Ylämaan lupaus, taika ja vielä lumouskin

Näin juhannuksen alla heittäydyin oikein yltiöromanttiseksi. Olen vähän kerrassaan kalunnut 101 naisten kirjan listaani, ja viimeksi kirjastossa käydessäni innostuin etsimään Deveraux'n kirjoja. Valitettavasti en juuri sillä hetkellä muistanut kirjan tarkkaa nimeä: Ylämaan Jotain se oli.

Niinpä lainasin kaikki kolme Ylämään jotain kirjaa - ja hyvä näin. Juuri sopivasti sain näistä kolmesta romaanista henkisen alibin, ja jätin juhannussiivouksen vähän vähemmälle. Juhannusvieraat saapuvat ihan näillä hetkillä, joten tyydyn raportoimaan lyhykäisesti...

Ylämaan lupaus kertoo Judithista, jonka suunnitelmat luostariurasta menevät uusiksi, kun ilkeä isä naittaa hänet väkisin salskealle Gavinille. Gavinin kestää jonkin aikaa sopeutua omanarvontuntoisen, älykkään - onko pakko sanoa - hehkeän Judithin epätavalliseen käsitykseen, että miehet eivät olekaan ehdottomasti naisen herroja. Pariskunnan pitää hakea sopua Henrik VII:n hovista asti. (Kertomuksen antama kuva tuosta Tudorien dynastian alkuunsaattajasta poikkeaa aiemmasta käsityksestäni melkoisesti, mutta mitäs pienistä: naiset ovat kauniita ja heidän povensa kohoilevat - miehet ovat komeita ja aina ase tanassa.)

Ylämään taika sijoittuu ajallisesti heti edellisen kertomuksen jälkeiseen aikaan. Nyt Gavinin veli Stephen nai kuninkaan ehdotuksesta vastentahtoisen skottinaisen, klaaninsa päällikön. Bronwyn McArra ei ole tottunut pokkuroimaan herrojen ja valtiaiden edessä. Mutkikkaiden seikkailujen jälkeen tämä mustahiuksinen ja sinisilmäinen kaunotar kuitenkin oppii arvostamaan englantilaisen puolionsa viisautta; tämä näet sopeutuu skottilaiseen elämänmenoon niinkin hyvin että alkaa käyttää kilttiä. Tiedättekö te mitä kiltin alla pidetään? Jep.

Ylämaan lumous - kirja, jota siis alunperin etsin - sijoittuu jo huomattavasti modernimpiin aikoihin, 1900-luvun alkupuolelle. Uusi sankaritar Temperance ei ole ollenkaan nimensä veroinen, vaan intohimoinen naisasianainen ja hyväntekeväisyysihminen. Hän ajautuu riitoihin isäpuolensa kanssa ja päätyy hurjapäisen sopimuksen tähden taloudenhoitajaksi tämän veljenpojan ränsistyneeseen kartanoon Skotlannissa. Omalaatuinen yhdyskunta Ylämaalla, ja tietenkin klaanin päämies James McCairn, saavat Temperancen pohtimaan arvojaan uudemman kerran.

Huoh - mikä romantiikkapläjäys! Nämä ovat mukavia kirjoja lukea. Ehkä vähän ennalta-arvattavia, mutta onhan se mukavaa tietää, että rakkaus voittaa lopussa. Hemmetti, kuka haluaisi lukea romanttista seikkailua, joka päättyy onnettomasti? Ainakaan kovin usein? Luulen että sarjaan kuuluu vielä muitakin kirjoja, pitääpä tutkia kunhan ehdin.

Hengästyttäviä hetkiä raittiissa ulkoilmassa, romanttisissa ympäristöissä, komeiden miesten (jäntevät lihakset ja niin pois päin) ja kauniiden, älykkäiden nuorten naisten seurassa. Mukana sopivasti pieni tujaus maanläheistä huumoria:

James oli tarttunut hänen ranteeseensa ja veti hänet ulos valjashuoneesta ja lähti sitten kiskomaan häntä taloa kohti. Mies ei näyttänyt huomaavan, ettei Temperancella ollut kenkiä, mutta astuessaan kiville ja johonkin mikä litsahti Temperance oli hyvin tietoinen paljaista jaloistaan. Älä anna sen olla hevosenlantaa, hän rukoili James laahatessa häntä taloon. (Lumous, s. 159)

Suositellaan rentoihin hetkiin. Ryppyotsaisella fiiliksellä ei näitä kirjoja kannata avata, mutta lomatunnelmiin sopivaa tunnemyrskyä olisi tarjolla. Jos juhannusmiehesi lähtee hakkaamaan halkoja tai kokemaan verkkoja, kaiva jotain tämäntapaista hyllystä... iltasaunaa odotellessasi.

Hyvää juhannusta!

Jude Deveraux (2005). Ylämaan lupaus. Helsinki: Gummerus. Suomentanut Tarmo Haarala.
Jude Deveraux (1994). Ylämaan taika. Hyvinkää: Book Studio. Suomentanut Tarmo Haarala.
Jude Deveraux (2001). Ylämaan lumous. Hyvinkää: Book Studio. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Noidan rippi

Tästä kirjasta on riehunut melkoinen blogisavujen roihu. Tarinautin juttu jo vakuutti minut - historiallisesti kiinnostava aihe ja tekstistäkin sain hyvän fiiliksen. Eikä Noidan rippi tuottanut pettymystä. Tämä oli sellainen kirja, johon uppoaa.

Tapahtumat sijoittuvat 1690-luvulle, Englantiin ja Skotlantiin. Corrag on vangittu Glencoen verilöylyn jälkeen noituudesta syytettynä. Rovio odottaa. Häntä jututtaa vankilassa irlantilainen Charles Leslie, joka toivoo saavansa Corragilta tietoja kuningas Wilhelmiä vastustavan liikkeen tueksi.

Mutta Corrag kertoo tarinansa järjestyksessä, lapsuudesta alkaen. Kuin uusi Sheherazade Corrag kietoo kertomuksillaan vähitellen pauloihinsa jyrkän uskovaisen miehen. Charles alkaa epäillä, ettei noitana tuomittu Corrag kenties olekaan niin paha kuin olosuhteista voisi päätellä.

Näinä pimeinä päivinä ja öinä minä katselen itseäni entistä useammin. Katson vanhoin, viisain silmin - sillä tiedän, että kauppatorin maamerkin luo tuodaan puita, niitä laahataan lumihangessa. Köysiä. Tervaa. Tiedän että niin tehdään, ja että ne ovat minua varten. Katson itseäni, herra Leslie, sillä en voi uskoa että minä palan poroksi ja lakkaan olemasta. Että ihoni mustuu repeää. Että hiukseni roihahtavat tuleen.

Tämä varpaanvälien vaalea, pehmeä iho palaa varmaankin ensimmäisenä. Nämä kohdat. (s. 131)

Fletcher kirjoittaa minun tavalliseen makuuni vähän monisanaisesti. Lisäksi minun on vaikea yhdistää Corragin yksinäistä elämäntapaa ja tenhoavia kertojan lahjoja samaan henkilöön; se tuntuu psykologisesti ontuvalta. Mutta tämä on jälkiviisastelua. Kokonaisuutena teksti toimi erinomaisesti. Aina piti uusi sivu kääntää, yksi vielä, kunnes ne loppuivat.

Noidan rippi on intohimoista kerrontaa. Osittain tunnelma syntyy siitä, että Fletcher antaa Corragin itsensä olla äänessä suurimman osan aikaa. Välillä puheenvuoron saa Charles, joka kirjoittaa kirjeitä vaimolleen kotiin. Charlesista, johon tutustustaan näiden kirjeiden ja Corragin hajakommenttien kautta, tuleekin kirjan edetessä yhä kiinnostavampi hahmo. Silti Rippi on ensisijaisesti naisen tarina. Siinä puhuu jännittävästi omilla aivoillaan ajatteleva nainen, ajassa ja paikassa jossa moinen otus on tietenkin tuhon oma.

Myös juoni oli kiinnostavampi kuin aloittaessani kuvittelin. Jäin miettimään olisiko tästä saanut enemmän irti jos kertojia olisi ollut enemmän - mutta toisaalta selliinsä suljetun Corragin klaustrofobinen tila synnytti oman intensiteettinsä. Epäilemättä Flether on valintaansa punninnut.

Kaikin puolin kelpo lukuromaani. Ei ihan täysi kymppi minulle, sillä Corrag on aavistuksen liiaksi idealisoitu hahmo häijyyn makuuni... mutta kiitettävä kyllä. Viihdyin.

Susan Fletcher (2011). Noidan rippi. Helsinki: Like. Suomentanut Jonna Joskitt.

Blogeissa on kirjoitettu paljon arvioita. Laiskimus kun olen, liitän tähän googletuksessa ensimmäisenä tulleet ja pyydän anteeksi pois jääneiltä :-)

Leena Lumi
Lumiomena
Järjellä ja tunteella
Nenä kirjassa
Naakku ja kirjat
Ankin kirjablogi