Skutsi

Päivi Lukkarila: Skutsi

Nokkahiiri 2024

kansi: Jyrki Pitkä

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja 2024

Asiakas kehui juuri palauttamaansa Skutsia, joten lisäsin itseni jonon jatkoksi ja sainkin kirjan nopeasti luettavakseni. Skutsi on pienen indie-kustantamo Nokkahiiren julkaisema nuortenromaani, joka voitti vuoden 2024 Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Jotenkin todella ilahduttavaa, että pienen kustantamon julkaisema kirja on saanut niin merkittävän palkinnon. Kirjailija Päivi Lukkarila puolestaan on minulle entuudestaan tuttu nimi jo omasta teini-iästä, jolloin luin hänen esikoisteoksensa Koitetaan kestää, Nanna (Karisto 2007). Pidin siitä sekä sen kahdesta jatko-osasta aivan valtavasti.

Skutsi kertoo neljästä nuoresta sekä eräopas Jokesta, jotka lähtevät selviytymään luontoon. Nuorille edessä on todellinen haaste, sillä kaikki tutut mukavuudet jäävät taakse eikä mukaan saa ottaa mitään älylaitteita. Iltanuotiolla viihdykkeenä ovat kauhutarinat, jotka saavat itse kunkin mielikuvituksen laukkaamaan hurjaa vauhtia. Kun kuolema vierailee leirissä, tuntuu kauhutarinoista tulevan totisinta totta. Siitä todellinen selviytyminen vasta alkaa.

Retkellä mukana olevat nuoret tulevat erilaisista lähtökohdista. Heillä jokaisella on omat kipupisteensä, mitä he eivät suinkaan haluaisi toisilleen paljastaa. Luka haluaisi alkaa toteuttamaan omia haaveitaan muiden haaveiden sijaan. Joel haaveilee koomikon urasta ja iskee läppää niin, että hymyt alkavat jo hyytyä. Nasim tahtoo kirjailijaksi. Sabina on tehnyt suuren elämänmuutoksen ja kaipaa tyttöystäväänsä. Eräopas Jokke vetää vastaavanlaisia selviytymisretkiä useamman kesässä. Hän tuntee menettäneensä retkien viehätyksen, sillä vastahakoisten teinien raahaaminen retkelle ei suoranaisesti ole unelma.

Luin tätä kirjaa aluksi aika hurmaantuneena. Mukavan jännittäviä, (minulle) sopivasti pelottavia ja mielikuvitusta lennättäviä juonenkäänteitä. Miljöö toimi, samoin hahmoihin lähdin tutustumaan mielenkiinnolla. En oikeastaan ollut kunnolla lukenut esittelytekstiä ennen lukemista, joten kuoleman vierailu leirissä tuli minulle yllätyksenä. Aika raju veto, mutta toimiva. Jännitys kuroutui hienosti, mutta yhtäkkiä kirja vain loppui. Petyin siihen, miten loppuratkaisu tapahtui niin helposti ja yksinkertaisesti. Jännityksen piikki olisi mahdollistanut tarinan kehittelyn vielä hieman pidemmällekin.

Summa summarum, paljon oli hyvää, mutta loppuratkaisu vei terän. Monille nuorille varmasti sopivan mittainen kirja noin 200 sivullaan, mutta hyvää tarinaa lukisi mieluusti pidemmällekin.

Suomaa

Maria Turtschaninoff: Suomaa

Tammen äänikirja 2022

alkup. Arvejord

suom. Sirkka-Liisa Sjöblom

lukija: Mirjami Heikkinen

Maria Turtschaninoff on vakuuttanut minut tarinankerrontataidoillaan kerta toisensa jälkeen eikä Suomaa ole siihen poikkeus. Tämä kirja oli minulla alunperin lainassa viime vuonna, mutta en ehtinyt sitä silloin lukemaan. Nyt kuuntelin sen äänikirjana.

Suomaa kertoo Nevabackan tilan tarinaa 1600-luvulta alkaen. Alunperin tila raivattiin metsään, suon laitaan sotamies Mattsin asuinsijaksi. Siitä pitäen tilalla on eletty rinta rinnan luonnon kanssa. Luontoa on kunnioitettu, sitä on pelätty, sitä on yritetty uhmatakin, mutta silloin se on näyttänyt ihmiselle paikkansa. Nevabackassa tuttuja ovat niin loputon työ kuin ympäröivän maailman kauneuskin.

Suomaata voi luonnehtia episodiromaaniksi, sillä kerronta etenee osioittain sukupolvesta toiseen. Jokainen sukupolvi on kokenut niin omat kolhunsa ja kipunsa kuin onnenhetkensäkin. Episodimaisuus asettaa omat haasteensa ainakin äänikirjan kuuntelijalle, sillä etenkin ensialkuun oli haastavaa mieltää missä ajassa ja millaisessa maailmassa liikutaan. Vähitellen 1800-luvun aikana alkoi olla helpompi liittää nevabackalaiset historian vaiheisiin.

Pidän sukuromaaneista ja sukupolvien mittaisista tarinoista jo ihan asiana ylipäätään. Suomaa ei ole siihen poikkeus. Tässä pidin erityisesti eläväisestä luontosuhteesta sekä maagisesta realismista, joka Nevabackaan liittyy. Jotkin sukupolvet ovat osanneet kunnioittaa luonnonhenkiä toisia paremmin, mikä on heijastunut koko tilan elämään. Luonto ottaa omansa takaisin, jos sitä ei osata kunnioitta.

Suon villi laulu

Delia Owens: Suon villi laulu

416 s., WSOY 2020

alkup. Where the Crawdads Sing, 2018

suom. Maria Lyytinen

kannen alkuperäissuunnittelu: Na Kim

Kun Delia Owens vahva esikoisteos Suon villi laulu ilmetyi viime vuonna, varasin kirjan oitis. Ehdin sen jo kertaalleen saamaan lainaankin, mutta en saanut aikaiseksi lukea. Onneksi en väkisin yrittänyt silloin tähän kirjaan tarttua, sillä nyt tuntui olevan sille oikea hetki. Oli ihanaa heittäytyä tarinaan ja sujahtaa marskimaalle juuri nyt.

Suon villi laulu kertoo Kyasta, joka jää yksikseen asumaan talonrähjäänsä syrjäiselle marskimaalle, kun koko hänen muu perheensä häipyy tavoittamattomiin yksi kerrallaan. Sisukas lapsi sinnittelee, pysyy hengissä periksiantamattomuutensa ja Jumpinin ja tämän vaimon hyväntahtoisuuden turvin. Suolla Kya on kotonaan, hän tuntee sen jokaisen piilopaikan, tietää sen kasveista ja eläimistä kaiken olennaisen. Ihmisten kanssa on vaikeampaa, ja hänet tunnetaankin kylillä outona Rämelikkana. Kun koko kylän kultapoika Chase Andrews löydetään kuolleena näkötornin juurelta, kohdistuvat epäilevät katseet yksinäiseen Kyaan.

Tämä on todella upea romaani ihan joka tavalla. Pidin tästä kirjasta niin paljon, että minun on vaikea pukea ihastustani sanoiksi. Ehkä ihan ensimmäiseksi ihastuin teoksen miljööseen, toisaalta niin karuun ja samalla kertaa elävään ja rikkaaseen marskimaan luontoon. Owensin tapa kuljettaa tarinaa kietoi mukaansa, lukeminen oli hyvin vaivatonta ja kieli kaunista (kiitos myös suomentajalle). Etenkin lopussa teoksesta tuntuu kehkeytyvän todellinen jännitysnäytelmä, kun eri aikatasojen vuorotteluna etenevä teos saavuttaa lakipisteensä. Silloin oli pakko valvoa ja lukea kirja loppuun, vaikka kuinka silmiä jo painoi väsy.

Kyan tarina raastaa. Se osoittaa ihmisyydestä jotain hyvin olennaista, nimittäin sen, miten tärkeää aito lähimmäisenrakkaus ja välittäminen on. Miksi Kya ikään kuin pakotettiin yhteisön ulkopuolelle ennakkoluulojen takia? Miksi ihmiset eivät tarjonneet apuaan lapselle, joka jätettiin selviytymään ihan yksin? Jumpin vaimoineen sekä nuori Tate luovat terävän vastakohdan yleiselle mielipiteelle, herättävät huomaamaan tilanteen totaalisen epäreiluuden. Kyan tarina saa myös ajattelemaan, miten ennakkoluuloilla on valtava voima, kun riittävän moni ihminen ajattelee samalla tavalla.

Owensin esikoisteos on hieno, loppuun saakka viimeistelty kirja. En lainkaan ihmettele, miksi teos on saavuttanut niin suuren kysynnän. Itsekin suosittelen tätä kyllä kaikille niille, jotka haluavat lukea mukaansatempaavan ja ajatuksia herättävän kasvutarinan tai tarinan ihmisyydestä.

Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta

644 s., Gummerus 2014

kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 

Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta ilmestyi vuonna 2014 ja se sai välittömästi osakseen valtavasti kiitosta. Sain teoksen tuolloin pyytämättä arvostelukappaleeksi kustantajalta ja aloinkin sitä lukea, mutta kesken jäi. Tämä kirja on ollut minulla kesken lähes 7 vuotta, mutta aina ajattelin vielä joskus lukevani sen loppuun. Lukupiiriläiseni esittivät syksyllä toiveen, että tämä olisi hyvä lukupiirikirja. Toive oli esitetty jo ennemmin, mutta olin torpannut sen: millä ihmeellä saisin teoksen luettua kuukaudessa, kun siihen ei ollut riittänyt useampi vuosikaan? Kun minua oli törkeästi uhkailtu syrjäyttämisellä (huumoria, toim. huom.), lupasin harkita asiaa. Kultarintaa oli tarkoitus käsitellä tammikuun lukupiirissä, mutta koska alueelliset koronarajoitukset ovat estäneet piirin kokoontumisen, sain lukemiselle pari kuukautta lisäaikaa. Toivon kovasti, että pääsemme maaliskuussa kokoontumaan alkuperäisen aikataulun mukaan, sillä silloin on tarkoitus keskustella Kultarinnasta, josta lopulta pidin kovasti.

 

Kultarinta on valtavan paksu eepos, joka käynnistyy mielestäni varsin hitaanlaisesti. Teos sijoittuu 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, joten laajemman viitekehyksen kirjan tapahtumille antaa mm. sisällissota ja poliittisesti värittyneet olosuhteet. Alkuosassa seurataan Erik Stenforsin varttumista nuoreksi mieheksi. Erik on varakkaan metsänomistajan poika, mutta hänen suhteensa metsään on hyvin toisenlainen kuin varallisuuttaan kartuttavalla isällä. Hän kouluttautuu luonnontutkijaksi ja löytää metsistä valtavasti ihmeitä. Poliittisesti sitoutumaton Erik kohtaa korpimökistä kaupunkiin muuttaneen työläistyttö Lidian, josta tulee sotatalven myötä lainsuojaton.

 

Vuosia myöhemmin tarinan keskiöön nousee Erikin tytär Malla. Isä opettaa tyttärensä rakastamaan ja kunnioittamaan luontoa, hän osoittaa että peruskallio on ja pysyy. Kun tarinassa päästää Mallan osuuteen 1920- luvun puoliväliin, alkaa tarina edetä toden teolla. Teoksen loppuosan suorastaan ahmii, koska on vain pakko saada tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Loppuosa onkin hyvin koskettava, se tulee suorastaan iholle ja herättää valtavasti tunteita.

 

Kultarinta on kirja, josta luonnon suorastaan aistii. Kytömäki kirjoittaa mielestäni hyvin kaunista kieltä, mutta kuvailussa hän ei sorru liiallisuuteen. Teoksen miljöön aistii helposti, ja metsän tuoksut, sävyt ja tunnelma tuntuvatkin kuin olisin itse niitä konkreettisesti aistimassa. Yhtä voimakkaasti välittyy myös kaupunkikodin tunnelma, seisahtunut huoneilma ja avatusta ikkunasta leijailevat tomuhiukkaset. Teos on hyvin aistivoimainen, mutta Kytömäki jättää kuitenkin lukijalleen tilaa. Hahmojen rosoisuus tuo kauniille kielelle vastapainoa.

 

Niin, hahmot. En tiedä mistä alkaisin, sillä teos on täynnä hahmoja, joiden rosoihin voisi tarttua. Erik on metsänomistajan ainoa poika, joka suhtautuu metsään suojelevasti eikä näe ikihonkia ainoastaan rahana. Oikeastaan hän ei taida nähdä puita rahana lainkaan, vaan pesäpuina, ikiaikaisina osina ympäröivää maisemaa, osittain myös tarvemateriaalina. Hän etsii paikkaansa maailmassa ja löytääkin, mutta mutkainen polku hänellä kuitenkin on edessään. Niin on Mallallakin, sillä punaorvon tytär lähetetään lapsena valkoiselle Pohjanmaalle kasvatettavaksi. Siellä hänen koko identiteettinsä yritetään nitistää. On sydäntäsärkevää lukea tarinaa lapsesta, joka ei saa pitää yhteyttä isäänsä. Kirjesensuuri vahtii, lapsen nimikin vaihdetaan ja hän joutuu sopeutumaan aivan toisenlaiseen maailmaan. Miten sellaisesta voi selvitä?

 

Kun luin Mallasta kertovaa osuutta, sydämeni tuntui kirjaimellisesti pakahtuvan. Pala nousi kurkkuun, itketti ja suututti. Miten joku on oikeasti voinut kuvitella, että tuollainen on isäänsä kaipaavalle lapselle parasta? Helppoa ei ole Erikilläkään, sillä hänellekään kukaan ei kerro Mallan todellista olinpaikkaa eikä hänellä ole oikeastaan itsensäkään suhteen mitään päätäntävaltaa. Kurkkua kuristaa ajatellakin, miten luonnossa laajasti liikkuneet isä ja tytär menettävät vapautensa niin monella tavalla. Eniten liikuttaa lapsen ikävä ja se, miten hän ryhtyy selviytymistaisteluun säilyttääkseen oman identiteettinsä. Hän on Malla Stenfors, ei Maija Kivikoski.

 

Kultarinnassa on myös lukuisia kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista merkittävimmiksi koin punaorpo Joel Huotarisen, Antun, taloudenhoitaja Hannan sekä pohjoisessa asustelevan itsenäisen Olgan. Kiinnostavaa oli myös se, miten loppua kohti monet aikaisemmin tehdyt valinnat kietoutuivat teoksen nykyhetkeen. Kohdatuksi tuli ihmisiä ja paikkoja, joihin Erik oli kauan sitten törmännyt. Oli jotenkin ilahduttavaa huomata, että jotain pysyy paikoillaan ja samana, vaikka maailma ympärillä kuohuisi kuinka kovasti tahansa.

 

Kultarinta on kirja, jolta en odottanut kovin paljoa. En olisi vieläkään tarttunut siihen ellei lukupiirin vetäminen sitä olisi edellyttänyt. Pidin tästä teoksesta kuitenkin todella paljon. En odottanut näin vetävää tarinaa, vaan tuijotin kauhistuneena sivumäärää. Kuten edellä totesin, alku etenikin hitaasti, mutta jollain tavalla teos silti tempaisi siinäkin vaiheessa mukaansa. Teoksen symboliikka on upeaa, samoin isän ja tyttären suhteen kuvaus on onnistunutta. Innostuinkin Kultarinnan luonto- ja ihmiskuvauksesta siinä määrin, että klikkasin itseni Margaritan varausjonoon.

Hiljaiset joet

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Aviador oy 2018

lukija: Leena Rapola

 

Maarit Verrosen teos Hiljaiset joet herätti kiinnostukseni, vaikka dystopiat eivät oikein lukemistooni kuulukaan. Olen kuitenkin huomannut, että oikeastaan aina, kun jotain tieteiskirjallisuuteen vivahtavaa luen, pidän siitä. Hiljaiset joet kuuntelin äänikirjana ja se osoittautuikin sujuvaksi kuunnella. Erityisesti teoksen alkuasetelma oli uhkaavasta katastrofista huolimatta jotenkin miellyttävä, mutta tarinan edetessä juoni ja etenkin miljöö alkoivat kiertyä kiehtovaksi.

 

Lia on jokivarressa asuva ja siellä työkseen retkeilevä nainen, joka on työskennellyt vuosikausia ulkomailla. Kuten kaikki muutkin, hän seuraa huolestuneesti maailman tilaa, joka alkaa enteillä suurta tuhoa. Ympäristö alkaa tuhoutua kosmisten mullistusten seurauksena, mutta yhteiskunnassa on osattu varautua pahimman varalle jo vuosikymmentenkin ajan. Valitettavasti turvapaikka on luvassa vain harvoille ja valituille: niille, joilla on supergeenit, tai niille, joilla on varaa maksaa paikastaan. Vailla lopullista suunnitelmaa Lia ja hänen tielleen osuneet viisi eri-ikäistä lasta lähtevät matkaan kohti jonkinlaista turvapaikkaa.

 

Verrosen kirjoittama kuva maailmasta on kauhistuttava, mutta toisaalta kun pohtii niitä signaaleja, joita luonnonvarojen tuhlaamisesta ja saastumisesta tulee, niin eipä Verrosen dystopia niin kauhean epätodennäköiseltäkään enää tunnu. Jostain syystä kuitenkin nautin tällaisen itselleni hyvin epätyypillisen teoksen kuuntelemisesta. Etenkin kuvaus pyrkimyksistä pelastua tuholta oli kiinnostavaa ja kiehtovaa, mielikuvitusta ruokkivaa.

 

Olennaista tässä kirjassa mielestäni ei ole dystopian kauhistuttava vaikutus, vaan se toiveikkuus ja inhimillisyys, jota henkilöhahmoissa esiintyi. Suurenkin tuhon hetkellä tai oikeastaan juuri siksi ihmiset ripustautuvat pieneenkin toivonkipinään. Toisaalta suuren tuhon ja epätoivon hetkellä ihmisistä tulee esiin myös raadollisempi puoli, joka saa toimimaan omaa etua ajatellen. Ihmiskuvauskin on tässä teoksessa mielestäni onnistunutta. 

 

Oikeastaan voin hiukkaakaan liioittelematta sanoa, että tässä kirjassa on jokainen asia kunnossa: teksti on sujuvaa, miljöö kiehtova, henkilöhahmot ja ihmiskuvaus onnistunutta ja juoni kiinnostava. Siitä syystä pystyn helposti suosittelemaan tätä kirjaa muillekin - myös niille, jotka eivät dystopioita yleensä lue. Verrosen tuotantoon voisin  mieluusti tutustua myöhemmin lisääkin.

Erätarinoita

A.E. Järvinen: Erätarinoita

6 cd-levyä, WSOY 2007

lukija: Esa Saario

Luin pari vuotta sitten A.E. Järvisen kirjan Tervaksentuoksuinen erämaa. Vierastin tuolloin hieman yksityiskohtaisia metsästyskuvauksia, mutta toisaalta lukemisen jälkeen jäi mieleen vahva kuva erämaassa liikkumisesta, luontosuhteesta ja raikkaasta ilmasta. Siitä syystä halusin palata A.E. Järvisen tuotannon pariin tämän äänikirjan muodossa.

Erätarinoita sisältää lukuisia novelleja, joissa kertojat osittain vaihtelevat. Toisinaan novellien kuunteleminen osoittautui hieman haastavaksikin kertojien vaihtelun vuoksi, mikäli ei heti hoksannut uuden novellin alkaneen. Tätä kuunnellessa piti olla siis koko ajan hyvin keskittynyt kuunteluun. Mielikuva teoksesta on kuitenkin kokonaisuutena hyvä. Novelleissa kuvataan erämaaluontoa mielestäni enemmän kuin Tervaksentuoksuisessa erämaassa, mutta kyllä tästäkin metsästyskertomuksia löytyy. Kuitenkin tuo luontoympäristön näkyvämpi kuvaus oli minulle mieluista ja tasapainotti teosta mukavasti.

On jännä huomata, että vaikka en ole mikään metsissä liikkuja, pidän ajatuksesta olla lähellä luontoa. Järvisen novellit toivat jälleen kerran tunteen, että luonto on lähellä ja turvallinen huolimatta siitä, että novelleissa liikkuu myös petoeläimiä. Järvisen novelleissa luonto näyttäytyy tärkeänä osana ihmisen elämää, ja se on viehättävä ajatus urbanisoituvassa yhteiskunnassamme.

Sammalhuone

Kai Fagerström (kuvat) ja Ville Suhonen (teksti): Sammalhuone

142 s., Maahenki 2017

 

Viime viikolla vietettiin luonnonsuojelun teemaviikkoa Luonto lainassa. Siitä innostuneena otin luettavakseni Kai Fagerströmin kuvaaman ja Ville Suhosen kirjoittaman Sammalhuoneen, joka kuvaa ihmisen ja luonnon suhdetta ennen ja nyt. Kokonaisuutena tämä teos on paitsi kaunis myös ajatuksia herättävä.

 

Kai Fagerströmin kuvat ovat lumoavia ja hän on onnistunut vangitsemaan niihin metsän mystisyyttäkin henkivää tunnelmaa. Ajattelin kuvien tyylissä olevan jotain tuttua, ja kirjan lopuksi selvisikin, että Fagerströmin kuvia löytyy myös kirjasta Viimeiset vieraat. Hänen kuvissaan eläimet näyttäytyvät hyvin ja hän on imeisen taitavasti onnistunut ottamaan kuvia aroista metsän eläimistä niiden häiriintymättä vieraan läsnäolosta.

 

Ville Suhosen tekstit ovat omiaan herättämään paljon ajatuksia. Hän on istuttanut kirjaan näkemyksiä luonnosta ennen ja nyt, ja osa teksteistä onkin ikään kuin Topeliuksen tai Kiven kynästä kirjoitettu: niissä kuvataan heidän näkemyksiään luonnosta ja toisinaan jopa siteerataan suoraan. Tämä yhdistelmä mennyttä ja nykyisyyttä heijastaa onnistuneesti luontosuhteen muuttumista ja erilaisia näkemyksiä.

 

Metsä ei ole minulle itselleni mikään erityisen kotoisa paikka enkä menisi metsään yksin, sillä pelkään eksyväni tai joutuvani ikävään kohtaamiseen jonkin suurpedon kanssa (joo, tosi todennäköistä, tiedän). Pidän kuitenkin metsän tunnelmasta, vaikka en aina oloani siellä täysin turvalliseksi tunnekaan. Siksi tämä kirja sopii mielestäni myös niille, jotka eivät metsissä samoillen aikaansa vietäkään.

 

Luonnonsuojelu ja eläintensuojelu ovat asioita, jotka kiinnostavat minua. En kannata äärimmäisyyksiä, mutta etsin kultaista keskitietä ja pyrin selvittämään itselleni mitä oikeastaan ajattelen asiasta. Siksi tämä kirja varmaan tuntuikin niin ajatuksia herättävältä. Erityisesti mieleeni jäi sivulta 104 seuraava kohta

Ihmiset pelkäsivät vieraslajien vaikutuksia tai ilmastonmuutoksen uhkaa, mutta eivät halunneet puuttua oman toimintansa seurauksiin ja oman lajinsa leviämiseen. Ihmiset hyväksyivät valtavasti erilaisia vieraslajeja, mutta toisia eivät.

Tuo kohta jäi mieleen, koska kirjassa oli puhuttu mm. valkohäntäpeuran tulosta Suomeen ja siitä miten sitä on haluttu suojella, mutta supikoiraa on systemaattisesti haluttu hävittää luonnostamme. Ne ovat toki vallan erityyppisiä eläimiä, mutta on silti raadollista ajatella miten toisten lajien katsotaan olevan oikeutetumpia elämään kuin toisten.

Sammalhuone on kirja, joka kutsuu pohdiskelemaan ja rauhoittumaankin. Suosittelen!

Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha

295 s., Gummerus 2012

alkup. The Red Garden, 2011

suom. Raimo Salminen

 

Lukupiirimme helmikuun kirjaksi valikoitui ehdotuksestani Alice Hoffmanin Punainen puutarha. Kirja oli alkanut kiinnostaa minua, kun eräs kirjaston asiakas kehui sitä ja kertoi pitäneensä sen hieman maagisistakin elementeistä. Itse pidän siitä, että muutoin sangen arkiseen tarinaan sekoitetaan taianomaisuutta, ja siksi pidin tästäkin kirjasta paljon. Punainen puutarha kertoo erään pikkukaupungin tarinan sen perustamisesta 1750-luvulta näihin päiviin asti. Kirja rakentuu ikään kuin sarjasta irrallisia kertomuksia, jotka kuitenkin linkittyvät yhteen ja niiden läpi kulkee yhteinen punainen lanka.

 

Kirja alkaa kuvauksella siitä, miten ensimmäiset asukkaat saapuivat alueelle ja selvisivät hädin tuskin ankarasta ensimmäisestä talvesta. He pelastuivat pitkälti Hallie Bradyn ansiosta, sillä kun muut tuntuivat alistuvan kohtaloonsa, Hallie otti johtajan roolin hankkein ruokaa pöytään ankarissa olosuhteissa. Hallie onkin ikään kuin kaupungin äiti, jonka muisto pilkahtelee tarinoissa läpi vuosien. Seuraavissa kertomuksissa kuvataan Hallien ja muiden kaupungin perustajien jälkipolvien vaiheita, joihin liittyy paljon kohtalon iskuja mutta myös elintason nousua ja kaupungin kasvamista.

 

Kun olin lukenut kirjan ensimmäisen kertomuksen, olin aivan lumoutunut. Hoffman kirjoittaa upeasti ihmisistä, ihmisten ja eläinten yhteydestä, luonnon äärellä ja toisinaan myös sen armoilla elämisestä, taianomaisista sattumuksista punaisine puutarhoineen ja henkineen sekä menneiden aikojen vaikutuksesta nykypäivään. On kiehtovaa lukea miten Blackwellin kaupunki rakentuu ja miten sen tarinat elävät vielä satojen vuosien päästäkin. Ihan koko ajan en ollut kärryillä miten sukukiemurat oikeastaan menivätkään, mutta se ei haittaa lukemista yhtään. Yksittäisten henkilöiden tarinat sukunsa ketjussa ovat kiinnostavia sellaisenaan. Myös Blackwellin miljöö lumoaa lukijan.

 

Punainen puutarha ihastutti minua niin kovasti, että haluan kyllä tutustua Hoffmanin tuotantoon vielä lisääkin. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea nautittavan ja mukaansatempaavan kirjan.

 

♠♠♠♠♠

Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa

91 s., Sanasato 2015

kuvitus ja kansi: Anna Kytömäki

 

Luin tammikuussa Pekka Kytömäen toisen runoteoksen Valo pilkkoo pimeää, ja päätin jo tuolloin lukevani myös esikoisteoksen Ei talvikunnossapitoa. Teos sisältää lukuisia oivaltavia aforistisia runoja, joiden lukeminen oli oikein mukavaa. Kytömäki on kekseliäs sanankäyttäjä, joka tekee osuvia huomioita ympäristöstään.

 

Kuten olen blogissani jo useasti tuonut esiin, moderni runous ei sinänsä ole minun juttuni. Kytömäen runoista kuitenkin pidän, sillä niissä tiivistyy lyhyeen mittaan hienosti monia asioita sanankäytöstä oivalluksiin ja kekseliäisyyteen. Kytömäen runot ovat kaikesta kekseliäisyydestään huolimatta helppotajuisia, mikä tekee lukemisesta nautittavaa. On hauska löytää runoilija, jonka modernit runot puhuttelevat minua, sillä se ravistelee käsitystäni omasta runomaustani sekä osoittaa minulle ettei pidä yleistää edes omaa makuaan.

 

Ei talvikunnossapitoa -kokoelman runoissa kuvataan paljon niin kaupunkiympäristöä kuin luontoa muutenkin. Niitä lukiessa tuli kotoisa olo, sillä Kytömäki on tehnyt monia huomioita asioista, jotka ovat itsellenikin tuttuja mutta joihin en välttämättä ole kiinnittänyt kauheasti huomiota tai joista en olisi osannut ajatella yhtä kekseliäästi - esimerkiksi ukkosella salamoidessa joku ottaa taivaassa selfietä. Hauska ajatus, eikö totta?

Katri Valan Kootut runot

Katri Vala: Kootut runot

429 s., WSOY 1958, 3.p.

 

Luin viime kesänä ihastuttavan Joka tytön runokirjan, jolloin innostuin lainaamaan lisää mm. Katri Valan runoutta. En kuitenkaan ole ehtinyt aikaisemmin oikein perehtymään koko teokseen, mitä nyt lueskellut muutamia runoja sieltä täältä, joten nyt otin oikein asiakseni tutustua hänen tuotantoonsa oikein kunnolla. 

 

Tämä teos sisältää 42-vuotiaana kuolleen Katri Valan kaikki runoteokset, joita on kaikkiaan viisi kappaletta. Ne ovat Kaukainen puutarha (1924), Sininen ovi (1926), Maan laiturilla (1930), Paluu (1934) ja Pesäpuu palaa (1942). Itseäni puhuttelivat eniten Sinisen oven runot, vaikka mieluisia runoja löysinkin kaikista kokoelman osista.

 

Valan runoissa esiintyy monia eri aiheita ja usein onkin nähtävissä aiheiden jakautuminen eri kokoelmien kesken. Esimerkiksi Valan esikoisteoksen Kaukainen puutarha runot käsittelevät mielestäni selkeimmin luontoa, jumaluutta ja eksotiikkaakin, vaikka näistä aiheista ammennetaan muissakin teoksissa. Sinisen oven runot puolestaan käsittelevät melko pitkälti monentyyppistä kaihoa ja kaipuuta, eron hetkiä, luopumista ja jopa kuolemaa. Nämäkin aiheet toistuvat muissakin teoksissa, mutta muut teokset eivät mielestäni niin pitkälti rakennu juuri näiden teemojen ympärille.

 

Tätä teosta lukiessa minulle valkeni, että Katri Vala oli hyvin monipuolinen runoilija, jonka runot puhuttelivat minua loppusoinnuttomuudesta huolimatta. Yleensä olen loppusointujen ystävä, mutta Vala on jälleen yksi esimerkki runoilijasta, jonka tuotanto ihastuttaa minua ilman loppusointujakin. Hänen ilmaisutapansa on hyvin puhutteleva samoin kuin hänen runojensa aiheet. Lukiessa oli hauska huomata, että moni minua miellyttänyt runo oli merkitty ruksilla. Oletan jonkun merkinneen omia mielirunojaan sillä tavoin, ja on jotenkin hauska ajatella, että näin vanha painos on kulkenut monien käsien läpi ja joskus joku on pitänyt erityisesti juuri samoista runoista kuin minäkin.

Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää

76 s., Kirjankustantamo Sanasato Oy 2016

kansi ja kuvitus: Anna Kytömäki

Valo pilkkoo pimeää on Pekka Kytömäen toinen runoteos, jonka lukemista olen odottanut jo hyvän tovin. Luin siitä kehuvia arvosteluita ja lisäksi törmäsin pariin runositaattiin, jotka teemoillaan viimeistään vahvistivat, että tämä voisi olla minun kirjani: kissoja, kirjoja, rakkautta ja luontoa. Olin kovin mielissäni siitä, että palauttaessani tätä kirjaa se lähti varauksena seuraavalle lukijalle, sillä tämä teos on kyllä oikein mukava paketti ja olisi sääli sen joutua hyllyä lämmittämään.

Valo pilkkoo pimeää on kirja, jonka runot ovat helppotajuisia, mutta silti kauniita. Osaa runoista voisi oikeastaan kutsua mietelauseiksi, sillä ne ovat lyhyitä parilla sanalla kauniisti esiin loihdittuja ajatuksia. Kytömäen tyyli on periaatteessa aika moderni eikä hän juuri käytä loppusointuja. Olen blogissani tuonut muutaman kerran esiin, että perinteinen runo on minun juttuni, mutta vaikka Kytömäki kirjoittaa modernimpaa runoa, pidin hänen runoistaan. Arvostan hänen taitoaan käyttää sanoja niin, että ihan muutamilla sanoilla hän saa esiin kauniita ajatuksia. Osa sopisi mielestäni jopa mietelausetauluksi!

Tämän kokoelman runoista pidin eniten niistä, joissa esiintyy kissoja tai kirjoja, sillä kumpikin aihepiiri on minulle läheinen. Vaikka jotkin runot nousivat itselleni lähimmiksi, niin en moiti mitään tämän kirjan runoa tai osaa, sillä mielestäni tämä teos on tasalaatuinen kokonaisuus. Oli oikein mukava lukea tällaisia helppotajuisia runoja ja viehättyä niistä ilman sen suurempaa tulkintaa ja pohdintaa. Täytyy varmaan jossain vaiheessa yrittää hankkia käsiinsä Kytömäen aikaisempi runoteos Ei talvikunnossapitoa, sillä tämän teoksen perusteella tykästyin hänen tyyliinsä!

Tervaksentuoksuinen erämaa

A.E. Järvinen: Tervaksentuoksuinen erämaa

222 s., WSOY 1984, 2.p.

1.p. 1948

kansi: Urpo Huhtanen

 

Meillä on kirjallisuuspiirin aiheena tänään eräkirjallisuus. Kyseinen genre on minulle hyvin vierasta maaperää, joten siinä mielessä on ihan hyvä, että kirjallisuuspiirin kautta tulee nyt tutustuttua edes yhteen teokseen ja kuultua sitten juttuja muiden lukemista kirjoista. Sain bloggarikollegoilta vinkkejä siitä, mitkä eräkirjat voisivat olla tutustumisen arvoisia. Lainasin useampiakin teoksia, mutta A.E. Järvisen tuotanto vaikutti kiinnostavimmalta, joten päädyin lukemaan Tervaksentuoksuisen erämaan.

 

Tervaksentuoksuinen erämaa on novellikokoelma, joka sijoittuu Lappiin. Novellien aiheena on useimmiten suden-, karhun- tai ahmanmetsästys. Välillä tuntuu, että novellit etenevät keskenään jokseenkin samalla tavoin, mutta jotenkin kirjailija aina onnistuu loihtimaan niihin edes pientä vaihtelua. Lisäksi parissa novellissa on eläinnäkökulma, joka oli melkoisen kiinnostava ja jopa ehkä hieman riipaisevakin.

 

Olisin kaivannut näihin novelleihin hieman lisää luontokuvausta, jota kyllä kaikissa oli, mutta toisinaan vain hieman kuriositeettina. Useimmissa novelleissa luontokuvauksesta jäi lähinnä mieleen havuvuoteet, ladut, rakovalkeat ja tervakset, joten luontoa olisi voinut kuvata hieman laajemminkin. Metsästyskuvausta novelleissa sen sijaan oli melko runsaasti ja vaikkei Järvinen kuvannut mitään nylkemisiä ja muita mitenkään yksityiskohtaisesti, niin en silti niistä oikein pitänyt aiheen vuoksi.

 

Tervaksentuoksuinen erämaa ilmestyi ensikerran vuonna 1948, jolloin Lapin sodan vaikutukset näkyivät alueen kasvistossa, eläimistössä ja ihmisissäkin. Joissakin novelleissa Järvinen käsittelee hyvin suoraan aihetta ja ehkä tietyllä tavalla ottaa kantaakin aiheeseen, sillä olihan Järvinen siviiliammatiltaan metsänhoitaja. Tuo kantaaottavuus oli mielestäni hyvin mielenkiintoista ja toi vaihtelua ja syvyyttä kokoelman tarinoihin.

 

Järvisen kerronta on mielestäni sujuvaa ja lukeminen tuntui vaivattomalta, vaikka en genreä kohtaan mitään erityistä mielenkiintoa tuntenutkaan. Voisin joskus mahdollisesti lukea lisääkin Järvisen erätarinoita, jos minuun yhtäkkiä iskee kipinä eräkirjallisuutta kohtaan. Ihan kelpo tuttavuus siis!

Klassikkohaaste 2: Maa on syntinen laulu

Tänään on se päivä, jolloin kirjabloggaajien klassikkohaasteen toiseen osaan osallistuvat bloggaajat julkaisevat tekstinsä lukemistaan klassikoista. Haasteen ensimmäiseen osaan en osallistunut, mutta jahka jatkoa seuraa, niin tulen olemaan mukana, sillä haasteen kautta oikeasti tulee tartuttua lukulistalla ikuisuuksia keikkuneisiin teoksiin. Tällä kierroksella päätin selättää Timo K. Mukan teoksen Maa on syntinen laulu.

***

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)

yhteisniteestä Nuoruuden romaanit, Gummerus 1988

Maa on syntinen laulu kertoo pohjoisessa sijaitsevan kylän asukkaista ja elämänmenosta. Kyläyhteistöä leimaa paitsi kiihkomielinen uskonnollisuus myös luonnon äärellä eläminen ja luonnosta eläminen. Pohjoinen luonto näyttäytyy väkevänä ja rehevänä, kylän asukkaat puolestaan osoittautuvat toinen toistaan erikoisemmiksi yksilöiksi, joiden mielihuvia on naapureista juoruileminen, viinanjuonti tai yleinen pahennuksen aiheuttaminen. Tarinan keskiössä on nuori nainen Martta Mäkelä, joka elää heräävän seksuaalisuutensa aikoja ja rakastuu epämääräisen maineen omaavaan lappalaiseen, Oula Nahkamaahan.

Kukaan vähääkään kotimaista kirjallisuutta tunteva ei varmaan ole voinut välttyä kuulemasta, että Maa on syntinen laulu oli ilmestyessään shokeeraava ja rajoja rikkova teos. Painopiste tuossa kuvauksessa lienee avoimessa seksuaalisuudessa, alastomuudessa ja kaikenlaisessa "riettaassa elämässä", jota kylässä ilmenee. Minulle nykylukijana tämä ei ollut erityisen shokeeraava teos, mutta ihmettelin kyllä moneen kertaan miten omituisen vapaamielisiä jotkut kyläläiset olivat. Ihmetystä ei juurikaan herättänyt nuorten (tai vanhempienkaan vapaiden ihmisten) vapaa seurustelu keskenään. Enemmän ihmettelin päähenkilö Martta Mäkelän taipumusta pällistellä alastomana keimaillen muun muassa isoisänsä edessä ja puhua rivoja jopa sukulaiselleen. Tuli mieleen ihan joku alkuasukas, jolla ei ole päässä mitään käsitystä siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Minua jotenkin inhotti Martan käytös ja ylipäätään tapa jolla hän suhtautui moniin muihin ihmisiin. Hämmästelin myös sitä, miten toisaalta esiaviolliset suhteet herättivät pahennusta, mutta samalla oli ihan ookoo jos nuoret lukittautuivat peräkamariin ja kaikki kyllä tiesivät mitä siellä oli tapahtuva. Kylän ihmiset osoittautuivat melkoisen tekopyhiksi ja kaksijakoisiksi.

Vaikka tämä kirja ei shokeerannut minua, niin silti tämä tietyiltä osin onnistui järkyttämään minua. Olin täysin kauhuissani siitä, miten teoksessa eläimiä kohdeltiin - vanha ja sokea koira sai kestää iskut ja potkut, poroerottelussa tapahtui jos jonkinlaista kidutusta ihan huvin vuoksi eikä hevoselle annettu armoa savotassa. Osa kyläläisistä tuntui olevan todella brutaaleja ja vailla mitään käsitystä mistään inhimillisestä. Se ei todellakaan ollut kaunista luettavaa ja herätti minussa lähinnä mielipahaa, tyrmistystä ja inhoa. Ihmisten puukkohippastelut vielä kestää lukea, mutta eläimiin kohdistuva raakuus on minulle liikaa.

Olen näköjään jo kaksi kertaa luonnehtinut tämän teoksen herättäneen minussa inhoa, joten lienee sanomattakin selvää, että minä en ymmärrä tämän teoksen erinomaisuutta. Teksti on toki sujuvaa ja murteellinen dialogi kiehtovaa, samoin luonto näyttäytyy upeana ja voimallisena. En tiedä oliko tämä teos hieman liian alkuvoimainen minun makuuni, sillä Mukka kirjoittaa kovin suorasti ja kaunistelematta. Kuitenkin mielestäni vaikka ei haluaisikaan kirjoittaa mitään kaunopuheista tekstiä, niin asiat voi silti esittää vähän vähemmän inhottavasti ja brutaalisti. Tämä ei vain kerta kaikkiaan ollut minun kirjani, sillä sujuva teksti ja luontokuvaus ei ihan riitä peittomaan kaikkea muuta lukemaani. Mutta tulipahan luettua!

♠

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikolla: lastenrunoutta

 Nyt viikolla 42 vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tämä viikko tulee näkymään blogissani siten, että nostan esille pelkkää lasten ja nuortenkirjallisuutta. Lisää tietoa viikon ohjelmasta löydät Kirjalittan Facebook-sivulta.

Tuula Korolainen (toim.) ja Taru Castrén (kuvitus): Hassut tassut

32 s., Tammi 2009

***

Immi Hellén, Tuula Korolainen (toim.) ja Karoliina Pertamo (kuvitus): 

Hyvää huomenta, punahilkka!

32 s., Tammi 2011

 

Olemme viime aikoina lukukerhossa käsitelleet runoutta eri tavoin. Yhtenä tehtävänä oli tutkia paikalle tuomiani runokirjoja ja valita niistä itselle mieluinen runo, jonka sitten joko minä luin tai kerholainen itse luki ääneen muulle ryhmälle. Valikoidessani runokirjoja tätä tehtävää varten, löysin kirjastosta pari runokirjaa, jotka luinkin itsekseni kokonaan. Ne kirjat ovat Tammen nyt jo lopetetussa Tammenterho-sarjassa julkaistut Hyvää huomenta, punahilkka! ja Hassut tassut.

 

Nämä kaksi kirjaa kiinnittivät huomioni ensisijaisesti siksi, että ne ovat hyvin suloisen näköisiä ja mukavan kokoisia. Pidin molempien teosten kuvituksesta paljon, sillä niissä on ihanaa värikylläisyyttä ja selkeyttä. Hassut tassut on kokoomateos, jossa on eri runoilijoiden runoja. Hyvää huomenta, punahilkka! sisältää pelkästään Immi Hellénin runoja.

 

Hassut tassut -kokoelman runoista voi löytää säähän, vuodenkiertoon ja eläimiin liittyviä runoja. Tässä kokoelmassa osa runoista on loppusoinnullisia ja osa modernimpia, ja täytyy näin perinteisen runon ystävänä sanoa, että kyllä ne loppusoinnulliset minua viehättivät enemmän. Muutama kerholainen valitsi mielirunonsa juuri tästä kirjasta, joten uskallan todeta tämän teoksen olevan kohderyhmänsä makuun. Hassut tassut sopii mielestäni hyvin niin isommille lapsille itse luettavaksi kuin pienemmille vanhempien kanssa tutkittavaksi ja loruteltavaksi.

 

Hyvää huomenta, punahilkka! on ensikosketukseni tunnetun lastenrunoilija Immi Hellénin tuotantoon. Jo opintojeni yhteydessä kuulin paljon hyvää Hellénin runoista, mutta tuolloin jäi kuitenkin asiaan tarkemmin tutustumatta. Häkeltyneenä oivalsin, että tuttu lastenlaulu Joulukirkkoon, joka alkaa sanoin "kello löi jo viisi, lapset, herätkää!", ja virsi Enkeli ohjaa, joka alkaa sanoin "maan korvessa kulkevi lapsosen tie" ovat molemmat Immi Hellénin kynästä lähtöisin. Vaikka tosiaan olinkin tietoinen siitä arvotuksesta, jota Hellénin runoutta kohtaan osoitetaan, en ollut oivaltanut, että hänen tuotannostaan löytyy tuttujen laulujen sanoja. Tämäkin teos sopii niin isommille kuin pienemmillekin lapsille ihan yhtä hyvin.

 

Minä pidin erityisen paljon tästä Hellénin runoja sisältävästä teoksesta, enkä kyllä yhtään ihmettele miksi häntä arvostetaan niin paljon yhä vieläkin, vaikka hänen kuolemastaankin on jo melkein 70 vuotta. Hänen runoissaan on todella hyvä ja soljuva rytmi sekä sanat, jotka kutkuttelevat mielikuvitusta ja saattavat jäädä mieleen pyörimään vielä lukemisen jälkeenkin. Tästäkin kirjasta muutama kerholainen löysi suosikkirunonsa ja erityistä suosiota niitti Mirrit koulussa ja Valokuvaajassa -runot, jotka tästä kokoelmasta itse asiassa minuakin eniten miellyttivät. Tämä teos on kyllä kokonaisuutenakin perinteisen runon ystävälle oikein mukava teos! Täytyy varmaan vielä joskus tutustua Hellénin runouteen vielä paremmin.

Hetkien virta: Kauneimmat suomalaiset runot

Hetkien virta: Kauneimmat suomalaiset runot

260 s., Gummerus 2015, 2.p.

 

Huomasin juuri äsken, että en ole kahteen viikkoon kirjoittanut mitään. Lukenut olen kumminkin ja tämän Hetkien virta -runokokoelman lisäksi kaksi muutakin kirjaa odottelee luettuina vuoroaan päästä blogiin asti. Minun on jo jonkin aikaa tehnyt mieli lukea runoja, mutta ongelmani on ollut se, että olen melkoisen valikoiva. En oikeastaan innostu moderniin runomittaan puetuista runoista tai nykyrunoista, vaan kaipaan sellaista viipyilevää kaihoisaa luonto- ja rakkausrunoutta tai ylipäätään perinteistä ja vanhempaa runoutta luettavakseni. Olinkin hyvin iloinen, kun uusi juuri kaipaamanlaisteni runojen kokoelma Hetkien virta: Kauneimmat suomalaiset runot osui töissä käsiini. Ja kansikin on niin kaunis, juuri sellainen tunnelmallinen ja herkkä, jollainen runokirjan kannen tulee mielestäni olla.

 

Hetkien virta sisältää runoja useilta tunnetuilta runoilijoilta, kuten Saima Harmajalta, Edith Södergranilta ja Eino Leinolta, mutta olipa kokoelmassa muutama minulle aivan uusikin runoilijanimi, kuten esimerkiksi Antti Mäkinen. Ehkä hänkin on ollut tunnettu tai sitten hän on vain päässyt huikeaan seuraan? Kokoelman runoista kaiken kaikkiaan eniten minua puhuttelivat Harmajan runot, mutta muuten olen jotenkin hieman pettynyt tähän teokseen. Näyttää vahvasti siltä, että joidenkin muiden mielestä kauneimmat suomalaiset runot eivät pääsääntöisesti ole samoja runoja, joita minä pidän kauneimpina suomalaisina runoina. Missä on esimerkiksi Pentti Saarikosken runo "minä rakastan sinua/niinkuin vierasta maata--"? Ei tässä kokoelmassa. Maut eivät nyt selkeästi täsmänneet minun ja teoksen kokoajien kohdalla, mikä on hieman harmi.

 

Uskon, että tämä voisi olla mukava lahja jollekin minua hieman avarakatseisemmalle runouden ystävälle, sillä kyllähän tässä oli runoja, joiden pariin voi jäädä mietiskelemään ja joiden pariin voisi vielä palata. Ehkä tämän kokoelman runot osoittautuvat jollekulle muulle kauneimmiksi suomalaisiksi runoiksi, sehän on makuasia.

Tuulen vihat

Paula Havaste: Tuulen vihat

383 s., Gummerus 2014

kansi: Eevaliina  Rusanen

Tänään Aleksis Kiven päivänä kirjabloggaajat tempaisevat yhteisen lukuhaasteen merkeissä. Valitsin luettavakseni Paula Havasteen Tuulen vihat, sillä teos on vaikuttanut hyvin mielenkiintoiselta ja Havasteen aiemmista kirjoista olen todella pitänyt. Pettymystä ei aiheuttanut tämäkään, sillä Havaste osaa monipuolisten henkilöhahmojensa rinnalla luoda myös aidontuntuista ajankuvaa 1100-luvusta. Sujuvatekstinen teos vie mukanaan.

Tuulen vihat kertoo äidittä kasvaneesta Kertestä, josta tulee aikanaan heidän tupansa emäntä. Kertte on harvinaislaatuinen nainen, sillä hän kykenee aistimaan henkien läsnäolon ja jopa näkemään heidät, vaikka naisilla ei yleensä tuollaista kykyä uskota olevan. Kun Kerten isä sairastuu vakavasti eikä Sule-veljestä ole isännäksi, Kerten täytyy löytää vävy taloon. Puistatuskohtauksia saava Sule lausuu juuri ennen Kerten lähtöä ennustuksen, joka tulee toteutumaan karmealla tavalla.

1100-luvun luonnonuskoon, ikiaikaisin taikoihin ja enteisiin perustuva maailmankatsomus välittyy mielestäni Tuulen vihoissa erittäin hyvin. Se sivuaa suurta yhteiskunnallista murrosta katolisen kirkon pyrkiessä juurtumaan Suomeen. Havaste on yksityiskohdissaan tarkka ja luo mielenkiintoisen kuvan tuon ajan ihmisen elämästä ja siitä, miten suurta osaa vuodenkierto näytteli ihmisten elämässä. Sen lisäksi, että miljöö on uskottava ja helposti aistittava, ovat myös Havasteen henkilöhahmot mieleenpainuvia ja ajatuksia herättäviä. Esimerkiksi Kertte onnistui hahmona ärsyttämään minua uhmakkudessaan monta kertaa, mutta toisaalta hänen vahvuuttaan myös ihaili.

Minun oli aluksi hieman vaikea saada kiinni siitä, minkä ikäinen Kertte on. Kerronta eteni paikoitellen hyvin nopeasti, minkä toisaalta ymmärtää - Havaste on ilmeisesti halunnut luoda kunnon perustuksen myöhemmille tapahtumille, mutta väliin mahtuvia vuosia ei ole kaikkia kannattanut ruveta erikseen kuvailemaan. Mukaansatempaava tämä kirja oli kyllä koko ajan, sitä en kiellä, mutta alku oli ehkä hieman vaisu verrattuna loppupään ravisteleviin tapahtumiin. Odotan kyllä jo jännityksellä, että minkälaisiin tilanteisiin Kertte kumppaneineen jatkossa tulee joutumaan, sillä Havaste todellakin läväyttää pakan auki loppuratkaisussa. Yllättämisen taidonkin hän siis osaa.

♠♠♠♠½

Tekstejä tästä kirjasta ilmestyy tänään myös osoitteissa
http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/
http://esperanzan.blogspot.fi/
http://ullankirjat.blogspot.fi/
http://tuijata.wordpress.com/
http://jakaikkeamuuta.blogspot.fi/

Lisätietoa tempauksestamme löydät Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista.

Kohtalon vaaka

Kaarlo Sarkia: Kohtalon vaaka

yhteisniteessä Runot, WSOY 1964, 8.p.

Nyt alan olla loppusuoralla Kaarlo Sarkian runoihin tutustumisessa, sillä olen käynyt läpi suurimman osan Sarkian runoista tai näin ainakin oletan kokoelmien perusteella. En tiedä oliko loppujen lopuksi niin kovin viisas ajatus lähteä tutustumaan heti kerralla lähes kaikkiin hänen runoihinsa ja vieläpä aika nopealla tahdilla, sillä ainakin minä turrun runoihin yleensä melko nopeasti. Kohtalon vaaka sisältää monta sellaista runoa, joista en saanut juuri mitään irti, koska en jaksanut kunnolla keskittyä niihin. Etenkin pitkät ja moniosaiset runot väsyttivät ja heikensivät keskittymistä, mutta toisaalta tässä kokoelmassa on myös paljon runoja, jotka puhuttelivat minua.

Kohtalon vaaka sisältää runsaasti sellaisia runoja, jotka käsittelevät jotenkin elämän varjoisampia puolia, kuten sotaa ja Sarkian sanoin "rumuutta" eli siis ikävempiä tunteita ja kokemuksia. Sotaa kommentoivat runot olivat mielestäni mielenkiintoisia, niistä välittyy selkeästi Sarkian oma ajatus sodasta ja pohdinnat siitä, mitä järkeä missään on, jos sota kuitenkin niittää kaiken mukanaan. "Rumuusrunoista" en erityisemmin innostunut, sillä en jaksanut ruveta niitä kovinkaan syvällisesti tulkitsemaan. Myöskään ulkomaille sijoittuvat runot eivät antaneet minulle yhtään mitään.

Lempirunoni tästä kokoelmasta on Kurjet muuttavat. Mielestäni kyseinen runo on kaunis, siinä on hyvä rytmi ja tunnelma. Runo on nähdäkseni myös sangen monitulkintainen, kun sitä oikein ajatuksen kanssa tutkailee. Samoin teoksen osa Sielun kukat sisältää hyviä runoja, ne kuvaavat sopivan herkästi erilaisia tunteita ja niissä on sisältöä. Erityisesti näistä runoista sykähdyttivät Kyynel, Sydän ja Vala. Tämän osion runot olivat myös sopivan mittaisia, ne eivät vaatineet ihan hurjaa keskittymistä tulkintojen syntymiseksi, vaan aukesivat ja jäivät hyvin mieleen.

Tämä kokoelma pitää siis sisällään mielestäni melko erityyppisiä runoja: herkkiä, kaipaavia ja jollain tapaa tulevaisuudenuskoisia, mutta samalla myös epätoivoisia, synkkiä ja raadollisia runoja. Koska ne ovat niin erityyppisiä ja minua puhuttelee lähinnä ensiksi mainitun kaltaiset runot, minun on hyvin vaikea antaa mitään lausuntoa kokoelmasta kokonaisuutena. Jos sanon henkilökohtaisen mielipiteeni, niin siinä on niin hyvää kuin heikompaakin ainesta. Toisaalta runouden lukeminen on niin tulkinnanvarainen kokemus, että on paha mennä sanomaan mikä on hyvää ja huonoa, joten puhun lähinnä omasta näkökulmastani.

Kahlittu & Velka elämälle

Kaarlo Sarkia: Kahlittu ja Velka elämälle

yhteisniteessä Runot, WSOY 1964, 8.p.

Kaarlo Sarkia on minulle uusi runoilijatuttavuus. Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua hänen runoihinsa, sillä sain siihen kipinän syyskuussa luettuani Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja -teoksen. Jos oikein muistan, siinä oli Sarkian kodin esittelyn yhteydessä käytetty jotakin hänen runoistaan, ja vaikken muistakaan mistä runosta oli kysymys, niin siitä ajatus alunperin lähti. Meidän kirjastosta löytyi ainoastaan yksi teos Sarkialta, yhteisnide Runot. Niteen ensimmäinen osa on Kahlittu ja Velka elämälle, siis kahden kokoelman yhdistelmä. En ole siis täysin varma miten yhdistely jakaantuu, joten bloggaan niistä yhtenä kokonaisuutena.

Sarkian runot ovat perinteistä loppusoinnullista runoutta. Hänen runoissaan käsitellään paljon luontoa, mikä on minulle kyllä hyvin mieluisa aihe. Hän kuvaa runoissaan myös tunteita ja sitä kautta ihmissuhteita, vaikkakin päällimmäisenä elementteinä niissä on kaipaus kuin menetettyä rakkautta kohtaan. Runoissa on siis haikeutta, mielestäni jopa suurimmassa osassa niistä. Se ei liene mikään ihmetyksen aihe, kun tietää hieman Sarkian taustaa, sillä hän sairasti tuberkuloosia. Vakava sairaus varmasti heijastuu runoihin. Samaten Sarkian homoseksuaalisuus aikana, jolloin siitä saattoi saada jopa vankeusrangaistuksen, on varmasti heijastunut hänen töihinsä ehkäpä juuri kuin menetetyn rakkauden kuvauksena.

Mielestäni Sarkia käsittelee aihepiirejään kauniisti. Suomalainen luonto ja maisemat piirtyvät silmien eteen hienosti, saunanpiipuista nousevat savut saattaa miltei haistaa ja lintujen laulun kuulla, puhumattakaan silmien eteen piirtyvästä visuaalisesta puolesta. Luonto on kuvattu jotenkin niin puhtaasti ja arvostavasti, kuin juuria kunnioittaen, että sitä ei voi kuin ihailla. Yhtä herkkävireisesti hän käsittelee suuria tunteita ihmisten välillä. Niissä on paljon saavuttamattoman kaipausta ja ikävää, mutta myös menetyksen surua. Mukaan mahtuu lisäksi ylistyssanoja rakkaimmalle, kuten joitakin runoja luonnehtisin. Osassa runoista Sarkia myös ottaa kontaktia lukijaan puhuttelemalla häntä suoraan.

Kaikenkaikkiaan luonnehtisin Sarkian runoja tietyllä tavalla ajattomiksi. Ainakin minun kauneudentajuani hänen luontorunonsa edelleen puhuttelevat, samoin tunteita kuvaavat runot ovat edelleen ajankohtaisia ja käsittelevät tunteita, jotka pysyvät samanlaisina ajasta toiseen. Aion ehdottomasti lukea lisää runoja Sarkialta, sillä niitähän tässä yhteisniteessä riittää!

Sinulle laulavat linnut

Anna-Mari Kaskinen: Sinulle laulavat linnut

kuvitus: Minna L. Immonen

48 s., Kirjapaja 2011

 

Kävin taannoin kirjaston runohyllyllä tutkimassa, jos jotain mielenkiintoista osuisi silmiin. Södergranin runoista kirjoitin jo maaliskuussa, joten nyt on vuorossa toinen löytöni, Anna-Mari Kaskisen ihanan valoisa ja keväinen runokokoelma Sinulle laulavat linnut. Kokoelman on jälleen kerran kuvittanut Minna L. Immonen, jonka hempeiden kuvien tunnelmat täydentävät runoja hienosti. Kaskiselta tuntuu kyllä löytyvän runokokoelmia jokaiseen hetkeen ja tilanteeseen!

 

Sinulle laulavat linnut kuvaa pääosin luonnon keväistä heräämistä ja minun tulkintani mukaan myös niitä tunteita, joita ihmisissä keväisin yleensä herää: innostusta, ihastumista, iloisuutta. Hän kuvaa lähes kaikkia näitä asioita luonnon kautta, mutta minua useampikin runo puhutteli tällä tavalla ikään kuin kaksitasoisesti. Kaskisen runot ovat pääosin perinteisiä ja loppusoinnullisia, niin kuin luontorunojen pitää mielestäni ollakin. En tiedä miksi minulle luontoruno on minulle mieluisa loppusoinnullisena, niin vain on. Ehkä on kyse perinteikkyydestä ja siitä, että luonto herää keväisin vuosi toisensa jälkeen: niin on ollut jo satoja vuosia.

 

Kokoelman runoissa on raikkautta, herkkyyttä ja voimaa samaan aikaan. Niissä on myös jotakin hyvin kunnioittavaa, ikään kuin nöyrtymistä luomakunnan edessä. Se on mielestäni kaunista, sillä Kaskinen ei vie tuota nöyryyttä nöyristelyksi. Immosen kuvitus mielestäni täydentää tätä mielikuvaa hyvin, sillä kuvitus ei yritä vetää huomiota itseensä. Välillä kuvat puolestaan auttavat avaamaan uutta tulkintaa runosta, jonka kanssa se on samalle aukeamalle sijoitettu.

 

Kaskinen on jo lunastanut paikkansa suosikkirunoilijoideni joukossa, siitä ei pääse mihinkään. Olen aikaisemmin lukenut häneltä neljä kokoelmaa, joista kolmesta olen kirjoittanut tänne blogiini. Mielestäni on hienoa, että Kaskinen hallitsee aiheita niin laaja-alaisesti ja osaa vieläpä tuoda ne esiin sujuvasti. Kaskisen runoissa sanat eivät välttämättä ole hienoja tai monimerkityksisiä, mutta kokonaisuutena niistä muodostuu mielenkiintoinen verkko. Lainaisin tähän loppuun jotakin ihanaa keväistä runoa, mutta en osaa valita minkä tahtoisin tähän laittaa. Siispä kehotan teitä tutustumaan kokoelmaan itse, jos ajatus kevätrunoista kiinnostaa.

 

♠♠♠♠

Levottomia unia

Edith Södergran: Levottomia unia

131 s., Kirja kerrallaan 2004

näköispainos vuoden 1929 painoksesta

Olen lukenut Stephen Kingin Hohtoa tässä viimeisen viikon aikana, mutta paksu kirja ottaa aikansa. Alan olla jo loppusuoralla, mutta päätin silti lukea välillä jotain muuta. Edith Södergranin runoteos Levottomia unia tuntui nimensä puolesta aika osuvalta valinnalta, sillä Kingin Hohto on todellakin omiaan aiheuttamaan levottomia unia.

Olen tutustunut Södergranin tuotantoon jonkin verran lukioaikoinani. Pidin jo tuolloin hänen runoistaan ja siitä luonnon, tunteiden ja uskonnollisuuden sekoituksesta, joka hänen runoissaan sangen usein vallitsee. Södergran kuitenkin jotenkin pääsi unohtumaan, sillä hänen runoissaan oli myös jotakin sellaista, mikä ei oikein minua sykähdyttänyt. Sama kuvio tuntuu toistuvan myös tämän kokoelman kohdalla, enkä edelleenkään osaa määritellä, että mikä tuo loitontava asia on.

Södergran kirjoittaa mielestäni melko modernia runoutta, hän ei alistu perinteisen runomitan kaavoihin ja loppusoinnullisuuteen. Hänen runoissaan vahvoja teemoja ovat luonto ja uskonnollisuus, ja hän välittää niissä myös suuria tunteita. Mielestäni hänellä on kyllä taito kuvata näitä asioita, mutta toisinaan mennään jo liiallisesti jumaluuden ihannoimisen puolelle. Joistakin runoista ei minun nähdäkseni kerta kaikkiaan voi löytää muita kuin uskonnollsia aspekteja, joten näillä runoilla ei tunnu olevan pahemmin muuta annettavaa kuin Södergranin oman hengellisen ajatusmaailman kuvaaminen. Tämäkin kokoelma sisältää paljon tuon tyyppisiä runoja, mikä on mielestäni sääli, sillä Södergranin luontoa ja tunteita kuvaavat runot ovat kauniita, herkkiä ja tulkinnanvaraisia.

Kuten tiedämme, Edith Södergran kuoli jo nuorena keuhkotautiin. Vakava sairaus on varmasti osittain jättänyt jälkeensä hänen runoihinsa, sillä monista runoista olin aistivinani hyvin vahvasti kaipausta: kaipausta elää ja kokea asioita, kaipausta siitä, että pian kaikki maallinen on takanapäin. Tuo kaipaus tuo näihin runoihin mielestäni entistä syvempää tunnetta ja paloa, joka ainakin minuun teki vaikutuksen.

Kokoelman suosikkirunoikseni muodostuivat aistillinen Päivä viilenee sekä herkkävireinen ja kaipaava Tähdet. Kokoelman kaunein säepari löytyy mielestäni runosta Rakkaus. Kyseessä on runon lopetus: "Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta / mitään puutu.". Se on mielestäni todella kauniisti sanottu ja osaltaan kiteyttää sitä kaipaavuuden tunnelmaa, joka nähdäkseni on koko kokoelmassa vahvasti läsnä.

♠♠♠