mutta liian utelias ei saanut olla, ei, vaan varovasti selvittää tulijan aikeet. Vasta sitten päätettäisiin, saisinko elää vai kuuluiko minun kuolla. (s. 131)

Lukija pääsee Hiekkasotilaissa tutustumaan gaialaisiin, joihin aiemmin vain viitattiin. Utu seikkailee Muinaisen kanssa Euraanian ulkopuolellakin; hänelle selviää esimerkiksi salaperäisen ennustuskuution tausta.

Minusta tämä oli hyvä ja toimiva jatko rikkaalle dystopialle. Muutama tyydyttävän radikaali juonenkäännekin löytyi. Teemat ovat perusteemoja, mutta tässä osassa tulee lisää syvyyttä Euraanian maailmaan ja yksityiskohdat ovat hyviä. Pidin erityisesti Taivaan kätkättävistä vanhuksista; heidän kiero etuoikeuksien ja illuusioiden täyttämä todellisuutensa kutkutti. Tykkäsin myös kuution luonteeseen liittyvistä paljastuksista sekä Utun ja kumppaneiden erikoislahjojen taustoittamisesta.

Hahmoissa ylipäänsä, kuten jo Routasisarusten kohdalla tuli todettua, on tiettyä nuorten kirjoille tyypillistä selittämisen makua, joka saa perusteellisuudessaan minut hamuamaan punakynää, mutta vika on varmaan enemmän lukijassa kuin kirjassa. Onneksi näissä kirjoissa kokonaisuus pysyy jänteikkäänä. Tarina ja miljöö kantavat lievän alleviivailun yli. Myös näkökulmien limittyminen ajallisesti tuo henkilöihin syvyyttä. Huriasta, joka on tässä uusi kertojaääni, jäi ihmisenä hämärämpi, jotenkin pehmoinen ja löysä mielikuva ainakin toistaiseksi. Ehkä hän jämäköityy ja selkiytyy jatkossa. Utu ainakin tuntuu muuttuneen jonkin verran.

Ensin ajattelin, että pidin Hiekkasotilaista vielä enemmän kuin Routasisaruksista, mutta enpäs sentään - kyseessä taitaa olla kokonaisuudesta syntyvä vaikutelma. Kun luki nämä kaksi osaa peräkanaa, molemmat saivat toisistaan nostetta. Suosittaisinkin ehdottomasti lukemaan alusta alkaen ja järjestyksessä ja peräkkäin; en usko että tämä jälkimmäinen osa toimisi yksinään, ei ainakaan yhtä hyvin.

Ei muuta kuin kolmatta osaa odottelemaan! (Ja sitä ennen Finnconiin.)

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2012). Hiekkasotilaat. WSOY. ISBN 978-951-0-38992-8.

Arvioita:
Jari O. Hiltunen Satakunnan Kansassa

Mikko Kirjavinkeissä

Hansu Booklovin' -blogissa

Rocannonin maailma

Kuva: Avain

Rocannonin maailma avaa Haini-sarjan, jonka nyt päätin nyt lukea alusta alkaen, kun Maameri-kirjat jo pääsivät loppumaan. Melkein koko sarja onkin suomennoksina ilmestynyt, mutta ilmeisesti Avaimen päätös lopettaa kaunokirjallisuuden julkaisu jättää viimeisen palan puuttumaan. Surku... mutta ollaan kiitollisia siitä mitä jo saatiin käännöksinä.

Ainakin Rocannonin maailman perusteella sarja on kestänyt aikaa hyvin. Teemat ovat varsin ikuisia, eikä teknologialla ole kikkailtu tavalla, joka saisi kirjan vaikuttamaan vanhentuneelta. Ensimmäisestä julkaisusta kuluneet nelkytplus vuotta eivät häiritse. Ehkä tämä on fantastiseen päin kallellaan olevan scifin hyviä puolia. Tosin epäilen, ettei vanhempi Le Guin enää sisällyttäisi kirjoihinsa toivotuksia tyyliin kuolkoon vihollisesi ilman poikia...  mutta pannaan se genren traditioiden piikkiin. Ehkä miekkaa heiluttavien heimojen kuvauksessa kuuluukin kuulostaa seksistiseltä? Naiset ovat kauniita ja miehet vahvoja. Onneksi molemmat saavat Le Guinin käsittelyssä olla rohkeita.

Lunttasin netistä, että Rocannonin maailma on ilmeisesti tekijänsä esikoinen. Ehkä se selittää pientä tarinankerronnallista hoipertelua tässä. Kirja nimittäin alkaa kauniin ja ylhäisen Semleyn etsintäretkellä, joka toimisi aivan hyvin erillisenä novellina, mutta vie suhteettomasti tilaa ollakseen Rocannonin tarinan pohjustusta. Varsinainen tarina näet kertookin etnologi Rocannonista, joka vihollisten iskun jäljiltä jää yksin alkeelliselle planeetalle. Rocannon joutuu pitkälle matkalle, jolla punnitaan sielun ja ruumiin voimat. Semleyn jalokivijahti alussa ei ole irrelevantti tai täysin irrallaan Rocannonin tarinasta, mutta ainakin minut se johdatteli odottamaan erilaista otetta loppukirjalta.

Lisäksi erilaisten heimojen esiinmarssittamisessa oli aavistuksen näytösluontoinen maku. No, pikkujuttuja. Ja täytyy myöntää, että siivekkäät jättiläiset tekivät vaikutuksen. Niillä tuotiin tarinaan inhimillisyyden teemaa ovelasti. Voihan olla, että muidenkin kansojen erottelulla oli jokin funktio, jota en vain oivaltanut.

Minusta kirja parani ja tiivistyi loppua kohti. Ensimmäisen kolmanneksen aikana en hirveästi vielä innostunut, mutta luottamus oli Maameren jäljiltä korkealla enkä hermostunut yhtään. Hih, pitänee lisätä, että tämä ei ole mikään tiiliskivi, kokonaispituus on alle 200 sivua. Joissain kirjoissa alkukolmannes on yksinään pidempi... joten ei Rocannonin kanssa kovin pitkään tarvinnut kummastella ennen kuin juttu alkoi vetää.

Mitä vielä sanoisin? Loppuun päästyäni pidin tästä kirjasta kovasti. Olen iloinen, että seuraava osa on jo valmiina hyllyssä. Le Guinin tekstissä on jo tässä ensimmäisessä romaanissa sellainen vahvasti inhimillinen tuntu, josta pidän. Lohikäärmeitä kirjassa ei tosin ole, mutta tuuliratsut käyvät hyvästä korvikkeesta, varsinkin kun niistä kerrotaan sopivan vähän.

Se peto, joka nyt toi hänet alas Hallanin kukkuloilta, oli hienompaa rotua; sillä oli raidallinen, sileä ja kiiltävä turkki onttojen luiden päällä, sen vihreät silmät siristyivät vasten tuulta sekä vaaleat, vahvat siivet pyyhkivät ylös ja alas Semleyn molemmilla puolilla, paljastaen ja kätkien, paljastaen ja kätkien pilvet hänen yläpuolellaan ja kukkulat hänen alapuolellaan. (s. 13-14)

Lisään vielä loppuun tunnustuksen: tippa tuli silmään kun luin epilogia. Le Guin saa kiintymään henkilöihinsä, vaikka ei pahemmin pura heidän ajatuksiaan, eikä taatusti vatvo niitä kuoliaaksi. Hän kertoo juuri tarpeeksi tehdäkseen heidän kohtaloistaan pikkuisen itkettäviä.

Ursula K. Le Guin (2010, alkuperäinen 1966). Rocannonin maailma. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-804-6.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Raija Taikakirjamissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Sinidean Kirjaretket-blogissa

EDIT: Seis! Stop! Jos olit jo menossa hakemaan tätä kirjastosta tai tilaamassa netistä, hyvä idea - mutta odota hetki. Mahdollisesti tämä ei olekaan paras "ensimmäinen kirja" jos aikoo lukea koko Haini-sarjan. Raijalla on toinenkin ehdotus, se kannattaa katsastaa täällä. 

Metro 2034

Kuva: LIke

Metro 2034 on jatkoa Dmitri Gluhovskin esikoiselle eli Metro 2033:lle. Tuo 2033 kuulema ilmestyi alun perin internetissä - ja on huhujen mukaan ilmeisesti sikäli harvinainen kirja, että moni tutustuu sen maailmaan ensi pelinä ja sitten vasta kirjana. Itse en ollut moisesta pelistä ikinä kuullutkaan ennen kirjaa - mutta eipä ihme, olen peliasioista iloisesti pihalla ja aion pysyäkin. (Minusta pelien evoluutio saavutti huippunsa jossain Tetriksen ja Crash Bandicootin 2:n välissä. Nih.)

Luin Metro 2033:n jo elokuussa. Se jätti vähän kahtalaiset muistot; toisaalta pidin ideasta ja tunnelmasta, toisaalta tarina oli vähän sitkas paikka paikoin. Jatko onkin odottanut aikansa hyllyssä, sillä epäilin alkuunpääsemisen vaativan töitä. Eipäs vaatinutkaan - iloisesti voin todeta, että kakkososassa tarina liikkuu ripsakasti eikä lukeminen pahemmin takunnut.

2033 jo tutustutti Gluhovskin hurjaan maanalaiseen maailmaan, jossa Moskovan metron asemista on ydintuhon jälkeen muodostunut itsenäisiä kaupunkivaltioita. Asemat solmivat liittoja, sotivatkin, kehittelevät kukin omanlaistaan kulttuuria hämärässä maailmassaan. Mutta valaistujen asemalaiturien ulkopuolella tunnelien labyrinttejä hallitsevat oudot otukset, ja ulkomaailmaa kansoittavat (kummallisen nopean) evoluution tuloksena syntyneet hirviöt.

2034:ssä ensimmäisen osan kertoja Artjom on jäänyt jo taakse. Nyt on keskiössä Homeros, vanha metronkuljettaja, joka hakee iltapuolelle kääntyneelle elämälleen merkitystä suuren tarinan kirjoittamisesta ja kertomisesta. Homeroksen mielikuvitus ja taito eivät kuitenkaan riitä luomaan tarustoa tyhjästä; tiivistääkseen ihmiskunnan historian suureen tarinaan on hänen löydettävä sille arkkityypit todellisuudesta. Hänen odysseiansa sankariksi valikoituu jo 2033:sta tuttu Hunter, vaitonainen ja voittamaton eliittisotilas, joka tällä kertaa ottaa tehtäväkseen metron asujaimiston pelastamisen uhkaavalta epidemialta. Muiden pitäminen turvassa on Hunterin pelastus, ainoa armo... ja hän on valmis tappamaan kenet vain pitääkseen ihmiskunnan rippeet tallessa.

Hunteria tunnelimatkoilla seuraava Homeros löytää reissulla myös naispuolisen päähenkilön tarinaansa. Nuori Alexandra paikkaakin Gluhovskin muuten kovin miesvoittoista henkilögalleriaa mukavasti.

[--] Kaikkien niiden öiden jälkeen, jotka hän oli viettänyt yrittäen tuloksetta kuvitella tulevaa sankaritartaan, hän oli yhtäkkiä tavannut elävän ihmisen, joka vastasi täydellisesti hänen toiveitaan. Ei, aikaisemmin hän oli kuvitellut tämän aivan toisenlaiseksi... Sirommaksi, sulavammaksi ja takuulla vanhemmaksi. Tyttö olikin paljon kovapintaisempi, hänessä oli aivan liikaa teräviä kulmia, ja katsoessaan tytön silmiin Homeros ei kohdannut niissä lämmintä lempeää raukeutta, vaan kaksi jääsirpaletta. Tyttö oli erilainen kuin hänen haaveissaan, mutta Homeros tiesi, että oli itse ollut väärässä, ettei vain itse ollut osannut kuvitella, millainen tämän pitäisi olla. (s. 137)

2034:ssä juoni on 2033:sta selkeämmin ja tiiviimmin rakennettu, ja keskushahmot kiinnostavampia. Räiskintää ja liikettä on vähemmän, pohdiskelua ja jonkinlaista syvyyttä enemmän. Filosofista ulottuvuutta - ihmisen ikuista kamppailua oman sielunsa pimeyden kanssa - alleviivataan ehkä turhan paksulla kynällä, mutta kokonaisuus ei siihen kaadu. Metrossa nimittäin riittää kiitettävästi tunnelmaa ja intensiteettiä. Gluhovskin visio on ahdas ja pimeä kuten valottomille tunneleille sopiikiin, muttei silti ilmisynkeä. Se jokin erityisesti venäläinen häivähdys, kiihkeyden ja kohtalonuskon katkeransuloinen yhdistelmä, maustettuna pienellä tujauksella käsittämättömyyttä, tuntuu tässä kirjassa vahvana.

Ärsyttävää huomata, että vain vertailen 2033:a ja 2034:ää toisiinsa, mutta en näemmä osaa olla vertaamattakaan. Mietin myös kehtaisinko suosittaa, että tuoreen lukijan kannattaa hypätä suoraan 2034:ään, joka maistui ainakin minun suuhuni kypsemmältä kamalta kuin 2033. Mutta samalla mietin, mahtoiko tämä kirja tuntua minusta sujuvalta ja terävältä siksi, että ympäristö oli jo tuttu?

Ehkä kannattaa kuitenkin aloittaa ensimmäisestä osasta, ainakin jos on toleranssia vähän työläämmällekin lukemiselle. Gluhovski ei nimittäin ei sorru täyttämään sarjan toista osaa selittämällä mitä edellisessä osassa tapahtui; joko tiedät tai et. Silti uskon, että tämän kirjan voi lukea myös itsenäisenä teoksena. Hunterin traumat eivät silloin aukea yhtä hyvin... mutta fantastinen miljöö tulee mielestäni tässäkin hienosti esille.

Loppurutina: ihan viimeiseksi on kyllä jäänyt kauneusvirhe. Ne kaksi viimeistä sanaa olisin kustannustoimittajana kerjännyt ja anellut kirjailjan jättämään pois. Ei romaania vaan saa päättää sanoihin "Mitä vielä?" Eihän? Ei.

Dmitri Gluhovski (2011). Metro 2034. Like. Suomentanut Anna Suhonen. ISBN 978-952-01-0603-4.

Arvioita:

Tessa blogissa Aamuvirkku yksisarvinen
Juha Salmi Risingshadow:n tietokannassa

Metro 2033

Kuva: Like

Dmitri Gluhovskin Metro 2033 on ollut "pitäisi lukea tuokin" -luokassa jo pitkään. Mutta se piti kaukolainata, joten hankkimatta jäi. Kaukolainauksissa on se ärsyttävä puoli, että niiden kanssa tulee usein kiire kun lainaa ei voi uusia. Mutta äskettäin muistiin, että jatko-osa on ilmestymässä syksyksi ja ryhdistäydyin hankkimaan tämän. (Terkkuja vain Jalasjärven kunnankirjastoon, sieltä löytyi!)

Taisin lisätä Metro 2033:n listoille joskus viime talvena, tästä oli blogijuttuja silloin. Venäläinen scifi kiinnostaa, sitä on kovin vähän tullut luettua. Sitä paitsi ajatus metrossa selviävistä ihmiskunnan rippeistä on kutkuttava. Suurkaupunkien metrojenhan on ajateltu toimivan samalla väestönsuojina - mitäs jos ei voisikaan enää nousta pinnalle?

2033:ssa tosiaan elellään maan alla, on eletty jo vuosia. Asemista on kehittynyt pieniä kaupunkeja, jotka muodostavat keskenään liittoja ja käyvät sotia. Kaikenlaista örrimörriäistä tunkee päälle tutkimattomista tunneleista ja maan pinnaltakin. Elämä on selviytymistä. Hengissä pysymisen edellytykset kapenevat kaiken aikaa, mutta metrolaiset ovat oppineet konstin jos toisenkin. Mutta vain urheat ammatti-stalkerit suojapuvuissaan uskaltautuvat etsintäretkille aurinkoiseen ulkomaailmaan, jota nyt hallitsevat oudot olennot.

Tarinan päähenkilö muistaa hädin tuskin muutaman väläyksen menneistä maanpäällisistä ajoista. Artjom on kasvatti-isänsä teltassa asuva reilu parikymppinen nuori mies, jolle elämän tarkoitus ei ole vielä ihan auennut. Parhaassa quest-iässä siis! Artjom tarvitsee oikeastaan vain yllykkeen riistäytyä irti nuhjuisista rutiineista. Hän saa sellaisen kun metromakrofaagi Hunter lähettää hänet viemään viestiä kaiken keskukseen, Polikseen.

Ikänsä yhdellä asemalla nököttänyt Artjom kohtaa matkallaan mitä ihmeellisimpiä ihmisiä ja tilanteita. Välillä homma menee heittäen satiirin puolelle. Suuren Madon kirkko? Mutta miksi ei? Nautin täysin siemauksin ainakin maanalaisesta kommunismista autenttisine puolueriitoineen.

Kokonaisuutena Metro 2033 on niitä kirjoja, jotka saavat raapimaan päätä ja ihmettelemään, mistä genrestä mahtaa olla kysymys. Dystopiahan tämä on, mutta scifiksi en tätä oikein osaa laskea. Mikään nykytiedon mukainen evoluutio ei selittäisi maan päälle ilmaantuneita otuksia, ei kirjassa kuvatussa tahdissa. Bakteerit voisivat muuttua nopeasti... mutta eivät suuret eläimet. Gluhovski karkaa fantasian puolelle myös joidenkin tunneliörkkien aiheuttamien psyykkisten vaikutusten kanssa. Dystooppista fantasiaa siis - mutta samalla myös jonkinlaista satiiria menneen vuosisadan maailmanmenosta. Metroasemien pienoisyhteiskunnat ovat surullisen hauska kuvajainen ns. kehittyneistä maista.

En kai tiedä mitä ajatella koko kirjasta. Paikoin se oli minusta jopa loistava. Nautin Gluhovskin maanalaisista yhteisöistä kaikessa absurdiudessaan. Rakastin kirjallisuusviitteitä tässä. Tykkäsin Alien-tyylisestä klaustrofobiasta. Gluhovski sai tunnelin seinät kaatumaan sisäänpäin aina välillä.

[--] Ja näkeekö tällaisessa pimeydessä ylipäätään mitään? Bourbon lisäsi jotenkin liioitellun ärtyneesti. 

Kului hetki, ennen kuin Artjom kykeni muistamaan mistä he olivat puhuneet. Hän yritti epätoivoisesti saada langan päästä kiinni ja esittää seuraavan kysymyksen, taaskin vain jatkaakseen keskustelua. Olkoonkin, että se oli kömpelöä ja vaikeaa, mutta se pelasti heidät hiljaisuudelta. 

- Onko täällä aina näin... pimeää? kysyi Artjom ja tajusi pelästyneenä, että hänen sanansa olivat kuuluneet enää hyvin hiljaa, aivan kuin hänen korvansa olisi tukittu. 

- Pimeääkö? On täällä. Kaikkialla on pimeää. Suuri... pimeys laskeutuu ja... kietoo sisäänsä koko maailman ja... tulee hallitsemaan ikuisesti, Bourbon vastasi pitäen omituisia taukoja puhuessaan. 

- Onko tuo jostain kirjasta, vai? Artjom sai sanottua ja pani merkille, että hänen oli ponnisteltava yhä ankarammin kuullakseen omat sanansa. (s. 133)

Mutta välillä tarina jumitti pahasti. 2033:sta olisi voinut minusta leikata neljänneksen pois ja saada siitä tiiviimmän kokonaisuuden. Henkilökohtaisesti aloittaisin saksimisen unijaksoista - ne eivät minusta tuoneet kummoistakaan lisäarvoa, kun todellisuus oli sekin niin absurdi ja yllättävä.

Luen ehdottomasti jatko-osankin, kun nyt alkuun pääsin.  Metroissa on jotain kiehtovaa; siihen vierauden, ahtauden ja eristyneisyyden suoneen on Gluhovski iskenyt.

Plussaa muuten kustantajalle metrokartasta! Ilman sitä harhailisin vieläkin tunneleissa...

Dmitri Gluhovski (2010). Metro 2033. Like. Suomentanut Anna Suhonen. ISBN 978-952-01-0499-3.

Arvioita:
Tomi Huttunen Hesarissa
Kari Salminen Turun Sanomissa
Marjis Kirjamielellä
Raija Taikakirjaimissa
Aamuvirkku yksisarvinen

Last Argument of Kings (First Law 3)

Luin alkukuusta Joe Abercrombien First Law -trilogian ykkösosan The Blade Itself.  Kakkososa Before They Are Hanged tuli luettua jo taannoin matkalla Helsinkiin, mutta jäi bloggaamatta. Nyt kun sain viimeisen osan luettua, en malta olla bloggaamatta jotain tästä sarjasta.

Hanged kirvoitti tällaisen tiivistelmän heinäkuun koosteeseen:

Joe Abercrombie (2007). Before They Are Hanged. Tämä First Law -trilogian kakkososa ansaitsisi kunnon postauksen, mutta aika ei anna periksi. Hyytävän hyvää tavaraa! Abercrombien juoniratkaisut pudottavat ihan polvilleen. Before päättyi sellaiseen jysäriin että oksat pois. Kolmas osa Last Argument of Kings on tilattu.

Last Argument ei sisällä ihan saman luokan juonellisia syvyyspommeja kuin kakkososa (tai sitten olen oppinut ennakoimaan Abercrombien kujeita). Mutta hänen visioimansa maailman ihmiset ovat edelleen herkullisen noir-henkisiä. Kukaan ei ole puhtoinen tai edes kovin mukava. Last Argumentissa viimeisetkin suomut karisevat silmiltä eikä minun ole enää helppo pitää edes aiemmissa osissa jokseenkin sympaattisesta Logen Ninefingersistä.

Vaikka ketään Abercrombien ihmisistä ei tee mieli kutsua kahville, viikonloppuvisiitistä puhumattakaan, heitä on pakko sääliä. Kirjailja on armoton, muttei yksioikoisen julma. Joillekin käy paremmin kuin he ansaitsisivat, toiselle paljon huonommin. Trilogian ainoa jokseenkin miellyttävä ihminen sairastuu parantumattomaan tautiin Bayazin taikojen seurauksena. Mur.

Olen yrittänyt keksiä mitä juonesta voi sanoa spoilaamatta, eikä se paljon ole. Mutta kokonaisuutena ottaen Abercrombie sai minusta trilogiansa oikein tyydyttävään päätökseen. Ihan kaikki ei ratkennut, mutta saavutettiin uusi status quo. Lukijakin tuntee saaneensa matkan tehtyä; on tultu jonnekin, olkoonkin ettei uusi paikka ole välttämättä sen parempi kuin vanha.

Mikään opettavainen moraalitarina tämä ei kyllä ollut. Hyvikset eivät voita. Viimeistään viimeisessä kirjassa huomaa, ettei hyviksiä edes ollut. First Law:n heikot, epävarmat, ahneet ja välillä pahantahtoiset hahmot olivat kuitenkin niin inhimillisiä, ettei heidän kohtaloihinsa ole vaikea eläytyä. Voi Gloktaa - toivottavasti hän osaa riippua onnensa helmassa! Voi Jezalia - toivottavasti hän pysyy autuaallisen naivina jatkossakin!

Suosittelemisen arvioinen trilogia kaiken kaikkiaan. Naishahmojen keppoisuus ja Gloktan tuskien korostaminen olivat ainoa minua vakavammin välillä ärsyttäneet piirteet. Pikkujuttuja vakuuttavassa joskin synkässä kokonaisuudessa.

Googlailin muuten noita trilogian kirjojen nimiä vähän. Last Argument of Kings viitannee Ludvig XIV:n tykkeihin, joihin valettiin sanat Ultima Ratio Regum. Eli voima jyllää. Before They Are Hanged tulee luultavasti lausahduksesta one should forgive one's enemies, but not before they are hanged, jonka on sanaillut saksalainen Heinrich Heine 1840-luvulla. Ja ensimmäisen osa nimi tulee kai Homerokselta, the blade itself incites to deeds of violence. Sopivia nimiä! Onneksi on netti, josta voi luntata tällaiset - melkoinen sivistyspohja vaadittaisiin suoraan tunnistamiseen...

Myös Abercrombien seuraavat kirjat Best Served Cold ja Heros menevät kyllä hankintalistalle.

Joe Abercrombie (2009). Last Argument of Kings. Gollancz. ISBN 978-0-575-08416-2.

Arvioita:
Mark Yon Sff-worldissa
Larry Nolen Strange horizons-saitilla

Velhon oppipoika

Raastan itseni väkivalloin kesken olevan kirjan parista kirjoittaakseni lyhykäisesti jo viime viikolla luetusta, ihan vain todistaakseni etten hukkunut matkalla kotiin Suomenlinnan ihanalta piknikiltä. Piknikistä on jo niin moni raportoinut, ettei lisättävää juuri ole; ruokaa oli paljon, se oli hyvää, ja keskustelu oli lukutoukalle erinomaisen ravitsevaa. Kirjamessuilla tavataan taas, toivottavasti!

Suorittelen tässä spefin lyhyttä oppimäärää. Kun aiemmin olen keskittynyt scifiin, nyt luetaan sitten fantasiaa olan takaa. Velhon oppipoika on muuten 101 kirjan listallani kiihkeintä väittelyä täällä kotona herättänyt valinta. Neiti B on lukenut Oppipojan kaksi tai kolme vuotta sitten ja suositteli, Neiti A olisi ehdottomasti korvannut Robert Jordanin Ajan pyörä -sarjan avausosalla. No, en periaatteesta suostunut ottamaan listalle yli 20-osaista sarjaa... Jotain rotia sentään.

Velhon oppipoika kertoo Simon-pojasta, joka kasvaa löytölapsena Hayholtin linnan palvelijain puolella ja seuraa siinä sivussa maan mahtavien elämää. Vanhan kuninkaan kuolema panee liikkeelle muutoksen pitkään rauhallisessa valtakunnassa; sithit eli Erkynmaata ennen hallinneet otukset (haltijoita? alieneita? kuka tietää?) liikehtivät ja heimot riitelevät keskenään. Sisäpolitiikassa velloo, sillä uusi kuningas on huvittelunhaluinen ja hänen nuorempi veljensä katoaa. Simon puolestaan pääsee oppipojaksi Morgenes-velholle.

[--] Tohtori päästi pienen voitonriemuisen vihellyksen ja kumartui äkkiä alkaen kaivaa kuin orava keväällä. Hänen takanaan pöllysi ilmaan kirjoituskääröjä, kirkasvärisiä kankaita ja pikkuruisia vateja ja maljoja kuin jonkun pikkuväkeen kuuluvan päivällispöydästä. Viimeinen hän suoristautui kohottaen ilmaan suuren lasiseinäisen laatikon. Hän kahlasi pöydän ääreen, laski lasikuution ja poimi hyllyltä näköjään sattumanvaraisesti pari pulloa.

Toisen sisältämä neste oli väriltään kuin auringonlaskun valaisema taivas ulkona, ja se savusi kuin suitsuke. Toinen oli täynnä jotain sinistä ja tahmeaa, joka valui verkkaisesti laatikkoon kun Morgenes käänsi kummankin pullon ympäri. Sekoittuessaan nesteet muuttuivat kirkkaaksi kuin vuoristoilma. Tohtori kohotti kätensä kuin kiertelevä näyttelijä, ja tuli hetken hiljaisuus.

"Sammakot?" Morgenes pyysi ja koukisti sormiaan. (s. 34)

Tad Williamsin saaga Taru kolmesta miekasta on alkujaan kolmiosaiseksi tarkoitettu, mutta julkaistiin Suomessa 12 kirjan sarjana, kertoo Wikipedia. Ehkä tuo pätkiminen osittain selittää kirjan kaikkinaisen keskeneräisyyden tunnun. Ainakin minulle jäi sellainen olo, että tarinassa ei päästy vielä edes alkuun.

Ja pakko on myöntää, ei jäänyt villiä hinkua lukea seuraavaa osaa. Vuosi sitten olisin saattanut jatkaa sarjan parissa - jotainhan on pakko lukea! - mutta kiitos kaikkien kirjablogien, nyt on niin monta hyvää kirjaa jonossa että siirryn mieluummin seuraavaan. Oppipoikaa lukiessani muistin, miksi en ole ollut erityisemmin innostunut miekka ja magia -kirjoista. Liikaa kliseitä, ei tarpeeksi kiinnostavia henkilöitä... ei ripaustakaan ironiasta, tuima tujaus mahtipontisuutta.

Mutta fantasiaakin voi tehdä hyvin. Vertaan mielessäni Oppipoikaa Martinin ja Abercrombien huomattavasti arvaamattomampiin, synkempiin ja tekstuurisempiin maailmoihin. Niistä nauttiakseen melkein pitää olla aikuinen; Oppipoikaa suosittaisin jollekulle selvästi nuoremmalle seikkailuhenkiselle.

Tad Williams (1996, alkuperäinen 1988). Velhon oppipoika: Taru kolmesta miekasta 1. Karisto. Suomentaneet Leena Peltonen ja Auli Hurme-Keränen.

The blade itself

The blade poseeraa vuoroaan odottavien kirjojen keskellä.

Joe Abercrombien The blade itself oli, hassua kyllä, lukulistallani jo ennen kuin laadimme Raijan, Liinan ja Marjiksen kanssa 101 spefin helmeä -listan. Nyt sain kuin bonuksena raksittua listalta yhden 30 lukemattomasta kirjasta.

Blade seurailee ensimmäisen puoliskon verran pääasiassa kolmen henkilön näkökulmia. Logen Ninefingers on Pohjoisen barbaari ja hirmuinen soturi. Hänen heimonsa on tuhottu, hän uskoo oman sissijoukkionsa kuolleen, ja hän on menettänyt uskonsa sekä rauhaan että sotaan. Asettuminen salaperäisen Bayaz-maagin palvelukseen tuntuu paremmalta idealta kuin päämäärätön vaeltelu kuolemaa etsimässä. Aatelisvesa Jezal dan Luthar puolestaan on turhamainen miekkasankari ja kapteeni hiljalleen kaupallistuvan Unionin armeijassa. Hän keskittyy enimmäkseen miekkailuturnauksen voittamiseen, sopimattomaan rakastumiseen sekä sodasta (lue: kunniasta ja huomiosta) haaveiluun, kunnes Bayaz kumppaneineen sotkee hänen suunnitelmansa. Kolmas keskeinen hahmo on inkvisiittori Glokta, vihollisen kiduttamana rampautunut entinen sotasankari, joka Unionin sisäisen politiikan käsikassarana erikoistuu taivuttelemaan enemmän tai vähemmän salaliittoihin syyllistyneet tunnustamaan... ja Gloktan käsittelyssä tunnustaa kuka vain. Puolivälin paikkeilla aletaan seurailla myös Ferro-nimisen naisen vaiheita. Tämä entinen orja on koston ja vihan riivaama, tappavan tehokas tappelija.

Kirjan ensimmäinen puolisko menee pitkälti hahmoihin ja taustoihin tutustumisessa. Kaikilla on omat kuormansa; kukaan ei ole onnellinen ja kiltti. Abercrombie on väsäillyt melko vivahteikkaan ja tekstuurisen maailman, joskin sen rakennuspalikat ovat aika lailla vakiomallia: on hiljalleen rappeutuvaa imperiumia, barbaarisia alueita, kunnianhimoisia keisareita ja pari salaperäistä velhoa, anteeksi, maagia. Tapahtumien juuret ovat syvällä menneessä. Ai niin, pölyinen ja lähes hylätty yliopisto löytyy myös.

Hahmoihin tuodaan syvyyttä käsittelemällä heidän traumojaan ja ongelmiaan. Samalla hiljalleen käynnistellään juonta, joka alkaa edetä oikein vauhdilla vasta viimeisellä kolmanneksella. Silloin Bayaz-velho oppipoikineen ja rekrytoituine seurueineen on koolla Unionin pääkaupungissa, ja lukijalle selviää, että tiedossa on jonkinlainen etsintä (quest) eikä pelkästään sotaseikkailu.

Peruspaketti siis - mutta paketti on yleinen, koska se toimii. Hahmot ovat vähän tyyliteltyjä, mutta Abercrombie on onnistunut tuomaan tarinaan pienen huumorisäväyksen, joka tekee ainakin minun silmissäni tästä paremman fantasiaseikkailun kuin esimerkiksi Kevin J. Andersonin melko ryppyotsainen avaruussarja oli. Huumori on tosin yksioikoista, mutta tykkäsin siitä silti; minut on helppo saada ainakin hymyilemään itsekseni, jos ei nyt sentään ääneen naureskelemaan.

'If you leave me some of the food... perhaps... after you get to the library... someone...'

'No,' said Logen, setting his jaw. 'I need the food.'

Quai made a strange sound, somewhere between a cough and a sob.

Logen leaned down and set his right shoulder in Quai's stomach, pushed his arm under his back. 'I can't carry you forty miles without it,' and he straightened up, hauling the apprentice over his shoulder. He set off down the shore, holding Quai in place by his jacket, his boots crunching into the wet shingle. The apprentice didn't even move, just hung there like a sack of wet rags, his limp arms knocking against the backs of Logen's legs.

When he'd made it thirty strides or so Logen turned around and looked back. The pot was sitting forlorn by the lake, already filling up with rainwater. They'd been through a lot together, him and that pot.

'Fare you well, old friend.'

The pot did not reply. (s. 86)

Blogia seuranneet tietävät, etten ole kummoinenkaan fantasian lukija - ennemmänkin scifin ystävä - mutta yritän kovasti päästä eroon ennakkoluuloistani. Kokemattomuus tarkoittaa kuitenkin, etten oikein osaa arvioida kirjan hyvyyttä. Minusta Blade ei yllä Martinin Valtaistuinpelin tasolle (siinä huumoria on vähemmän mutta maailma on ihan eri tavalla 'syvä'. Toisaalta Blade on nopeatempoisempi ja hauskempi kuin vaikkapa Sormuksen Ritarit. Pidän siitä, että henkilöt ovat erilaisia... eivätkä mitään puhdasotsaisia supersankareita. Puutteena näkisin sen, ettei tässä ykkösosassa ollut sellaista osajuonta, joka tekisi kirjasta itsenäisesti tyydyttävän lukukokemuksen: kirja loppuu siihen mihin se loppuu, mutta tarina on kaikin tavoin kesken.

Heh, onneksi olin kaukaa viisas ja tilasin myös seuraavan osan.

Joe Abercrombie (2007). The blade itself. London: Gollancz.

Arvioita:
John Berleyne Sfreview:ssa
John Enzinas Sfsite:lla
Raija Taikakirjaimissa on lukenut suomennoksen Ase itse

Piknikki Paratiisissa

Voikukka on kuvausrekvisiittaa.

Jokunen aika takaperin törmäsin Twitterin kautta surulliseen uutiseen: yksi scifin naispuolisia uranuurtajia, Joanna Russ, oli kuollut. En ole itse mikään erityinen Russ-fani, mutta muistelin että hyllystä löytyy ainakin yksi hänen kirjansa. Ja löytyihän sieltä: nostin Piknikin esille uudelleen luettavaksi sopivalla hetkellä, in memoriam.

Piknikki Paratiisissa kertoo vaellusmatkasta Paratiisi-nimisellä planeetalla. Muinaisesta Kreikasta kotoisin oleva Aikojenvälinen Agentti Alyx saattelee hankalakulkuisessa maastossa turvaan joukkoa hemmoteltujen turisteja. Matkalla turisteja kuolee kuin kärpäsiä, mutta muutama selviytyy sentään loppuunkin. Kirja on lyhykäinen, alle 130 sivua. Tätä  voisi melkeinpä luonnehtia pienoisromaaniksi.

Viihdyin Piknikillä nyt varmaan vähän paremmin kuin edellisellä lukukerralla (se oli sitä aikaa kun nokialainen oli vielä kumisaapas), mutta Russ on edelleen vähän liian art noveauta minulle. Hmm... varmaan termin tuollainen käyttö on laitonta, mutta ehkä siitä saa käsityksen mitä tarkoitan.

Kirja on siinä määrin tyylitelty, etten saa siitä sellaista oivaltamisen ja vision iloa kuin perusscifiromaanista yleensä saan. Useimmat scifiromaanithan rakentuvat parin selkeän spekulaation pohjalle: Teräsluolat pohtii keinoälyn ja väestönkasvun ongelmia, Kvanttivaras muistin ja identiteetin olemusta, Jennifer Government kansallisvaltioiden ja globaalien yritysten tulevaisuutta, Footfall muukalaishyökkäystä ja laumaeläinten evoluutiota ja niin edelleen. Sitä melkein kuulee kirjailijan mutisevan itsekseen "mitähän seuraisi jos...?"

Ja tietysti genren puitteissa voi huvitella kaikenlaisilla vaihtoehtoisilla todellisuuksilla, kuten vaikkapa Fforden kirjallisuusintoinen maailma tai Douglas Adamsin hilpeän mahdoton universumi. Eipä silti, olen kyllä törmännyt Adamsin näkymättömäksi tekevään jonkun-muun-ongelma -kenttään arkielämässäkin; sellainen peittää usein tekemättömiä hommia työpaikalla!

Mutta takaisin asiaan: Piknik on minusta enemmän vaikkapa Kurt Vonnegutin romaanien tyylinen siinä, että spekulatiivisen fiktion mahdollisuudet ovat toissijaisia varsinaiseen teemaan nähden. Silloin tyylistä, rakenteesta, kerronnan keinoista, kielestä - kaikesta "kirjallisesta" - tulee ihan eri tavalla tärkeää. Russin Piknikistä ei voi tykätä sen spekulatiivisen vision tähden; siitä tykkää tai on tykkäämättä sen ihmiskuvauksen ja kirjallisten ansioiden tähden.

Teemasta - en oikein tiedä mitä ajattelisin. Takakannen mukaan tässä on kyse humanismin perinnöstä ja kiihkeästä, sensuellista tragediasta. Luin takakannen taas kerran jälkikäteen, joten itse ajattelin, että tässä on jujuna lähinnä keinotekoisuuden ja aitouden vastakkainasettelu.

Eipä ollut ensimmäinen kerta kun menen metsään. *grin*

Näin toiseen kertaan luettuna pidin Piknikistä enemmän kuin silloin joskus, mutta ihan lajinsa huippuna minun on tätä vaikea pitää. Epäilemättä Russ ansaitsee paikkansa kaapin päällä uranuurtajan asemallaan. 60-luvulla science fiction ei varsinaisesti pursuillut naisääniä (heh, Barbarellaa ei lasketa).  Feministisessä katsannossa Agentti Alyxiin on siis syytä tutustua.

Mutta kirjailijan tyylistä nauttiminen on yksilöllinen asia. Russ saa minut toisinaan hymyilemään, ja välillä jokin aivosolukin heräilee väsyneesti... mutta intohimoiseen uppoutumiseen en yllä. Ja samalla on koko ajan vaivaantunut tunne, että tässä luultavasti on enemmän kuin minä pystyn näkemään.

Kielellisesti Piknikki on käännössuomeksi aika ilmeikästä luettavaa. Silti käväisi mielessä, että saattaisin tykätä Russista enemmän englanniksi. Joskus voisi kokeilla hänen kuuluisinta teostaan The Female man.

[--] Alyx työntyi kärkeen missä Gunnar seisoi kuin korkea patsas, paksu käsivarsi taivaalle sojottaen, yhtä silmiinpistävänä kuin Rhodoksen kolossi.

- Katso, hän sanoi mielissään, - lintu. Alyx tempaisi häntä kädestä ja veti hänet maahan huutaen: - Maahan joka iikka! ja kaikki rojahtivat nelin kontin painaen päänsä piiloon. Oletettiin että valkoiset puvut ja reput sulautuisivat lumeen jos he pitäisivät kasvonsa piilossa, tai että he näyttäisivät eläimiltä ja mahdollisesti rekisteröity ruumiinlämpö kuitattaisiin sillä. Alyx mietti mahtoiko koko jutussa olla järkeä. Saattoihan taivaalla olla lintukin, hän tuumi. Hän tuli ajatelleeksi että pilvettömällä taivaalla oli vaikea arvioida etäisyyksiä. Toisaalta hän tuli myös ajatelleeksi että hänen tuntemansa linnut eivät laskeutuneet kohtisuoraan alaspäin, eivät ainakaan noin nopeasti, ja että lumikenkäkissa oli paennut jotain mistä lumikenkäkissat eivät pitäneet. Oli siis ehkä hyvä ajatus pysytellä varmuuden vuoksi naurettavassa konttausasennossa kunnes lentävä ilmiö, oli se mikä tahansa, olisi tyydyttänyt uteliaisuutensa ja häipynyt - vaikka hänen polviaan ja kyynärpäitään särki ja lihakset alkoivat kangistua, vaikka ympärillä vallitsi ehdoton hiljaisuus, ja vaikka mitään ei tuntunut tapahtuvan... (s. 82)

Lopuksi vielä totean, että Piknikki Paratiisissa saattaa sopia sellaisellekin lukijalle, joka ei erityisemmin scifistä innostu. Jos siis haluaa kokeilla vettä vähän varpaankärjellä...

Joanna Russ (1988, alkuperäinen 1968). Piknikki Paratiisissa. Helsinki: Kirjayhtymä. Suomentanut Kristiina Drews.

Who Fears Death

Kuva ei ihan tee oikeutta kauniille kannelle.

Who Fears Death tuli tilattua Amazonista Taikakirjaimet-blogin ystävällisesti postaaman Nebula-ehdokaslistan pohjalta. Tämä onkin ensimmäinen Okoraforin aikuisten markkinoille kirjoittama kirja. Jack McDevittin Echo oli jo ennestään hankittuna. Myöhemmin sorruin vielä Kowallin kirjaan Shades of Milk and Honey. Ei enempää. Ihan totta. Loppu.

Okoraforin Who Fears Death on karkeasti ottaen postapokalyptinen vaellus- ja kasvutarina. Päähenkilö Onyesonwu on ewu eli vihan lapsi, raiskauksesta syntynyt kahden heimon väliinputoaja, jolle on sälytetty raskaita lahjoja. Hänen kohtalonsa on kuolla muuttaakseen maailmaa. Fears kuvaa maagisia kykyjä omaavan tytön kasvua häntä syntynsä ja sukupuolensa vuoksi kahlitsevassa yhteisössä. Temperamenttinen nuori nainen kamppailee niin itsensä kuin ympäristönsäkin kanssa. Lopulta Onye lähtee täyttämään ennustusten hänelle asettamaa tehtävää mukanaan miehensä Mwita ja muutama uskottu ystävä. Vaellus aavikolla on samalla kulkua kohti vastuuta ja pelkojen voittamista, omien voimien ja tunteiden hallintaa.

Lukunäytteeksi otan palan, jossa Onye pääsee vihdoin keskusteluyhteyteen tulevan opettajansa kanssa.

"Are you willing to allow others the same right to their beliefs?"

"If their beliefs don't hurt others and, when I feel the need, I am allowed to call them stupid in my mind, then yes."

"Do you believe it's your responsibility to leave this world in better shape than when you came into it?"

"Yes."

He paused, looking at me more intensely. "Is it better to give or receive?"

"They're the same," I said. "One can't exist without the other. But if you keep giving without receiving, you're a fool."

He chuckled at this. (s. 110-111).

Tähän loppuikin jutun objektiivinen osuus. Tykkäsin nimittäin Who Fears Death'sta kuin hullu puurosta. Olen perinteisesti vähän fantasiaa ja taikuutta vierastava spefi-lukija, ja tässä kirjassa kaikenlainen juju on osa normaalia elämää. Mutta taikuuksista huolimatta Fears vei mennessään niin että huimasi. Melkein jäi käymättä ruokakaupassa kun en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Nälkää ulvova perhe pakotti liikkeelle, mutta kotiin päästyäni lykkäsin kassit Neiti A:lle (se ruoanlaittotaitoinen lapsi) ja keskityin taas olennaiseen: miten käy Onyen ja Mwitan? Entä elämäniloisen Luyun? Mikä on okekejen kohtalo?

Okorafor on punonut kirjaansa taitavasti todellista ja fantastista. Naisten ympärileikkaus, raiskaus aseena, sukupuoleen ja heimotaustaan suuntautuvat ennakkoluulot sekä niistä vapautumisen vaikeus - kaikki tämä on totta, täälläkin, tänäänkin. Ympäristö on vahvasti fantastinen, mutta siinä on jännittävä afrikkalainen maku; Fears tuoksuu mausteilta ja kuumalta hiekalta, leijonalta ja käärmeeltä, punaisilta kallioilta. Siinä sykkii rumpujen ääni autiomaassa. Ja Onyesunwun intohimohimoinen asenne elämään suorastaan polttaa kosketuksesta.

Periaatteessa minun ei olisi pitänyt tykätä tästä, monestakaan syystä. Okoraforin tausta nuorten kirjailijana kuultaa välillä läpi. Ja liberaalina saan näppylöitä tarinoista, joissa päähenkilöt ovat 'syntyneet' johonkin merkittävään rooliin. Sitä paitsi melkein kaikki tarinan peruselementit ovat vanhaa tuttua mystisen etsinnän tavaraa; tätä on kierrätetty kirjassa toisensa perästä vähintään Raamatun ajoista asti, eivätkä Okoraforin juonelliset ratkaisut ole erityisen kehuttavia. Mikä pahinta, Fears rakentuu pohjimmiltaan maagiseen maailmankuvaan - kaiken voi aina ratkaista vielä edistyneemmällä taikuudella. (Ennustuksia! Muodonmuuttajia! Loitsuja! Grh... En tosin enää tiedä kehtaanko edes puhua fantasian vieroksumisesta, kun olen joulun aikaan hehkuttanut Tulen ja jään laulua ja nyt ihastunut tähänkin. )

Silti pidin tästä. Minusta Okorafor yksinkertaisesti kirjoittaa lukijaystävällisesti. Fears'ssa on hyvä tempo, ja teksti on yksinkertaista mutta linjakasta. Päähenkilö kaikkine kiukutteluineen, itse-epäilyineen ja virheineen on kiinnostava. Hänen haluaa selviytyvän. Myös Onyesonwun ja Mwitan suhde on yhtäaikaa vaikea ja kaunis, ja Onyesonwun ystävättärien ryhmädynamikassa on mukavia aineksia. Ehkä myös ajoitus ja konteksti tekivät lukukokemuksesta poikkeuksellisen positiivisen: olen viime aikoina lukenut niin paljon asiallista, hienovireistä ja suomalaista kirjallisuutta, että villiintyminen ihan vieraaseen ja mahdottomaan tuntui vapauttavalta.

Vähän korkealentoisempi selitys löytyy romaanin perusviestistä. Fears on suvaitsevaisuuden ja itsenäisen ajattelun asialla, kaikenlaista ennakkoon tuomitsemista vastaan. Okorafor haluaisi itse kunkin käyttävän omia silmiään ja omia aivojaan, ja ratkaisevan vasta sitten kantansa. Päämäärä on niin uljas että sitä kannattaa tavoitella vaikka sen tietäisi tavoittamattomaksi. Onyesonwu onnistuu ja epäonnistuu yhtä aikaa; hän päätyy toimimaan yhtä julmasti kuin sortajansa ja saa aikaan muutosta vain väkivalloin.

Lopuksi vielä totean, että Fears oli minusta vahvasti naisellinen kirja; ei naisellinen mitenkään vaaleanpunais-pitsillisesti vaan kytköksessään naiseuden voimaan ja voimattomuuteen. Vertaisinkin Okoraforia Sheri S. Tepperiin, jonka romaaneissa on samaa imua ja samanlainen naisen näkökulma - mutta Tepperin juonet ovat sentään sisäisesti johdonmukaisia. Tai ehkä vertaisinkin Octavia Butleriin, joka on käsitellyt rotuun ja heimoon liittyviä kysymyksiä älykkäästi - mutta se on kuin vertaisi kirurgin veistä ja kirvestä. Teräaseita toki molemmat. Kutsuisin tätä kirjaa feministiseksi, ellei se sana olisi niin ladattu kaikenlaisilla sivumerkityksillä... olisipas muuten kiinnostavaa kuulla jonkun mieslukijan mielipide tästä kirjasta, ulkomaisten kriitikoiden lisäksi. (Mutta lukevatko miehet kirjoja, joissa on pääosassa mahtavia voimia omaavia nuoria naisia?)

Kaikesta ylläolevasta ailahtelusta huolimatta: suosittelen. Voi kun joku suomentaisi tämän!

Nnedi Okorafor (2010). Who Fears Death. New York: Daw Books.

Arvioita:
Thomas M. Wagner Sf-Reviews.net:ssä
Jonathan McCalmont Zone:ssa
John Ottinger III Tor.com:ssa

Pimeästä maasta

Maarit Verroseen on tullut talven mittaan tutustuttua: Kirkkaan selkeää oli hyvä ja Normaalia elämää vielä parempi lukukokemus. Marjiksen kommentin jälkeen piti seuraavaksi lainata Pimeästä maasta.

Ensimmäiseksi täytyy myöntää, että Pimeästä maasta oli hyvä kirja. Se on kokonainen, harkittu, toimiva, viettelee mukaansa.

Toiseksi täytyy sanoa, että se oli raskas kirja: tumma ja ahdistava. Sen visio on yhtä armoton kuin Kirkkaan selkeän dystopia, mutta siinä on vähemmän sitä inhimillisyyttä, joka kevensi Kirkkautta. Luin lyhyinä paloina; ei voinut lukea pitkään, mutta ei voinut ajatella jättävänsä keskenkään. Rakenne on raskas, sillä näkökulma on vain yhden olennon, vaiteliaan ja varovaisen olennon, eikä taustoja juuri avata. Lukija saa itse yrittää selvittää asiat.

Pimeästä maasta kertoo maailmasta, jossa olentojen on muokattava ruumiinsa vastaamaan työtään, asemaansa ja yhteisöään. Ulthyrja Tharabereghist syntyy kylään, jossa muotit ovat tiukkoja ja kaikella on paikkansa. Poikkeamat ovat aina häpeällisiä, pienetkin. Vanhempana Ulthyrja pakenee muottien kidutusta pois tundralta, meren rannan kalastajakylään, jossa mahdollisuuksia tuntuu olevan enemmän.

Mutta omaa muotoa ja tahtoa ei kalastajakyläkään lopulta salli; jonkun muun odotuksia on täytettävä. Ulthyrja ei löydä paikkaansa kylässä, eikä lopulta haluakaan löytää. Salaisuus syntyperästä Pimeässä maassa jäytää suhteita yhteisöön. Hierarkian armottomuus ja oma sopeutumattomuus ajavat Ulthyrjan lopulta etsimään tietään Valon kaupungista, jossa muotojen moninaisuus on hyväksyttävää. Haasteeksi jää sopeutuminen vapauteen ja vastuuseen, mielenrauha. Mielen ja ruumiin mukana muuntuu nimi: lopussa Ulthyrja on pelkistynyt Ula Tharaksi.

Lasten vartaloissa oli aavistuksia joistakin tulevista muodoista, mutta oli mahdotonta sanoa tarkalleen, mitä niistä tulisi kehittymään. Heidän vanhempansa kulkivat mukana ja näyttivät ylpeiltä - ylpeiltä lapsista, joilla ei ollut selkeää muotoa!

Se oli melkein pelottavaa. Thara kysyi itseltään, voisivatko nuo olennot koskaan kovin hyvin ymmärtää häntä, jonka elämän alku oli ollut niin toisenlainen. Ja voisiko hän ymmärtää heitä?

Hän huomasi oman pimeämaalaisuutensa, kun yksi lapsista huusi kimeästi ja kovaa tarkoituksettomia sanoja ja vahingossa tönäisi häntä. Lapsen vanhemmat eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota, mutta Thara olisi halunnut komentaa huutajaa vaikenemaan. Tavalla tai toisella hän olisi myös toivonut voivansa pakottaa vanhemmat häpeämään jälkeläistään. (s. 198-199)

Pimeästä maasta on ahdas ja tiivis kirja, kuin pimeämaalaisten majat. Päällimmäisen tarinan takana on se ilmeinen vertauskuvallisuus muotteineen, mutta senkin alla vielä muita, hämyisämpiä kerroksia merkityksiä, jotka tavoittaa aina välillä. Ensin ajattelin, että Verronen puhuu sopeutumisen pakkoa vastaan, mutta ihan niin suoraviivaiseen yksinkertaistukseen tätä ei voi kutistaa. Valon kaupungissakaan vapaus ei kestä, vaan hajoaa omaan hallitsemattomuuteensa. Ehkä kasvussa on kyse tasapainon löytämisestä mukautumisen ja oman tiiviin ytimen välillä. Jokin tässä resonoi myös maahanmuuttajia käsittelevään kirjallisuuteen, jota on tullut talven mittaan luettua. Muukalaisuuden tuntu on vahva; tarinassa on samaa ulkopuolisuutta kuin Normaalin elämän kerronnassa.

Tharan vaelluksessa on myös jotain samaa kuin Kirkkaan selkeän ajelehtimessa, matkakirjan sivumakua. Dramatisoiden voisi sanoa, että Verronen puhuttelee sitä minää, joka on vieras omassa elämässään, sitä joka katsoo peiliin ja kysyy, miten minä tähän päädyin? Tännekö minä kuulun? *dramaattisia bassosoundeja tehosteosastolta* No, ajatuksia herättävää kirjallisuutta siis joka tapauksessa -

En ole vielä Verrosiin pettynyt. Hänen tekstejään ei oikein voi ottaa kevyesti, enkä sanoisi että niiden kanssa varsinaisesti viihtyy... mutta ne kyllä jäävät kaikumaan. Pimeästä maasta ei ole minusta yhtä kypsää ja taitavaa tekstiä kuin nuo kaksi äskettäin lukemaani, mutta vaikuttava silti.

Karsintavaihe on jo lainattuna, mutta annan sen odottaa hetken. Ei kykene heti perään tarttumaan johonkin yhtä haastavaan.

Maarit Verronen (1995). Pimeästä maasta. Helsinki: Kirjayhtymä.

Kirjayhtymältä ei tietenkään löydy nettisivuja. Blogeista löydän Morren mielipiteen, joka oli aivan erilainen kuin omani  - hyvä homma! Kirjavinkeistä lyötyvä arvio on sekin aika kriittinen.

Sydämen muotoinen rasia

Taas piti luoda uusi kategoria, tällä kertaa Joe Hillin Sydämen muotoisen rasian kunniaksi. En ole ihan varma missä viilettävät näinä päivinä kauhun ja/tai fantasian ja/tai scifin ja/tai uuskumman rajat, mutta kun kannessa kerran julistetaan kauhuksi, noudatan ohjetta. (Oikeus lajitteluun milloin milläkin perustein pidätetään silti  *paljastaa kulmahampaat*.)

Verrattuna alkusyksystä lukemaani Bobby Conroy palaa kuolleista -novellikokoelmaan tämä Joe Hill onkin paljon perinteisempää kauhukirjallisuutta. Bobby Conroy oli paikoin hykerryttävän absurdi, paikoin surullinen, paikoin hyytävä ja vain paikoin perinteinen. Se oli kerta kaikkiaan poikkeuksellisen hyvä novellikokoelma. Siksi olikin pakko lainata kirjastosta tämä Joe Hillin toinen suomennettu teos. 

Sydämen muotoinen rasia on sekin hyvä vaikka piirun perinteisempi. Silti Rasia piti otteessaan niin hyvin, että meinasin myöhästyä lentistreeneistä.... oletteko koskaan koettaneet vaihtaa farkuista verkkareihin yhdellä kädellä?

Tarinan asetelmat ovat mukava sekoitus perinteistä ja uudenuutta. Alkuasetelmassa ikääntyvä heavymuusikko ostaa nettikaupasta kuolleen miehen haamun. Palautusoikeudesta ei ole mitään puhetta.

Joe Hill kuljettaa tarinaa hyvin, ja henkilöistä löytyy kirjan mittaan uusia piirteitä melkein loppuun asti.  Jossain vaiheessa puolivälin paikkeilla tarina ajautuu hetkeksi suvantoon, mutta sitten vauhti taas kiihtyy. Vähään aikaan ei olekaan tullut kauhujuttuja luettua, ja tämä maistui oikein hyvin. 

Teksti on elävää muttei mitenkään päällekäyvää. Kuvailuun on laitettu volyymia, jotta lukija pääsisi tunnelmaan, mutta Hillin varsinainen lyömäase on kauheiden käänteiden sujauttaminen arkiseen paikkoihin. 

Jude lähti taas liikkeelle, mutta hän oli edelleen levoton. Se ei johtunut mistään yksittäisestä asiasta. Se johtui tästä kaikesta. Se johtui toimiston hämärästä ja räikeästä punaisesta silmästä, joka tuijotti stereovastaanottimen etuseinästä. Se johtui ajatuksesta, että radio ei ollut auki tunti sitten, kun Danny oli seissyt toimiston avonaisella ovella ja vetänyt takkinsa vetoketjua kiinni. Se johtui ajatuksesta, että joku oli kulkenut äskettäin toimiston halki ja että tuo joku saattaisi olla yhä lähettyvillä, kenties katsella pimeän kylpyhuoneen ovenraosta - moisen ajatteleminen oli vainoharhaista eikä lainkaan hänen tapaistaan, mutta yhtä kaikki se pyöri hänen päässään. Hän ojensi kätensä kohti stereosoittimen nappulaa katse suunnattuna kylpyhuoneen oveen eikä oikeastaan enää kuunnellut. Hän mietti, mitä hän mahtaisi tehdä, jos ovi alkaisi avautua.
Meteorologi sanoi: "...kylmää ja kuivaa, samalla kun säärintama työntää lämpimän ilmamassan etelään. Kuolleet vetävät eläviä alaspäin. Alas kylmyyteen. Alas kuoppaan. Sinä kuol -" (s. 29)

Sekä Rasia että Bobby Conroy olivat minusta hyvinkin vaivan arvoisia. Enkä myöhästynyt liian pahasti treeneistäkään.

Joe Hill (2007). Sydämen muotoinen rasia. Helsinki: Tammi. Suomentanut Kari Salminen.  

Wow... arvoita etsiessä löytyy yllätystieto kirjailijan sukujuurista. Outo juttu, lukiessa tuli mieleen juuri kirjailijan isä-papan nuoruuden työt, joiden parissa jäi joskus tenttipäivä väliin. Jos olisin tämän tiennyt, olisin varmaan etsinyt Hillin kirjat käsiini jo niiden ilmestyessä. 

Jätänkin linkittämättä arviot, joissa sukulaisuus järjestään kerrotaan.  Tieto olisi vaikuttanut ainakin minun lukukokemukseeni. Ja jos tuon jälkeen voit vastustaa halua googlata, onnitteluni -

*evil grin*