Viktoria

Laila Hirvisaari: Viktoria

560 s., Otava 1997

kansi: Kari Piippo

Sain vihdoin luetuksi loppuun Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Sonja -sarjan viimeisen osan, joka on ollut minulla kesken jo jonkin aikaa. Välillä oli kuitenkin pakko lukea Enni Mustosen Paimentyttö, koska pikalainan eräpäivä lähestyi. Sonja -sarjan viimeinen osa kantaa päähenkilönsä mukaan nimeä Viktoria.

Päähenkilö siis vaihtuu Sonjasta Viktoriaan, Irina ja David Hopkinsin eli Sonjan entisen palvelijoiden tyttäreen. Sonja tuntee olevansa kuolemaisillaan, vaikka näennäisesti hän toipuukin vakavasta onnettomuudesta, joka kohtasi häntä sarjan edellisessä osassa. Henkinen kantti on kuitenkin heikko ja Sonja luopuu elämästään pala palalta. Samaan aikaan Venäjällä kuohuu, kun bolsevikit saavat entistä enemmän kannattajia eikä kukaan aatelinen ole enää turvassa. Sonja testamenttaa omistamansa Obvodnyin orpokodin ja Viktoria-kodin Viktoria Hopkinsille, joka on sairaanhoitajatar ja jonka Sonja on tuntenut aina. Viktoria saapuu Venäjälle, mutta pian käy selväksi, että englannittaren turvallisuus on epävakaalla tolalla. Tyttö kuitenkin lykkää lähtöään koko ajan, sillä hän tuntee olevansa Sonjalle velkaa. Lopuksi alkaa olla jo liian myöhäistä lähteä, kun rajat sulkeutuvat.

Hirvisaari suorittaa päähenkilön vaihdon sangen taitavasti, vaikka hieman jäin kyllä kaipaamaan Sonjan muistelmatyylistä kerrontaa. Viktorian tarina on hyvin erilainen kuin Sonjan, mutta on mielenkiintoista lukea bolsevikkien pelossa elävien ihmisten maailmasta ja tuon ajan Venäjästä, kun tsaariperhe ja lähes koko Romanovien suku kitkettiin juurineen pois. Yleensä puhutaan vain tsaariperheeseen kohdistuneesta mielivallasta ja tavallisten ihmisten elämät unohdetaan: millaista oli yrittää olla herättämättä epäilyksiä, mistä sai ruokaa, keneen saattoi luottaa? On hienoa, että Hirvisaari on ottanut tämän harvinaisemman näkökulman.

Viktoriassa paljastuu monia salaisuuksia, joita Sonja varjeli elämänsä aikana ja jotka vaikuttavat ihmisiin edelleen. Jotkut salaisuudet olivat aika yllättäviä, toiset eivät niinkään. Jotkut salaisuuksista tuntuivat aika epäuskottavilta ottaen huomioon edellisten osien tapahtumat, sillä ei tuntunut todennäköiseltä, että ihmiset olisivat todella tehneet ja toimineet niin, kun heidän välillään oli jotain salaperäistä. Toisaalta Hirvisaari hakee hyvin tukea ja viitteitä edellisten osien tietyistä kohdista tai tapahtumista asioiden nyt saamille käänteille, joten lukijalle ei jää pelkkää mustaa aukkoa kaiken kohdalle.

Viktoria on hahmona mielestäni sangen naiivi ja lapsellinen, Sonja tuntui paljon vahvemmalta ja mieleenpainuvammalta persoonalta. Viktorian kuulemat salaisuudet eivät tunnu heilauttavan häntä mitenkään ja hän tuntuu hyväksyvän kaiken mukisematta. En usko, että tällaisten asioiden kohdalla ymmärtämys olisi ihan niin suurta kuin tässä kirjassa on kuvattu. Muuten Viktoria on onnistuneesti rakennettu hahmo, koska hänellä on historia jo aikaisemmissa osissa ja nyt hahmon kautta saadaan tuotua esiin monia bolsevikkivallan piirteitä.

Kirjan epilogi on mieleenpainuva, vaikka sen alun kerrontatyyli on mielestäni huono tai jotenkin typerä, mutta se asia kyllä paikkaantuu. Epilogi on yllättävä ja toimiva, se todella kruunaa tämän sarjan, joka on kokonaisuutena onnistunut pienistä epätarkkuuksista ja epäuskottavuuksista huolimatta. Sonjan tarinaa on ollut mielenkiintoista seurata ja olen jälleen nauttinut matkastani Hirvisaaren historiallisen romaanisarjan läpi.

♠♠♠♠

Jälkisanoissaan Hirvisaari kirjoittaa tämän sarjan todellisuuspohjasta, mutta  sanoo jättävänsä omaan tietoonsa mikä kaikki on oikeasti totta ja mikä ei. Hän kuitenkin paljastaa edes jotakin, mikä on hyvä asia. Hirvisaari sanoo, että "tämä on minun totuuteni, näin tapahtui". Kirjailijalle suotakoon luomisen vapaus, vaikka haluaisin tietää enemmän sarjan todellisuuspohjasta ja Sonja Orbelianin elämästä.

Satakielimetsä

Laila Hietamies: Satakielimetsä

511 s., Otava 1996

kansi: Kari Piippo

Sain juuri luettua Laila Hirvisaaren Sonja -sarjan neljännen eli toiseksi viimeisen osan. Tämä kirja oli jotakin ihan muuta kuin olin odottanut. Se ei ollut sitä mihin olen tottunut Laila Hirvisaaren kirjoissa, sillä ensimmäistä kertaa huomasin kuvaan astuneen epäuskottavuuden. Hirvisaaren kirjojen suola ja sokeri ovat olleet niiden uskottavuus ja aitous, joten olen hieman pettynyt tähän teokseen.

Satakielimetsä kertoo Sonja Orbelianin elämästä ja koko Venäjän tilanteesta vuosina 1913-1916. Kuten nykyään tiedämme, tuolloin oli jo selkeästi nähtävillä tsaarinvallan heikkenemisen merkit. Se tuodaan myös tässä kirjassa selkeästi esiin paitsi tapahtumien myös asenteiden kuvauksessa ja pidän edelleen hyvin uskottavana tämän historiallisen ajanjakson kuvausta. Epäuskottavuus piilee Sonjan oman elämän käänteissä, sillä paljastuva suuri salaisuus on niin jotenkin yllättävä ja shokeeraava, että sellaista on vaikea sulattaa noin vain.  Tämä salaisuus on oikeasti todella epäuskottava, ei sellaista voisi oikeasti tapahtua ainakaan minun mielestäni. Salaisuuden paljastuminen muuttaa monia asioita ja samalla koko päähenkilön elämää. Sonja vaipuu aluksi synkkyyteen ja itsesääliin, mutta lopuksi päättää unohtaa koko asian miltei täysin. En ymmärrä ensinkään, että miten sellaisen asian unohtaminen ja mielenrauhan saavuttaminen niin pian voisi olla mahdollista. Tietysti toiset ovat lujia, mutta kumminkin!

Se mistä olen erityisen iloinen tässä kirjassa, on se, että Hirvisaari hieman korjaa Myrskypilvissä esiintyneitä virheitä tai ristiriitoja ja selittää ne paremmin auki. Ilman tuota suurta salaisuutta tämä kirja olisi siis melko mainio teos ja onkin sääli, että epäuskottavuus tietyissä asioissa vaikuttaa kovasti koko lukuelämykseen. Odotan mielenkiinnolla sarjan viimeisen osan lukemista, sillä aivan kaikki vaietut asiat eivät tässäkään osassa tulleet vielä sanotuiksi. Toivottavasti viimeinen osa tyydyttää uteliaisuuteni uskottavammin kuin Satakielimetsä.

♠♠♠

Myrskypilvet

Laila Hietamies: Myrskypilvet

464 s., Otava 1995

kansi: Kari Piippo

Luin toukokuun puolivälissä kaksi ensimmäistä osaa Laila Hietamiehen Sonja -sarjasta. Valkoakaasioiden arvioon kirjoitin, että toivoisin pääseväni pian lainaamaan seuraavan osan kirjastosta. Niin teinkin, mutta kirjan kumminkin luin vasta nyt. Myrskypilvet on Sonjaa ja Valkoakaasioita tummasävyisempi teos, vaikka sanoinkin jo Valkoakaasioitakin melko tummasävyiseksi.

Myrskypilvet sijoittuu 1900-luvun alkuun, vuosiin 1903-1906. Historiaa edes jonkin verran tuntevat tietävät, että tuo aika oli Venäjällä melkoisen kuohunnan aikaa: keisarin yksinvaltiutta alettiin vastustaa, kansa alkoi vaatia oikeuksia ja maa kävi lyhyen mutta vaativan sodan Japania vastaan. Myrskypilvien pääosassa on ruhtinatar Sonja Orbeliani, joka palaa Venäjälle useiden vuosien jälkeen. Rakastettunsa kuoleman jälkeen hän asui vuosikausia Nizzassa ja nyt Venäjälle palattuaan hän näkee hyvin selvästi, miten maa on muutamassa vuodessa muuttunut paljon epävakaisemmaksi ja räjähdysherkemmäksi kuin milloinkaan aikaisemmin.

Myrskypilvet on jossain määrin jopa ahdistava teos, sillä sota, turvattomuus ja jatkuva epävarmuus sekä keisarin kyvyttömyys nähdä ongelmia on kuvattu hyvin aidosti. On mielenkiintoista lukea venäläistä (fiktiivistä) näkökulmaa Japanin sotaan sekä siihen, mitä tuo aika käytännössä tarkoitti Venäjälle: koulun historiantunneilla kun tuota aihetta oikeastaan vain sivutaan Suomen näkökulmasta. Hietamiehen romaani avasi silmäni näkemään tuon ajan muultakin kuin vain Suomen kantilta. Hän luo oivallisesti jännitettä ja Sonjan oman elämän salaisuus herättelee lukijan uteliaisuutta. Sitä Hietamies ei kuitenkaan paljasta vielä tässä osassa, joten jännityksellä odotan seuraavan osan lukemista.

Minun on poikkeuksellisesti pakko kritisoida Hietamiehen tekstiä haparoinnista. Lauserakenteet ovat välillä todella kömpelöitä, välillä teksti taas soljuu vaivatta eteenpäin. Samoin tekstistä löytyneet kirjoitusvirheet pomppasivat silmilleni, mutta se kyllä saattaa johtua tekstin ajoittaisesta kömpelyydestäkin. Sisällössä ei ole mitään vikaa, ilmaisussa sen sijaan on. Samoin huomasin hienoisia ristiriitoja aikaisempien kirjojen sisältöön, joitakin pieni lipsahduksia vain, mutta kyllä ne kumminkin huomasi. Ikinä ennemmin en muista moiseen hänen kirjoissaan törmänneeni, joten siinä suhteessa olen hieman pettynyt.

Jos teitä kiinnostaa lukea venäläistä näkökulmaa sijoittuen 1900-luvun alkuun ja käsitellen poliittisia oloja, niin harkitkaa ihmeessä tämän teoksen lukemista. Suosittelen kumminkin lukemaan Sonjan ja Valkoakaasiat ensin.

♠♠♠♠

Valkoakaasiat

Laila Hietamies: Valkoakaasiat

495 s., Otava 1994

kansi: Kari Piippo

Innostuin Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Sonjasta niin, että pakkohan oli heti käydä lainaamassa sarjan seuraava osa kirjastosta. Luin tämän lähes yhtä suurella innolla kuin Sonjan ja nyt toivon, että pääsisin pian lainaamaan seuraavan osan luettavaksi. Olen pitänyt Hirvisaaren teoksista jo heti ensimmäisen luettuani ja tämäkään  kirja ei muodosta poikkeusta. Havahduin pari päivää sitten ihmettelemään sitä, että Hirvisaaren tuotanto iskee minuun todella hyvin, vaikka yleensä kaihdan kaikkia järkälekirjoja. Minä jopa vastasin yhteen kysymykseen taannoin, että keskimittainen kirja on mieleeni enemmän kuin järkäle, mutta Hirvisaaripa tekee siinä poikkeuksen! :D

Valkoakaasiat on siis Sonjan jatko-osa, joka on huomattavasti edeltäjäänsä tummasävyisempi ja surullisempi. Siitä voi jo lukea ennusmerkkejä tulevista historian vaiheista, mutta pääosassa on kuitenkin Sonjan oma elämä ja siinä tapahtuvat suuret myllerrykset. Sonja Orbeliani viettää melko huoletonta elämää hovineitona, mutta sitten suru ja murhe muuttavat hänen elämäänsä: äidin vakava selkäsairaus on todettu tuberkuloosin aiheuttamaksi ja pian Sonja itsekin sairastuu vakavasti. Hän löytää rakkauden miehestä, joka myös painii saman sairauden kanssa, mutta etiketti ja yleinen mielipide sanelee heidän tarinaansa eikä rakkaus pääse palamaan täydellä liekillä. Sonjan vaiheiden mukana seurataan kiinteästi keisariperheen elämää, Nikolai II valtaanastumista ja tuon ajan yhteiskunnallista murrosta ja myllerrystä.

Tämä kirja on jokseenkin ennalta-arvattava verrattuna Sonjaan, mutta se ei oikeastaan haittaa yhtään, koska pieniä yllätysjuttujakin löytyy. Kerronta on sujuvaa ja historiallisesti asiantuntevaa, Hirvisaari ei kikkaile turhia. Kirja etenee tasaisesti pohjaten edelliseen osaan, mutta toimii myös itsenäisenä teoksena. Hieman häiritsi se, että joihin edellisen osan tapahtumiin viitattiin siten kuin ne olisivat tapahtuneet hieman eri tavalla kuin ensimmäisessä osassa kuvattiin. Tässä kirjassa on edelleen minäkertojana Sonja itse ja lukija pääsee edelleen lukemaan "Sonjan omaa tekstiä".

Kuten sanoin, tämä on tummasävyisempi ja surullisempi kuin edeltävä osa, jotenkin painostava ja ahdistava. Tuntuu kuin koko ajan myrskypilvet leijuisivat Sonja Orbelianin ja koko Venäjän yllä. Sonjan sairastuminen, masentuneisuus ja äidin vakava sairaus tuovat ahdistavia vivahteita tarinaan, samoin kuin myös rakkaussuhteessa ilmenevät ongelmat. On jotenkin kamala lukea tarinaa, jossa koko ajan joku sanelee päähenkilölle miten hänen pitää toimia ja hän ei voi rikkoa kehoitusta (käskyä) vastaan. Kun ihmiset puuttuvat jopa rakkauselämään, muuttuu kaikki vielä ikävämmäksi. En nyt sano, että tämä olisi kamala kirja ja niin edelleen, sillä nämä tuntemuksethan ovat hyvä merkki: Hirvisaari on onnistunut kerronnassaan niin hyvin, että päähenkilön tuntemukset välittyvät lukijalle saakka hyvin aidosti.

Kaiken kaikkiaan tämä teos on siis sangen onnistunut paketti, mutta jotenkin tuo synkkyys ja jatkuvat vastoinkäymiset saavat minut hieman kavahtamaan. Tämä teos ei ollut myöskään yhtä mielenkiintoinen ja vetävä kuin edellinen osa, mutta hieno jatko sarjalle kuitenkin. Kirja loppuu sellaiseen kohtaan, että kaikki jää hieman avoimeksi, joten pakkopakko päästä pian ottamaan selvää, että miten lopulta käy.

♠♠♠♠

Sonja

Laila Hietamies: Sonja

463 s., Otava 1993

Sain tänään luetuksi yhden Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) historiallisen romaanisarjan avauksen, Sonjan, jonka mukaan sarjakin on nimetty. Ajattelin aluksi kirjoittaa tästä vasta huomenna, mutta sitten hoksasin, että nythän on Sonjan nimipäivä, joten tämä päivä on hyvä kirjoittaa tästä kirjasta!

Sonja kertoo Orbelianin ruhtinassuvun tyttärestä Sonjasta eli Sofia Dmitrijevnasta minäkertojamuodossa. Sonja on kapinallinen, joka jo pikkutyttönä uhmaa aatelistyttöjen tiukkoja kasvatusnormeja ja toimii oman päänsä mukaan. Hänestä kasvaa voimakastahtoinen aikuinen nainen, joka oppii näkemään asioita eri kanteilta, vaikka yksi asia ei muutukaan: hän on yhtä taipumaton kuin ennenkin. Kirja sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle Pietariin ja perheen kotikartanoon Inkerinmaalle. Belaja Roza on Sonjan turvasatama Pietarin melskeen rinnalla.

Kirjan kertoja siis on Sonja itse ja tapahtumat tulevat esiin takaumamaisesti, sillä Sonja on kirjoittanut tarinansa ylös. Lukija ikäänkuin lukee Sonjan omaa tekstiä, mikä on mielestäni kerronnallisesti onnistunut valinta. Minäkertojan käyttäminen auttaa pääsemään paremmin päähenkilön elämään mukaan, se kuvaa asioita selkeästi jostakin tietystä näkövinkkelistä ja luo sitä kautta omanlaisensa tunnelman koko kirjalle.

Sonja Orbeliani on todellisuudessa elänyt henkilö, yhden Venäjän vanhimman suvun edustaja. En tiedä kuinka suuri osa tästä teoksesta on tosipohjaista ja kuinka paljon on kirjailijan oman mielikuvituksen tuotetta, mutta tämä teos on juoneltaan kyllä mielenkiintoinen ja vetävä. Hirvisaarella on kyllä todellakin taito kirjoittaa laadukasta ja mielenkiintoista historiallista draamaa, joka tuntuu aidolta ja uskottavalta. Kirjassa vilahtelevat myös meille suomalaisille tutut henkilöt paroni Mannerheimista keisari Aleksanteri II:een ja III:teen.

Tässä kirjassa yksi erityisen hyvä asia on se miten tarkkaan Hirvisaari kuvaa hovielämän sääntöjä ja aatelissäädyltä vaadittuja asioita. Hän ei tuo niitä esille erillisinä osina vaan upottaa ne taitavasti juoneen. Välillä oikein heräsi ajattelemaan, että niin todellakin, kyllä se vain olikin ihan oikeasti vaativaa ja tarkkaa ihan kuin jatkuvan suurennuslasin alla olisi. Mielenkiintoista on myös se miten lapsista tehtiin aikuisia todella varhain ja heiltä vaadittiin jo pienenä paljon sellaista, mitä oikeastaan pitäisi vaatia vain aikuiselta. Samaten aikuista naista kuitenkin kohdeltiin kuin lasta. Sääntöjen ja tapojen ristiriitaisuudet tulevat tässä teoksessa hyvin esille ja minäkertojan kapina täydentää niitä hyvin.

Laila Hirvisaari lukeutuu suosikkikirjailijoihini, joten minun on aika vaikea löytää tästä kirjasta yhtäkään moitteen sanaa. Ehkä ainut pieni miinus on tiettyjen asioiden sivuuttaminen ja palaaminen niihin myöhemmin, siis pientä polvelevuutta juonellisesti on. Minä kuitenkin pidin tästä kirjasta todella paljon, tämä on hyvä avaus sarjalle ja onhan tämä voittanut Lukijan  Finlandiankin ilmestymisvuonnaan. Laadukas kirja kaikin puolin, oikein onnistunut ja taattua Hirvisaarta. Piti oikein tänään käydä kirjastossa töiden jälkeen lainaamassa tälle kirjalle jatkoa, jotta saan heti jatkaa sarjan lukemista. Arvosanan antaminen on nyt kovin vaikeaa, kun täysiä pisteitä tämä ei ihan ansaitse ja silti tässä ei ole juuri mitään moitittavaa.

♠♠♠♠½