Ronja, ryövärintytär

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär

WSOY 2015

alkup. Ronja Rövardotter, 1981

kuvittanut Ilon Wikland

suomentanut Tuula Taanila

Olen lukenut Ronja, ryövärintyttären kerran aikaisemmin ja silloinkin jo aikuisiällä. Halusin lukea kirjan uudelleen ennen kuin kävin katsomassa kirjasta tehdyn näytelmän Seinäjoen kaupunginteatterissa. Teatterilippu oli synttärilahjani ja idea oli kyllä tosi kiva. Pidin näytelmästä, siinä oli hienot lavasteet ja hyviä roolisuorituksia. Erityisesti pidin Ronjan (Kaisla Ollila), Matiaksen (Jukka Puronlahti) ja Kalju-Pietun (Timo Luoma) roolisuorituksista, jotka olivat ilmeikkäitä ja eläväisiä.

Mutta sitten kirjaan. Ronjan perusjuoni lienee monelle tuttu. Ronjan isä on ryöväri Matias, jonka ryövärijoukko asuttaa omaa linnaansa ryövärivuorella. Samalla alueella on toinenkin kilpaileva ryövärijoukko, jota johtaa Matiaksen vihollinen Borka. Ronja kuitenkin tutustuu Borkan poikaan Birkiin, jonka kanssa salaa ystävystyy. Kirja on kuvaus ystävyydestä ja yhteistyöstä, ja vähän myös jääräpäisyydestä ja periksiantamisestakin. Kaikkea ympäröi luonto, joka osaa kauneudestaan huolimatta olla pelottava ja vaarallinen, mutta jota Ronja yhtä kaikki rakastaa.

Nyt toisella lukukerralla olin yllättynyt siitä, miten raju ja väkivaltainen tämä tarina paikoitellen on. Ehkä kuitenkin tarkastelen asiaa turhankin kriittisillä aikuisen silmillä, sillä tiedän tarinan ihastuttavan monia lapsia. Pidän itsekin tarinasta ja Lindgrenin kyvystä kuvata lapsen tunteita lämmöllä, joten ne ovat varmasti lapsilukijoihinkin vetoavia asioita. Aika on myös kovin eri kuin kirjan ensikertaa ilmestyessä. Nykyään tuskin menisi kovin äkkiä läpi kirja, jossa systemaattisesti haukutaan muita paskapäiksi. Jotain ikiaikaista ja ihanaa näissä Lindgrenin klassikoissa kuitenkin kautta linjan on, ja siksi niistä ei lopulta muuttaisi mitään.

Lukupiirikirja: Saariston lapset

Astrid Lindgren: Saariston lapset

7 cd-levyä, 8 h 56 min.

WSOY äänikirjat 2009, alkup. 1964

suom. Laila Järvinen

lukija: Jarmo Heikkinen

 

Lukupiirimme palasi kesätauolta maanantaina ja olin valinnut ensimmäiselle kerralle käsiteltäväksi kirjaksi Astrid Lindgrenin kesäisen klassikon Saariston lapset. Joku piiriläisistä esitti joskus aihetoiveena Lindgrenin lastenkirjat ja tämä valinta kyllä keräsi kiitosta. Joku oli ihan vain nauttinut teoksen tunnelmasta ja miljööstä, jotkut taas palanneet omiin lapsuudenmuistoihinsa tai omien lasten kanssa vietettyihin hetkiin. Saariston lapset oli minulle ihan uusi tuttavuus ja muutenkin Lindgrenin kirjoihin olen tutustunut enemmän vasta aikuisiällä, sillä lapsuudessa luin vain Peppiä ja Eemeliä.

 

Saariston lapset sijoittuu Saltkråkanin eli Suolavariksen saarelle. Sen pääosassa on kommelluksille altis Melkersonien perhe, johon kuuluu isä-Melker, 19-vuotias tytär Malin, 12- ja 13-vuotiaat Johan ja Niklas sekä 7-vuotias eläinrakas ja oikeudenmukainen Pelle. Perheen äiti on kuollut Pellen syntyessä, joten Malin on ottanut äidin roolin jo sangen nuorella iällä. Hän edustaa kirjassa vastuullista ja turvallista aikuista, joka kuitenkin osaa ottaa myös omaa tilaa. Isä-Melker on omalla tavallaan hyvä isä katraalleen, vaikka hän koheltaakin välillä mitä sattuu. Hän osaa kuitenkin asettua hyvin lastensa kokemusmaailmaan ja toimii lapsilleen esikuvana siitä, että tunteensa saa näyttää. 

 

Vaikka pidin Melkersonien perheestä, suosikkihahmoni lienee kuitenkin kauppiaan tytär Pampula Grankvist ja hänen Laivuri-koiransa. Naseva pikkutyttö keksii neuvot vaikka mihin ja hänen sanailuaan isä-Melkerin kanssa oli huvittavaa kuunnella. Mielestäni teoksen äänikirjaksi lukenut Jarmo Heikkinen tulkitsee kirjaa todella hyvin ja hänen luentansa korostaa kirjan humoristisia kohtauksia oivallisesti.

 

Tapahtumissa kuvataan Melkersonien asettumista vuokraamaansa kesäkotiin Nikkarilaan sekä muita saaren sattumuksia, arkista elämää kaikkineen. Ylipäätään kesän ja saariston kuvausta oli kiva lukea, sillä kerronta oli hyvin lämminhenkistä ja idyllistä. Lindgrenille tyypillisesti kirjassa kuvataan kuitenkin myös rohkeasti elämän ikäviä käänteitä, kuten esimerkiksi Pellen rakkaan Jokke-kanin kuolemaa. Lindgren kuvaa mielestäni hyvin niin elämän isoja iloja kuin suuria murheitakin, puhumattakaan niistä pienistä ilon tai huolen ja murheen pilkahduksista, joita arjessa on. Kerronnasta löytyy tasoja aikuisellekin, joten ei tämä kirja ole ainoastaan lapsille.

 

Vaikka saaristo ei olekaan suosikkimiljööni noin niinkuin muuten ja meri on itselleni ehkä hieman pelottavakin elementti arvaamattomuudessaan, saattaa tämä Saariston lapset kuitenkin nousta suosikikseni Lindgrenin tuotannosta. Se herätti myös halun lukea Ronja Ryövärintytär ja Peppi-kirjat uudelleen. En tiedä jääkö tämä mielihalu toteuttamatta, mutta joka tapauksessa Saariston lapset oli jälleen hyvä muistutus Lindgrenin taidokkuudesta.

Veljeni, Leijonamieli

Lindgren, Astrid: Veljeni, Leijonamieli

231 s., WSOY 1984, 5.p.

suom. Kaarina Helakisa

alkup. Bröderna Lejonhjärt, 1973

Olen jo jonkin aikaa pitänyt yllä pientä projektiani, että luen aina välillä jonkun lastenkirjallisuuden klassikoihin luettavan teoksen, koska en ole niitä lapsena oikeastaan lukenut. Astrid Lindgreninkin tuotannosta Peppi Pitkätossu ajoi nopeasti hänen muiden teostensa edelle. Nyt Veljeni, Leijonamielen luettuani olen oikeastaan iloinen, että luin sen vasta nyt.

Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljeksestä, Joonatanista ja Kaarlesta. Kaarle on sairaalloinen pikkupoika, joka tulee kuolemaan pian. Joonatan taas on kuin satuprinssi, reipas ja rohkea ja vieläpä komeakin. Mutta sitten käykin niin, että Joonatan kuolee pelastaessaan pikkuveljeään tulipalosta ja Kaarle jää yksin. Joonatan on kertonut hänelle Nangijalasta, paikasta jonne pääsee kuoleman jälkeen. Sinne Kaarlekin nyt haluaa, koska siellä on Joonatan. Kun Kaarle kuolee, hän pääsee kuin pääseekin Joonatanin luo ja huimat seikkailut odottavat veljeksiä.

Veljeni, Leijonamieli oli tietyllä tavalla mielestäni raaka ja raju teos. Siinä on paljon väkivaltaa, pelottavia asioita ja uhkailua, vaikka kyseessä on lastenkirja. Kuvituskin on sitten sen mukaista, tummanpuhuvaa ja mahdollisesti lapsia pelottavaakin. Toisaalta Lindgren osoittaa hienosti, että elämä ei ehkä pääty kuolemaan, vaan siirrytään vain toiseen paikkaan. Silti en ymmärrä, että miksi paikka pitää kuvata vaarallisemmaksi ja pahemmaksi kuin maanpäällinen todellisuus. Itse ainakin haluan ajatella, että kuoleman jälkeen pääsee paikkaan, jossa on rauha ja aina hyvä olla.

Kuitenkin Lindgrenin kuvaus veljesten välisestä syvästä kiintymyksestä ja ystävyydestä on vertaansa vailla. Molemmat ovat valmiita tekemään toistensa puolesta mitä tahansa. On hienoa, että kirjailija osoittaa seikkailujen lomassa kuinka suuri voima on ystävyydellä ja rakkaudella sekä uskolla hyvän voittamisesta. Teoksessa on siis toiveikas pohjavire, vaikka se päällisin puolin onkin synkeähkö.

Pohdin vielä sitä, että voiko lapsi ymmärtää tätä teosta kuitenkaan pohjia myöten. Itse kuvittelisin, että tämä teos voi jopa pelottaa tai ahdistaa ainakin herkempiä lapsia. Vaikka lastenkirja saakin herättää lapsen pohtimaan ja kysymään ja kyseenalaistamaankin asioita, en silti toivosi sen tapahtuvan pelkäämisen kautta. Onko joku teistä lukenut tämän lapsena? Mitä ajattelitte siitä silloin? Entä vanhempana lukeneet?

♠♠♠