Luin Pahuudesta vasta innostavan kirjoituksen Jorin Kaiken voi lukea -blogista, ja kun kirja huusi kirjastossa minua hyllystä, käveli minua vastaan ja lopuksi roikkui lahkeessani, poimin sen mukaani, vaikka lukupino on muutenkin jo tarpeeksi korkea.
Pahuus kertoo 14-vuotiaasta Erikistä, joka saa ensin pahoin selkäsaunoja isältään, sen jälkeen pyörittää väkivaltaista rikollisjengiä koulussa ja lopuksi päätyy sisäoppilaitokseen simputettavaksi ja välttelemään väkivaltaa. Pahuudesta tulee väistämättä mieleen William Goldingin Kärpästen herra, sillä tässäkin teoksessa kuvataan teinipoikien aikaansaamaa yhteiskuntajärjestelmää, jota eivät aikuiset juurikaan säätele. Pahuuden tarina heijasteleekin kärkästä yhteiskuntakritiikkiä.
Seuraavassa Erikin ainoa ystävä Pierre kertoo tälle sisäoppilaitoksen kirjoittamattomista säännöistä:
(--) [J]os täällä haluaa päästä vähällä, on oltava mahdollisimman huomaamaton. Mitä enemmän sinut huomataan, sitä hauskempaa heistä on jaella käskyjään käydä kioskilla ja puhdistaa kenkiä ja muuta sellaista. Täällä ei pidä olla sen enempää hyvä kuin huonokaan, ei mikään rillipää niin kuin minä, eikä mikään urheilutyyppi niin kuin sinä. Parasta on olla aivan tavallinen eikä näkyä. (s. 84)Monia kokemuksia myöhemmin Pierre ja Erik jatkavat:
(--)Sinut haastavat ruutuun varmaankin Silverhielm ja Vilkkumajakka, jompikumpi tai ehkä molemmat. Silloin teet vain näin. Ennen kuin löylytys alkaa sanot vain kovalla ja selkeällä äänellä, että ne ovat yksiä helvetin vilkkumajakoita ja paskapäitä, raukkamaisia surkimuksia kun lyövät pienempää ja haikompaa, ja ettei sillä ole mitään merkitystä millaisiin lupauksiin ne sinut pakottavat. Silti ne ovat vilkkumajakoita ja paskapäitä. Tajuatko ajatuksen? Tätä voi kehitellä vielä paljon pitemmälle.Pahuus on kirja väkivaltaisen yhteiskunnan marionettina tanssimisesta. Se kertoo siitä, miten sankoista riveistä poikkeava saa maistaa karvasta lääkettä kerta toisensa jälkeen. Pahuus on kuvaus uuvuttavasta taistelusta mahdottomuuksien puolesta mielettömyyksiä vastaan. Väkivalta on niin syvälle kaivautunut järjestelmiimme, ettemme me poloiset ole siitä irrallisia laisinkaan. Pahuuden lopussa raotetaan muutoksen ovea, mutta loppu on avoin, ehkä toivoton. Muutos kyseenalaistetaan heti, ennen kuin ovi ehtii kunnolla narahtaakaan.
- Niin? Ja sitten minä saan turpiin vieläkin enemmän, kuin mitä ne olivat alun perin aikoneet antaa, ja sitten pitää taas kieltäytyä peppiksistä ja taas mentiin ruutuun. Eihän se muuta yhtään mitään paremmaksi. Niin, tai tavallaan kyllä paremmaksi, kyllähän minä tietenkin ymmärrän mitä sinä tarkoitat. Mutta kun minä en tiedä, montako kertaa pystyn nousemaan ruutuun. (s. 246)
Guilloun omaelämäkerrallinen teos sisältää paljon kuvauksia väkivallan teoista. Erik osaa kertoa omista lyönneistään niiden tavoitteet ja tekotavat sellaisella tarkkuudella, että lukijakin pääsee maistamaan kunnon tappelunnujakkaa ihan tosissaan. Silti väkivalta ei kirjassa ole inhottavaa. Inhottavaa on järjestelmä, joka väkivaltaa ylläpitää ja joka siihen kannustaa ja pakottaa.
Pahuudessa vuorottelevat nokkelasti tapahtumat, joissa Erik on mukana väkivallanteoissa, ja muut tapahtumat, joissa Erikin henkilöhahmo voi muilta osin voi kasvaa. Esimerkiksi uimista kuvataan varsin yksityiskohtaisesti, ja sen aikana Erik pohtii monia elämän tärkeitä kysymyksiä. Lukija saadaan Erikin nahkoihin tuntemaan empatiaa tätä kohtaan heti ensimmäisestä kirjan virkkeestä lähtien. Kirjassa on paljon viittauksia kirjallisuuden merkkiteoksiin, ja Erik kuvataan ne lukeneena ja muutenkin erittäin älykkäänä kaverina. Erik kyseenalaistaa kaikkea, mistä löytyy porsaanreikiä, ja samalla hän heittää täkyjä meidän yhteiskuntaamme. Mihin me uskomme? Ketä me tottelemme? Miksi me torvelot emme näe ja vastusta pahuutta ympärillämme?
Pahuudesta on kirjoittanut aiemmin Jorin lisäksi myös Lukuhetkien Sonja. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka on kerännyt maailmalta erinomaisia arvosteluja. Suosittelen kirjaa jokaiselle. Elokuvan ajattelin itse jossakin vaiheessa saada katsottavaksi.
Minusta se oli tärkeää, että Erik nimenomaan halusi eroon väkivallasta, vaikka olikin siinä itse niin hyvä. Olen ruukannut ajatella Ruotsia sellaisena sivistysvaltiona, jossa lapsilla olisi mahdollisuus käydä koulunsa joutumatta väkivallan uhriksi. Siihen nähden tällaisen järjestelmän olemassaolo opetushenkilökunnan silmien alla kuulostaa askeleelta kauas menneisyyteen. Ja ei, ennen kaikki ei ollut paremmin.
VastaaPoistaKyllä, Jori, näin minäkin ajattelen. Sitä paitsi ne kuvaukset, joissa Erik sinnitteli omaa väkivaltaisuutta, tai totuttuja käyttäytymismallejaan vastaan, olivat sykähdyttäviä monella tapaa, niin tekstin, kertomuksen kuin tulkinnankin kannalta.
VastaaPoistaHuu, en uskaltanut lukea kirjoitustasi (vain nopeaa silmäilyä) sillä tämä kirja on lukulistallani. Sinänsä väkivalta ei kyllä kiinnosta, mutta jos kerronta on muuten mukaansatempaavaa niin tämänhän voisi lukea. Mitä tuumit?
VastaaPoistaSuosittelen. :-) Ei kirja kerro (pelkästään) väkivallasta. Silmäilit varmaan sen kohdan ohi, jossa kirjoitin, ettei minusta väkivallan kuvaus ole tässä inhottavaa.
VastaaPoistaOlen lukenut Pahuuden ja osuit niin hyvin ytimeen järjestelmästä, joka ylläpitää ja kannustaa väkivaltaan sekä piilevänä että näkyvänä osana yhteiskuntaa. Kärpästen herran olen lukenut myös, mutta siitä jäi todella epämiellyttävä olo lukemisen jälkeen. Jotenkin pahuus oli siinä niin läpitunkevaa, joka näytti ihmisen pimeän puolen todella kauhistuttavalla tavalla. Inhottavaa kirjassa varmaan oli se, että kyseessä oli lapset - ehkä on helpompaa lukea aikuisten pahuudesta...
VastaaPoistaMinä olen nähnyt vain leffan, ja jostakin syystä en muista siitä oikein mitään. :/ Höh.
VastaaPoistaSara, minulla Kärpästen herran lukemisesta on niin kauan aikaa, etten oikein muista, miten siihen reagoin. En kuitenkaan ole ollut kovin ahdistunut, sillä sen varmaankin muistaisin.
VastaaPoistaPahuus on ilmiönä erittäin kiehtova. Guilloun Pahuudessakin monta kertaa viitataan esim. natsi-Saksaan ja sen aikaisiin hirmutöihin. Ajatellaanpa, mitä nyt tapahtuu Lähi-Idässä. Onko se pahuutta molemmin puolin?
Tuli vielä jälkeenpäin mieleeni tuosta Jorin kommentistakin se, että Guilloukin kirjoittaa Erikin mietteinä auki sen, miten hänen mielestään on edistyneempää hoitaa asiat logiikan ja järjen avulla kuin nyrkein. Mitä tästä taas heijastuukaan nykyaikaan?
Karoliina, minäkin olen unohtanut vaikka mitä elokuvia. Monia todella hyviäkin, mikä vähän harmittaa. Sellaisia massaelokuvia varsinkaan ei yleensä kovin kauaa muista, mutta se ei harmita niinkään.
Olisi silti kiva nähdä Pahuus ja osallistua siten vaikka Lue kirja - katso elokuva -haasteeseen. :-)
Toimin yhden vuoden äidinkielen opettajana 1970-luvulla ennen kuin siirryin muihin tehtäviin. Luetutin 14-vuotiaille Kärpästen herran. Muistan aina kuinka he olivat hiiren hiljaa (yleensä tunneillani oli hyvin huono työrauha; ei minulla opettajakarismaa ole), kun nuoret lukivat, lukivat.
VastaaPoistaKirja oli minullekin vaikuttava. Järisyttävä. Niin heillekin. Sain kirjan kautta heihin yhteyden.
Pahuutta en ole lukenut, ehkä joskus avaan silmäni ja luen sen.