Sami Perttilä ja Esa Kero: Autiotalo
? s., TYT multikustannus 2008
Jep, minä täällä taas! Blogini on vaipunut jonkinlaiseen talvihorrokseen: ensimmäinen kirjapostaus vasta 18. päivä kuluvaa kuuta! Huh. Olen kyllä lukenut koko ajan, vaikken oikein mitään valmiiksi asti. Ensimmäinen tässä kuussa kokonaan lukemani kirja on Sami Perttilän ja Esa Keron valokuvateos autiotaloista.
Autiotalot ovat aina kiehtoneet minua, sillä ne sisältävät usein käsittämättömän määrän historiaa, muistoja, kokemuksia ja tapahtumia, joita kukaan ei enää muista. Talo vain yksin on jäänyt muistuttamaan siitä, että tässä on joku joskus elänyt elämäänsä. Autiotalot herättävät mielikuvitukseni ja alan pohtimaan keitä talossa on asunut, milloin se on rakennettu, millaisia ihmisiä asukkaat ovat olleet, mikä heidän kohtalonsa oli ja miksi talo on jäänyt tyhjilleen. Mitä kaikkea seinät meille kertoisivatkaan, jos osaisivat puhua! Autiotalot rappeutuneessa romanttisuudessaan vetoavat minuun kovasti, joten tämä teos Autiotalo oli minulle oikein osuva kirja.
Sami Perttilän valokuvat ovat tunnelmaltaan hieman kauhuelokuvamaisen odottavia. Hän on ottanut kuvansa hämärän aikaan ja tehostanut vaikutelmia erivärisillä valoilla. Kuvia katselee mielellään viipyillen ja itse ainakin aloin useampaan otteeseen pohtimaan, että miksi jokin upeannäköinen huvila on jäänyt tyhjilleen rapistumaan. Valitettavasti ihmisillä on taipumusta pitää suvun historiasta kiinni hieman väärillä tavoilla, jokin tunneside sitoo paikkoihin, vaikka tuloksena olisi vain vuosikymmeniä yksinään kököttänyt talovanhus, jota kukaan ei muista. Syitä talojen tyhjilleen jäämiseen on monia, ja minua jotenkin surettaa, että muistojen mummolat ja kotitalot jätetään rapistumaan. Ehkä ajattelen taloista ja rakennuksista hieman liian emotionaalisesti, mutta mielestäni samalla tuhoutuu pala niin rakennus- kuin sukuhistoriaakin.
Esa Kero on luonut Sami Perttilän kuvien ympärille fiktiiviset tarinat talojen historiasta ja asukkaista, siitä mitä onkaan tapahtunut. Keron tekstit täydentävät kuvien kauhuelokuvamaisuutta ja saavat mielikuvituksen laukkaamaan, mutta mieluumin minä tahtoisin kuitenkin tietää aina talojen todellista historiaa: missä, kuka, miksi ja milloin on tehnyt jotakin. Todellinen historia voi olla arkipäiväistä, mutta luo kuitenkin minun mielessäni tietynlaista hohdetta rakennuksien ylle antaessaan asukkaille nimet ja perheille historiat.
Kokonaisuutena tämä teos on minun mielestäni hyvin mielenkiintoinen ja tuntuu, että aihepiirinsä vuoksi tämä oli minulle oikein sopiva teos luettavaksi. Erityisesti pidin siitä, että Perttilä on saanut otettua rakennuksista myös sisäkuvia, sillä autiotaloissa minua kiinnostavat etenkin sisätilat eli se, mitä seinien sisäpuolelle kätkeytyy. Lisää tositaustaisuutta olisin kaivannut ja sitä olisi voinut luoda esimerkiksi se, että olisi tarkemmin kerrottu missä kuvien rakennukset sijaitsevat. Ehkä olisin kuviltakin kaivannut hieman enemmän arkipäiväisyyttä enkä niinkään tätä väreillä luotua mysteeristä hohdetta, vaikka kuvat ovatkin näin todella vaikuttavia. Upea kokonaisuus kuitenkin.
♠♠♠♠
Osittain tämä teos sykähdytti minua varmasti myös siksi, että se tuo mieleeni edesmenneen isoäitini lapsuuden kotipaikan pihapiireineen. Talo on ollut tyhjillään jo noin 20 vuotta, mutta siitä on pidetty huolta ja mummuni sisarukset pitävätkin sitä kesäpaikkanaan. Olen vasta viime vuosina huomannut, kuinka tärkeä tuo paikka minulle loppujen lopuksi onkaan. Se on jotenkin tunnelmallinen ja historia on siellä alati läsnä. Siellä ollessani minä jotenkin olen usein aistivinani menneiden sukupolvien läsnäolon, enkä ole suinkaan ainut. Viime kesänä kävin vuosien tauon jälkeen oikein tuvassa asti. Selasin siellä valokuvia vuosien takaa ja etenkin silloin minusta tuntui, että mummuni vanhempineen nyökytteli hyväksyvästi jossain lähellä. Osa minun juuristani on siellä ja minua jotenkin viehättää ajatus siitä, että menneet sukupolvet saavat jatkaa siellä olemassaoloaan meidän muistojemme kautta.
 |
| Vanhatupa, mummuni synnyinkoti. |
