Krimiturkkinen karhu: Venäjää kotikäyttöön

Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu - Venäjää kotikäyttöön

187 s., Kirjapaja 2018

kansi: Mika Tuominen

 

Maaliskuu on kohta ohi ja vasta nyt sain luettua tälle kuulle edes yhden kirjan lisää Seinäjoen kirjaston lukuhaasteeseen. Hannu Mäkelän Krimiturkkinen karhu on jotain novellikokoelman ja esseiden väliltä. Hän kirjoittaa tarkkanäköisiä havaintoja itänaapuristamme, sen asukkaista, yhteiskunnasta ja elämästä yleensä. Hannu Mäkelällä on vahvat sidokset Venäjään, hän on matkustellut siellä runsaasti, hänellä on sielä ystäviä ja myös hänen nyttemmin edesmennyt Svetlana-vaimonsa oli venäläinen.

 

Krimiturkkinen karhu ei ole kovin paksu kirja, mutta sen lukeminen otti silti aikansa. Teos tuntuikin minusta vähän hidaslukuiselta, vaikka todella mielenkiintoinen se oli. Mäkelä on oikeassa siinä, että usein suomalaisessa mediassa Venäjä esitellään lähinnä mörkönä ja venäläiset ihmisinä, jotka eivät osaa muuta tehdä kuin keitellä kaalisoppaa. Teoksellaan Mäkelä pyrkii tuomaan naapurimme lähemmäksi meitä, murtamaan heitä ympäröivän arvoituksellisuuden muurin.

 

Krimiturkkinen karhu oli silmiä avaava lukukokemus, vaikka minulla ei itselläni olekaan ollut mitään tiettyä mielipidettä Venäjästä. Haluaisin kyllä joskus matkustaa sinne ja ammattikorkeakoulussa opiskelin pari kurssia venäjän kieltäkin. Hieman harmittaa, että se taito ruostuu koko ajan entisestään, kun kieltä ei tule missään tarvinneeksi. Krimiturkkisessa karhussa lyhyehköistä kertomuksista välittyy venäläistä arkipäivää ja venäläisen elämänmenon pikantteja yksityiskohtia. Tekstit kertovat aidoista ihmisistä.

 

Krimiturkkisen karhun parissa oli kiintoisaa piipahtaa Venäjällä. Mäkelä peilaa asioita mielestäni todella hyvin niihin mielikuviin ja uskomuksiin, joita maasta ja sen asukkaista yleisesti on. Vasta saatesanoista havaitsin, että Mäkelä on kirjoittanut myös aiemmin vastaavantyyppisen teoksen Venäjää aikuisille, jossa hän kuvaa avioliittonsa alkutaipaletta ja sitä kautta tulleita kokemuksia Venäjällä. Taidan jossain vaiheessa tutustua siihenkin, sillä olen todella alkanut pitää Mäkelän ehkä vähän kuivakkaan humoristisesta ja tietyllä tavalla mielestäni jaarittelevasta tavasta sanoa asioita kuitenkin nasevasti.

Jeltyševit, erään perheen rappio

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio

285 s., Into 2015

suom. Kirsti Era

kansi: Tex Hänninen / BunnyDuck Grafiks

 

Kirjallisuuspiirimme lokakuun aiheena oli venäläinen kirjallisuus ja erityisesti venäläinen nykykirjallisuus. Aihe oli minun toivomukseni, sillä vaikka osaisin heti nimetä venäläisiä klassikkokirjailijoita ja olen heidän tuotantoaan lukenutkin, on maan nykykirjallisuus jäänyt minulle vieraaksi. Piiriä varten luin Jeltyševit, erään perheen rappio -teoksen, joka teki minuun vaikutuksen ja osoittautui hyvin kiinnostavaksi teokseksi.

 

Teos kertoo miliisinä työskentelevästä Nikolai Jeltyševistä ja hänen kirjastonhoitajavaimostaan sekä heidän kahdesta pojastaan, joista nuorempi on vankilassa. Perhe asuu kaupungissa ja heillä menee ihan mukavasti siihen saakka kunnes Nikolai sortuu työssään ylilyöntiin ja saa potkut. Perheen taloudellinen tilanne romahtaa ja kaupunkiin jääminen tuntuu mahdottomalta. Niinpä he pakkaavat tavaransa ja muuttavat Valentina-vaimon kotikylään syrjäiselle maaseudulle tämän vanhan Tatjana-tädin nurkkiin. Muuttuneet olosuhteet pakottavat Valentinan jättämään työnsä ja maaseudulla, jossa työtä ei ole, perheen taloudellinen tilanne heikkenee entisestään. Samalla alkaa myös henkinen rappio ja tylsistyminen, joka lopulta vetää perheen pyörteeseensä.

 

Jeltyševien tarina on jokseenkin surullinen, sillä ennen itsensä hieman paremmaksi väeksi itsensä tuntenut perhe huomaa joutuvansa nöyrtymään kerta toisensa jälkeen. Niukka toimeentulo pakottaa perheen ensin hankkimaan varoja marjojen torimyynnillä ja myöhemmin kuvioihin astuu pirtukauppa. Erityisesti alennustila tuntuu koskevan vaimoon, mutta vielä pahempaa on kuitenkin se, että mikään ei tunnu suunnitelmista huolimatta muuttuvan. Perhettä kohtaan ei olekaan helppo tuntea sääliä tai edes empatiaa, sillä monesti tuntui, että he olisivat voineet yrittää kovemmin eivätkä vain vaipua odottamaan jotakuta joka neuvoisi miten toimia. Talo jää rakentamatta, kaikki sortuu ympäriltä eikä kukaan silti tee mitään - haaveilee vain.

 

Vaikka Jeltyševien tilanne onkin kertakaikkisen ankea samoin kuin kylän muidenkin perheiden, oli tämä silti ensimmäinen venäläinen teos, josta minä löysin huumoria. Monessa kohdassa herkesin jopa nauramaan ääneen, sillä erityisesti Nikolai-isän repliikeissä on huvittavaa ironiaa, joskin kovin pisteliästä sellaista. Myös se, että perheen elämä tuntui menevän päin seiniä eikä kukaan tehnyt mitään, kirvoitti epäuskoisia hymähdyksiä ja joskus tilanne tuntui kääntyvän jopa tragikoomisuuden puolelle. Sama juttu oli myös hahmojen suhteen, sillä heistäkin paljastui toisinaan surkuhupaisia puolia.

Mielestäni tämä on todella kiinnostava kirja ja jälkisanat valottavat hyvin teoksen yhteyttä Venäjän tilanteeseen teoksen kuvaamana aikana 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa. Kirjallisuuspiirissämme pari muutakin oli lukenut tämän teoksen ja he molemmat kommentoivat hyvin samanlaisia ajatuksia kuin mitä minulla oli herännyt. Erityisesti mainittiin myös teoksen selkeys, sillä tässä ei ollut venäläiselle (klassikko)kirjallisuudelle tyypillistä monilla lempinimillä leikittelyä ja juonenkulkua oli helppo seurata. Lisäksi he kommentoivat, että valitettavasti Sentšinin kuvaama maaseudun ihmisten elämä on hyvin todenmukaista vielä tänäkin päivänä. Kantaaottava teos siis, vaikka voi tämän lukea myös yhden perheen tarinana.

♠♠♠♠

Ensirakkaus

Ivan Turgenev: Ensirakkaus

128 s., Otava 2001

alkup. Pervaja ljubov, 1860

suom. Martti Anhava

 

Luin helmikuussa kirjallisuuspiiriä varten Ivan Turgenevin Aateliskodin ja sanoin jo tuolloin, että haluan lukea lisää hänen teoksiaan. Kuvittelin aloittavani omasta hyllystänikin löytyvästä Valkamasta, mutta päädyinkin lainaamaan pienen ja sievän Ensirakkauden kirjastosta.

 

Ensirakkaus on pienoisromaani, jossa Vladimir Petrovitsh muistelee ensirakkauttaan, jonka hän koki 16-vuotiaana. Vladimir eli Volodja on jäänyt päivälliskutsujen jälkeen vielä istumaan iltaa isännän ja toisen vieraan kanssa, kun isäntä pyytää miehiä kertomaan ensirakkauksistaan. Toinen vieras kieltäytyy, koska on ollut rakastunut vain pikkupoikana lastenhoitajaansa, eikä isännän omassakaan rakkaustarinassa ole mitään erityistä kerrottavaa. Niinpä Volodja kertoo omista kokemuksistaan.

 

16-vuotiaan Volodjan perhe tapasi viettää kesiä poissa kaupungista, ja niin oli myös sinä kesänä, jolloin nuori mies kohtasi ensimmäistä kertaa Zinaidan. Volodjan perheen kesäpaikan naapuriin muuttaneen köyhän ruhtinattaren kaunis tytär lumosi kokemattoman pojan täydellisesti, mutta hän ei ollut ainoa - myös muut lähiseudun nuoret tai vähän varttuneemmatkin miehet pyörivät Zinaidan ympärillä suosiota tavoitellen. Zinaida osaa ottaa huomiosta kaiken ilon irti, ja nuori Volodja tunteekin välillä palavan rakkauden ja ihailun sijaan epätoivoa, mustasukkaisuutta, surua ja katkeruutta.

 

Mielestäni Turgenev on onnistunut kirjoittamaan sangen viehättävän pienoisromaanin, josta saatoin aistia kesäyön kevyeen hämärään verhoutuvat illat ja yöt, puiston varjojen viileyden ja Zinaidan seurapiirin kokoontuessa vallitsevan jännittyneen odotuksen. Pidin miljöön kuvauksesta kovasti, mutta tapahtumien kulku sen sijaan välillä turhautti, sillä mielestäni Zinaida ei ollut kovin mukavan oloinen ihminen. Pidin myös siitä, että päähenkilö Volodjan tunteet välittyvät teoksesta todella hyvin ja erityisesti hänen tuskastuneisuutensa ja epävarmuutensa hetket tuntuvat vahvoilta. Kokonaisuutena pidinkin tästä teoksesta, jota voisin luonnehtia tiivistunnelmaiseksi. Tässä teoksessa näkyy sama kerronnan selkeys, joka miellytti minua Aateliskodissa, ja on kiva huomata, että kyse ei ole ollut vain ainutkertaisesta tapauksesta. Aion jatkaa matkaani Turgenevin parissa taas sopivan tilaisuuden tullen.

 

♠♠♠♠

 

Tästä teoksesta on kirjoittanut myös Kirjan pauloissa -blogin Paula. 

Aateliskoti

 Ivan Turgenev: Aateliskoti

267 s., Otava 1970

alkup. Dvorjanskoe gnezdo, 1858

suom. Ulla-Liisa Heino

Käsittelimme kirjallisuuspiirissä tänään klassikoita. Aihe oli yksi omista toivomuksistani, joten oli mielenkiintoista paitsi valita kirja luettavaksi myös kuunnella mitä muut olivat lukeneet. Valitsin luettavakseni Ivan Turgenevin teoksen Aateliskoti. Sain muutama vuosi sitten palvelutaloon muuttoa tehneeltä naapuriltani kirjoja ja niiden joukossa oli yhteisnide Turgenevin Aateliskodista ja Valkamasta, joten tässä samalla sain myös lyhennettyä oman hyllyn lukemattomien kirjojen listaa. Valkamaa en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä tehdä niin.

Aateliskoti kertoo nuoresta aatelineito Lizasta sekä hänen perheestään ja perheen tuttavapiiristä, josta löytyy monenkirjavia tyyppejä. Lisan äiti on hemmoteltu ja hitusen itsekeskeinen leskirouva, joka ilomielin viettää aikaa liehakoivien mielistelijöiden seurassa pitäen heitä mukavina ihmisinä. Tuttavapiiriin kuuluu siis parikin mielistelevää keikaria, jotka ovat epämiellyttävyydestään huolimatta harmittomia tyyppejä. Yksi tuttavapiirin keskeisimmistä hahmoista on kaukainen sukulainen Lavretski, joka on onneton, rakkaudessa pettynyt mies, johon suhtaudutaan jokseenkin alentuvasti ja jota pidetään vähän yksinkertaisena. Lavretski on tahollaan naimissa, mutta vaimo on lähtenyt toisen miehen matkaan. Puhdassydäminen Liza rakastuu Lavretskiin eikä tunne suinkaan ole yksipuolinen. Teokseen mahtuu monia yllättäviä käänteitä, jotka sanelevat niin Lizan kuin Lavretskinkin elämän suunnan.

Mielestäni Aateliskoti on selkeä, hyvin etenevä ja ennen kaikkea kiinnostava teos, jonka äärellä jaksaa istua. Minulla on aikaisemmin ollut hienoinen kammo venäläisiin klassikoihin, sillä Dostojevskin ja Tolstoin mammuttimaiset ja tylsähköt (ensimmäiseltä olen lukenut kaksi ja jälkimmäiseltä yhden) teokset ovat jotenkin saaneet minut pitämään kaikkia venäläisiä klassikoita samanlaisina, mutta nyt Turgenev kyllä onnistui muuttamaan ajatuksiani.

Mielestäni Turgenevin kerronta on selkeämpää, tasaisempaa ja hahmojen määrä on kohtuullisempi kuin aikalaistensa teoksissa. Ei ole täysin reilua vertailla Turgenevia ja hänen aikalaisiaan Dostojevskia ja Tolstoita, sillä he kirjoittivat tietyllä tapaa erityyppistä kirjallisuutta. Siitä huolimatta sanon, että minun mielestäni Turgenev ansaitsisi suurempaa huomiota, sillä Aateliskodin perusteella hänellä on paljon suurempi kyky pitää lukijan mielenkiinto yllä kuin kollegoillaan. Mielenkiinnon ylläpitämiseen auttaa varmasti jo yksinkertaisesti se, että hahmoissa on helpompi pysyä selvillä paitsi määrän myös selkeän puhuttelutyylin perusteella (eli koko ajan ei tule uusia kutsumanimiä vaan käyttöön vakiintuu yksi, joillakin kaksi nimeä).

Kiteytettynä luonnehtisin Aateliskotia kiinnostavaksi kuvaukseksi pienestä seurapiiristä, jonka elo ja olo on tasaista ja näennäisen yllätyksetöntä, mutta jonka jäsenet kuitenkin tuntevat suuriakin tunteita ja kokevat henkilökohtaisia mullistuksia. Turgenevilla näyttäisi olevan taito yllättää, mutta kuitenkin pitää kerronta maltillisena ja luoda hahmoihinsa aristokraattista vaikutelmaa osoittamalla, että he eivät julkisesti käyttäydy rahvaanomaisen hämmästyneesti. Mielestäni Aateliskodin henkilöhahmot ilmentävät hyvin heidän asemaansa.

Minä siis pidin tästä teoksesta ja haluan kyllä lukea lisääkin Turgenevia. Kun se aika koittaa, taidan aloittaa yhteisniteestä löytyvästä Valkamasta. Jossain vaiheessa haluan lukea myös Turgenevin pääteoksena pidetyn teoksen Isät ja pojat.

♠♠♠♠

Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen

325 s., WSOY 2015

kannen maalaus: Eemil Karila

 

Kun sain Yöperhosen käsiini kirjaston varausjonosta, en aluksi tohtinut aloittaa kirjan lukemista. Pyörittelin sitä käsissäni ja laskin sen aina takaisin pöydälle odottamaan vuoroaan. En tiennyt Yöperhosesta mitään muuta kuin sen mitä takakannessa kerrottiin, mutta uskalsin jo sen perusteella odottaa ainakin yhtä hengästyttävän rikasta kieltä kuin Kätilössä, joka on yksi suosikkiromaaneistani. Minua jotenkin epäilytti aloittaa tätä teosta, sillä melkein pelkäsin kokevani taas samanlaisen ravistelevan ja ylitsevyöryvän lukukokemuksen kuin Kätilö oli. Yöperhonen osoittautui mielenkiintoiseksi ja vaiherikkaaksi romaaniksi, jossa onkin tietynlaista samankaltaisuutta kuin Kätilön teemoissa. Lukukokemuksena Yöperhonen jäi kuitenkin Kätilöä latteammaksi, vaikkakin vaati myös paljon sulattelemista. Pidin kyllä tästäkin Ketun romaanista.

 

Yöperhonen on kahdessa ajassa liikkuva romaani. Se kertoo valkokenraalin tyttärestä Irgasta, joka 15-vuotiaana loikkaa rajan yli Neuvostoliittoon rakastettunsa Suenhampaan luokse 1930-luvulla. Irga odottaa Suenhampaalle lasta eikä hän olisi missään tapauksessa voinut jäädä kotikyläänsä punaisen miehen lapsi kainalossaan. Rajan takana ei odotakaan rakastetun avoin syli, vaan Irga saa syytteen maanpetoksesta ja joutuu vankileirille Vorkutaan. Toisessa aikatasossa kuvataan Lavran kylään isänsä pyynnöstä saapuneen suomalaisen Vernan vaiheita vuonna 2015. Lavran kylä on kummallinen kolhoosiaikaan jämähtänyt ikiaikaisten uskomusten värittämä kylä, joka kätkee suuria salaisuuksia.

 

Tuntuu, että en välttämättä osaa kuvata tätä teosta niin hyvin kuin se ansaitsisi tai että en osaa kertoa siitä sitä olennaista jujua, joka vei minut mukanaan. Juonellisesti tämä oli hyvin vetävä ja kaksi aikatasoa punoutuivat toisiinsa saumattomasti, mutta mielestäni etenkin tuo 1930-luvusta lähtenyt aikataso jäi jotenkin pintapuoliseksi. Irga koki ja näki vankileirillä pöyristyttäviä asioita, joista oli inhimillisyys kaukana, mutta jotenkin Irgan tuntemukset eivät ainakaan minulle lukijana välittyneet kovin hyvin. Tiedostin tapahtumat, mutta ne eivät hiipineet iholle, vaan jäivät melko etäisiksi. Irgan tunteita kyllä kuvattiin alusta asti, mutta silti ne jäivät jotenkin neutraaleiksi. Teoksen loppua kohti tilanne hieman muuttui ja tunnelmat alkoivat välittyä paremmin. Vuotta 2015 kuvaava aikataso oli koko ajan jotenkin paremmin läsnä eikä jäänyt vain tapahtumien sarjaksi.

 

Kettu on saanut mahdutettua romaaniinsa paljon kaikenlaista. Siinä on tietynlaista kantaaottavuutta ja etenkin vuoden 2015 aikatasosta on luettavissa mielenkiintoisia tulkintoja asioista, mutta niihin en nyt tässä tarkemmin mene, vaan jokainen saa tulkita asiat tavallaan. Tämä romaani kuitenkin minun nähdäkseni kätkee sisäänsä paljon sellaista, mitä ei välttämättä ihan heti huomaa.

 

Yksi tämän teoksen parhaita puolia on Katja Ketun rikas verbaliikka, jota on ilo lukea. Lupauksen kauniista kielestä antaa jo takakansi, johon on otettu lainaus teoksesta. Se on todennäköisesti yksi kauneimpia rakkaudenkuvauksia, jonka olen koskaan lukenut:

"Sinun kanssasi on niin helppo nauraa. Sinun kanssasi on hyvä kyyhöttää lempeänhikisessä pimeydessä tuoksusi sekoittuessa minun ihooni ja toisin päin. Selkovereni siinä, litilempi linnunpoikani. Minä olen kaikukoppa sinun kieltesi soida. Olet parasta mitä minussa on." 

 

♠♠♠♠

Netotška Nezvanova

Fjodor Dostojevski: Netotška Nezvanova - Nuoren naisen tarina

235 s., Minerva 2008

alkuteos ilmestyi vuonna 1849

suom. Veikko Koivumäki

Luin joskus lukiolaisena Dostojevskin ehkäpä tunnetuimman teoksen. Kyseessähän on tietysti Rikos ja rangaistus, kirja, joka mielestäni oli sangen puuduttava ja tylsä, mutta luin sen päättäväisesti yleissivistyksen nimissä. Olkoonkin, että en osannut enkä osaa vieläkään täysin ymmärtää kyseisen teoksen arvoa, syvän muistijäljen se ainakin jätti. Dostojevskin tuotanto toisaalta kiehtoo ja kiinnostaa minua, mutta toisaalta tiedän jo valmiiksi, että se ei oikein ole minun juttuni. Uskalsin kuitenkin palata Dostojevskin pariin ja ottaa luettavakseni Netotška Nezvanovan, joka alunperin oli julkaistu jatkokertomuksena ja siitä oli tarkoitus tulla nykyistä laajempi.

Netotška Nezvanova kertoo nuoresta neidosta, jonka elämä on varhaislapsuudesta lähtien ollut kurjaa. Itsekäs isäpuoli, heikkoluontoinen äiti ja alati piinaava köyhyys tekivät tytön lapsuudesta ankean, kunnes hän nousi ryysyistä rikkauksiin molempien vanhempiensa kuoltua. Varakas ruhtinas otti hänet kasvatikseen, mutta lopulta Netotska muutti toiseen perheeseen. Kummassakaan perheessä Netotskan elämä ei ollut vaivattoman helppoa ja huoletonta, mutta selkeästi parempaa kuin lapsuudessa.

Tässä teoksessa todella näkyy psykologisen pohdiskeleva ote, jonka on sanottu olevan Dostojevskin teoksille tyypillistä. Henkilöhahmojen psyyke on erityisen tarkastelun alla, ulkoiset puitteet eivät mielestäni ole niinkään ratkaisevia. Dostojevski kuvaa ihmismieltä melkoisen tarkasti, mutta mielestäni kyllä välillä hieman turhan yliampuvasti. Ja suoraan sanoen en aina oikein edes ymmärtänyt, että mitä nyt taas tapahtuu. Tapahtumien kulku oli jotenkin erikoinen, sillä yhtäkkiä saattoi tapahtua jotain ilman sen kummempia selityksiä. Ymmärrykseni vajavaisuudesta huolimatta Dostojevskin esiin piirtämät luonteenlaadut ja persoonallisuudet olivat melkoisen mieleenpainuvia.

Netotškan tarina katkeaa äkisti, sillä teoksen lopussa päähenkilö on vasta 17-vuotias. Alunperin Dostojevski teki kuin tekikin tästä laajemman jatkokertomuksen, mutta viimeisimmät osat eivät ole säilyneet. Olisi mielenkiintoista tietää, miten tämän nuoren naisen tarina jatkui, sillä teoksen loppu on todella mielenkiintoisen avoin, kuin vastauksia vailla. Muutenkin teos oli melkoisen mielenkiintoinen ainakin Rikos ja rangaistukseen verrattuna, vaikkakin keskittyminen välillä herpaantui liiallisen psykologisen höpötyksen vuoksi. Kokonaisuutena kuitenkin ihan toimiva teos. Tästä voisi jonkun olla helppo aloittaa Dostojevskin tuotantoon tutustuminen, sillä onhan tämä varmasti paljon kevyemmin sulateltavissa kuin laajemmat romaanit.

♠♠♠

Me, Keisarinna

Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna

576 s., Otava 2013

kannessa kuva F. Rokotovin öljymaalauksesta

Olen viimeisimmät illat viettänyt sangen intensiivisesti Venäjän keisarinna Katariina II seurassa, sillä välittömästi aloitettuani Laila Hirvisaaren uutuusromaanin Me, Keisarinna, se imaisi minut otteeseensa täysin. Tämä kirja on yksi eniten odottamistani syksyn uutuuksista, sillä kuten olen useaan otteeseen tuonut täällä blogissani esille, Laila Hirvisaari on yksi suosikkikirjailijoistani.

Me, Keisarinna on jatkoa teokselle Minä, Katariina. Se jatkaa tarinaa oikeastaan siitä mihin edellinen osa jäi, mutta erilaista tälle kirjalle on se, että tarina ei etene niin kronologisesti kuin ensimmäisessä osassa. Minusta tuntuu hieman siltä, että Hirvisaari on lähtenyt kokeilemaan hieman erilaista kerrontatyyliä, sillä hän liikuttelee tarinaa ajassa edestakaisin hyvin tiheään tahtiin. Ratkaisu on toteutettu sangen onnistuneesti, mutta minun on pakko tunnustaa, että en aina pysynyt selvillä siitä, mitä milloinkin oli tapahtunut eli en osannut sijoittaa tapahtumia aikaan. Olisin kaivannut selkeämpiä siirtymiä, kuten edellisessä osassa oli.

Tarina kertaa Katariinan vaiheita koko hänen hallituskaudeltaan eli ikävuosien 33-67 väliltä. Kerronta on erilaista myös siinä suhteessa, että nyt Katariina ei vain kertaa elämäänsä ylikamariherralleen Leon August Denikille, vaan myös tavallaan puhuu niistä itsekseen. Vaikka Katariina onkin päähenkilö, nyt hänen lähipiirinsä vaiheet nousevat entistä enemmän esiin monella tapaa. Se on hyvä asia, sillä tapahtumista saatava kuva on monipuolisuudessaan sellainen, joka auttaa lukijaa ymmärtämään myös päähenkilön toimintaa eri tavoilla.

Siinä missä edellinen osa käsitteli vahvasti naisen alamaisuutta aviomieheensä nähden sekä synnyttäjän roolia, tässä teoksessa pääosassa on vahva nainen, jolla ikääntyneenäkin on oikeus naiseuteen ja rakkauteen. Yksinvaltiaan henkilökohtaisen elämän ohella myös hänen hallitsijana tekemänsä ratkaisut ovat nyt suurennuslasin alla ja kirja käsittelee naiseuden ohella myös katumusta tehdyistä teoista. Katumukseen liittyy tietysti vahvasti moraaliset seikat, ja mielestäni oli hyvin mielenkiintoista lukea Venäjän vaiheista sotien värittämällä 1700-luvulla itsevaltaisen hallitsijan näkökulman kautta.

Mielestäni Hirvisaari onnistuu jälleen luomaan mielenkiintoista historiallista ajankuvaa, jonka juoni pitää lukijan otteessaan. Ihan tämä ei edellisen osan tasolle yltänyt erityisesti tuon ajassa siirtyilyn vuoksi, mutta aika lähelle kumminkin!

♠♠♠♠+

Viktoria

Laila Hirvisaari: Viktoria

560 s., Otava 1997

kansi: Kari Piippo

Sain vihdoin luetuksi loppuun Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Sonja -sarjan viimeisen osan, joka on ollut minulla kesken jo jonkin aikaa. Välillä oli kuitenkin pakko lukea Enni Mustosen Paimentyttö, koska pikalainan eräpäivä lähestyi. Sonja -sarjan viimeinen osa kantaa päähenkilönsä mukaan nimeä Viktoria.

Päähenkilö siis vaihtuu Sonjasta Viktoriaan, Irina ja David Hopkinsin eli Sonjan entisen palvelijoiden tyttäreen. Sonja tuntee olevansa kuolemaisillaan, vaikka näennäisesti hän toipuukin vakavasta onnettomuudesta, joka kohtasi häntä sarjan edellisessä osassa. Henkinen kantti on kuitenkin heikko ja Sonja luopuu elämästään pala palalta. Samaan aikaan Venäjällä kuohuu, kun bolsevikit saavat entistä enemmän kannattajia eikä kukaan aatelinen ole enää turvassa. Sonja testamenttaa omistamansa Obvodnyin orpokodin ja Viktoria-kodin Viktoria Hopkinsille, joka on sairaanhoitajatar ja jonka Sonja on tuntenut aina. Viktoria saapuu Venäjälle, mutta pian käy selväksi, että englannittaren turvallisuus on epävakaalla tolalla. Tyttö kuitenkin lykkää lähtöään koko ajan, sillä hän tuntee olevansa Sonjalle velkaa. Lopuksi alkaa olla jo liian myöhäistä lähteä, kun rajat sulkeutuvat.

Hirvisaari suorittaa päähenkilön vaihdon sangen taitavasti, vaikka hieman jäin kyllä kaipaamaan Sonjan muistelmatyylistä kerrontaa. Viktorian tarina on hyvin erilainen kuin Sonjan, mutta on mielenkiintoista lukea bolsevikkien pelossa elävien ihmisten maailmasta ja tuon ajan Venäjästä, kun tsaariperhe ja lähes koko Romanovien suku kitkettiin juurineen pois. Yleensä puhutaan vain tsaariperheeseen kohdistuneesta mielivallasta ja tavallisten ihmisten elämät unohdetaan: millaista oli yrittää olla herättämättä epäilyksiä, mistä sai ruokaa, keneen saattoi luottaa? On hienoa, että Hirvisaari on ottanut tämän harvinaisemman näkökulman.

Viktoriassa paljastuu monia salaisuuksia, joita Sonja varjeli elämänsä aikana ja jotka vaikuttavat ihmisiin edelleen. Jotkut salaisuudet olivat aika yllättäviä, toiset eivät niinkään. Jotkut salaisuuksista tuntuivat aika epäuskottavilta ottaen huomioon edellisten osien tapahtumat, sillä ei tuntunut todennäköiseltä, että ihmiset olisivat todella tehneet ja toimineet niin, kun heidän välillään oli jotain salaperäistä. Toisaalta Hirvisaari hakee hyvin tukea ja viitteitä edellisten osien tietyistä kohdista tai tapahtumista asioiden nyt saamille käänteille, joten lukijalle ei jää pelkkää mustaa aukkoa kaiken kohdalle.

Viktoria on hahmona mielestäni sangen naiivi ja lapsellinen, Sonja tuntui paljon vahvemmalta ja mieleenpainuvammalta persoonalta. Viktorian kuulemat salaisuudet eivät tunnu heilauttavan häntä mitenkään ja hän tuntuu hyväksyvän kaiken mukisematta. En usko, että tällaisten asioiden kohdalla ymmärtämys olisi ihan niin suurta kuin tässä kirjassa on kuvattu. Muuten Viktoria on onnistuneesti rakennettu hahmo, koska hänellä on historia jo aikaisemmissa osissa ja nyt hahmon kautta saadaan tuotua esiin monia bolsevikkivallan piirteitä.

Kirjan epilogi on mieleenpainuva, vaikka sen alun kerrontatyyli on mielestäni huono tai jotenkin typerä, mutta se asia kyllä paikkaantuu. Epilogi on yllättävä ja toimiva, se todella kruunaa tämän sarjan, joka on kokonaisuutena onnistunut pienistä epätarkkuuksista ja epäuskottavuuksista huolimatta. Sonjan tarinaa on ollut mielenkiintoista seurata ja olen jälleen nauttinut matkastani Hirvisaaren historiallisen romaanisarjan läpi.

♠♠♠♠

Jälkisanoissaan Hirvisaari kirjoittaa tämän sarjan todellisuuspohjasta, mutta  sanoo jättävänsä omaan tietoonsa mikä kaikki on oikeasti totta ja mikä ei. Hän kuitenkin paljastaa edes jotakin, mikä on hyvä asia. Hirvisaari sanoo, että "tämä on minun totuuteni, näin tapahtui". Kirjailijalle suotakoon luomisen vapaus, vaikka haluaisin tietää enemmän sarjan todellisuuspohjasta ja Sonja Orbelianin elämästä.

Satakielimetsä

Laila Hietamies: Satakielimetsä

511 s., Otava 1996

kansi: Kari Piippo

Sain juuri luettua Laila Hirvisaaren Sonja -sarjan neljännen eli toiseksi viimeisen osan. Tämä kirja oli jotakin ihan muuta kuin olin odottanut. Se ei ollut sitä mihin olen tottunut Laila Hirvisaaren kirjoissa, sillä ensimmäistä kertaa huomasin kuvaan astuneen epäuskottavuuden. Hirvisaaren kirjojen suola ja sokeri ovat olleet niiden uskottavuus ja aitous, joten olen hieman pettynyt tähän teokseen.

Satakielimetsä kertoo Sonja Orbelianin elämästä ja koko Venäjän tilanteesta vuosina 1913-1916. Kuten nykyään tiedämme, tuolloin oli jo selkeästi nähtävillä tsaarinvallan heikkenemisen merkit. Se tuodaan myös tässä kirjassa selkeästi esiin paitsi tapahtumien myös asenteiden kuvauksessa ja pidän edelleen hyvin uskottavana tämän historiallisen ajanjakson kuvausta. Epäuskottavuus piilee Sonjan oman elämän käänteissä, sillä paljastuva suuri salaisuus on niin jotenkin yllättävä ja shokeeraava, että sellaista on vaikea sulattaa noin vain.  Tämä salaisuus on oikeasti todella epäuskottava, ei sellaista voisi oikeasti tapahtua ainakaan minun mielestäni. Salaisuuden paljastuminen muuttaa monia asioita ja samalla koko päähenkilön elämää. Sonja vaipuu aluksi synkkyyteen ja itsesääliin, mutta lopuksi päättää unohtaa koko asian miltei täysin. En ymmärrä ensinkään, että miten sellaisen asian unohtaminen ja mielenrauhan saavuttaminen niin pian voisi olla mahdollista. Tietysti toiset ovat lujia, mutta kumminkin!

Se mistä olen erityisen iloinen tässä kirjassa, on se, että Hirvisaari hieman korjaa Myrskypilvissä esiintyneitä virheitä tai ristiriitoja ja selittää ne paremmin auki. Ilman tuota suurta salaisuutta tämä kirja olisi siis melko mainio teos ja onkin sääli, että epäuskottavuus tietyissä asioissa vaikuttaa kovasti koko lukuelämykseen. Odotan mielenkiinnolla sarjan viimeisen osan lukemista, sillä aivan kaikki vaietut asiat eivät tässäkään osassa tulleet vielä sanotuiksi. Toivottavasti viimeinen osa tyydyttää uteliaisuuteni uskottavammin kuin Satakielimetsä.

♠♠♠

Myrskypilvet

Laila Hietamies: Myrskypilvet

464 s., Otava 1995

kansi: Kari Piippo

Luin toukokuun puolivälissä kaksi ensimmäistä osaa Laila Hietamiehen Sonja -sarjasta. Valkoakaasioiden arvioon kirjoitin, että toivoisin pääseväni pian lainaamaan seuraavan osan kirjastosta. Niin teinkin, mutta kirjan kumminkin luin vasta nyt. Myrskypilvet on Sonjaa ja Valkoakaasioita tummasävyisempi teos, vaikka sanoinkin jo Valkoakaasioitakin melko tummasävyiseksi.

Myrskypilvet sijoittuu 1900-luvun alkuun, vuosiin 1903-1906. Historiaa edes jonkin verran tuntevat tietävät, että tuo aika oli Venäjällä melkoisen kuohunnan aikaa: keisarin yksinvaltiutta alettiin vastustaa, kansa alkoi vaatia oikeuksia ja maa kävi lyhyen mutta vaativan sodan Japania vastaan. Myrskypilvien pääosassa on ruhtinatar Sonja Orbeliani, joka palaa Venäjälle useiden vuosien jälkeen. Rakastettunsa kuoleman jälkeen hän asui vuosikausia Nizzassa ja nyt Venäjälle palattuaan hän näkee hyvin selvästi, miten maa on muutamassa vuodessa muuttunut paljon epävakaisemmaksi ja räjähdysherkemmäksi kuin milloinkaan aikaisemmin.

Myrskypilvet on jossain määrin jopa ahdistava teos, sillä sota, turvattomuus ja jatkuva epävarmuus sekä keisarin kyvyttömyys nähdä ongelmia on kuvattu hyvin aidosti. On mielenkiintoista lukea venäläistä (fiktiivistä) näkökulmaa Japanin sotaan sekä siihen, mitä tuo aika käytännössä tarkoitti Venäjälle: koulun historiantunneilla kun tuota aihetta oikeastaan vain sivutaan Suomen näkökulmasta. Hietamiehen romaani avasi silmäni näkemään tuon ajan muultakin kuin vain Suomen kantilta. Hän luo oivallisesti jännitettä ja Sonjan oman elämän salaisuus herättelee lukijan uteliaisuutta. Sitä Hietamies ei kuitenkaan paljasta vielä tässä osassa, joten jännityksellä odotan seuraavan osan lukemista.

Minun on poikkeuksellisesti pakko kritisoida Hietamiehen tekstiä haparoinnista. Lauserakenteet ovat välillä todella kömpelöitä, välillä teksti taas soljuu vaivatta eteenpäin. Samoin tekstistä löytyneet kirjoitusvirheet pomppasivat silmilleni, mutta se kyllä saattaa johtua tekstin ajoittaisesta kömpelyydestäkin. Sisällössä ei ole mitään vikaa, ilmaisussa sen sijaan on. Samoin huomasin hienoisia ristiriitoja aikaisempien kirjojen sisältöön, joitakin pieni lipsahduksia vain, mutta kyllä ne kumminkin huomasi. Ikinä ennemmin en muista moiseen hänen kirjoissaan törmänneeni, joten siinä suhteessa olen hieman pettynyt.

Jos teitä kiinnostaa lukea venäläistä näkökulmaa sijoittuen 1900-luvun alkuun ja käsitellen poliittisia oloja, niin harkitkaa ihmeessä tämän teoksen lukemista. Suosittelen kumminkin lukemaan Sonjan ja Valkoakaasiat ensin.

♠♠♠♠

Valkoakaasiat

Laila Hietamies: Valkoakaasiat

495 s., Otava 1994

kansi: Kari Piippo

Innostuin Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Sonjasta niin, että pakkohan oli heti käydä lainaamassa sarjan seuraava osa kirjastosta. Luin tämän lähes yhtä suurella innolla kuin Sonjan ja nyt toivon, että pääsisin pian lainaamaan seuraavan osan luettavaksi. Olen pitänyt Hirvisaaren teoksista jo heti ensimmäisen luettuani ja tämäkään  kirja ei muodosta poikkeusta. Havahduin pari päivää sitten ihmettelemään sitä, että Hirvisaaren tuotanto iskee minuun todella hyvin, vaikka yleensä kaihdan kaikkia järkälekirjoja. Minä jopa vastasin yhteen kysymykseen taannoin, että keskimittainen kirja on mieleeni enemmän kuin järkäle, mutta Hirvisaaripa tekee siinä poikkeuksen! :D

Valkoakaasiat on siis Sonjan jatko-osa, joka on huomattavasti edeltäjäänsä tummasävyisempi ja surullisempi. Siitä voi jo lukea ennusmerkkejä tulevista historian vaiheista, mutta pääosassa on kuitenkin Sonjan oma elämä ja siinä tapahtuvat suuret myllerrykset. Sonja Orbeliani viettää melko huoletonta elämää hovineitona, mutta sitten suru ja murhe muuttavat hänen elämäänsä: äidin vakava selkäsairaus on todettu tuberkuloosin aiheuttamaksi ja pian Sonja itsekin sairastuu vakavasti. Hän löytää rakkauden miehestä, joka myös painii saman sairauden kanssa, mutta etiketti ja yleinen mielipide sanelee heidän tarinaansa eikä rakkaus pääse palamaan täydellä liekillä. Sonjan vaiheiden mukana seurataan kiinteästi keisariperheen elämää, Nikolai II valtaanastumista ja tuon ajan yhteiskunnallista murrosta ja myllerrystä.

Tämä kirja on jokseenkin ennalta-arvattava verrattuna Sonjaan, mutta se ei oikeastaan haittaa yhtään, koska pieniä yllätysjuttujakin löytyy. Kerronta on sujuvaa ja historiallisesti asiantuntevaa, Hirvisaari ei kikkaile turhia. Kirja etenee tasaisesti pohjaten edelliseen osaan, mutta toimii myös itsenäisenä teoksena. Hieman häiritsi se, että joihin edellisen osan tapahtumiin viitattiin siten kuin ne olisivat tapahtuneet hieman eri tavalla kuin ensimmäisessä osassa kuvattiin. Tässä kirjassa on edelleen minäkertojana Sonja itse ja lukija pääsee edelleen lukemaan "Sonjan omaa tekstiä".

Kuten sanoin, tämä on tummasävyisempi ja surullisempi kuin edeltävä osa, jotenkin painostava ja ahdistava. Tuntuu kuin koko ajan myrskypilvet leijuisivat Sonja Orbelianin ja koko Venäjän yllä. Sonjan sairastuminen, masentuneisuus ja äidin vakava sairaus tuovat ahdistavia vivahteita tarinaan, samoin kuin myös rakkaussuhteessa ilmenevät ongelmat. On jotenkin kamala lukea tarinaa, jossa koko ajan joku sanelee päähenkilölle miten hänen pitää toimia ja hän ei voi rikkoa kehoitusta (käskyä) vastaan. Kun ihmiset puuttuvat jopa rakkauselämään, muuttuu kaikki vielä ikävämmäksi. En nyt sano, että tämä olisi kamala kirja ja niin edelleen, sillä nämä tuntemuksethan ovat hyvä merkki: Hirvisaari on onnistunut kerronnassaan niin hyvin, että päähenkilön tuntemukset välittyvät lukijalle saakka hyvin aidosti.

Kaiken kaikkiaan tämä teos on siis sangen onnistunut paketti, mutta jotenkin tuo synkkyys ja jatkuvat vastoinkäymiset saavat minut hieman kavahtamaan. Tämä teos ei ollut myöskään yhtä mielenkiintoinen ja vetävä kuin edellinen osa, mutta hieno jatko sarjalle kuitenkin. Kirja loppuu sellaiseen kohtaan, että kaikki jää hieman avoimeksi, joten pakkopakko päästä pian ottamaan selvää, että miten lopulta käy.

♠♠♠♠

Sonja

Laila Hietamies: Sonja

463 s., Otava 1993

Sain tänään luetuksi yhden Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) historiallisen romaanisarjan avauksen, Sonjan, jonka mukaan sarjakin on nimetty. Ajattelin aluksi kirjoittaa tästä vasta huomenna, mutta sitten hoksasin, että nythän on Sonjan nimipäivä, joten tämä päivä on hyvä kirjoittaa tästä kirjasta!

Sonja kertoo Orbelianin ruhtinassuvun tyttärestä Sonjasta eli Sofia Dmitrijevnasta minäkertojamuodossa. Sonja on kapinallinen, joka jo pikkutyttönä uhmaa aatelistyttöjen tiukkoja kasvatusnormeja ja toimii oman päänsä mukaan. Hänestä kasvaa voimakastahtoinen aikuinen nainen, joka oppii näkemään asioita eri kanteilta, vaikka yksi asia ei muutukaan: hän on yhtä taipumaton kuin ennenkin. Kirja sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle Pietariin ja perheen kotikartanoon Inkerinmaalle. Belaja Roza on Sonjan turvasatama Pietarin melskeen rinnalla.

Kirjan kertoja siis on Sonja itse ja tapahtumat tulevat esiin takaumamaisesti, sillä Sonja on kirjoittanut tarinansa ylös. Lukija ikäänkuin lukee Sonjan omaa tekstiä, mikä on mielestäni kerronnallisesti onnistunut valinta. Minäkertojan käyttäminen auttaa pääsemään paremmin päähenkilön elämään mukaan, se kuvaa asioita selkeästi jostakin tietystä näkövinkkelistä ja luo sitä kautta omanlaisensa tunnelman koko kirjalle.

Sonja Orbeliani on todellisuudessa elänyt henkilö, yhden Venäjän vanhimman suvun edustaja. En tiedä kuinka suuri osa tästä teoksesta on tosipohjaista ja kuinka paljon on kirjailijan oman mielikuvituksen tuotetta, mutta tämä teos on juoneltaan kyllä mielenkiintoinen ja vetävä. Hirvisaarella on kyllä todellakin taito kirjoittaa laadukasta ja mielenkiintoista historiallista draamaa, joka tuntuu aidolta ja uskottavalta. Kirjassa vilahtelevat myös meille suomalaisille tutut henkilöt paroni Mannerheimista keisari Aleksanteri II:een ja III:teen.

Tässä kirjassa yksi erityisen hyvä asia on se miten tarkkaan Hirvisaari kuvaa hovielämän sääntöjä ja aatelissäädyltä vaadittuja asioita. Hän ei tuo niitä esille erillisinä osina vaan upottaa ne taitavasti juoneen. Välillä oikein heräsi ajattelemaan, että niin todellakin, kyllä se vain olikin ihan oikeasti vaativaa ja tarkkaa ihan kuin jatkuvan suurennuslasin alla olisi. Mielenkiintoista on myös se miten lapsista tehtiin aikuisia todella varhain ja heiltä vaadittiin jo pienenä paljon sellaista, mitä oikeastaan pitäisi vaatia vain aikuiselta. Samaten aikuista naista kuitenkin kohdeltiin kuin lasta. Sääntöjen ja tapojen ristiriitaisuudet tulevat tässä teoksessa hyvin esille ja minäkertojan kapina täydentää niitä hyvin.

Laila Hirvisaari lukeutuu suosikkikirjailijoihini, joten minun on aika vaikea löytää tästä kirjasta yhtäkään moitteen sanaa. Ehkä ainut pieni miinus on tiettyjen asioiden sivuuttaminen ja palaaminen niihin myöhemmin, siis pientä polvelevuutta juonellisesti on. Minä kuitenkin pidin tästä kirjasta todella paljon, tämä on hyvä avaus sarjalle ja onhan tämä voittanut Lukijan  Finlandiankin ilmestymisvuonnaan. Laadukas kirja kaikin puolin, oikein onnistunut ja taattua Hirvisaarta. Piti oikein tänään käydä kirjastossa töiden jälkeen lainaamassa tälle kirjalle jatkoa, jotta saan heti jatkaa sarjan lukemista. Arvosanan antaminen on nyt kovin vaikeaa, kun täysiä pisteitä tämä ei ihan ansaitse ja silti tässä ei ole juuri mitään moitittavaa.

♠♠♠♠½

Pietarilaisnovelleja

Nikolai Gogol: Pietarilaisnovelleja

124 s., Otava 1972

suom. Esa Adrian

sis. novellit Nenä (1836), Päällystakki (1842) ja Hullun päiväkirja (1835)

Meidän pitää koulua varten lukea Nikolai Gogolin novelli Nenä, mutta päätin sitten lukea nämä kaikki tästä painoksesta löytyvät novellit kerralla. Olen positiivisesti yllättynyt näistä novelleista, vaikka ensimmäinen niistä onkin perin vaikeaselkoinen eikä siitä tunnu löytyvän kunnon syy-seuraussuhdetta. Yllätyksen aiheutti se, että kerrankin löytyy luettavaksi venäläistä kirjallisuutta, jossa lauseet eivät ole tuhottoman pitkiä eikä henkilöhahmojen määrä aiheuta harmaita hiuksia lukuisine eri nimineen per henkilö. Toki novelli on erilainen kirjallinen teos kuin laaja romaani, mutta kumminkin. Mainittakoon vielä, että en voi ilmoittaa novellien alkuperäisiä nimiä, koska en löytänyt niitä mistään.

Näille kaikille kolmelle novellille on yhteistä omanlaisensa hulluus tai oikeammin omalaatuisuus, niissä ei välttämättä ole kauheasti päätä eikä häntää, vaikkakin etenkin Päällystakissa juonen kulku on selkeää ja helposti ymmärrettävää syy-seuraussuhteen kannalta. Nenän juonen kehitys tuntuu olevan lähinnä "hups, päädyin tähän, hmm, parempi lopettaa nyt". Hullun päiväkirja sen sijaan kehittyy nimensä mukaisesti melko hulluksi yhtäkkiä, tosin siinäkin on jonkinlainen aavistus siitä miksi mitäkin tapahtuu ja sitä on helppo seurata. Oikeastaan näitä kaikkia on helppo seurata, vaikka Nenän syvin tarkoitus tuntuu jäävän hieman hämärän peittoon.

Näistä kolmesta novellista huokuu yhteiskunnallisen epätasa-arvoisuuden arvostelu ja tietynlainen kapinointi. Kuten suomentaja Esa Adrian toteaa, tuon ajan Venäjällä alkoi syntyä demokratian kaipuuta, joka heijastuu myös Gogolin novelleihin. Gogol on muutenkin luonut omanlaisensa ajankuvan 1800-luvun alkupuoliskon Venäjästä, johon myös Suomi kuului. Pietari säätyeroineen, virastoineen ja byrokratioineen on hänen novelliensa keskiössä ja hän kuvaa niitä haaveita, jotka ajavat ihmisen epätoivon partaalle saavuttamattomuudessaan.

Minulle jäi jotenkin hyvin positiivinen olo näistä novelleista siinä mielessä, että löysin kirjailijan, jonka tuotantoon voisin haluta tutustua vielä laajemminkin. Näissä on ajatusta ja hulluttelevuutta, näitä novelleja lukee oikein sujuvasti ja mielenkiinnolla. Myös suomennos on onnistunutta. En oikein tiedä mitä antaisin tälle kokoelmalle pisteiksi, sillä ihan täysin nämä eivät kuitenkaan vakuuttaneet tai aiheuttaneet "wow!" -efektiä. Tämä lienee aika lähellä oikeaa:

♠♠♠½

Neljä kertaa Tsehov

Tsehov, Anton: Lokki. Vanja-eno. Kolme sisarta. Kirsikkatarha.

312 s., Otava 1999

suom. Martti Anhava

alkup. Tsaika (1896), Djadja Vanja (1899?), Tri sestry (1901), Visnjovyi sad (1904)

Urakka on takana ja olo on kuin väsyneellä olympiavoittajalla. Selvisinpäs. En ymmärrä miksi Anton Tsehovin näytelmiä niin kehutaan, sillä minä en osaa arvostaa niitä. Jotenkin kaikki lukemani venäläinen kirjallisuus on ollut jotakin sellaista, etten ymmärrä mistä sille niin suuri kunnioitus tulee. Tämän näytelmien yhteisniteen halusin lukea, koska ajattelin näiden näytelmien tuntemisen olevan hyödyksi yleissivistyksen kannalta.

Ihan pakko on sanoa, että en löytänyt Lokista ja Kirsikkatarhasta mitään komediallisia piirteitä, mutta komedioita ne nyt kumminkin ovat olevinaan. Kirsikkatarha on kuitenkin mielestäni paras näistä näytelmistä. Kaikkia näytelmiä vaivaa jo ensimmäiseksi henkilöhahmojen runsaus. Moni varmaan tietääkin, että venäläisillä on usein lempinimiä ja heitä kutsutaan useilla eri nimillä. Se vaikeuttaa huomattavasti näidenkin näytelmien seuraamista, kun joutuu muistelemaan, että kuka kukin olikaan. Näytelmät ovat mielestäni epäuskottavia juoneltaan ja joiltakin osin jopa tönkköjä. Hahmojen käytös on välillä omituista.

Takakannen teksti on mielestäni liioiteltua: "Tsehovilainen suru kauneuden katoamisesta, rakastamisen vaikeus ja henkilöiden avuttomuus kouraisevat yhä syvältä.". Minua näytelmät eivät liikuttaneet tippaakaan, enkä löytänyt sieltä kovin paljon surua kauneuden katoamisestakaan. No, makunsa kullakin.

Yhteisniteestä lienee vielä paikallaan mainita, että kaikki näytelmät on suomennettu Neuvostoliitossa vuonna 1980 julkaistujen painosten perusteella: näin ollen suomennosta ei ole tehty alkuperäisteoksista.

♠

Minä, Katariina

Hirvisaari, L.: Minä, Katariina
601 s., Otava 2011

kannessa kuva A. Andropovin maalauksesta

Sain vanhemmiltani joululahjaksi Laila Hirvisaaren Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleen teoksen "Minä, Katariina". Ahmin sen jo kolmessa päivässä läpi, sillä teos on todella mainio ja pitää hyvin otteessaan. Hirvisaari on yksi lempikirjailijoistani, pidän kovasti hänen tyylistään. Hän saa helposti vangittua tiiviitä tunnelmakuvia pieniinkin yksityiskohtiin sekä hänen henkilöhahmonsa ovat aina jotenkin intensiivisiä ja monisyisiä. "Minä, Katariina" täytti odotukseni loistavasti enkä ollenkaan ihmettele sen Finlandia-palkintoehdokkuutta.

Teos kertoo Venäjän keisarinna Katariina II ja hänen tiestään hallitsijaksi. Tarina etenee Katariinan eli alkujaan Sophie Auguste Frederike Anhalt-Zerbstin lapsuudesta hänen vanhuutensa päiviin, jolloin hän loukkaantuu portaissa ja päättää purkaa elämäntarinansa totuudenmukaisena ystävälleen, kamariherra Leonille.

Venäjälle muuttaessaan Katariina, tuleva suuriruhtinatar, on vasta 14-vuotias. Mukaansa hän saa etäisen äitinsä sekä muutamia palvelijoita, mukaan lukien uskotut ystävänsä Fannyn, Alexandran ja Leonin. Tie uudessa kotimaassa ei ole ruusuinen. Hänen äitinsä paljastuu Saksan vakoojaksi, mikä uhkaa koko naimakauppaa; Katariinaa ei ole vielä vihitty Pietarin kanssa. Keisarinna Elisabeth on kylmä ja etäinen, jopa julma nainen. Hän tahtoo hoville vain kruununperijän ja hallita kaikkea ympärillään olevaa. Hovi on ulkoisesti loistava, ja juuri se luo kontrastia hovin sisäiselle julmuudelle, kylmyydelle ja turmeltuneisuudelle. Teos kuvaa hyvin Katariinan olemista kahden tulen välissä, sitä miten hän ikävöi taakse jäänyttä, mutta kuitenkin hänellä on valtava halu päästä keisarinnaksi aikanaan, joten hänen on kestettävä.

Vaikka Katariina tuntuukin tuottavan pettymyksen hoville, Pietari tuottaa pettymyksen Katariinalle: mies on yksinkertainen, peseytymistä kammoava ja tinasotilasleikkejään rakastava pösilö, joka ei kykene rakastelemaan vaimonsa kanssa. Syyt vieritetään Katariinan niskoille, hänenhän pitäisi herättää miehessään himoa! Lopulta Katariina tulee raskaaksi hoviherralle ja saa hänen kanssaan lapsen, tulevan keisarin Paavalin. Elisabeth vie lapsen julmasti itselleen eikä anna äidin tavata lastaan. Samoin käy Katariinan toisen lapsen, Annan, kohdalla. Kun pikkuinen kuolee, alkaa Katariinan ja keisarinna Elisabethin hienoinen lähentyminen: Pietari on puolihullu preussilaisuuden ihannoija, sen keisarinnakin on nyt tajunnut. Pietari aikoo valtaan tullessaan liittää Venäjän Saksan alamaaksi. Se täytyy estää. Elisabeth antaa Katariinalle testamentin siitä, miten tehtään vallankaappaus.

Kun Elisabeth sitten kuolee, ei vallankaappusta voi heti suorittaa, sillä Katariina on raskaana. Hänen kolmas lapsensa syntyy salaisesti ja annetaan kasvatettavaksi Leonille ja Alexandralle. Jännitys tiivistyy, kun tapahtumat alkavat edetä nopein harppauksin vallankaappauksen aikaan; nyt Venäjällä on yksinvaltias keisarinna Katariina, ja Pietari toimitetaan vankilaan.

"Minä, Katariina" kuvaa paitsi millaista juonittelua ja manipulointia hovielämä on ollut, myös naisten aseman ikiaikaisia teemoja, kuten miehensä alamaisuutta ja synnyttäjän roolia, josta on vasta nykypäivänä alettu kunnolla irtautua. Teos myös herättää ajattelemaan, että yksinvaltiaallakin on tunteita, kipeitä salaisuuksia ja pelkoa, vaikka julkisesti hän olisikin vahva persoona. Menneisyyden varjot seuraavat Katariinaakin.

Itse pidin teoksesta kovasti jo ensiksi sen historiaan liittyvän miljöön vuoksi, mutta myös siksi, että se kertoo rohkeasti ja kaunistelematta oman totuutensa. Kaikki ei ole historiallisesti täysin tarkkaa, mutta silti kirjassa piilee oma totuuden siemenensä; kaikki me olemme kuitenkin vain ihmisiä yhteiskunnallisesta asemastamme riippumatta. Hirvisaarella on asiantunteva ote, joten teoksessa on helppo pysyä mukana ja tarina etenee kronologisesti. Aluksi teos oli kyllä hieman hidastempoinen kuvatessaan aikaa ennen Venäjälle muuttoa, mutta kun päästiin itse asiaan, taipaleeseen keisarinnaksi, tarina elävöityi huomattavasti. Kuvailu on rikasta, mutta kuitenkin mielikuvitukselle tilaa jättävää. Kirja tulkitsee asioita, mutta myös tuo esiin kyseenalaistusta tulkintoja kohtaan Leonin ja Katariinan keskustellessa.

Annan Laila Hirvisaaren teokselle "Minä, Katariina" arvosanaksi 4,5/5. Hidastempoisuus alussa ei haittaa, kun tarinaan pääsee täysin sisälle ja se alkaa avata ovensa hovimaailman salaisuuksiin. Kuitenkaan en voi antaa täysiä pisteitä, sillä vaikka kirja paneutuukin Katariinan elämään, jotenkin tuntuu, että välillä vaiheet jäävät ehkä hieman pintapuolisiksi. Vaikka moitinkin alun hidastempoisuutta, niin kuitenkin joissakin kohdissa tarina etenee melkein liiankin nopeasti, asioista olisi voinut kertoa ehkä hieman laajemminkin. Teoksen luoma yleiskuva ei kuitenkaan rikkoonnu näiden puutteiden vuoksi.

♠♠♠♠½