Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

284 s., Gummerus 2013

kansi: Tuomo Pulli & Istockphoto

Käsittelimme lukupiirissä toukokuun alussa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua. Luin kirjan toista kertaa ja pidin siitä edelleen. Ensimmäinen lukukerta oli heti kirjan ilmestyttyä, jolloin sen ympärillä velloi paljon keskustelua. Tuolloin kirjoittamani postaus taitaa olla blogini historian kommentoidun kirjapostaus ja se löytyy täältä.

Taivaslaulu herätti minuaa kokolailla samoja ajatuksia kuin lähes viisi vuotta sitten. Tarina oli piirtynyt vahvana mieleeni, mutta toinen lukukerta muistutti yksityiskohtia ja auttoi keskustelun vetämistä piirissä. Tarinaa oli mielenkiintoista seurata nyt myös Synninkantajien kautta, sillä kirjojen välillä on yhteys. Suurta tulkintaeroa se ei tuo tullessaan, mutta ehkä päähenkilöiden Viljan ja Aleksin perhe on nyt mahdollista nähdä laajemmassa kontekstissa.

Taivaslaulu oli lukupiirikirjana siinä mielessä yllättävä, että vaikka olemme syksystä lähteen istuneet saman pöydän ääressä, tuntui ilmassa hienoista epäröintiä siitä mitä oikein "uskaltaa" kommentoida tästä kirjasta. Taivaslaulun aihe on toki sellainen, että siitä puhuminen on helppoa lähinnä sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntee todella hyvin. Ehkä tämä ei siis ollut paras mahdollinen lukupiirin keskustelua ajatellen, vaikka piiriläiset olivatkin kirjasta pitäneet.

Synninkantajat

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

368 s., Gummerus 2018

 

Pauliina Rauhala kirjoitti itsensä suomalaisten lukijoiden tietoisuuteen viitisen vuotta sitten teoksellaan Taivaslaulu. Moni on odottanut häneltä uutta kirjaa, minäkin, ja kun Synninkantajat tänä vuonna ilmestyi, lähdin lukemaan sitä innokkaasti. Taivaslaulu oli aikanaan minulle hyvin nopealukuinen teos, vaikka herättikin paljon ajatuksia. Se vei mukanaan ja tarina jäi mieleen pitkäksi aikaa. Synninkantajat on myös tarina, joka jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa, mutta minua se ei oikein meinannut saada mukaansa.

 

Synninkantajat on moniääninen teos, jossa omia näkökulmiaan asioihin kuvaavat alakouluikäinen ja hieman erilainen lapsi Aaron, hänen isänisänsä ja lestadiolaisten hoitokokouksien kantava voima Taisto, Aaronin lempeä ja hyväksyvästi ihmisiin suhtautuva äidinäiti Aliisa sekä äidin sisar Auroora, jonka rakkaus ei sovellu uskonyhteisön muottiin. Lisäksi kirjassa kulkee mukana Matkakertomus ja pöytäkirjanotteita hoitokokouksista.

 

Tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Pohjanmaalle ja teoksen keskiössä on lestadiolaisten uskonyhteisön suvaitsevaisuus tai oikeastaan suvaitsemattomuus, joka ilmenee hoitokokouksien muodossa. Minua riipaisi välillä syvään, miten pieni Aaron oli hädissään uskonsa puolesta ja pelkäsi tekevänsä väärin. Ja välillä häntä myös kohdeltiin kuin suurtakin syntistä ja vain koska häntä joskus pelotti ja hän ei halunnut valita kenenkään puolta. Erityisesti mieleeni jäi kohtaus talvisesta metsästä, jossa pelästynyttä lasta pelästytetään vielä lisää uskon varjolla. Kirjaa lukiessa mieleeni tuli väistämättä se, miten käsittämättömästi ihmisen ajatus joskus kulkee ja miten paljon asioita päätetään mielivallan mukaan. Hoitokokoukset, yhteisöstä erottamiset ja ja puhdas tuomitseminen rikkoivat perheitä ja katkoivat sukusiteitä. Miten kylmäävää, etenkin kun yleensä usko nähdään armollisena ja lempeänä.

 

Mutta hoitokokousten tuottama kuva ahdasmielisistä patriarkoista on vain yksi näkökulma. Kirjasta välittyy sekin, miten ankarana miehenä nähty ja hoitokokousten kantavana voimana toiminut Taisto osaa olla myös lempeä isoisä, jota pojanpojan on helppo lähestyä. Taisto myös hoivaa puutarhaansa ja pikkulintuja uskomattomalla kärsivällisyydellä. Hän välittää lähimmäisistään eikä hänen osansa aina ole helppo. Mielestäni on hyvä, että Rauhala on tuonut kirjaansa myös tällaisen kulman, koska asiat harvoin ovat todella niin mustavalkoisia kuin ensisilmäykseltä näyttää. Hän ei tässäkään teoksessaan luo lestadiolaisuudesta tai lestadiolaisista mitään mörköä, jossa kaikki on vialla. Hän herättelee keskustelua, mutta ei aseta sille liikaa suuntaviivoja.

 

Synninkantajat osoittautui minun kohdallani paljon raskaammaksi luettavaksi kuin Taivaslaulu. Etenkin teoksen loppupuolen käänteen hätkähdyttivät, mutta tietynlainen painostavuus leijui ilmassa koko ajan. Lisäksi tarinaa oli aluksi melko vaikea seurata monen kertojan vuoksi ennen kuin pääsi perille kuka on kuka. Kieli on kuitenkin kaunista kuten Taivaslaulussa.

 

♠♠♠♠

Lumen armo

Paula Havaste: Lumen armo

455 s., Gummerus 2017

Vihat 4

 

Lumen armo on päätösosa Kertestä kertovaan Vihat-sarjaan. Olen tempautunut aikaisempien osien matkaan vauhdilla ja niin kävi myös tämän osan kanssa, vaikka minun onkin sanottava, että yhtä jännittävä ja dramaattinen tämä teos ei ollut. Kokonaisuus kuitenkin toimi ja tunsin oikein pitkästä aikaa suurta halua vain lukea ja lukea.

 

Kertte on kulkenut pitkän matkan kotitorpastaan ensin suureen Turukylään ja siitä vielä isompiin kaupunkeihin merien taakse. Nähty on niin Tokholmin piispanlinna ja Koluvanin upeat kauppapaikat, mutta Kerten mieli palaa takaisin kotiin Larrin luokse. Monta vuotta on kulunut siitä, kun Kertte ja Larri lähtivät tahoilleen pakomatkalle suojellakseen kotitorppaansa ja perhettään. Odottaako Larri yhtä Kertteä, millaiset mahdollisuudet heillä on jatkaa entistä elämäänsä vuosien jälkeen, kun molempia seuraa kirkon viha ja aseistetut miehet? Miten Kertte pystyy palaamaan merten takaa, kun veden vihat eivät ota leppyäkseen? Monta mutkaa on matkassa ennen kuin Kertte voi kokea lumisen maan armollisuuden, joka peittää kaikki menneiden vuosien vihat alleen.

 

Kerten paluu kotitanhuville ei tapahdu ihan niin suoraviivaisesti kuin hän olisi toivonut. Kotona Mimerka ei otakaan emaansa avosylin vastaan ja kysymyksiä herättää myös pieni Usva, joka Kertellä on tuomisinaan Koluvanista. Mikään ei tunnu sujuvan niin kuin Kertte toivoisi ja lopulta näyttää siltä, että Sule-veljen ennustus Kerten matkan jatkumisesta pitää kuin pitääkin paikkansa, vaikka Kertte ei sitä aluksi tahdokaan hyväksyä. Kun näyttää siltä, että Kerten ja Larrin vanhoja rikkomuksia ei ole unohdettu, lähtee pari jatkamaan yhdessä matkaa kohti pohjoisen valkeaa maata, jossa Larri on vuosia kuljeskellut piispanlinnan väkeä paossa.

 

Vaikka Kertte ja Larri ovat lopultakin yhdessä jälleen, ei miehen ole helppo hyväksyä Kerten mukanaan tuomaa lasta eikä Kerttekään mustasukkaisuudelta välty, kun hän ymmärtää Larrinkin lohduttautuneen muiden naisten vieressä. Lumen armossa olennaisena osana onkin parisuhdeproblematiikka, kun toisilleen niin tutut mutta silti vieraiksi käyneet mies ja nainen yrittävät jälleen oppia toimimaan yhdessä paitsi olosuhteiden pakosta myös rakkaudesta ja kaipuusta, jota ovat vuosikausia joutuneet kestämään.

 

Vaikka Lumen armo ei olekaan niin dramaattinen ja jännittävä kuin sarjan muut osat, sopii se hyvin sarjan päätökseksi. Kertte pääsee lopultakin pakoon kaikkia häntä seuraavia vihoja ja tulevaisuus alkaa näyttää varmemmalta. Teoksen nimi Lumen armo selittyy teoksessa hienosti ja Kerten ja Larrin matka onkin mielestäni sangen kekseliäs käänne maailman meriä matkanneen Kerten tarinaan. Tarinan päätöksessä on tiettyä seesteisyyttä myös Kerten hahmon suhteen. En ole aikaisemmin pitänyt hänen hahmostaan, mutta nyt lopultakin hänestä löytyy myös uusia kiinnostavia ja positiivisia puolia. Kertte tuntuu lopultakin kasvaneen oikeasti aikuiseksi kaikkien vuosien jälkeen. Vihat on kokonaisuudessaan hieno sarja, jonka lukeminen on ollut ilo!

 

♠♠♠♠

Veden vihat

Paula Havaste: Veden vihat

392 s., Gummerus 2016

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Paula Havasteen Vihat-sarja jatkuu yhtä vahvana ja kiinnostavana Veden vihoissa kuin sarjan aikaisemmissakin osissa. Kertte on jo ehtinyt kulkea omasta kotipirtistään pitkän matkan ensin Turukylään ja sieltä Tokholmiin saakka. Tokholmissa Kertte joutui vaikeuksiin kirkon valtaapitävien kanssa ja välit Arimoonkin olivat viilenneet. Niinpä Kertte joutui pakenemaan Tokholmista ja pääsi Koluvanilaisen kauppamiehen, Osmin, laivaan. Osmi lupasi hänelle kuljetuksen Turukylään, mutta matka saikin yllättävän käänteen ja niitä vaiheita Veden vihoissa sitten seurataan.

 

Kertte kaipaa jo toden totta omaan kotipirttiinsä ja ikävöi tytärtään Mimerkaa ja vieläkin enemmän miestään Larria, mutta Osmin laiva joutuu merellä hyökkäyksen kohteeksi eikä se voi pysähtyä Turukylän satamaan, kuten suunniteltua oli. Kerten matka jatkuu siis aina kaukaiseen Koluvaniin saakka. Osmin kumppani Pärn ei kuitenkaan suhtaudu suopeasti uuteen tulokkaaseen eikä Kerten kotiutuminen muutenkaan suju vaikeuksitta, sillä hän ei tunnu millään toipuvan ennalleen merimatkan jälkeen. Veden vihat eivät tunnu antavan periksi, mutta Kertte odottaa jo seuraavaa kesää, jolloin Osmi on luvannut Kerten pääsevän lopulta Turukylään uuden kauppamatkan myötä. Kerten elo ja olo Koluvanissa tuntuu mutkistuvan entisestään, kun hän huomaa olevansa raskaana. Miten hän voisi matkata takaisin Turukylään meriteitse veden vihojen yhä kuohuessa ja uusi elämä suojeltavanaan?

 

Vaikka Veden vihat olikin mukaansatempaava ja kiinnostava teos, alkoi minua silti jossain vaiheessa jo vaivata uupumus Kerten puolesta tyylillä "mitä nyt vielä, eikö hän jo voisi päästä kotiinsa?". Uuden raskauden paljastuessa en voinut ajatella oikein muuta kuin että eikö tähän nyt mitään muuta keksitty ja niinpä tietysti. Vaikka en jotenkin Kerten hahmosta kauheasti pidäkään, sillä hän tuntuu edelleen olevan yhtä itsekäs ja itsenäinen kuin ennenkin, toivoisin hänen silti lopultakin voivan asettua kotipirttinsä suojiin.

 

Vaikka Kertte ei olekaan mielestäni kovin kiva tyyppi, hänen kauppavainuaan ja kykyään selviytyä vaihtelevissa tilanteissa voin ihastella. Ehkä juuri nämä puolet tasapainottavat Kerten hahmoa niin, että hänen vaiheitaan jaksaa kyllä seurata, vaikka alati toistaan seuraavat ongelmat turhauttavatkin. Havaste osaa kertoa tarinaa niin, että jään ihan koukkuun hänen maalailemaansa miljööseen ja eläväiseen arkikuvaukseen, jolloin tarina vie väkisinkin mennessään. Erityisesti tykkäsin lukea markkinakuvauksia ja sitä miten Kertte kartutti pientä omaisuuttaan. Myös Pihlan mökki tuntui kotoiselta paikalta. Vuosisatojen takaisen arjen kuvaajana Havaste on verraton, niin elävänä aistin Koluvanin eli nykyisen Tallinnan hälinän.

 

Kokonaisuutena Veden vihat oli siis hyvä teos, vaikka Kerten jatkuvat vastoinkäymiset jo tympivätkin. Odotan kyllä seuraavaa osaa, jossa toivon Kerten onnen lopultakin kääntyvän paremmaksi.

 

♠♠♠♠

Maan vihat

Paula Havaste: Maan vihat

452 s., Gummerus 2015

kansi: Eevaliina Rusanen

Viime vuonna Paula Havasteelta ilmestyi 1100-luvulle sijoittuvan sarjan avausosa Tuulen vihat, joka kertoo Kerten ja hänen perheensä elämästä. Nyt Tuulen vihat on saanut jatkoa, joka ei lainkaan kalpene edeltäjälleen. Maan vihat on mukaansatempaava ja aiheeltaan hyvin mielenkiintoinen teos, sillä se kuvaa nyt entistä tarkemmin katolisen uskon rantautumista Ruotsin alueelle aikana jolloin luonnonusko ja enteet olivat voimissaan eikä uusi usko istunut kansaan helposti.

Maan vihat alkaa siitä, mihin Tuulen vihat jäi. Kerten Sule-veljen vuosia sitten lausuma ennustus on toteutunut karmealla tavalla ja syössyt koko pirtin väen elämän kaaokseen: Larrin on paettava ja Kertte haluaa kaikin tavoin varmistaa, että Larri todellakin pääsee pakenemaan. Hän tarjoutuu katolilaisen seurueen johtajalle naiseksi, vaikkakin vain vuodeksi tai pariksi, jos tämä antaa Larrin mennä. Tämän kaupan myötä Kertte joutuu kauas kotoaan, ensin Turukylään ja myöhemmin meren yli laivalla Tokholmiin, mutta ei lakkaa kaipaamasta kotiaan ja ajattelemasta Larria.

Kertestä ilmenee tässä teoksessa hahmona ihan uusia puolia. Tuulen vihoissa en oikein vielä saanut täysin kiinni siitä, millainen ihminen Kertte oikein on, mutta nyt käsitys alkaa vähitellen muodostua. Ensinnäkin Kertte on jotenkin itsekäs, mutta samalla puolustaa omiaan täysin. Hän on valmis lähtemään kotoaan turvatakseen rakastamansa miehen pakomatkan, mutta samalla kertaa hän kyllä nauttii Arimon naisena olemisesta niin pitkään kuin vain mahdollista. Kertte kaipaa Larrin lisäksi Mimerkaansa, mutta todellisuudessa Kertte ei osaa olla äitinä lapselleen, sillä hän on aivan liian itsenäinen ja itsekäs sellaiseen rooliin. Tämä ristiriitaisuus ehkä jopa hieman ärsyttää minua: kuin Kertelle ei ikinä mikään riittäisi tai mikään olisi hyvä. Tuntuu kuin Kertte haluaisi vain elää vuodenkierrosta toiseen tehden töitä ja kasvattaen varallisuuttaan ja riippumattomuuttaan.

Maan vihat on siinä mielessä pysäyttävä teos, että me kaikki olemme historian- ja uskonnontunneilla lukeneet katolilaisen uskon tulosta Pohjolaan ja Suomeen, mutta kokemus on kuitenkin varmaan monella jäänyt aika ulkokohtaiseksi siinä mielessä, että tajuntaan piirtyi lähinnä ihmisten haluttomuus hyväksyä uutta uskoa. Maan vihat sen sijaan maalaa lukijansa silmien eteen pysäyttävän kuvan siitä, miltä ihmisistä tuntui yhtäkkiä pakolla hylätä vanhat ikiaikaiset tapansa. He tunsivat turvattomuutta, epävarmuutta, epäluuloa ja jopa pelkoa siitä, mihin kaikki vielä johtaisi.  Maan vihat on aidontuntuinen ja vahvasti elämänmakuinen romaani, joka jää mieleen. Miljööltään pidin Tuulen vihoja kotoisampana enkä siksi kokenut Maan vihoja niin omaksi kirjakseni, mutta yhtä kaikki pidin tästä kirjasta paljon. Tämä teos antaa kuitenkin enemmän ajattelemisen aihetta, sillä on muistettava, että ennen usko korkeampiin voimiin ja jumaluuksiin oli paljon suurempi osa ihmisten elämää kuin nykypäivän maallistuneessa yhteiskunnassa.

♠♠♠♠½

Hilma - sukuromaani

Erkki Verkkonen: Hilma - sukuromaani

263 s., Päivä Osakeyhtiö 2001

Bongasin jokin aika sitten Kirjasampo-sivustolla Erkki Verkkosen isoäitinsä elämästä kirjoittaman romaanin Hilma - sukuromaani. Olen kiinnostunut erilaisista sukutarinoista, joten Hilman tarina päätyi oikein luettavaksikin asti. Kirjallisista avuista voi olla montaa mieltä, mutta totisesti Hilman elämään mahtui monia pysähdyttäviä hetkiä.

Hilma oli nuori piikatyttö, joka pääsi naimisiin talollisen nuoremman pojan kanssa. Vaikka omaa tilaa heillä ei ollut, vaan he asuivat miehen veljen taloudessa, muuttui Hilman elämä parempaan päin, ja lopulta he saivatkin oman torpan perheelleen. Hilman elämä oli täynnä eleetöntä, arkista kiintymystä, mutta myös suuria menetyksiä ja ankaraa työtä.

Kuten sanottu, kirjallisista avuista voi olla montaa mieltä. Teksti oli mielestäni jokseenkin tasapaksua ja siinä oli jotenkin silmäänpistäviä tyylivaihteluita. En oikein osaa eritellä niitä tarkemmin, mutta kyllä sen lukiessa huomasi. Ei tämä siis mitään suomen kielen ilotulitusta ollut, mutta se mikä sai minut lukemaan tämän kirjan ihan parissa päivässä, oli teoksen tunnelma. Se oli otteessaan pitävä, arkisuudessaan kiinnostava ja jotenkin lämminhenkinen, ehkä hieman turvallinenkin. Jotenkin tuntuu, että Verkkonen onnistui hyvin välittämään tunnelmaan piirteitä Hilman elämästä ja niistä tuntemuksista, joita hän mahdollisesti elämässään tunsi.

Hieman mielestäni Verkkonen sortuu kaunisteluun, sillä hän kuvaa sangen usein sitä, miten Hilma ja Matti vaipuivat rinnakkain vuoteessaan levolliseen uneen. Siveästi hän viittaa myös seksuaaliseen kanssakäymiseen, jonka seurauksena oli lapsia. Mielestäni nämä viittaukset olisi voitu jättää ehkäpä kokonaan poiskin, sillä mistä kukaan kahdenvälisiä asioita voi tietää. En tarkoita etteikö romaanissa voisi käyttää mielikuvitusta, mutta muuten hyvin tarkasti tositarinaa myötäilevässä teoksessa on hieman epämääräistä lähteä kuvaamaan asioita, joista ei välttämättä ole mitään todellista tietoa. Toisaalta Verkkonen onnistuu samalla kuvaamaan myös työn uuvuttaman pariskunnan keskinäistä kiintymystä, mutta nämä siveelliset viittaukset silti kyllä tuntuivat hieman hassuilta.

Välillä Verkkonen kuvaa tässä romaanissa todella tarkasti erilaisia maataloustöiden vaiheita, mikä sinänsä taustoittaa Hilman elinpiiriä hyvin, mutta toisaalta vie välillä huomion pois päähenkilön elämästä. Jotenkin olisi varmasti voitu löytää myös vähemmän yksityiskohtainen tapa kuvata maataloustöitä, sillä Verkkonen todella perehtyy niihin tarkasti. Henkilötarinassa tuskin on suurta merkitystä sillä, miten kaskenpoltto tapahtuu vaihe vaiheelta.

Teoksen ansiot ovat mielestäni enimmälti juuri tunnelmassa ja siinä, miten lukija tulee huomaamattaankin ottaneeksi Hilman tarinan "omakseen". Kun tajuaa, mitä kaikkea hän joutuikaan elämänsä aikana kokemaan ja miettii sitä surun määrää, jonka hän joutui kohtaamaan, tuntuu ihan uskomattomalta. Teoksen loppupuolella alkoi jo nousta hieman tippaa linssiin, sillä tuntui kertakaikkiaan käsittämättömältä kaikki se, mitä oikeasti elänyt ja tuntenut ihminen on joutunut kokemaan. Ei ihme, että hän oli uskossaan aluksi epäilevä. Yksi teoksen kantavia elementtejä etenkin sen loppupuolella onkin myös uskonnollinen etsintä, mitä Verkkonen ei onneksi tuputa liikaa. Kokonaisuutena tämä oli mielenkiintoinen tarina luettavaksi.

♠♠♠♠

Tämä on toinen lukemani teos, joka sopii Maalaismaisemia-haasteeseen.

Tuulen vihat

Paula Havaste: Tuulen vihat

383 s., Gummerus 2014

kansi: Eevaliina  Rusanen

Tänään Aleksis Kiven päivänä kirjabloggaajat tempaisevat yhteisen lukuhaasteen merkeissä. Valitsin luettavakseni Paula Havasteen Tuulen vihat, sillä teos on vaikuttanut hyvin mielenkiintoiselta ja Havasteen aiemmista kirjoista olen todella pitänyt. Pettymystä ei aiheuttanut tämäkään, sillä Havaste osaa monipuolisten henkilöhahmojensa rinnalla luoda myös aidontuntuista ajankuvaa 1100-luvusta. Sujuvatekstinen teos vie mukanaan.

Tuulen vihat kertoo äidittä kasvaneesta Kertestä, josta tulee aikanaan heidän tupansa emäntä. Kertte on harvinaislaatuinen nainen, sillä hän kykenee aistimaan henkien läsnäolon ja jopa näkemään heidät, vaikka naisilla ei yleensä tuollaista kykyä uskota olevan. Kun Kerten isä sairastuu vakavasti eikä Sule-veljestä ole isännäksi, Kerten täytyy löytää vävy taloon. Puistatuskohtauksia saava Sule lausuu juuri ennen Kerten lähtöä ennustuksen, joka tulee toteutumaan karmealla tavalla.

1100-luvun luonnonuskoon, ikiaikaisin taikoihin ja enteisiin perustuva maailmankatsomus välittyy mielestäni Tuulen vihoissa erittäin hyvin. Se sivuaa suurta yhteiskunnallista murrosta katolisen kirkon pyrkiessä juurtumaan Suomeen. Havaste on yksityiskohdissaan tarkka ja luo mielenkiintoisen kuvan tuon ajan ihmisen elämästä ja siitä, miten suurta osaa vuodenkierto näytteli ihmisten elämässä. Sen lisäksi, että miljöö on uskottava ja helposti aistittava, ovat myös Havasteen henkilöhahmot mieleenpainuvia ja ajatuksia herättäviä. Esimerkiksi Kertte onnistui hahmona ärsyttämään minua uhmakkudessaan monta kertaa, mutta toisaalta hänen vahvuuttaan myös ihaili.

Minun oli aluksi hieman vaikea saada kiinni siitä, minkä ikäinen Kertte on. Kerronta eteni paikoitellen hyvin nopeasti, minkä toisaalta ymmärtää - Havaste on ilmeisesti halunnut luoda kunnon perustuksen myöhemmille tapahtumille, mutta väliin mahtuvia vuosia ei ole kaikkia kannattanut ruveta erikseen kuvailemaan. Mukaansatempaava tämä kirja oli kyllä koko ajan, sitä en kiellä, mutta alku oli ehkä hieman vaisu verrattuna loppupään ravisteleviin tapahtumiin. Odotan kyllä jo jännityksellä, että minkälaisiin tilanteisiin Kertte kumppaneineen jatkossa tulee joutumaan, sillä Havaste todellakin läväyttää pakan auki loppuratkaisussa. Yllättämisen taidonkin hän siis osaa.

♠♠♠♠½

Tekstejä tästä kirjasta ilmestyy tänään myös osoitteissa
http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/
http://esperanzan.blogspot.fi/
http://ullankirjat.blogspot.fi/
http://tuijata.wordpress.com/
http://jakaikkeamuuta.blogspot.fi/

Lisätietoa tempauksestamme löydät Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista.

Tie, totuus ja elämä

Heikki Turunen: Tie, totuus ja elämä

509 s., WSOY 2012

kansi: Seppo Polameri

Kuten aikaisemmin tulin maininneeksi, kirjallisuuspiirin seuraavalle kerralle pitää lukea maaseutukuvaus. En oikeastaan tiennyt mitä olisin lukenut, joten valitsin listalta jonkin kirjailijan eli Heikki Turusen ja hänen kirjoistaan jonkin aihepiiriin sopivan vähän kuin arpomalla. Piiri kokoontuu huomenna, joten pelkäsin etten ehdi tätä tiiliskiveä siihen mennessä lukemaan, mutta toisin kävi. Tie, totuus ja elämä piti minua yllättävän hyvin otteessaan, mitä en osannut laisinkaan odottaa.

Tie, totuus ja elämä kertoo pienen maalaiskylän elämästä Savon sydänmailla. Naapurisopu ei ole todellakaan kylällä kukoistuksessaan, sillä ikiaikaiset kaunat ja riidat ovat voimissaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Kun kylälle aletaan puuhata uutta tietä 1970-luvulla, vaikuttaa vuoden 1918 sodan aikaiset arvet edelleen. Riidoilta ja kateudelta ei vältytä nytkään, mutta loppujen lopuksi tien teon tuoksinnassa tehty karmea löytö paljastaa kaunan synnyttäneestä tapahtumasta totuuden: ja johtaa jonkinlaiseen sopuun. Kaikilla on ylpeytensä, ennakkoluulonsa, oma totuutensa ja kateutensa, joista heidän on luovuttava, jotta kylä voi kehittyä tuona maaltamuuton aikana.

Turusen henkilöhahmot ovat monenkirjavia kaikin puolin. Oikeastaan kaikkien ulkoisesta olemuksesta voidaan erottaa jotain hahmolle omaa, samoin kuin luonteestakin. Kylällä on edustettuna useita uskontokuntia, "joka talolla on oma uskontonsa" kuten kirjassa sanotaan. Se on yksi ristiriitoja aiheuttava tekijä, mutta se ei kuitenkaan ole olennaisinta, vaikka uskonnolla ja uskolla onkin teoksessa vahva asema. Uskonnon ulkoisista tunnusmerkeistä ja hurskaista käytöstavoista saadaan kuitenkin joidenkin hahmojen suulla revittyä sangen rikasta huumoria, joka ei mielestäni ole kuitenkaan ilkeämielistä. Hahmojen välinen sanailu onkin mielestäni yksi teoksen parhaista puolista, sillä siinä on terävyyttä ja oivallisia sanavalintoja.

Vaikka dialogi onkin tehokasta ja iskevää, on teksti mielestäni muuten aika vaikeaselkoista. Siinä on omituisia lauserakenteita, jotka tekevät tekstistä melko hidaslukuista ja sekavaa. Välillä minun piti lukea jokin lause pariin kertaan, että pääsin selville siitä, mitä sillä ajettiin takaa. Samoin hahmojen useat lempinimet, joita lähes jokaisella on vähintäänkin yksi, vaikeuttaa lukemista, kun hahmoja on muutenkin paljon. Nämä seikat hieman himmentävät lukunautintoa, mutta kun tarinaan vain pääsee kunnolla kiinni ja kerrontatapaan tottuu, Turusen luoma tarina jaksaa viihdyttää, huvittaa ja välillä jopa nostattaa jännitystä ilmaan.

♠♠♠♠

Levottomia unia

Edith Södergran: Levottomia unia

131 s., Kirja kerrallaan 2004

näköispainos vuoden 1929 painoksesta

Olen lukenut Stephen Kingin Hohtoa tässä viimeisen viikon aikana, mutta paksu kirja ottaa aikansa. Alan olla jo loppusuoralla, mutta päätin silti lukea välillä jotain muuta. Edith Södergranin runoteos Levottomia unia tuntui nimensä puolesta aika osuvalta valinnalta, sillä Kingin Hohto on todellakin omiaan aiheuttamaan levottomia unia.

Olen tutustunut Södergranin tuotantoon jonkin verran lukioaikoinani. Pidin jo tuolloin hänen runoistaan ja siitä luonnon, tunteiden ja uskonnollisuuden sekoituksesta, joka hänen runoissaan sangen usein vallitsee. Södergran kuitenkin jotenkin pääsi unohtumaan, sillä hänen runoissaan oli myös jotakin sellaista, mikä ei oikein minua sykähdyttänyt. Sama kuvio tuntuu toistuvan myös tämän kokoelman kohdalla, enkä edelleenkään osaa määritellä, että mikä tuo loitontava asia on.

Södergran kirjoittaa mielestäni melko modernia runoutta, hän ei alistu perinteisen runomitan kaavoihin ja loppusoinnullisuuteen. Hänen runoissaan vahvoja teemoja ovat luonto ja uskonnollisuus, ja hän välittää niissä myös suuria tunteita. Mielestäni hänellä on kyllä taito kuvata näitä asioita, mutta toisinaan mennään jo liiallisesti jumaluuden ihannoimisen puolelle. Joistakin runoista ei minun nähdäkseni kerta kaikkiaan voi löytää muita kuin uskonnollsia aspekteja, joten näillä runoilla ei tunnu olevan pahemmin muuta annettavaa kuin Södergranin oman hengellisen ajatusmaailman kuvaaminen. Tämäkin kokoelma sisältää paljon tuon tyyppisiä runoja, mikä on mielestäni sääli, sillä Södergranin luontoa ja tunteita kuvaavat runot ovat kauniita, herkkiä ja tulkinnanvaraisia.

Kuten tiedämme, Edith Södergran kuoli jo nuorena keuhkotautiin. Vakava sairaus on varmasti osittain jättänyt jälkeensä hänen runoihinsa, sillä monista runoista olin aistivinani hyvin vahvasti kaipausta: kaipausta elää ja kokea asioita, kaipausta siitä, että pian kaikki maallinen on takanapäin. Tuo kaipaus tuo näihin runoihin mielestäni entistä syvempää tunnetta ja paloa, joka ainakin minuun teki vaikutuksen.

Kokoelman suosikkirunoikseni muodostuivat aistillinen Päivä viilenee sekä herkkävireinen ja kaipaava Tähdet. Kokoelman kaunein säepari löytyy mielestäni runosta Rakkaus. Kyseessä on runon lopetus: "Oi sulje minut syliisi niin lujasti että ei minulta / mitään puutu.". Se on mielestäni todella kauniisti sanottu ja osaltaan kiteyttää sitä kaipaavuuden tunnelmaa, joka nähdäkseni on koko kokoelmassa vahvasti läsnä.

♠♠♠

Ole se valo joka olet: enkeleitä ja villasukkia

Kirsi Ranto: Ole se valo joka olet - enkeleitä ja villasukkia

242 s., 8 kuvasivua, CD-levy
Tammi 2013

Kirsi Rannon esikoisteos Ole se valo joka olet, on kiinnostanut minua aina siitä lähtien, kun Ranto vieraili työharjoittelukirjastossani kertomassa kirjastaan. Olen hieman pitänyt tätä enkelijuttua sellaisena höpöhöpönä, enkä kirjan luettani oikein tiedä mitä ajatella. Livenä Ranto oli hyvin aito ja hän tuntuu kyllä oikein tosissaan uskovan enkeleihin ja niihin aatteisiin, joita hän kirjassaan käsittelee. Samalla kuitenkin jäi hieman sellainen olo, että onko tässä nyt hieman melodramatisoitu asiaa ja onko Ranto hieman hurahtanut. Toisaalta uskon, että tunne on aito, mutta toisaalta sen voima tuntuu hämmentävältä. En ole varma, miten kirjoittaa tästä kirjasta, sillä tästä jäi niin kahtiajakoinen olo. Lisäksi koen vaikeaksi kirjoittaa tästä, sillä toisen ihmisen tuntemuksia on paha mennä arvostelemaan: mistä minä muka tiedän mitä Kirsi Ranto näkee ja kokee.

Ole se valo joka olet luo läpikatsauksen vuoden 1998 tangokuningattaren elämään. Se kuvaa hieman hänen lapsuuttaan ja teini-ikäänsä sekä varhaisaikuisuuttaan, mutta pääpaino tässä kirjassa on kuitenkin viime vuosissa, jolloin Ranto löysi turvaa ja lohtua enkeleistä ja äiti Ammasta. Hän teki täydellisen elämänmuutoksen, jossa ulkoiset puitteet ja roolin taakse piiloutuminen jäivät pois ja tilalle tuli rauha, usko ja todellisen itsensä löytäminen. Ranto kuvaa kirjassaan sitä, miten keikkalavat veivät nuorta naista ja hän paloi loppuun, menetti lopulta kaiken urasta avioliittoon ja löysi itsensä uudelleen.

Omakohtaisuus tässä kirjassa on jotain sellaista, joka varmasti tuo vertaistukea niille, jotka ovat elämässään joskus eksyneet todella pahasti. Samaten tämä kirja varmasti kiinnostaa kovasti ihmisiä, jotka ovat kokeneet samanlaisia enkeli-ilmiöitä tai henkisen muutoksen kuin Ranto. Minulle tällä kirjalla ei sinänsä ollut kauheasti annettavaa, lähinnä suhtauduin mielenkiinnolla Rannon ajatuksiin ja kokemuksiin enkeleistä, vaikka skeptisyyteni kyllä edelleen hieman laittaa minut epäilemään, että voiko olla niin kuin Ranto kertoo. Mutta kuten jo sanottu, mistä minä tiedän voiko vaiko eikö. Mutta joka tapauksessa tämä on ihan mielenkiintoinen selviytymistarina, jonka kyllä lukee nopeasti.

Kirjalliset avut tässä kirjassa ovat mielestäni hyvät. Teksti on sujuvaa ja loogista, mutta paikoitellen on kyllä vaikeaa seurata perässä, kun eteenpäin mennään niin vauhdilla. Toisaalta tahdin voi antaa anteeksi, sillä koko ajan mennään lähemmäs itse pääasiaa eli elämänmuutosta. Kirjaan on otettu mukaan muutamia Rannon sanoituksia, joita hän on työstänyt matkallaan omaan itseensä. Ne ovat hyvin kauniita ja täytyy sanoa, että Rannolla voisi todellakin olla kykyjä myös runoteoksen tekemiseen.

Eiliset polut

Eila Kujala: Eiliset polut

298 s., Länsirannikko 2013

Kannen akvarelli: Maija Göös

Eila Kujalan uutuusteos Eiliset polut on jatkoa hänen edelliselle teokselleen Valkea kissankello, joka ilmestyi vuonna 2011. Luin tuon kirjan hetipian sen ilmestyttyä ja täytyy sanoa, että siitä jäi todella vahva muistijälki, sillä sen tapahtumat ovat palanneet muiden kirjojen kautta mieleeni moneen otteeseen. Koska Valkea kissankello jätti niin vahvan jäljen, oli itsestään selvää, että halusin lukea myös tämän jatko-osan. Eiliset polut ei minun silmissäni yltänyt samalle tasolle edeltäjänsä kanssa, mutta siitä huolimatta tarina jaksoi kiinnostaa loppuun asti.

Tarinan keskiössä on keski-ikäinen aviopari, keski-pohjalaiset tilalliset Kaarle ja Johanna. Teos käsittelee kaiken muun ohella näiden kahden keskinäistä kunnioitusta ja rakkautta sekä samanlaista arvomaailmaa, mutta pääasiana ovat kuitenkin 1930-luvun yhteiskunnalliset ja poliittiset ilmiöt lapuanliikkeineen ja uskonnollisine kantoineen. Tietenkin kaiken taustalla heijastelee vasta hieman yli kymmenen vuotta aikaisemmin koettu vuoden 1918 sota.

Kujala on istuttanut 1930-luvun rinnalle myös 1970-luvun äänen, jolloin lukija pääsee seuraamaan Kaarlen ja Johannan pojantyttären mielipiteitä. Mielestäni tuo toinen aikataso on täysin turha, se sotkee muuten sujuvaa tarinaa, vaikkakin ymmärrän Kujalan syyt ottaa se mukaan tarinaan: se heijastelee mainiosti 1930-luvun poliittista ja uskonnollista maailmankuvaa, joidenka aattelliset suuntaviivat näkyvät vielä vuosikymmenienkin jälkeen.

Vaikka aihe on sinänsä mielenkiintoinen, jää teos kyllä pannukakuksi yhteiskunnallisten ilmiöiden suhteen. Asioista kyllä kerrotaan, mutta jotenkin tuntuu etteivät ne saa kunnolla puhtia ja aitoa tunnetta. Sävy ei mielestäni kuvasta sitä tunteen paloa, millä tuon ajan ihmiset ovat varmasti asioihin suhtautuneet. Toki Kaarle vaimoineen on kuvattu maltillisiksi sivustaseuraajiksi, mutta edes muiden hahmojen tunteiden ja kohtaloiden kautta ei tuo mielen ja aatteen palo pääse valloilleen. Kaarle perheineen todella on sivustaseuraajia jopa hieman liiallisessa määrin.

Kujala kirjoittaa sujuvasti ja kuvaa mielestäni miljöötä hyvin, lukijan on helppo nähdä talot ja tienoot silmissään. Se ei pelkästää kuitenkaan riitä minulle, sillä todella odotin tältä kirjalta enemmän. Edellisessä osassa surut ja ilot on kuvattu tuntuvammin, ja sitä kaipasin myös tältä teokselta. Haluaisin kuitenkin tietää miten tarina jatkuisi sotien aikana ja jälkeen. 1970-luvun aikataso paljastaa tiettyjä asioita, mikä kyllä syö pohjaa pois mahdolliselta jatko-osalta, mutta ainahan voi toivoa!

♠♠♠

Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

281 s., Gummerus 2013

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu tulee varmasti olemaan yksi tämän syksyn puhutuimmista teoksista aihepiirinsä puolesta. Taivaslaulu kertoo vanhoillislestadiolaisesta nuoresta avioparista Viljasta ja Aleksista, joiden kautta Rauhala maalailee kauniilla sanankäytöllä esiin yhden totuuden siitä, mitä arki uskonyhteisön sääntöjen puitteissa voi olla.

Viljalla ja Aleksilla on neljä lasta, vaikka avioliittoa on takana vasta muutamia vuosia. Parilla on raskasta ja Vilja tuntee kaatuvansa lapsiperheen arjen alle, kun sydämellä on ainainen pelko: mitä jos on taas raskaana, kun edellinenkin lapsi on vielä niin pieni? Miehen ja naisen väliseen rakkauteen liittyy koko ajan pelko, jollaista nuoripari ei uskonut olevan olemassakaan. Silti usko on vahva, vaikka molemmat pystyvät kyseenalaistamaankin asioita, joihin he ovat kasvaneet. Ei ole helppoa valita oman jaksamisen ja oman uskon väliltä, joten tilanne uhkaa kääntyä äärimmäiseen solmuun. Taivaslaulu on ennen kaikkea tarina yhdestä rakkaudentäyteisestä avioliitosta ja yhdestä tiiviistä perheestä, jonka elämään lestadiolaisuus kuuluu ja joka muodostaa sen rajat niin hyvässä kuin ehkä vähän pahassakin.

Kansiliepeessä sanotaan, että "Taivaslaulussa konkreettiset yksityiskohdat avaavat lukijoille näkymän lestadiolaisyhteisön elämään". Se on totta, lukija pääsee kurkistamaan lestadiolaisten perinteiden ja uskon maailmaan, mutta mielestäni Rauhala ei mitenkään mustamaalaa lestadiolaisyhteisöä vaan pikemminkin päin vastoin. Minusta tuntuu, että Rauhala luo aika harmonisen kuvan yhteisöstä, sellaisen aidon välittämisen ilmapiirin. Toisaalta Rauhala nostaa esille pointin, että tuohon piiriin kuuluminen edellyttää oikeauskoisuutta ja yhteisön sääntöjen noudattamista, mutta mielestäni hän siltikin onnistuu olemaan tuomitsematta. Välillä Viljan ajatukset ovat ahdistavia, mutta sellaisilta ne voisivat tuntua, vaikka taustalla olisi jonkin muun kuin lestadiolaisen yhteisön normit ja usko.

Vaikka Vilja kokee uskonsa jopa puristavana vanteena rintansa ympärillä, niin Rauhala tuo kuitenkin esille myös näkökulman, että ei se kaikkien kohdalla ole niin. Viljan ystävän Marian iloinen ja valoisa elämänasenne nostaa esiin sen ajatuksen,  että elämäntilanteita on monia ja toiselle toinen asia sopii paremmin kuin toiselle. Nähdäkseni Rauhala haluaa enemmänkin herättää ajatuksia kuin toitottaa, että kaikki lestadiolaiset olisivat ihan uupuneita arkeensa. Rauhala haluaa nimen omaan herättää keskustelua ja luo tällä myös hyvää vastinetta sille kuvalle, mitä media on kohuillaan lestadiolaisyhteisöistä synnyttänyt.

Mielestäni Taivaslaulun parhaita puolia ovat runollinen kieli ja vertauskuvallisuus. Pidin kovasti siitä miten lempeästi ja kauniisti Rauhala kuvaa Viljan tuntoja äitiydestä ja raskaana olemisesta, siitä miten Vilja on puu ja lapset sen hedelmiä tai että hän on lintuemo, joka huolehtii poikasistaan. Vertauskuvallisuus on onnistunutta, sillä lukijan on helppo tajuta vertausten sisältö. Hienoa on myös todellakin jo mainitsemani ajatuksia herättävyys ja kuitenkin samalla neutraalius: tämä kirja ei arvostele kenenkään valintoja. Pidin myös siitä, miten luonto ja jokin suuri rauha ovat vaikeidenkin aikojen vallitessa läsnä tässä teoksessa.

♠♠♠♠½

Voin sanoa, että tähän saakka minkään arvion kirjoittaminen ei ole ollut näin hankalaa, sillä uskonasiat ovat usein arkoja asioita ja on olemassa se riski, että joku pahoittaa mielensä. Näin minä kuitenkin tämän kirjan koin ja näitä ajatuksia tämä kirja herätti. Minusta tuntuu, että voisin kirjoittaa tästä kirjasta paljon lisääkin, sillä tämä kirja herätti paljon ajatuksia.

Vieras

Pulkkinen, Riikka: Vieras

299 s., Otava 2012

Kun kuulin, että Riikka Pulkkiselta ilmestyy uusi teos, en alunperin aikonut sitä lukea. Miksikö? Koska Totta ei oikeastaan ollut mielestäni niin kovin sykähdyttävä teos kuin millaisena moni muu sen koki. Annoin kuitenkin Pulkkiselle uuden mahdollisuuden ja luin hänen esikoisteoksensa Rajan elo-syyskuun vaihteessa. Onneksi, sillä pidin siitä aika paljonkin: siksipä päätin lukea myös tämän uutukaisen.

Vieras kertoo kolmekymppisestä Mariasta, jonka elämä kokee maahanmuuttajatyttö Yasminaan tutustumisen jälkeen suuria mullistuksia. Pastorina työskentelevä Maria jättää työnsä, kotinsa ja perheensä ja lähtee New Yorkiin ikään kuin etsimään juuriaan. New Yorkissa uskonkriisin kanssa painiva Maria tutustuu Mélanieen, joka auttaa häntä tuntemaan jälleen omat olemassaolonsa rajat.Vaikka Maria oppii elämään eri tavalla, ei hän voi unohtaa pientä Yasminaa ja tämän kohtaamaa pahuutta.

Tämän teoksen teemoja ovat vahvasti uskonnollisuus ja muukalaisuus sekä välittäminen. Pulkkinen tuo taiten esiin uskonnollisia näkökulmia asioihin, samalla nostaen esille sen mitä ihmiset usein unohtavat: lähimmäisenrakkauden. Pulkkinen ei pelkää maalailla tunteisiin vetoavia kuvia pienestä maahanmuuttajatytöstä ja hänen arkipäivästään, uskonkriisistä ja maailman pahuudesta. Hän kirjoittaa jälleen vahvasti ja kaikkia aisteja puhuttelevasti. Teoksessa on eräänlaista rytmiikkaa ja sykettä, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin.

Teoksen loppu on sangen yllättävä ja lohdullinenkin, vaikka en oikeasti ymmärtänyt ihan kaikkea mikä siihen johti Marian elämän osalta: en tajunnut hänen valintojensa pohjia kunnolla. Jotenkin loppu hurahti niin nopeasti, että minä en vain pysynyt perässä. Lukukokemus olisi ollut parempi, jos lopussa olisi selitetty asioita hieman enemmän auki, mutta toimii tämä ihan hyvin näinkin. Täytynee varmaan oikeasti ottaa Totta uudelleen käsittelyyn, josko pitäisin siitä enemmän ja oivaltaisin sen paremmin toisella lukukerralla.

♠♠♠♠

Syysmaa 6: Matkalaiset

Holopainen, Anu: Syysmaa 6 -Matkalaiset

367 s., Karisto 2012

Hei vaan taas kaikille! Olenpas pitänyt pitkän hiljaisuuden, mikä ei johdu lukemattomuudesta kylläkään. Minulta on tulossa tämän kuun aikana pari yhteispostausta, joita varten on vielä osa lukematta, joten ei ole ollut siinä mielessä mitään kirjoitettavaa.

Sitten siis. Olen lukenut Anu Holopaisen koko Syysmaa -sarjan ja ensimmäiset kolme osaa useampaankin otteeseen. Olen jotenki alusta lähtien pitänyt sarjasta kovasti, mutta viimeiset osat ovat hieman tökkineet. En tiedä johtuuko se omasta varttumisestani vai ehkä jopa siitä, että sarjan terä on tylstynyt ihan oikeasti (ainakin minun silmissäni). Matkalaiset on sarjan päätösosa.

Matkalaisissa pääosaan nousevat "uusi sukupolvi" ja sarjan entiset päähenkilöt (Zara, Adaira, Sissa jne.) jäävät taka-alalle. Kaipasin vanhojen päähenkilöitä etualalle, sillä mielestäni ei ole järkeä laittaa "uusia" henkilöitä yhteen teokseen päähenkilöiksi. Nuoret haluavat koetella siipiään, mutta sillä on vakavia seurauksia: Yvana kaapataan ja hänen lapsena saamansa merkki alkaa vaiva; merkki joka vaikuttaa muihin ihmisiin eikä kovin positiivisesti.

Tarinan loppuosa etenee aika nopeasti ja ennalta-arvattavasti. Jotenkin loppuhuipennukselta menee se korkein huippu, jos tietää, että "tämä on sarjan viimeinen osa ja kaikki menee kuitenkin hyvin lopuksi". Lisäksi en oikein enää nauttinut lukemisesta, koska olen pitänyt sarjassa paljon juuri rehevän syksyisen luonnon kuvaamisesta ja puiden palvonnasta (uskonnoista) ja nyt ne ovat siirtyneet pienemmiksi elementeiksi.

♠♠♠

Sairas tyttö tanssii

Meriluoto, Aila: Sairas tyttö tanssii
86 s., WSOY 1953, 3. p.

Ne jotka ovat lukeneet arvosteluni Meriluodon Lasimaalauksesta tietävät, että pidin siitä kovasti. Nimesin Meriluodon jopa suosikkirunoilijakseni. Tartuin suurin odotuksin hänen toiseen teokseensa, Sairas tyttö tanssii, mutta jotenkin se ei iskenyt niin kovaa kuin esikoisteos.

Sairas tyttö tanssii -runoteoksen kantavia teemoja ovat usko/uskonto, luonto ja jumaluus. Ehkä juuri nämä teemat ovat syy, miksei tämä kolahtanut niin paljon kuin Lasimaalaus, jonka teemat olivat enemmänkin ihmissuhteissa. Yleensä nimittäin en kauheasti pidä luontokuvauksista runoudessa sen enempää kuin uskonnollisistakaan. Myönnän toki, että runot ovattaitavasti kirjoitettuja ja rakennettuja, niissä on iskevyyttä ja rytmiikkaa. Hän on luonut vahvojakin kuvia sanoillaan, mikä on mielestäni olennaista runoudessa.

Kokoelman runot ovat melko pitkiä, mikä häiristi minua jonkin verrran. Itse pidän hieman lyhyemmistä runoista, kun taas teoksessa runot saattoivat olla usemman sivun mittaisia. Mielestäni vain on ehkä helpompi sisäistää runon sanoma, jos runo on lyhyehkö.

Teos ei sisällä pelkästään Meriluodon omia runoja, vaan myös hänen suomentamiaan Rainer Maria Rilken runoja. Rilke oli itävaltalainen ja kirjoitti saksaksi. Poika -runo oli mielestäni suomennetuista paras, Meriluodon omista runoista parhaat olivat Salaisuus ja Tulipatsas.

♠♠♠

Tulipatsas

Jo tulen kiihkein jaloin/suin mykin silmin puhuvin,/jo tulen vapisevin jaloin/vaan pettämättömin./Kauan paikallani paloin,/nyt irtosin/nyt hulmahdin/ja katso: tulipatsas/ja katso: mulla mulla/on kyky liikkua, siis tulla/ja mennä pois./--