Viimeiset mitalit

Sisko Istanmäki: Viimeiset mitalit

219 s., Kirjayhtymä Oy 1997

kannen kuva: Hannu Hyrske

kannen typografia: Liisa Holm

 

Luimme lukupiirimme marraskuun kokoontumista varten Sisko Istanmäen teoksen Viimeiset mitalit. Istanmäkeä oli toivottu aiheeksi ja juuri tämä teos valikoitui luettavaksi siksi, että sitä oli helpoiten saatavilla useita kappaleita ja lisäksi aihe vaikutti kiinnostavalta. Ennen kokoontumistamme kaivoin esiin tietoa Istanmäestä ja yritin löytää jotain tästä kirjastakin, mutta löysin ainoastaan yhden blogiosuman Ristiinan kirjallisuuspiirin blogista. Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että 20 vuotta vanhasta teoksesta ei löydy netistä pikaisella haulla juuri mitään, ja se tuntuu ikään kuin pudonneen nettiajan kelkasta. Onneksi on esimerkiksi kirjabloggaajien klassikkohaaste, jossa nostetaan vanhempiakin teoksia esille!

 

Viimeiset mitalit kertoo 90-vuotta täyttävistä kaksosista Hettasta ja Selmasta. Selma on elämäänsä tyytyväinen vanhainkodin asukki, joka viihtyy rauhallisessa ja vähän uneliaassakin ympäristössä. Hän on lukkarinleski ja hänen elämässään on tietty uskonnollinen sävy. Hetta puolestaan on rämäpäinen ja kovasuinen, itsenäisesti omassa talossaan asuva romukauppiaan leski. Selman elämä menee raiteiltaan, kun samaan vanhainkotiin on muuttamassa molempien nuoruudenrakkaus, Punakorvana tunnettu juoksijalupaus. Juurikaan kyselemättä Hetta tempaa mukaansa sekä Selman että Punakorvan.

 

Jo matka Hettan talolle osoittaa millaista seuraavat kyläilyviikot tulevat olemaan. Hetta osoittautuu ailahtelevaiseksi ja vaikka vielä matkalla tarinassa pilkahtelee huumori, on teos mielestäni loppujen lopuksi aika painostava ja ahdistava. Hettan ailahtelevaisuus ja ilkeä käytös sekä vaikeasti liikkuvien vanhusten tuskainen paarustus ulkohuussiin, puulatoon ja kaivolle on omiaan luomaan tunnelmasta tukahduttavan. Lukiessa minua hirvitti koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka Istanmäki oli selvästi upottanut tarinaansa myös huumoria. Hettan hahmo vain hautaa sen kaiken alleen ja tuntuu ikävältä.

 

Viimeiset mitalit ei ole mikään hyvän mielen kirja ja lukupiirissä moni oli kokenut samanlaisia tunnelmia kuin minä. Hettan hahmoa on vaikea ymmärtää silloinkaan, kun oivaltaa, että taustalla taitaa olla jokin muistisairaus - eihän se selitä miten Hetta oli karkea jo nuorena. Punakorvaa käy eniten surku tilanteessa, jossa hän on sisarusten ikivanhojen kiistojen välissä.

 

Viimeiset mitalit on teos, josta jää lopulta ristiriitainen olo. Istanmäen tätä edellinen teos, Liian paksu perhoseksi, oli ilmestymisvuonnaan 1995 ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Se onkin varmasti hänen tunnetuin teoksensa, ja vaikka siinäkin päähenkilöillä on kipupisteensä, on siinä myös herkkyyttä. Se puuttuu tästä teoksesta, jolloin tragikoomisiksi tarkoitetut piirteet jäävät kovuuden alle.

Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

Tuoma Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

187 s., WSOY 2018

kansi: Mika Tuominen

 

Mielensäpahoittaja on jo käsite, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Olen kirjasta toiseen seurannut hänen mietteitään ja edesottamuksiaan, ehkä yksi on jäänyt lukematta. Olen välillä nurkunut sitä, että hahmo ei oikein ole enää entisellään tai että kerrontatyyli on muuttunut ensimmäisten  teosten nasevuudesta. Nyt en voi enää niistä valittaa, sillä kyllä nyt on niin, että tässä teoksessa tavoitetaan taas mielestäni ensimmäisten Mielensäpahoittaja-kirjojen tunnelma ja tyyli oikein onnistuneesti.

 

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä, kun paikallislehti lopetetaan. Missä hän nyt kirjoittaisi ajatuksistaan? Asia alkaa jo muodostua terveydelliseksi riskiksi, sillä verenpaine nousee hälyttävästi, kun joutuu kaikki mietteensä ja mielensäpahoittamisensa pitämään sisällään. Onneksi Koreassa Soulikaupungissa opiskeleva pojantytär keksii, että Mielensäpahoittaja voisi alkaa pitää blogia. Niinpä hän siirtyy nykyaikaan pojantyttären avustuksella ja saavuttaa hetkessä tuhansia seuraajia. Blogi johtaa hänet jos jonkinlaisiin kohtaamisiin, joista riittää yhä uutta ammennettavaa teksteihin.

 

Tätä teosta lukiessa Mielensäpahoittajan mietteet välillä huvittivat ja välillä taas nyökkäilin samanmielisesti, sillä teoksessa on paljon kohtia, joissa on ihan totuuden siemen. Osansa saa kylien autioituminen, rakentaminen, koululaitos, ruokatottumukset ja moni muu asia, sillä tunnetusti Mielensäpahoittajalla on sanansa sanottavanaan vähän vaikka mistä. Välillä teos tosin menee mielestäni hieman korkealentoiseksi kiinalaisine kirjeenvaihtoystävineen, mutta tässä teoksessa on kyllä olennainen sanoma myös vanhusten yksinäisyydestä ja toisaalta myös halusta selvitä omassa kodissa niin pitkään kuin mahdollista.

 

Teoksen idea "ennen kaikki oli paremmin" on sinänsä osuva, sillä kukapa meistä ei olisi joskus ajatellut asiasta tai toisesta, että ennen oli paremmin. Mielensäpahoittaja osoittaa blogiteksteissään asioita, joiden todella voisi ajatella ennen olleen paremmin. Jossittelemaan ja menneeseen ei pidä kuitenkaan ripustautua liikaa, ja vaikka Mielensäpahoittaja onkin vanha jäärä, hänkin osoittaa kehityskelpoisuutensa ja ennakkoluulottomuutensa siirtymällä reippaasti paikallislehden yleisönosastola bloginpitäjäksi. Uutta kohti!

 

♠♠♠♠

Punainen osoitekirja

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

e-äänikirja, 9 h 37 min.

Otava 2018

alkup. Den röda adressboken, 2017

suom. Tuula Kojo

lukija: Karoliina Kudjoi

 

Punainen osoitekirja on teos, joka kiinnitti huomioni ensisijaisesti kantensa ja nimensä vuoksi. En oikeastaan edes tiennyt mistä kirja kertoo ennen kuin aloin kuuntelemaan sitä. Tarina vei minut nopeasti mukaansa ja löysin siitä samanlaista viehätystä kuin Antoine Laurainin teoksessa Punaisen muistikirjan nainen. Kieltämättä kyllä jo etukäteen kuvitelmissani mielsin ne samankaltaisiksi niiden nimien samankaltaisuuden vuoksi.

 

Doris on 96-vuotias ja hänen elämänsä on ollut täynnä monenlaisia käänteitä. Lapsena hän sai isältään lahjaksi punaisen osoitekirjan, johon isä kehotti kirjaamaan ihmiset, jotka Doris elämänsä aikana oppii tuntemaan. Nyt huoneistonsa rauhassa Tukholmassa Doris ryhtyy kirjaamaan muistojaan ylös sisarensa tyttärentyttärelle Jennylle, ainoalle sukulaiselleen, jotta hänen muistonsa eivät katoaisi kokonaan sitten kun hän itse kuolee. Doris selaa punaista osoitekirjaansa ja uppoutuu muistoihinsa. Doris on nähnyt elämässään kaikenlaista, on ollut suuria menetyksiä, sotavuodet, loistokkaat vuodet juhlittuna mannekiinina, suurta rakkautta ja velvollisuuksia.

 

Doriksen tarina on uskomaton ja silti jollain taianomaisella tavalla uskottavakin. Mitä kaikkea voikaan ihmiselämässä nähdä ja millaisia muistoja voikaan syntyä? Ihminen kohtaa elämänsä aikana lukemattomia ihmisiä, mutta keistä tulee niin tärkeitä, että heitä haluaa muistella tarkemminkin? Teos sai minut pohtimaan elämän merkityksellisiin asioihin tarttumista ja käännekohtia. Mielestäni tämä teos on viisas romaani, ja tässä on paljon mietityttäviä asioita viihdyttävässä juonessa. Minut tarina vei mukanaan nopeasti ja Doriksen hahmossa on sellaista helpostilähestyttävyyttä, että lukijan on helppo viihtyä hänen kanssaan.

 

Googlasin kirjailijan ja kustantajan sivuilla kerrottiin, että tämä teos on ollut Ruotsissa valtava menestys. En ihmettele sitä lainkaan. Googlailuni lomassa huomasin myös erään verkkokirjakaupan sivuilla, että ensi vuoden alussa pitäisi ilmestyä Lundbergilta toinen teos Toinen puoli sydäntä. Pidin tästä niin paljon, että haluan kyllä tietää millaisen tarinan Lundberg on toiseen teokseensa kirjoittanut.

 

♠♠♠♠½

Pitkään meni ihan hyvin

Anna Rimpelä: Pitkään meni ihan hyvin

e-äänikirja, 6h 29 min., Otava 2018

lukija: Erja Manto

Löydettyäni e-äänikirjat on äänikirjavalikoimani kasvanut valtavasti ja olen innostunut lainaamaan sellaistakin, jota en kirjana olisi lukenut. Yksi sellainen teos on Anna Rimpelän esikoisteos Pitkään meni ihan hyvin, joka kertoo iäkkäästä rollaattorimummo Aino Ritarista, joka sählää vähän kaikkea ja vetää nopeita johtopäätöksiä. Odotin huumorintäyteistä teosta, mutta ainakaan minulle tämän kirjan huumori ei auennut.

Aino Ritari on aloittelemassa kuolemaanvalmistautumisprojektia, jotta hän pääsisi tutuksi kuoleman kanssa eikä sitten tuntuisi niin oudolta, kun kuolema koittaa - hänen tai jonkun muun. Niinpä Aino hankkii marsun, jonka kuolemaa alkaa odottaa, ja tekee arkkutilauksen itselleen. Kuviot sotkeentuvat, kun naapurustossa tapahtuu kaikkea kuohuttavaa: naapuri menehtyy, uusi ihminen muuttaa tämän asuntoon ja postiluukusta kolahtaa kirje, jossa on senegalilaisen nuorukaisen kuva. Aino seuraa naapuruston tekemisiä tiiviisti, mutta alkaa samalla valmistautua tulevan aviomiehensä - senegalilaisen heimopäällikön - saapumiseen. Syntyy kaikenlaisia kommelluksia, kun Aino ryhtyy laittamaan elämäänsä uusiksi.

Teoksen kuvauksessa sanotaan, että se repii huumoria esiin sieltä missä sitä ei mielellään saisi olla. Teoksen huumori todella tasapainoilee hyvän maun rajalla ja minun täytyy sanoa, että eipä juuri naurattanut. Teos tuntuu ihan hyväntahtoiselta, mutta se vaan vedetään niin kertakaikkiaan överiksi, että Ainosta tulee jopa hieman surullinenkin hahmo. Lisäksi minua tuskastutti jatkuvat väärinymmärrykset ja se miten mikään asia ei tuntunut menevän tavalliseen tapaan. En viihtynyt.

♠♠

Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

277 s., WSOY 2017

 

Mielensäpahoittaja on täällä taas ja tällä kertaa hän kertoo mitä kaikkea mielensäpahoittamista on Suomen sadassa itsenäisyyden vuodessa. Tarina etenee vuosi kerrallaan eli teos sisältää sata tarinaa itsenäisyytemme ajalta. Tarinoissa Mielensäpahoittaja kiteyttää (ainakin omasta mielestään tärkeitä ja olennaisia) asioita Suomen historiasta ja nykypäivästä. Osa tapahtumista käsittelee lähinnä Mielensäpahoittajan omia elämänvaiheita, osassa on laajempi ote.

 

Mielensäpahoittajan Suomi on kirjaideana kertakaikkiaan kiinnostava ja houkutteleva, sillä sanojen mielensäpahoittaminen ja Suomi yhdistäminen on tietyllä tapaa "tabu". Tarkoitan sillä sitä, että mielestäni Suomessa on edelleen paljon sellaista ajatuskantaa, että pitää olla kiitollinen itsenäisyydestä (ja niin pitääkin, tietenkin) ja mitään historian pyörteissä tapahtunutta ei saisi kritisoida ainakaan kovin ankarasti - nykypäättäjille sen sijaan lauotaan täyslaidallisia surutta, mutta historia on pyhä ja koskematon. Siitä syystä mielestäni kyseessä on kiinnostava asetelma ja minua kiinnosti kovasti tietää mistä kaikesta Mielensäpahoittajalla (tai Kyröllä) on sanansa sanottavanaan.

 

Siinä missä ensimmäiset Mielensäpahoittaja-kirjat olivat mielestäni todella hauskoja ja aiheuttivat naurunpurskahduksia, nämä uudemmat kirjat tuntuvat kantaaottavammilta ja vakavahenkisemmiltä. Tässäkin kirjassa on toki huumoria, mutta ei enää siinä määrin kuin ensimmäisissä teoksissa. Huumori pilkahtelee esiin, kun Mielensäpahoittaja kommentoi erittäin osuvasti milloin mitäkin asiaa. Myös hänen hahmonsa perusolemus, vanha itsepäinen mies, on tietyllä tapaa koominen, sillä siinä on niin paljon tuttua ja todellista. Siitä huolimatta komiikka tuntuu tässä teoksessa hukkuvan osuvien kommenttien ja sen seikan alle, että Mielensäpahoittajan osoittamissa asioissa on itse asiassa paljon totta.

 

En tarkoita, että Suomen historian käsittelyä tarvitsisi edes kaunokirjallisessa muodossa lyödä leikiksi, mutta jotenkin sitä huumoriaa odottaa ja kaipaa, kun tietää sitä sarjassa olleen runsaissakin määrin. Lukukokemuksena tämä oli kuitenkin ihan kelpo kirja ja pidin kovasti sen "tarina per vuosi" -rakenteesta. Mielensäpahoittaja hahmona tulee tämän kirjan myötä hieman aiempaa tutummaksi, kun hän kertoo tarkemmin oman elämänsä käännekohdista ja suhtautumisestaan niihin. Hahmossa on jotain sanoisinko jopa rakastettavaa.

 

♠♠♠½

Mummo 4

Anni Nykänen: Mummo 4

103 s., Sammakko 2016

 

En ole pitkään aikaan lukenut sarjakuva-albumia, joten oli virkistävää vaihtelua lukea sellainen pitkästä aikaa. Anni Nykäsen aiemmat Mummo-albumit ovat herättäneet hieman ristiriitaisia tunteita minussa, sillä toisaalta pidän topakasta mummosta ja hänen kantaaottavuudestaan, mutta toisaalta piirrostyyli ei oikein miellytä minua vieläkään. Piirrostyyliin kuitenkin tottuu, vaikkei se silmää miellyttäisikään.

 

Tämä neljäs Mummo-albumi sisältää tuttua mummomeininkiä, sillä mummo kouhottaa milloin mitäkin ja osallistuu omalla suorasukaisella tavallaan muun muassa naapuriensa elämään kiikaroimalla heitä ikkunasta tai avustaa pojantytärtään pariutumisessa luomalla tälle deittiprofiilin. Mummon ihana kissakin on edelleen menossa mukana, vaikka minä kyllä edelleen toivoisin näkeväni kissan vieläkin keskeisemmässä roolissa kuin tähän mennessä. Jotenkin kuitenkaan en oikein päässyt samanlaiseen fiilikseen, jonka erityisesti kaksi ensimmäistä albumia ovat tuoneet tullessaan. Tätä neljättä albumia lukiessa minua vaivasi sama asia kuin kolmannenkin kohdalla: elämän rajallisuudesta jatkuvasti muistuttaminen ja kuolemalla pilailu.

 

Mielestäni on toki hienoa, että Nykänen uskaltaa sarjakuvassaan tuoda esille sen tosiasian, että elämä on rajallista, mutta minulle tulee kyllä hieman ikävä olo siitä miten usein Kalmo vierailee Mummon luona muistuttamassa olemassaolostaan. Jotenkin ei vain jaksa aihe naurattaa tai enää edes herättää mitään ihmeempiä ajatuksia. Onneksi albumissa on kuitenkin myös muita aiheita, kun Mummo ottaa kantaa muun muassa uutisaiheisiin ja rikastaa pojantyttärensä elämää omilla elämänohjeillaan. Mummo on hahmona kiinnostava myös siinäkin mielessä, että monessa kohtaa hän on hyvin suvaitsevainen ja tällä tavoin osa sarjakuvastripeistä levittääkin avarakatseisuuden sanomaa. Kokonaisuutena tämä on siis melko monipuolinen kokonaisuus, sillä tässä pisaroi huumoria ja hieman ehkä ironiaakin välillä, mutta toisaalta tässä on ajatustakin. Ei siis missään tapauksessa turha lukukokemus, vaikka ei aina jutut miellyttäneetkään!

 

♠♠♠

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

248 s.,  WSOY 2014

 

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajat kuuluvat kyllä ehdottomasti suosikkilukemistooni. Olen luettanut niitä myös vanhemmillani, jotka niin ikään ovat vanhan jäärän seurassa viihtyneet. Perinteisesti Mielensäpahoittajat ovat toimineet kaikenikäisille lukijoille, eikä tämä uusinkaan tee siinä suhteessa mitään poikkeusta.

 

Mielensäpahoittaja on saanut päähänsä, että hänen täytyy ruveta valmistelemaan omia hautajaisiaan, koska kuka muu sen tekisi (ainakaan yhtä hyvin ja onnistuneesti kuin mies itse). Hän ryhtyy puuhaamaan testamenttia, jonka valmiiksi saaminen onkin sitten monen mutkan takana. Tietysti myös siunauksesta ja muistotilaisuudesta tulee sopia sekä arkku nikkaroida. Tässä vaiheessa lähiomaiset alkavat epäilemään, että vaari on nyt pahemman kerran höyrähtänyt. Vaan kuten tavallista, on mielensäpahoittajalla perustelut kaikille toimilleen.

 

Tämän teoksen rakenne on erilainen kuin aikaisemmin mielensäpahoittajan omalla äänellä kerrottujen teosten. Tässä juoni on ikään kuin yhtenäisempi, ei novelleista koostuva, kuten aiemmin on ollut. Mielestäni se on vaikuttanut hieman negatiivisesti mielensäpahoittajan ajatusten esilletuontiin, sillä iskevyys ja terävyys on pehmentynyt. Toisaalta se ei ole lainkaan huono asia, sillä nyt papparaisen elämästä saadaan ehkä hieman laveampi kuva kuin aiemmin. Kirjoitustyyli on pysynyt samana kuin ennenkin, sen kyllä tunnistaa mielensäpahoittaja-tekstiksi.

 

Tämä Mielensäpahoittaja ei naurattanut minua aivan niin paljon kuin aiemmat, sillä onhan aihe selkeästi vakavampi: vanhuuden vaivat, joskus karutkin vanhuudenpäivät, kuolema. Mielensäpahoittajalla ei sinänsä ole syytä ajatella kuolevansa juuri nyt, mutta hän tuo persoonassaan esille sen, että jokaisen aika täällä on rajallinen. Vähempikin vetää hiljaiseksi, vaikka Kyrö kyllä käyttää taitavasti humoristista kieltä ja aitoa mielensäpahoittajanäkökulmaa tähänkin aiheeseen. Mielensäpahoittajat tuntuu toimivan aina, sen olen ainakin huomannut.!

 

♠♠♠♠

Mummo 3

Anni Nykänen: Mummo 3

104 s., Sammakko 2014

Aika tarkkaan vuosi sitten kirjoittelin teille kahdesta aiemmasta Mummo-sarjakuva-albumista, joista olen kyllä pitänyt paljon. Sarjakuvan hurtti huumori ja hahmot, joilla on pilkettä silmäkulmassa, ovat taanneet mukavia lukukokemuksia, vaikka en piirrostyylistä ole vieläkään täysin vakuuttunut. Tässä kolmannessa albumissa oli myös muita asioita, jotka minua hieman vaivasivat.

Kuten sanottu, sarjakuvan hurtti ja välillä melko mustakin huumori on ollut tähän asti oikein toimivaa. Tässä albumissa keskitytään melko paljon elämän rajallisuuteen ja kuolemaan, joita kuvataan humoristisessa valossa. Henkilökohtaisesti en kokenut tätä kovinkaan toimivana ratkaisuna, sillä mielestäni kuolemalla pilailulla mentiin välillä liiankin pitkälle. Olisin kaivannut enemmän letkeitä aiheita ja sellaista tosielämän kantaaottavuutta, joita aikaisemmissa albumeissa on ollut. Välillä kuolemaa käsitellään asiallisesti ja se herättää ajatuksia, välillä taas karataan liialliseen korkealentoisuuteen.

Hauskaa tässä sarjakuvassa oli se, miten Mummo jälleen otti ohjat omiin käsiinsä ja pojantytärkin oli välillä ihan helisemässä isoäitinsä tempauksien kanssa. Mummossa on energiaa ja hahmon ilmeet ovat eloisia, mutta muuten hahmo on visuaalisesti edelleenkin mielestäni melkoisen irvokas eikä se miellytä minua.

Kaiken kaikkiaan tämä oli ihan hauska albumi, jonka kyllä luki ihan mielellään. Kissi on edelleen suosikkihahmoni tässä sarjakuvassa, joten sille olisin toivonut hieman isompaa roolia, mutta toisaalta pelkkä Kissin näkeminen sivuroolissa ilahduttaa paljon!

♠♠♠♠

Mummo 2 + haaste valmis!

Anni Nykänen: Mummo 2

104 s., Sammakko 2012

 

Minun on jo monta päivää pitänyt kirjoittaa Anni Nykäsen hurmaavan Mummon seikkailuista hänen toisessa albumissaan "Mummo 2". Töiden jälkeen olen kuitenkin pikapikaa kiitänyt äitini kanssa siivoamaan veljeni kämppää muuttovalmiiksi ja siellä sitä töitä kyllä piisasi. Nyt vihdoin on aikaa istahtaa tietokoneen ääreen ja rentoutua työviikon päätteeksi kirjoittelemalla teille tästä hauskasta sarjakuvasta.

 

Luin jokin aika sitten Nykäsen ensimmäisen Mummo -albumin, josta pidin kyllä kovasti, vaikkakin hieman moitin piirrostyyliä tietyiltä osin. Olen edelleen sitä mieltä, että Mummo on hahmona jotenkin luotaantyöntävän näköinen, mutta juttujen taso pelastaa paljon. Nykänen tuo tässä toisessa sarjakuva-albumissaan enemmän esille myös Papan ja Kissin vaiheita, mikä oli mielestäni mainio ratkaisu.

 

Nauroin monta kertaa ääneen lukiessani tätä sarjakuvaa, sillä Mummon suorasanaisuus ja Papan ilkikurisuus ja molempien hurtti huumori ovat toimiva yhdistelmä. Kun Kissi vielä pyörii mukana, niin trio on lyömätön. Mummo on hauska tapaus kerrassaan, mitäpä muuta siitä voisi enää sanoa. Kirjoittaessani ensimmäisestä albumista kerroin aika laajasti mielipiteistäni, joita en tässä nyt lähde toistamaan: samoja juttuja kun nousee jälleen mieleen.

 

♠♠♠♠½

 

Tämä albumi on seitsemäs lukemani sarjakuvateos, joten näin ollen olen nyt suorittanut Seitsemän sarja -sarjishaasteen loppuun. En kuitenkaan aio jättää sarjakuvien lukemista tähän, sillä tunnun todella päässeen niiden makuun. :)

Mummo

Anni Nykänen: Mummo

104 s., Sammakko 2010, 2.p.

Ja uutta sarjakuvapostausta taas, tällä kertaa Anni Nykäsen Mummo -sarjakuvasta. Olen aikaisemmin lukenut joistakin lehdistä muutamia strippejä, mutta kokonaiseen albumiin en ole tätä ennemmin tutustunut. Olen pitänyt Mummosta oikeastaan heti ensimmäisen stripin lukemisest lähtien ja erityisesti ne missä seikkailee myös kissa, ovat hyviä.

Mummo kertoo toimeliaasta ja eläväisestä Mummosta, joka joutuu muuttamaan kaupunkiin kerrostaloon yhdessä miehensä Vaarin kanssa. Mukaan lähtee myös heidän hyvinsyötetty kissansa. Kaupungissa Mummo etsii hupia naapurien kyyläämisestä, laukoo totuuksiaan kanssaihmisistä ja tutustuu moderniin teknologiaan ja mediaan. Mummo on suorasanainen, utelias ja ehdottoman hauska ja pirteä sarjakuvahahmo.

Mielestäni Nykänen onnistuu näissä sarjakuvissaan tavoittamaan paitsi huumorin ja lämminhenkisyyden myös totuudenmukaisuuden. Hän tuo huumorin ja pirteyden kautta esille Mummon suuren elämänmuutoksen ja samalla myös sen, millainen meidän maailmamme ja yhteiskuntamme nykyään on. Mummoja (ja vaareja) poljetaan ihan kevyesti lokaan, elleivät he pidä itse puoliaan. Tämä Mummo on sisukas tapaus, joka kieltäytyy murehtimasta tulevaa. Hän huolehtii jälkipolvistaan ja kanssaihmisistään vastaansanomattomalla mummo-otteella.

Tässä sarjakuvassa on hauskaa se miten Mummo omaksuu nykyilmiöitä omalla tavallaan. Samalla näkyy kuitenkin myös se, että Mummo on elänyt pula-ajan ja ei täysin ymmärrä nykymaailman menoa valituksineen ja nirsouksineen. Mummo pelaa pelikonsolilla, kokeilee zumbaa ja liittyy Facebookkiin sekä opettelee nuorisokieltä.

Vaari on sarjakuvassa lähinnä vain sivuhahmona, samoin heidän kissansa ja jälkeläisensä, mutta silti näillä kaikilla on tärkeä osa sarjakuvassa, ilman näitä hahmoja moni asia olisi jäänyt joko esittämättä tai esitetty toisin. Kissa on mielestäni mahtava tapaus, hänen (sen) tempauksilleen ei voi olla nauramatta. Vaari on omalla tavallaan veikeä miekkonen, joka on täysin Mummon tossun alla eikä aina ymmärrä Mummon päähänpistoja.

Piirrostyylillisesti Mummo -sarjakuvassa on jotakin sellaista mistä en pidä. Mielestäni etenkin juuri tuo Mummon hahmo on jotenkin tosi "irvokas" tai sellainen luotaantyöntävä kurttunaamoineen ja patalapputisseineen. Mummossa on kuitenkin jotakin niin herttaista ja ihanaa, että noista piirrosteknisistä miinuksista huolimatta hänestä ei voi olla pitämättä. Hahmojen ilmeet sekä miljöö on toteutettu mielestäni hyvin ja osuvasti, tätä albumia selaa mielellään monta kertaa peräkkäinkin.

Nykänen on omistanut tämän kirjan isomummilleen Martalle, ja lopussa kiitoksissa mainitaan kaikki mummot ja papat. Vaikka tämä kirja on hauska ja Mummon  hahmo aika karikatyyrinenkin, niin tästä näkyy kuitenkin koko ajan kunnioitus senioreita ja menneitä sukupolvia kohtaan. Se on yksi osa tämän teoksen viehätysvoimaa. Hieno kokonaisuus kaikenkaikkiaan. Pientä miinusta arvosanaan annan siitä, että piirrostyyli ei täysin vakuuta minua.

♠♠♠♠½

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

130 s., WSOY 2012

Kyllä minä niin mieleni ilahdutin, kun kirjastosta ilmoitettiin noudettavissa olevasta varauksesta. Ja niin sain käsiini Tuomas Kyrön luomasta mielensäpahoittajasta kertovan teoksen Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Odotukset tämän teoksen kohdalla olivat korkeat, sillä olin aikaisemmin lukenut Mielensäpahoittajan ja Miniän. Aina vain mielensäpahoittajan ajatukset jaksoivat naurattaa ja laittoivat miettimään.

Oikeastaan voisin heti aluksi sanoa, että en pitänyt tästä teoksesta niin paljon kuin kahdesta edellämainitusta, mutta pidin kumminkin. Mielensäpahoittajalla on oivallisia ajatuksia maailman menosta ja "menu:sta" ja hahmonahan tuo äreä papparainen on hykerryttävä. Jotenkin tuntuu vain siltä, että teoksessa olisi voitu keskittyä muuhunkin kuin ruokaan. Jotenkin tuntuu myös siltä, teoksessa oli hieman aistittavissa "lopun tuntua", tuuditusta siihen, että tästä eteenpäin ei mielensäpahoittajasta kuulla ja siellä hän nyt keittelee sörsseleitään ja voi hyvin tästä eteenpäin ja hei hei. Toki Miniässä hän vielä esiintyy, mutta silti teoksesta tulee sellainen tunne.

En oikein osaa sen kummempia tästä kirjasta jutella, sillä olen lukenut siitä niin paljon hyviä ja tyhjentäviä blogimerkintöjä. Lukekaa niitä, jos haluatte lukea vielä jotakin enemmän, itse en enää mitään painavaa sanottavaa keksi. Muuta kuin sen, että se joka tykkää Mielensäpahoittajasta, tykkää taatusti myös tästä.

♠♠♠♠

Mielensäpahoittaja

Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja

130 s., WSOY 2010, 6. p.

Vihdoin minäkin pääsin Mielensäpahoittajan pariin, vaikka täytyy todeta, että huomioin koko teoksen vasta "hieman" jälkijunassa. Aikaisemmin olen lukenut Miniän, josta pidin valtavasti. Ei tämäkään teos ollut pettymys, päin vastoin, mutta silti ehkä pidin Miniästä rahtusen enemmän.

Mielensäpahoittaja kertoo 80-vuotiaasta miehestä, jolla on vahvoja mielipiteitä asioista: ja kaiken lisäksi hän on aina oikeassa. Mielensäpahoittaja todella pahoittaa mielensä kaikesta: aurinko paistaa, jouluna saa kinkun sijasta kalkkunaa ja moottoriteitäkin rakennetaan turhaan.

Vaikka mielen pahoittavat asiat on verhottu huumoriin, ovat ne suurimmaksi osaksi täyttä asiaa. Ne ihan oikeasti välillä laittoivat ajattelemaan, että totta tuokin.

Mielensäpahoittaja ei pahemmin aikaile ilmaista ajatuksiaan, mutta silti hänestä ei jää äreä kuva. Ehkä hauskinta tämän persoonassa on se, että hän ei edes ymmärrä olevansa hauska. Mutta on tuo 80-vuotias papparainen myös hieman surullinen hahmo: asuu yksin, ystävät ovat kuolleet, vaimo on hoitolaitoksessa ja lapset asuvat kaukana. Onneksi mielensäpahoittaja on keksinyt ajankulun: valittamisen.

Jos vertaan tätä teosta Miniään, minusta tässä oli hitaampi tempo. Jotenkin kerronta oli aivan aavistuksen verran kankeampaa. Tai sitten tunne johtuu siitä, että Miniässä mielensäpahoittajaa kuvataan ulkopuolisen silmin, jolloin hauskuus nousee ehkä vieläkin paremmin esiin. Kielellisesti Mielensäpahoittaja on yhtä kutkuttava kuin Miniäkin, sanavalinnat ovat hauskoja ja kerronta eloisaa.

♠♠♠♠½

Miniä

Kyrö, Tuomas: Miniä

122 s., Kirjamedia 2012

Moni varmasti tietääkin, että Miniä oli saatavilla vain Kirjan ja Ruusun päivänä. Itse en tätä kirjaa käsiini hankkinut, mikä harmittaa kyllä nyt toden teolla. Mutta mistäpä olisin voinut tietää, että teos on näin hyvä, kun en ollut Kyröä aikaisemmin lukenut. Siis: jos jollakin on ylimääräisenä, voisin olla kiinnostunut ostamaan teoksen! ;) Ja vielä luokkakaverilleni Sannalle kiitos lainasta! 

Sitten asiaan. Miniä kertoo nelikymppisestä Liisasta, jonka piti saada viettää vapaa viikonloppu yksin kotona viinin ja laatulehtien parissa. Vaan toisin kävi: appiukko tuleekin Liisan luo ja muu perhe seuraa perästä. Ja appiukko ei olekaan mikään ihan tavallinen heppu, vaan vanha kunnon mielensäpahoittaja.

Appiukko ei usko nykyajan hömpötyksiin ja uutuuksiin. Ainoa oikea ruoka on peruna, mitään ei pidä heittää pois jos sattuukin joskus tarvitsemaan ja elämä ei saa olla liian helppoa. Kaiken kukkuraksi venäläiset bisnes-vieraat saapuvatkin etuajassa ja Liisan on pakko ottaa appiukko mukaan töihin.

Täytyy sanoa, että appiukko on ratkiriemukas tapaus, meinasin monta kertaa ruveta nauramaan ääneen teosta lukiessa. Olisin kyllä nauranutkin, mutta satuin olemaan sellaisessa paikassa, että se oli mahdotonta; siispä tyydyin hytkymään ja kihertämään itsekseni. Olisin varmaan nauttinut teoksesta vieläkin enemmän, jos olisin saanut nauraa vapautuneesti lukiessani. :D

Kyröllä on erinomainen huumorintaju ja hän kirjoittaa elävää tekstiä. Pidin tästä teoksesta kovasti ja olisin kyllä lukenut enemmänkin, vaikka luultavasti komiikka olisi pidemmässä teoksessa kärsinyt. Nyt odotan innolla Mielensäpahoittajan ja Mielensäpahoittaja ja ruskeakastikkeen lukemista, varausjonossa ollaan. Suosittelen kaikkia hankkimaan tämän teoksen käsiinsä ja lukemaan. Arjen komiikkaa parhaimmillaan!

♠♠♠♠½

"Nyt kaikki tiivistyy appiukkoon, joka koputtelee väliseinää. Kaikki tiivistyy perunoihin.

Tämän täytyy olla testi.

Nyt katsotaan mihin minusta on, murrunko paineessa vai selviänkö kuin nainen."

 ***

"- Perut... appiukko voihkii kuin kaatuneen toverin rinnalla."

(Perunat jäivät vahingossa ulos pakkaseen yöksi. :D)