Jälkikaiku

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku 

11 h 3 min., Tammi 2020

lukija: Krista Putkonen-Örn

Uusi Maria Kallio -dekkari kuunneltavaksi on aina kuin lahja, sillä viihdyn kyseisen sarjan äänikirjaversioiden kanssa todella hyvin. Lehtolainen ammentaa dekkareissaan taitavasti ajankohtaisista ilmiöistä, ja niin on Jälkikaiunkin kohdalla. Tässä teoksessa keskiössä on aiemmissakin teoksissa käsiteltyjä teemoja, kuten maahanmuuttajuus, viharikokset ja poliittinen ilmapiiri.

Teos alkaa, kun rikospoliisi Maria Kallion kissa kuljettaa emännälleen pihalta löytämänsä ihmisen korvan. Miten korva on joutunut juuri Kallion pihapiiriin ja onko se sattumaa? Samaan aikaan Kallion tiimi saa selvitettäväkseen maahanmuuttajanuorukaisen surman, joka herättää kysymyksiä viharikoksen mahdollisuudesta. Tiimin työskentelylle asettaa omat haasteensa tiimiin kohdistuva maalitus, sometrollaus ja heidän nimissään julkaistut valetwiitit. Näyttää siltä, että Kallion tiimillä on edessään todella vaikeaselkoinen ja räjähdysherkkä vyyhti.

Leena Lehtolainen osaa viihdyttää, mutta myös samaan aikaan luoda uskottavaa kuvaa poliisin työskentelystä ja askarruttaa lukijoitaan rikosvyyhtien selvittämisellä. Jälkikaiku oli hyvin vaivatonta ja mukaansatempaavaa kuunneltavaa, mutta kiitoksen siitä ansaitsee myös yksi suosikkilukijoistani eli Krista Putkonen-Örn. Seuraavaa osaa odotellessa!

Liian kaunis tyttö

Reijo Mäki: Liian kaunis tyttö / Sakari Roivas 1.

9 h 44 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 1993

lukija: Jussi Puhakka 

 

Olen joitakin Reijo Mäen Vares-dekkareita lukenut tai kuunnellut, mutta hänen kirjoittamansa lyhyempi Roivas-sarja on ollut vielä tutustumista vailla. Löysin kolmiosaisen Roivas-sarjan ensimmäisen osan äänikirjana Ellibsistä, joten päätin lopulta tutustua m yös Roivakseen. Sakari Roivas on suomalaissyntinen tukholmalaispoliisi, joka viettää melko kunnollista elämää.

 

Söderin rantaruovikosta löytyy niskaan ammuttu mies. Sairauslomalle toisen tapauksen tiimoilta passitettu Roivas saa kuulla uhrin olleen hänen tuttavansa. Roivas lupaa uhrin äidille, että tämän poika tulee saamaan oikeutta ja tekijä saadaan kiikkiin. Vaan eipä Roivas tiedä mitä lupaa. Uusia uhreja ilmaantuu, eräs kaunis puolatar herättää Roivaksen suojeluhalun ja kaiken lisäksi joku tuntuu kulkevan miehen kannoilla.

 

Liian kaunis tyttö oli sinänsä ihan ok dekkari, ei mitenkään huikea, mutta ihan viihdyttävä kumminkin. Aika monta juonirihmaa tässä tuntui olevan ja välillä tuntui, että hieman olisi voinut selkiyttää. Aion jossain vaiheessa kuunnella muutkin Roivakset, sillä hahmona Sakari Roivas oli aika mukavan tuntuinen tyyppi.

Viattomuuden loppu

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

11 cd-levyä, Tammi 2017

lukija: Krista Putkonen-Örn

Uusi Maria Kallio on täällä ja minä otin sen tuttuun tapaan lukulistalle äänikirjana. Maria Kallio on nykyään pomo osastolla, joka tutkii lapsiin ja nuoriin kohdistuvia rikoksia. Marian tiimiin kuuluu vanhan tutun Ville Puupposen ohella Kristo Pohjola ja Johanna Al-Sharif. Tiimi joutuu tekemään pitkää päivää, kun lukuisista lasten seksuaalisista hyväksikäytöistä tuomittu nainen surmataan heti tämän vapauduttua vankilasta. Maria tiimeineen pohtii kuka muu olisi halunnut naisen hengiltä kuin uhrit tai heidän läheisensä? Kun vyyhti alkaa lopulta purkautua, siitä paljastuu oletettua monisyisempi. 

Sarjan dekkareilla on kautta linjan ollut hyvin kuvaavia nimiä, ja niin on tälläkin osalla. Lehtolainen kuvaa uutuusdekkarissaan aihetta, josta ei haluaisi tietää mitään ja jota ei toivoisi olevan olemassakaan. Lasten hyväksikäyttö on puhuttava aihe ja tämä dekkari kieltämättä herätti ajatuksia, sillä teoksessa kuvataan kuvitteellisten hahmojen kautta monenlaista suhtautumista ja tapoja päästä eteenpäin tapahtuneesta. Aiheestaan huolimatta tarinaa voi mielestäni kuunnella myös puhtaasti rikoskertomuksena jäämättä sen kummemmin pohtimaan teemaa. 

Mielestäni tämän teoksen kohdalla Lehtolainen onnistuu tavoittamaan jotain siitä sarjan ensimmäisten osien vetävyydestä, joka on saanut minut lukemaan koko sarjan läpi, vaikka en aina olekaan ollut ihan varauksettoman ihastunut. Viattomuuden loppu on sujuvasti kulkeva dekkari, jossa minua ei ärsyttänyt mikään - ei edes Marian hahmo, joka yleensä aina onnistuu jotenkin ärsyttämään tuittupäisyydellään tai hankkiutumalla vaikeuksiin. Kuunnellessani huomasin kuitenkin välillä kaipaavani Pekka Koivun hahmoa, joka on liukunut tässä pieneen sivuosaan, samoin kuin monia muita tuttuja hahmoja Strömin Jennasta Ursulaan. Kuitenkin kuuntelukokemus oli ihan miellyttävä ja jos sarjaan tulee vielä jatkoa, aion kyllä tutustua niihin.

♠♠♠½

Tuulen puolella

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella

10 cd-levyä, 10 h 29 min.

BTJ äänikirjat/Tammi 2014

alkup. Tammi 1998

lukija: Krista Putkonen-Örn

Nyt on kuunneltuna/luettuna koko Maria Kallio -sarja! Joskus sarjan parissa aloittaessani en pitänyt todennäköisenä, että koskaan saisin käytyä koko sarjaa läpi, mutta niin siinä vain kävi. Nämä äänikirjat ovat pääsääntöisesti olleet niin hyviä, että niiden kuuntelemiseen on jäänyt lähestulkoon koukkuun, joten hyvin sujuvastihan tämä projekti lopulta meni. Uusi osa on tosin tulollaan, mutta olen senkin jo ennättänyt varaamaan.

Tuulen puolella on kuudes osa Maria Kallio -dekkarisarjaan. Olen kuunnellut sarjan epäjärjestyksessä, mutta se ei ole haitannut lainkaan, etenkään kun osa jutuista on ollut tuttuja jo samannimisestä tv-sarjasta. Tuulen puolellakin oli minulla hyvässä muistissa tv-sarjan vuoksi, mutta se ei haitannut lainkaan äänikirjaa kuunnellessa. 

Maria Kallio palaa äitiyslomaltaan takaisin pestiinsä Espoon poliisin väkivaltajaoksen päälliköksi. Ihan kivuttomasti töihin paluu ei suju, sillä Marian sijaisuutta tehnyt Pertti Ström aiheuttaa mutkia matkaan. Koko jaoksella on kuitenkin kädet niin täynnä töitä, että vähitellen arki lutviintuu ja Ström menettelee siinä sivussa. Jaosta työllistävät ympäristöaktivistien väkivaltaiseksi äitynyt toiminta sekä henkirikokseksi paljastunut kuolemantapaus. Juttu tulee Mariaa lähelle, että viimeisenä viikonloppunaan äitiyslomalla hän on perheineen tutustunut Rödskärin saarella uhriksi päätyneen Juha Merivaaran perheeseen. Juhan velipuoli Mikael Sjöberg kiinnostaa Mariaa hieman liikaakin. Miten Maria pystyy asettumaan täysin ammattimaiseen rooliin työtä tehdessään?

Tuulen puolella on yhtä varmaa laatua kuin muutkin sarjan varhaisemmat osat. Vaikka meri ei ole minulle läheinen maisema ja juonikin oli tuttu, kuuntelin tätä vahvasti veden äärelle sijoittuvaa dekkari tarkkaavaisesti ja mielenkiinnolla. Lehtolainen osaa kuljettaa juonta taitavasti ja hän kuvaa miljöötä elävästi. Myös henkilöhahmojen kuvaus on varmaa, eikä Maria jostain syystä tässä osassa ärsyttänyt minua niin kuin useissa muissa kirjoissa. Mutta jokin siinäkin täytyy olla jujuna, kun Marian herättämästä välillä suurestakin ärsytyksestä huolimatta olen aina jatkanut sarjan parissa. Ehkä voisi sanoa, että Lehtolainen on saanut minut koukkuun.

♠♠♠♠

Ennen lähtöä

Leena Lehtolainen: Ennen lähtöä

10 cd-levyä, 12 h 24 min.

BTJ Finland, 2014

alkup. Tammi 2000

lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin suurimmaksi osaksi jo kesäkuun alussa dekkariviikolla Leena Lehtolaisen teoksen Ennen lähtöä. Blogini kuitenkin laahaa tällä hetkellä hieman jälkijunassa, joten saatte lukea tästä vasta nyt. Ennen lähtöä on Maria Kallio -sarjan 7. osa.

Tässä teoksessa Maria tiimeineen saa selvitettäväkseen kaupunginvaltuutettu Petri Ilveskiven surman. Tiimi pääsee nopeasti tekijän jäljille, vaikka Ilveskiven kimppuun hyökättiinkin metsäisellä polulla katseiden ulottumattomissa. Tapaus mutkistuu, kun oletettu tekijäkin näyttää olevan kadoksissa. Lisäksi näyttää siltä, että kuolemaan johtanut pahoinpitely on ollut tilaustyö, joten herää kysymys kuka ja miksi tilasi Ilveskiven pahoinpitelyn. Syitä voisi olla moniakin: Ilveskiven homous herättää närää, mutta toisaalta Ilveskivi saattoi tietää jotain sellaista, josta olisi ollut parempi olla täysin tietämätön.

Marian tiimi toimii jälleen kerran ansiokkaasti, mutta ylemmältä taholta suhtaudutaan tutkimuksiin karsaasti ja niiden keskeyttämistä vaaditaan. Marian epäilyt salakähmäisestä päätöksenteosta yltyvät entisestään, kun erästä juttuun keskeisesti liittyvää vaikuttajaa tunnutaan tiedottavan tutkimusten edistymisestä tiiviiseen tahtiin. Jutun ripeä selvittäminen on Marian tiimissä etusijalla, vaikka tutkinnan keskeyttämisestä puhutaan, sillä uhka näyttää kohdistuvan jo Marian perheeseenkin. 

Poliisin työn ohella sarjan tässäkin osassa on keskiössä myös Marian ja Antin perhe-elämä. Perheeseen kuuluu jo pieni Iida, mutta ajatus toisesta lapsesta elää etenkin Antin haaveissa. Maria luovii erilaisten tulevaisuudentoiveidensa ristipaineessa eikä oikein itsekään tiedä mitä tulevalta kaikkein eniten toivoo. Huolia aiheuttaa myös työn riskialttius, joka näyttää ulottuvan jo Marian kotiin asti.

Ennen lähtöä osoittautui yhtä sujuvasti eteneväksi dekkariksi kuin aikaisemmin lukemani/kuuntelemani sarjan vanhemmat osat: uudemmat osat eivät ole tuntuneet niin vetäviltä kuin tämä aikaisempi tuotanto. Olen nyt käynyt tämän sarjan lähestulkoon läpi, sillä enää yksi osa on kuuntelematta. Syksyllä sarjaan on toki tulossa jatkoa ja olenkin tulevan äänikirjan jo varannut. Vaikka Lehtolaisen kirjoissa on mielestäni usein jotain pientä hiomisen varaa, ovat ne kuitenkin viihdyttäviä ja mukaansatempaavia, ja niiden henkilöhahmojen parissa aika kuluu. Ehkäpä siis siirryn tämän sarjan jälkeen Lehtolaisen Hilja Ilveskero -sarjan pariin.

♠♠♠♠

Surunpotku

Leena Lehtolainen: Surunpotku

10 cd-levyä, 12 h 5 min., Tammi 2015

lukija: Krista Putkonen-Örn

kansi: Markko Taina

Äänikirjojen kuuntelu on jo alkanut vähentyä osaltani työpaikanvaihdoksen ja lyhentyneen työmatkan myötä. Hiljattain kuitenkin iski halu kuunnella jokin äänikirja ja kokemuksesta tiedän, että Leena Lehtolainen pitää kyllä otteessaan, vaikka samalla häärisikin kotitöitä tehden. Niin tapahtui tälläkin kertaa, kun kuuntelin toistaiseksi tuoreinta teosta, Surunpotkua.

Maria Kallion tulevaisuus työn suhteen on vaakalaudalla. Hänen solunsa tullaan lopettamaan lähitulevaisuudessa eikä hän sen enempää kuin Koivu ja Puupponenkaan vielä tiedä mihin tie vie sen jälkeen. Marian lapset Iida ja Taneli ovat jo teini-ikäisiä eikä Maria tunnu potevan enää niin suuria tunnontuskia pitkiksi venyvistä työpäivistään kuin aiemmin. Solun viimeiseksi keissiksi näyttää jäävän Tapiolan kirkosta löytyneen uhrin tappajan selvittäminen. Lisää painetta tappajan kiinnisaamiseen luo uhrin ja tämän puolison tunnettu asema sekä moneen suuntaan kurkottavat sivujuonteet jalokivibisneksestä jo vuosikymmeniä sitten tapahtuneeseen nuoren hiihtäjätytön kuolemaan.

Surunpotku on minun havaintojeni mukaan ensimmäinen Maria Kallio -dekkari, jossa keskitytään pääosin työkuvioihin eikä Marian henkilökohtainen elämä ole niin näkyvässä roolissa. Enemmänkin esiin nousee Pekka Koivun ja tämän perheen vaiheet, kun heidän tyttärensä taistelee vakavaa sairautta vastaan. Mielestäni tässä teoksessa kuitenkin tulee parhaiten esiin Lehtolaisen kyky kirjoittaa kiinnostavaa rikoskirjallisuutta, sillä usein aiemmin Marian henkilökohtaiset vaiheet (jotka nekin ovat kiinnostavia) ovat ehkä hieman vieneet huomioita pois itse tapauksesta. Olisin kuitenkin kaivannut tarinaan mausteeksi hieman enemmän arkisia kotijuttuja. Ja olipa tässä kirjassa muuten yksi erityisen mainio juttu: kerrankin Maria ei joutunut suureen vaaraan rikollista jahdatessaan, ja se jos mikä on virkistävää!

Surunpotku on tasoltaan täysin samanlainen otteessan pitävä ja jouhevasti etenevä dekkari kuin aikaisemmatkin Maria Kalliot. Ihan kaikkia osia en ole vieläkään lukenut tai kuunnellut, mutta odotan kiinnostuksella sarjaan ilmestyvää uutta osaa, jonka bongasin syksyn uutuusluettelosta. Jahka olen tämän sarjan käynyt läpi, täytynee tarttua Hilja Ilveskerosta kertovaan sarjaan, sillä kyllä minä viimeistään tässä vaiheessa olen vakuuttunut Lehtolaisen taidoista kirjoittaa hyviä kirjoja!

Minne tytöt kadonneet

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

9 cd-levyä, 11 h 11 min

Tammen äänikirja 2010

lukija: Henna Hyttinen

Bloggaustahtini laahaa pahasti luku-/kuuntelemistahtini jäljessä, mutta yritän saada luettuja siirrettyä tänne blogiin vähitellen! Kuuntelin hiljattain Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet, sillä innnostuin taas Maria Kallio -dekkareista kuunneltuani Väärän jäljillä äänikirjana. Minne tytöt kadonneet ei kuitenkaan ollut mielestäni oikein sujuva kirja, sillä siinä on paljon sivujuonteita ja vaikka osasta niistä rakentuu yhteinen päätarina, niin jotkut sivujuonteet olivat ihan irrallisia ja näin ollen mielestäni tarpeettomia. Kuunteluintooni vaikutti kuitenkin vielä tuota seikkaa enemmän äänikirjan lukija, sillä koko teksti on pajatettu käytännöllisesti katsoen yhteen pötköön eikä mitään pieniä pausseja kappaleiden välillä tai dialogien kohdalla puhujan vaihtuessa oikeastaan ole. Lisäksi dialogin tulkinta on hyvin eleetöntä ja välillä on vaikea pysyä kärryillä kuka milloinkin puhuu.

Tarina alkaa Maria Kallion Afganistaninmatkasta. Kansainvälisen yhteistyön tuloksena perustetun poliisikoulun avajaisiin matkanneen Marian ja tämän kollegoiden saattueeseen osuu autopommi, jonka seurauksena Marian saksalainen kollega ja ystävä kuolee. Maria palaa Suomeen saatuaan runsaasti uutta perspektiiviä näkökulmiinsa. Koska kansainvälisen yhteistyön projekti on nyt saatettu loppuun, Mariaa pyydetään johtamaan omaa epätyypillisten rikosten jaosta Espoon poliisiin. Ensimmäisenä tehtävänä on selvittää minne ovat kadonneet kaksi maahanmuuttajatyttöä. Kun kolmas tyttö löydetään kuristettuna, jaos alkaa haravoida kahta muuta juttua vielä entistäkin tarkemmin. Muita murhia ei enää saa tulla!

Niin, mielestäni tuo Marian Afganistanin kuvio on hieman ylimääräinen tässä kirjassa, sillä loppujen lopuksi sillä tai millään siihen liittyvällä ei ole oikeastaan mitään tekemistä Kallion johtaman jaoksen ja sen tutkimien rikosten kanssa. Ehkä siitä syystä tarina ei lähtenyt heti vetämään kovinkaan voimakkaasti ja lisäksi tällaisen ylimääräisen kuvion kuljettaminen mukana ei mitenkään paranna teoksen sujuvuutta. Välillä tuntuu myös, että tähän teokseen on valittu kolme maahanmuuttajatapausta, jotta saadaan annettua kerralla mahdollisimman laaja kuva erilaisista kulttuurivaikuttimista ja toimintatavoista sekä perhemalleista. Tässä kohtaa olen hieman sitä mieltä, että vähempi parempi, vaikka sinänsä Kallion jaoksen tutkimuksia olikin ihan kiinnostavaa seurata.

Tällä teoksella on siis puolensa ja puolensa. Aion kyllä lukea tai kuunnella loputkin sarjan teokset jossain vaiheessa, vaikka tämä Minne tytöt kadonneet ei taas Lehtolaisen kirkkainta osaamista minun silmissäni edustakaan. Huomasin muuten taannoin, että minulla on tämän jälkeen enää kolme varsinaista Maria Kallio -dekkaria lukematta. Niin vain yhtäkkiä salavihkaa on tullut selvitettyä monta juttua Kallion, Koivun, Puupposen ja muiden tuttujen tyyppien kanssa!

♠♠♠

Väärän jäljillä

Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä

11 cd-levyä, 12 h 47 min.

Btj äänikirjat 2014 (alkup. Tammi 2008)

lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin Leena Lehtolaisen Väärän jäljillä melko sukkelaan tahtiin pidettyäni muutaman kuukauden tauon Maria Kallio -dekkareista. Tauon syynä oli kyllästymisen tunne, jota koin Kallion hahmoa kohtaan. Nyt tuo tunne on kuitenkin tiessään ja tauko tuntuukin olleen hyvä idea.

Maria Kallio on siirtynyt pois poliisityöstä ja toimii projektiluontoisesti tutkijana toisessa työssä. Kallio kuitenkin saa siirron takaisin poliisin hommiin, mikä jännittää häntä aikaisempien traumaattisten kokemusten vuoksi. Hän kuitenkin tarttuu työhön ja alkaa selvittää toimittaja Jutta Särkikoskeen kohdistuneita uhkauksia sekä henkirikosta, jonka uhriksi tuntuu sattuman kaupalla valikoituneen väärä henkilö - uhriksi kun oli aiottu Jutta Särkikoski.

Marian kotijoukot eivät ole riemuissaan naisen paluusta poliisin tehtäviin, sillä luonnollisesti rikollisten jahtaaminen tuo tullessaan tiettyjä riskejä. Jotenkin Maria tuntuu kuitenkin pitävän tilanteen käsissään, vaikka välillä tuttu omapäisyys nouseekin esiin eikä hän malttaisi toimia asemansa mukaisesti ja olla syöksymättä suin päin tilanteisiin. Kuitenkin Mariassa on edelleen nähtävissä samaa tasoittumista, jonka huomasin jo Veren vimman ja Rivon satakielen kohdalla. Toisaalta luonteen tasoittuminen vähentää hahmoa kohtaan monesti tuntemaani ärsytystä, mutta toisaalta kaipaan kuitenkin hahmoon lisää potkua.

Väärän jäljillä oli ihan kiinnostava tapaus, joka ainakin minut yllätti lopputuloksellaan. Kuitenkin olen sitä mieltä, että nämä uudemmat osat eivät ole niin vetäviä kuin ensimmäiset Maria Kalliot, mutta en oikein tiedä mistä se johtuu. Jotenkin tuntuu, että tässäkään teoksessa tarina ei lähtenyt oikein kunnolla vetämään, vaikka sinänsä ihan valppaana ja kiinnostuneena kirjaa kuuntelinkin. Vaikka en olekaan erityisen häikäistynyt tästä teoksesta, niin minulla on jo kuuntelussa seuraava dekkari Minne tytöt kadonneet. Kirjoitan siitä sitten, kun olen kuunnellut kirjan loppuun asti.

♠♠♠

 

Pikku enkeli

Tapani Bagge: Pikku enkeli

213 s., Crime Time 2016

kansi: Jussi Kaakinen

 

En koe olevani erityisesti dekkarien ystävä, vaikka niitä äänikirjoina jonkin verran kuuntelenkin ja joskus jotain tv-sarjaa saatan seurata. Tapani Baggen uuden Elviira Noir -sarjan avausosa Pikku enkeli kuitenkin vaikutti kiinnostavalta, joten päätin lukea sen. Voin ilokseni kertoa, että teos osoittautui todella mainioksi sarjan avaukseksi ja luinkin tätä suorastaan ahmimalla. Minun oli jopa pakko ottaa tämä töihin mukaan, jotta sain tauoilla seurata Sundmanin ja hänen alaistensa tutkimuksia Elviiran kaupungissa.

 

Pikku enkelin tapahtumat lähtevät etenemään vikkelää vauhtia, sillä heti alussa katuojasta löytyy lukiolaistytön ruumis. Vielä saman päivän aikana komisario Sundman tiimeineen saa selvitettäväkseen toisenkin henkirikoksen, sillä paikallisessa lehtitalossa vartijana työskennellyt mies on saanut surmansa. Lehtitalokeissiin näyttäisi liittyvän kaikenlaisia hämäriä vaiheita, sillä toimitus on saanut runsaasti uhkauskirjeitä ja lopulta pommiuhka näyttää todelliselta. Mahtaisiko näillä tapauksilla olla yhteys vai onko kaksi samanaikaista henkirikosta vain sattumaa? Pienessä merenrantakaupungissa kuohuu ja kuulusteltaviksi päätyy useita henkilöitä.

 

Tämä teos oli mielestäni todella nopeatempoinen ja uusia epäiltyjä ja muitakin henkilöhahmoja putkahtelee mukaan vähän sieltä ja täältä. Henkilöhahmojen paljoudesta huolimatta tarinaa on helppo seurata ja itse ainakin mielenkiinnolla odotin uusia käänteitä. Tarina keskittyy hyvin pitkälti rikosten ratkomiseen eikä tiimiläisten vapaa-ajan kuvailuun käytetä paljoakaan aikaa, mutta silti jokaisesta muistuu heti mieleen jokin erityispiirre. Muutenkin Bagge kirjoittaa hyvin selkeitä kuvailuja, joita voisin luonnehtia jopa ytimekkäiksi, mutta silti niissä on juuri riittävästi väriä luomaan eläväisen miljöön.

 

Vaikka pidinkin tästä kirjasta tosi paljon ja aion todellakin lukea syksyllä 2017 ilmestyvän jatko-osan, minusta tuntui välillä, että tapahtumat etenevät liiankin helposti: uusia epäiltyjä putkahtaa esiin tuon tuosta, tunnustus on helppo saada ja tapahtumien kulusta saadaan nopeasti selkeä käsitys. Jotenkin se ei tuntunut kauhean realistiselta, sillä usein pidätyksiä tehtiin äkillisesti ja keissit tuntuivat etenevän välillä hieman tutkijoiden mielijohteiden pohjalta. Koinkin tämän teoksen melko viihteelliseksi eli mistään kovaksikeitetystä dekkarista ei ole kyse, mutta minä pidin kyllä tuosta viihteellisyydestä. Pidin myös siitä, että tämä oli tiivis ja menevä kirja, jonka tekstiasu on hyvin miellyttävä. Lukeminen oli siltä osin silkkaa iloa, sillä teksti etenee sujuvasti ja vaikka se ei tunnu suorastaan värikkäältä, niin siinä on silti tarpeeksi sävyjä.

 

♠♠♠♠

Kylmä jälki

Jarkko Sipilä: Kylmä jälki

7 cd-levyä, 7 h 30 min

Gummerus, 2007

lukija: Veikko Honkanen

Jarkko Sipilä on dekkaristi, jonka kirjoista mieleeni on päällimmäisenä jäänyt mieleen todentuntuisuus ja realistisuus. Olen lukenut aikaisemmin pari Sipilän dekkaria ja todennut ne hyviksi, joten päätin kokeilla tällä kertaa äänikirjaa. Voin kyllä sanoa, että Kylmä jälki on ihan yhtä jännittävä ja aito kuin Seinää vasten ja Valepoliisi.

Kylmän jäljen tapahtumat saavat alkunsa, kun elinkautisvanki Timo Ruosteen isä kuolee ja mies pääsee telkien takaa hautajaisiin. Kukaan ei olisi arvannut, että tuomiostaan jo yli puolet suorittanut ja mallikelpoisesti käyttäytyvä Ruoste päättäisi ottaa hatkat, mutta sen tämä kuitenkin tekee. Poliisien arvion mukaan Ruoste ei ole erityisen vaarallinen, vaikka onkin aikoinaan surmannut vaimonsa ja saanut siitä tuomion. Poliisien täytyy kuitenkin arvioida tilanne uudelleen, sillä tuosta tapauksesta alkaa paljastua uusia piirteitä ja vaikuttaa siltä, että Ruosteella saattaa olla kaunaa jotakuta kohtaan.

Mielestäni Sipilän dekkareista tekee jokseenkin ainutlaatuisia se seikka, että hän keskittyy niissä lähinnä rikokseen ja rikolliseen ja jättää poliisien siviilielämän melko marginaaliseksi. Voisi siis oikeastaan sanoa, että dekkarit ovat täyttä tavaraa rikoksineen, poliisityön vaiheineen ja jännittävine käänteineen. Samalla Sipilä onnistuu jotenkin tekemään poliiseistaan lukijalle ihan riittävän tuttuja, jotta sarjan läpi tuntuu kulkevan punaisena lankana myös poliisiosaston keskinäinen ryhmädynamiikka ja ystävyyssuhteet.

Kokonaisuutena Kylmä jälki oli mielestäni onnistunut dekkari, vaikka arvasinkin melko varhaisessa vaiheessa millaisia käänteitä Ruosteen vanhaan juttuun mahtaisi liittyä. Vaikka sen osalta suuri yllätys ei ollutkaan sitten niin suuri yllätys, pystyin kuitenkin seuraamaan tarinaa jännityksellä ja viihtymään sen parissa, ja sehän tässä on tärkein asia.

♠♠♠♠

Mustamäki

Timo Sandberg: Mustamäki

1 cd-levyä, 7 h 3 min.

Kariston äänikirja, 2015

lukija: Aarni Kivinen

kansi: Markko Taina

 

Jälleen kerran tuli etsittyä äänikirjaa kuunneltavaksi ja päätin ensimmäistä kertaa kokeilla tällaista mp3-levylle tehtyä äänikirjaa. Kirjan kuunteleminen sitten kestikin hyvän tovin, sillä sain sen kuulumaan vain tietokoneen kautta (autossa en tosin testannut) enkä näin ollen voinut kuunnella sitä esimerkiksi tiskatessani, sillä äänenvoimakkuus ei riittänyt. En ymmärrä miksi äänikirjoja tehdään tällaisiin muotoihin, kun sitten saa kissojen ja koirien kanssa etsiä laitetta, jolla niitä voisi kuunnella...

 

Mustamäki kertoo vuoden 1918 sodan jälkeisestä ajasta, jolloin olot olivat vielä melkoisen epävakaat. Suomessa vallitsee kieltolaki, mikä lietsoo pirtutrokarien toiminnan täyteen liekkiin. Kun Lahden Metelinmäeltä löytyy pienen ajan sisällä kaksi miestä ammuttuna, pitää poliisi sitä aluksi vain pirtuporukoiden keskinäisenä nahinana. Etsiväkonstaapeli Otso Kekki tosin alkaa melko pian aavistella, että taustalla saattaa sittenkin kyteä edelleen vanha jako punaisiin ja valkoisiin. Ottaessaan tapauksista selkoa välillä jopa niin omavaltaisesti, että esimies katsoo aiheelliseksi nuhdella Kekkiä, hän tutustuu Veraan, jota yleisesti pidetään huonomaineisena naisena ja jolla tuntuu olevan yhteyksiä kuolleisiin miehiin. Kekki uhmaa asemaansa ja ottaa rohkeasti puolueettoman näkökulman, mikä ei todellakaan ole helppoa - töissä vallitsee valkoisten puolella olleiden valta eikä ketään tunnu kiinnostavan kuka entiset punakaartilaiset todella tappoi.

 

 

Otso Kekki on hahmona jotenkin miellyttävä, vaikka hän onkin hieman jäyhä tyyppi. Hänen rehellisyydessään ja periksiantamattomuudessaan on kuitenkin sellaista varmuutta, joka saa pitämään hänestä. Tämän ensimmäisen kirjan perusteella en vielä oikein kunnolla päässyt selvyyteen siitä, kuka Kekki oikein on miehiään, mutta toisaalta hänestä sai tietää juuri riittävästi voidakseen keskittyä juoneen eikä pohtia hahmon aivoituksia. Sivuhenkilöistä en oikein osaa sanoa, että pidinkö heistä vai en, mutta värikästä porukkaa he ainakin ovat!

 

Mielestäni Timo Sandberg on onnistunut kirjoittamaan teoksen, joka kuvaa mielenkiintoisesti poliisinäkökulmasta 1920-luvun levottomuutta ja kahtiajakoisuutta. Mustamäki on mielestäni melko vähäeleinen ja hidastempoinen jännitysromaaniksi, mutta siitä huolimatta rikosvyyhdin selvittäminen on mielenkiintoista kuunneltavaa. Kuunteluiloani tosin hieman häiritsi lukijavalinta, sillä minulta otti jokaisella kuuntelukerralla aikansa tottua siihen, että Aarni Kivinen lausuu toisinaan l-kirjaimen jämerästi ja se pistää muuten tasaisesta kerronnasta minun korvaani aika ikävästi, vaikka eipä Kivinen varmaan ääntämykselleen mitään voi. Äänikirjaa kuunnellessa lukijalla on kuitenkin suuri merkitys siihen, millaiseksi teos kokonaisuutena muodostuu, eikä Kivinen nyt ihan muutenkaan loistanut lukijana, sillä kerronta tuntui melko sävyttömältä.

 

Olen aikaisemmin tutustunut Timo Sandbergin tuotantoon lukemalla Komisario Heittola -sarjan avausromaanin. Tykästyin teokseen kovasti ja olen jo monta kertaa aikonut jatkaa sarjan parissa, mutta en ole ehtinyt. Mielestäni tämä Otso Kekki -sarjan avaus oli myös sen verran lupaava, että haluan jossain vaiheessa jatkaa sarjan parissa, vaikka tähän taitaa kyllä olla tullut vasta yksi jatko-osa. Soisin kyllä, että suurempi yleisö löytäisi Sandbergin kirjat, sillä niissä on paljon hyvää.

 

♠♠♠♠

Rivo Satakieli

Leena Lehtolainen: Rivo Satakieli

9 cd-levyä, 11 h 20 min.

Tammen äänikirja, 2005

lukija: Erja Manto

Kuuntelin toukokuun lopussa Leena Lehtolainen Veren vimman, jota en pitänyt ihan niin kiinnostavana kuin aikaisemmin kuuntelemiani tai lukemiani Lehtolaisen kirjoja. Sama fiilis tuntuu nyt jatkuvan tämän Rivon Satakielen kohdalla, vaikka tässä olikin mielenkiintoisempi rikostapaus selvitettävänä. Jotenkin vain tuntuu, että vaikka en ole koskaan erityisesti pitänyt Marian hahmosta, niin kaipaan kuitenkin sitä hänen aikaisempaa nenäkkyyttään, hienoista lapsekkuuttaan ja tuittupäisyyttään, sillä nyt Maria tuntuu olevan jotenkin niin urautunut, että kaikki kunnollinen särmä puuttuu.

Rivon Satakielen tapahtumat saavat alkunsa, kun Jorvin sairaalaan toimitetaan nuori vähäpukeinen nainen, jota on viillelty julmasti. Maria Kallion epäilykset naisen mahdollisista yhteyksistä seksipalveluihin heräävät kunnolla, kun seuraavana päivänä tunnettu prostituoitu murhataan suoran televisiolähetyksen aikana. Maria tiimeineen alkaa selvittää tapausta, mutta tutkimuksia vaikeuttavat sekä poliisijohdon suhtautumistapa että toisen jaoksen tekemät prostituutiota ja ihmiskauppaa koskevat tutkimukset, joita ei sovi häiritä. Vähitellen kaikkien hermopaine kasvaa, sillä henkirikoksia tulee vielä lisääkin. Maria yrittää tasapainotella työn ja perheen välillä, sillä perheen asumisolot hiertävät edelleen mieltä, Antti viihtyy turhankin hyvin työpaikallaan Vaasassa ja yhä uudelleen joudutaan turvautumaan anopin apuun lastenhoidossa.

Mielestäni on mielenkiintoista miten rohkeasti Lehtolainen tarttuu erilaisiin aiheisiin, kuten juuri nyt tässäkin teoksessa prostituutioon. Jotenkin tuntuu, että Lehtolainen osaa ammentaa aina polttavista puheenaiheista teeman romaaniinsa ja käsitellä sitä hyvin lainopillisesta tai lainvalvojan näkökulmasta. Nuo seikat eivät kuitenkaan minulle nyt ihan riittäneet tämän romaanin kohdalla tekemään tästä erityisen huikeaa dekkaria. 

Maria Kallio on hahmona nimittäin jotenkin väsynyt. Tuntuu, että häntä ei kiinnosta mikään muu kuin työ. Samaan aikaan hän kuitenkin välillä onnistuu kaivamaan rahtusen aikaa ja ehtii hienosti multitaskingilla suorittaa vaikka mitä kotihommia lyhyessä ajassa sekä astua pullantuoksuisen äidin rooliin, mikä minusta tuntuu hieman falskilta. Jotenkin tuntuu, että Mariasta puuttuu kaikki se into, jolla hän ennen suhtautui lähes asiaan kuin asiaan. Minun käy hieman sääli Iidaa ja Tanelia, sillä Maria on äitinä melkoisen poissaoleva tyyppi.

En tiedä oliko virhe kuunnella kaksi Maria Kallio -dekkaria peräjälkeen, sillä minulla on taipumusta kaivata vaihtelua ja harvoin luenkaan mitään sarjaa useampia osia putkeen. Aionkin nyt pitää pienen tauon näiden dekkareiden suhteen, ja toivon sen auttavan, jottei tietyt yksityiskohdat Marian hahmossa ala ärsyttää liikaa. Lehtolainen kuitenkin osaa kirjoittaa kiinnostavasti, joten lopullisesti en halua Maria Kalliota hylätä.

♠♠♠

Veren vimma

Leena Lehtolainen: Veren vimma

10 cd-levyä, 11 h 27 min

BTJ/Tammi 2014

alkuteos julkaistu 2003

lukija: Krista Putkonen-Örn 

Ja taas ollaan Leena Lehtolaisen ja Maria Kallion matkassa, kuinkas muuten! Tällä kertaa vuoronsa sai Veren vimma, jossa setvitään paitsi toimittajan murhaa myös melko runsaasti Marian kotioloja ja avioliittoa, sillä uudet asumisjärjestelyt ja pikkulapsiperheen arjen sovittaminen murhatutkimusten selvittämiseen ei ole aina kovinkaan helppoa. Veren vimma on kahdeksas Maria Kalliosta kertova dekkari.

Marialla riittää siis kiirettä niin töissä kuin kotonakin. Perhe on muuttanut omakotitalosta kerrostalokolmioon eikä paikka miellytä sen enempää Mariaa kuin Anttiakaan. Asumisratkaisu hiertää arkea eikä asioita helpota se, että usein Antti on se, joka joutuu joustamaan, kun Marian työ rikospoliisissa ei katso juuri aikaa eikä paikkaa. Lapset Iida ja Taneli ovat kumpikin alle kouluikäisiä, ja Maria kokeekin välillä ettei riitä kaikkiin rooleihinsa: äidin-, vaimon- ja poliisinrooleihin.

Joustamista Antilta todellakin vaaditaan, kun Maria työtovereineen saa tutkittavakseen toimittaja Annukka Hackmanin murhan. Hackman on löydetty ammuttuna Humaljärveltä eikä syyllinen ota löytyäkseen. Motiiveja tuntuisi olevan monillakin, eikä Marian jaoksen sisäisistä kiistoista johtuen työ etene kuten hän toivoisi. Keskiöön nousee kuitenkin rallikuski Sasha Smedsin perhe, sillä Hackman valmisteli juuri elämäkertaa Sashasta eikä hän tunnetusti kaihtanut keinoja materiaalia kerätessään.

Mielestäni tämä teos ei vimmaisasta nimestään huolimatta ollut niin jännittävä ja kiinnostava kuin useimmat muut Lehtolaisen dekkarit. Marian elämästä on tässä teoksessa tullut jotenkin tasaisempaa, ja Mariasta itsestään tuntuu suurin kipinä haihtuneen pois, kun lapsiperhearki ja työ vievät voimia. Myöskään Marian nyt tutkima tapaus ei ollut mielestäni ihan niin koukuttavasti rakennettu kuin jotkin muut, mutta lopussa kyllä lukija saa ajattelemisen aihetta mm. siitä, miten voimakas voi suojeluvietti ja rakkaus olla. Tämän kirjan loppuratkaisussa olin muuten kovasti iloinen siitä, että tällä kertaa Maria ei hurjapäisyyttään joutunut mihinkään suureen vaaraan - äitiys on siis selkeästi tuonut hänelle malttia!

♠♠♠

Kuparisydän

Leena Lehtolainen: Kuparisydän

7 cd-levyä / 8h 19 min, Tammen äänikirja 2007

alkup. 1995

lukija: Erja Manto

Kirjoitin maaliskuun koontipostaukseen, että minulla on lainassa työmatkoilla kuunneltavaksi Leena Lehtolaisen Kuparisydän, mutta että todennäköisesti en jaksaisi odottaa maanantaihin. Hyvin tiesin, sillä kuuntelin äänikirjan lähes kokonaan sunnuntain aikana - en vain millään malttanut lopettaa kuuntelua. Kiitoksen tarinan vetävyydestä ansaitsee paitsi kirjailija itse myös jälleen kerran ilmeikkäästi tarinaa lukeva Erja Manto.

Kuparisydän on kolmas Maria Kallio -dekkari. Se sijoittuu Marian lapsuudenmaisemiin, sillä pääkaupunkiseudulla vietettyjen vuosien jälkeen hän on saapunut takaisin Pohjois-Karjalassa sijaitsevaan Arpikylään nimismiehen kesäsijaiseksi. Maria kuvittelee voivansa kesän aikana miettiä suhdettaan Anttiin ja pääsevänsä eroon tapauksista, joissa epäilyksen alaisiksi päätyvät hänen tuttavansa. Kesästä ei tule sellaista rauhallista, lähinnä rattijuopumuksien ja ylinopeuksien selvittämisen värittämää kesää kuin Maria kuvitteli, sillä rauhaa häiritsee ensin nuoruudenrakkauden tapaaminen uudelleen ja sitten vanhan kaivostornin juurelta löytyy paikallisen taiteilijan ruumis.

Kuparisydän osoittautui hyvin koukuttavaksi dekkariksi, kuten varmasti voi päätellä siitäkin, etten malttanut jättää sitä työmatkoilla kuunneltavaksi. Mielestäni oli mielenkiintoista päästä tutustumaan Marian kotipaikkaan ja ihmisiin, jotka olivat joskus olleet iso osa hänen elämäänsä. Tuntuu, että Mariasta tuli jotenkin tutumpi nyt tämän teoksen myötä. Samalla tulin kiinnitäneeksi entistä tarkemmin huomiota siihen, että Maria on melkoisen helposti ihastuvaa tai lumoutuvaa sorttia mitä miehiin tulee, vaikka hän onkin välillä sitten taas kuin "yksi pojista". Mariassa on kieltämättä melkoisesti jämäkkyyttä, mutta samalla joskus jopa lapselliseksi yltyvää intettä ja omapäisyyttä ja taipumusta heittäytyä tunteiden vietäväksi.

Arpikylän miljöö oli mielestäni juuri sellainen, jossa voi olettaakin tapahtuvan jotain salakähmäistä. Minulle tuli siitä ehkä hieman mieleen jokin Twin Peaksin kaltainen utuinen kylä, jonka asukkaista löytyy jos jonkinlaista persoonaa. Miljöö oli helppo aistia silmissään ja tarina tuntui eloisalta. Rupesin myös miettimään miten hienosti tämäkin Maria Kallio -dekkari tuntuu kestäneen aikaa, vaikka tekniikka on kehittynyt ja ehkä maailmakin hieman muuttunut parissakymmenessä vuodessa. Lehtolainen on jotenkin onnistunut kirjoittamaan tarinansa niin, että esimerkiksi kännyköiden puuttumiseen ei juuri kiinnitä huomiota. Jotenkin nämä dekkarit ovat sen verran ajattomia, että teos ei tunnu parikymmentä vuotta vanhalta.

♠♠♠♠

 

Rautakolmio

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

9 cd-levyä / 11 h 6 min, Tammen äänikirja 2013

lukijana: Krista Putkonen

Kuuntelin viime vuoden puolella kaksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkaria äänikirjana ja totesin, että minulle Lehtolaisen dekkarit toimivat paremmin äänikirjana kuin itse luettuna. Kun nyt kaipasin hyvää äänikirjaa kuunneltavaksi, ajattelin heti valitsevani jonkin Lehtolaisen teoksen. Rautakolmio sai minut heti ensimmäisestä levystä lähtien koukkuun ja seurasin tarinaa hyvin kiinnostuneena. Hetken minulta tosin meni tottua lukijaan, sillä tässä on nyt eri lukija kuin aiemmissa Maria Kallio -äänikirjoissa, mutta nopeasti tuokin seikka unohtui.

Rautakolmio kertoo tapauksesta, jossa Maria Kallio ja hänen luotsaamansa epätyypillisten rikosten solu ratkoo kahta henkirikosta. Tapaus sijoittuu vahvasti saaristomaisemiin, sillä ruumiit löytyvät muoviin käärittyinä merestä. Naispuolinen uhri tunnistetaan Saila Lindiksi, joka tunnettiin ruotsin kielen puolustajana ja jolla oli runsaasti vihollisia. Lindillä on sukusiteitä jääkiekkoperheeseen, jolla on jos jonkinlaista salaisuutta. Sen sijaan Lindin kanssa samaan kääröön paketoitu miehen ruumis on pitkään poliisille arvoitus ja kun henkilöllisyys lopulta selviää, täytyy Kallion tiimeineen ratkoa mikä yhteys miehellä on Lindiin. 

Kuten totuttua, Maria Kallio -dekkarit eivät keskity kuvaamaan vain meneillään olevaa tapausta vaan esittelevät siivuja myös Marian siviilielämästä. Tällä kertaa Marian mieltä hämmentää Mikael Sjöberg, mies jonka Maria passitti linnaan taposta jo vuosia sitten. Sjöberg herättää hänessä ristiriitaisia tunteita, mikä saa Marian jopa toimimaan hieman kyseenalaisin keinoin kahta henkirikosta selvittäessään.

Mielestäni Lehtolainen on onnistunut jälleen luomaan mielenkiintoisen ja otteessaanpitävän dekkarin. Tällä kertaa kuitenkin koin jotakin yllättävää, sillä aavistin oikein jo heti teoksen alkupuolella kenellä on näppinsä pelissä henkirikoksien suhteen. Vaikka lopuksi sain tietää aavistaneeni oikein, ei minulle silti tullut missään vaiheessa tunnetta, että tämä olisi jotenkin ennalta-arvattava romaani. Maria Kallion hahmo muuten herättää minussa edelleen ristiriitaisia mietteitä, sillä omapäinen nainen ei aina tunnu osaavan ottaa huomioon tiimiläistensä hyviä neuvoja ja hän saattaa tuiskahdella milloin mistäkin asiasta, mutta samalla hän on kuitenkin osaava poliisi ja jotenkin mukava persoona, jos vain pitää omapäisyytensä kurissa. Täytynee siis kuunnella lisää näitä dekkareita, jos mielikuvani jotenkin selkiytyisi.

♠♠♠♠

Ensimmäinen murhani

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani

7 cd-levyä, 7 h 48 min.

Tammen äänikirja 2006, alkuteos 1993

lukija: Erja Manto

Kuuntelin keväällä Leena Lehtolaisen toisen Maria Kallio -dekkarin Harmin paikka äänikirjana. Se teki minuun vaikutuksen huolimatta siitä, että kaksi aiemmin lukemaani Maria Kalliota saivat minut tuntemaan, että jotain puuttuu. Olen nyt tullut siihen lopputulokseen, että Lehtolaisen dekkarit toimivat minulle paremmin äänikirjana kuin itse luettuna, sillä pidin myös tästä sarjan avausosasta nimeltä Ensimmäinen murhani.

Maria Kallio saa ensimmäistä kertaa itsenäisesti selvitettäväksi murhan. Poliisintyöhön lakiopintojensa lomassa palannut Maria saa selvitettäväkseen helsinkiläishuvilalla tapahtuneen henkirikoksen. Mökin omistajaperheen poika, kolmikymppinen Jukka Peltonen löytyy kuolleena rantavedestä. Tapahtuma-aikaan mökillä on ollut opiskelijakuoron harjoitukset, joten epäilykset kohdistuvat väistämättä kuorolaisiin. Kuoron ykkösbasso Jukka Peltonen tuntuu olleen ristiriitainen persoona, joka toisaalta tunnettiin avuliaana miehenä, mutta joka kuitenkin tavoitteli häikäilemättä omaa etuaan. Murhan ratkaiseminen ei ole helppoa, eikä asioita helpota myöskään se, että osa kuorolaisista on Marian vanhoja tuttuja.

Itse en tässä teoksessa seurannut niinkään kiinnostuneena varsinaisen murhatapauksen setvimistä, vaan minua kiinnosti enemmänkin nähdä miten Maria Kallio ja Antti Sarkela tapasivat. Toki murhatapaus on olennainen osa juonta ja kuorolaisena myös Antti on epäiltyjen listalla, mutta jotenkin Marian hahmo oli kiinnostavampi kuin murhajuoni. En kuitenkaan väitä, että murhajuoni olisi jotenkin huono. Päin vastoin se on oikein taitavasti rakennettu ja tarinaan aukeaa uusia ulottuvuuksia, kun Jukka Peltola osoittautuu paljon muuksikin kuin ykkösbassoksi ja insinööriksi.

Maria Kallio on muuten hahmona hyvin mieleenpainuva. Kirjoitin hänestä huhtikuussa näin: "Maria, jonka oikeudentunto on niin vastaansanomaton, että se peittoaa kaiken muun. Maria on kyllä välillä kovapäisyydessään todella ärsyttävä, mutta hänen kärkevyydessään on välillä jotakin lähes huvittavaa intettä ja lapsellisuutta." Vaikka Maria Kallio osaa välillä olla jotenkin ärsyttävä, minä jotenkin olen alkanut pitää hänestä. Ehkä se johtuu siitä, että Maria edustaa vahvaa ja itsenäistä naista, joka seuraa omaa tietään.

Mielestäni tarinana tämä Ensimmäinen murhani ei ollut ihan niin kiehtova kuin aikaisemmin lukemani tai tv-sarjana näkemäni tarinat, mutta kyllä tätä oikein kelpona avausosana voi pitää nyt jo yli 10-osaiseksi kasvaneelle sarjalle. Erja Manto ansaitsee jälleen kiitokseni siitä, että ilmeikkäällä kerrontatavallaan hän puhalsi tähän tarinaan eloa, jota en varmastikaan olisi itse luettuna tavoittanut.

 ♠♠♠♠

Kihokki

Timo Sandberg: Kihokki - rikosromaani

260 s., Karisto 2002

kansi: Sakari Tiikkaja

 

Yritin taannoin löytää jonkin dekkarisarjan luettavaksi veljelleni, joka on jo aikapäivää sitten lukenut Takamäet, Viktor Kärpät ja Varekset, mutta jota ei sitten esimerkiksi Seppo Jokisen tai Markku Ropposen kirjat nappaa. Tuon etsinnän tuoksinnassa törmäsin Timo Sandbergin Komisario Heittola -sarjaan ja päätin testilukea sarjan ensimmäisen osan ensimmäisen luvun. Kävikin niin, että löysin ihan aidosti itseäni miellyttävän dekkarin, joka oli kerta kaikkiaan pakko lukea loppuun.

 

Kihokki on siis Komisario Heittola -sarjan avausosa, jossa tutkitaan huumausainerikoksia ja niihin liittyviä kuolemantapauksia. Rinnakkaisena juonena, jota ei oikein pelkäksi sivujuonteeksi voi kutsua, kulkee paikallislehden toimittaja Orvokki Haapalan katoamistapaus, joka sattui risteilyn aikana. Teoksen päähenkilöinä nähdään miespuolinen komisario Heittola sekä hänen vanha tuttavansa, Orvokin paras ystävä ja kollega Anita.

 

Kuten sanottu, tässä teoksessa on kaksi rinnakkaista juonta ja kaksi rinnakkaista päähenkilöä, joiden työ tai elämä muuten linkittyy aina välillä toisiinsa. Anita vaikuttaa aluksi enemmän päähenkilöltä, mutta vähitellen käy ilmi, että nimenomaan komisario Heittola on avainhahmo, jonka ympärille sarja tulee muodostumaan. Anitan kautta Heittola kuitenkin pääsee ongelmallisessa huumetutkinnassa eteenpäin ja Anita saa varmistuksen epäilylleen, että Orvokki ei tehnyt itsemurhaa. Sillä välillä ehtii kuitenkin tapahtua paljon, vaikkei aina mitään niin ihmeellistä vaan pikemminkin arkista aherrusta kummankin taholla. Siitä huolimatta tarina on mukaansatempaava ja pidin Sandbergin kerrontatyylistä hyvin paljon. Teoksessa oli myös huumoria, joka sai minut aina välillä hymähtelemään. Mikään kovaksikeitetty dekkari ei ole kyseessä, vaan pikemminkin viihteellinen poliisidekkari.

 

Komisario Heittolasta en oikein vielä ota mitään selvää, vaikka hänenkin taustoistaan jotain kerrotaan. Lukukokemuksen jälkeen Anita jäi paljon tutummaksi hahmoksi, joten toivon, että hän ainakin vierailee muissakin sarjan osissa. Toivottavasti sarja jatkuu yhtä kiinnostavana, sillä aion jossain välissä jatkaa sen parissa.

 

♠♠♠♠

Luminainen

Leena Lehtolainen: Luminainen

352 s., Tammi 1996

kansi: Markko Taina

Minun piti lukea kirjallisuuspiiriin (joka tosin on vasta viikon päästä maanantaina) jokin kotimainen dekkari. En lähtenyt mitään uutuuksia tavoittelemaan, kun en niitä kuitenkaan olisi ehtinyt saada, joten vilkaisin TBR100 -listaani ja valitsin luettavakseni Leena Lehtolaisen Luminaisen. Olen aikaisemmin lukenut sarjaan kuuluvan Kuolemanspiraalin, josta en erityisemmin pitänyt. Listalle Lehtolainen kai päätyi alunperin siksi, että halusin antaa hänelle toisen mahdollisuuden, sillä Maria Kallio -dramatisoinneista olen pitänyt kovasti ja katsonutkin ne moneen kertaan.

Luminaisen tarina on myös dramatisoinneista tuttu, joten sinänsä dekkarin lukemisesta ei muodostunut jännittävää: tiesin kuka on syyllinen, miksi hän teki niin kuin teki ja niin edelleen. Tapaus siis käsittelee nuuksiolaisen terapiakeskuksen johtajattaren katoamista ja kuolemaa. Epäiltyjen listalle kuuluvat niin uhrin, Elina Rosbergin, miesystävä kuin terapiaryhmän osanottajat. Vaikka itse tapaus oli minulle jo entuudestaan tuttu ja dramatisointi vieläpä pääosin seuraa kirjan juonikuviota, niin Maria Kallion oman elämän kuviot ovat hieman erilaiset kuin televisiossa on esitetty.

Olen elänyt hieman harhaluulossa, sillä kuvittelin Kuolemanspiraalin olleen ensimmäinen Maria Kallio -dekkari ja Luminaisen sen jatko-osa. Kävi ilmi, että Luminainen on neljäs osa ja Kuolemanspiraali sitten ilmeisesti viides, joka tapauksessa kuitenkin myöhempi osa. Lukemista ei kuitenkaan yhtään haitannut se, että olen tutustunut sarjaan epäjärjestyksessä, mutta toisaalta se voi johtua myös siitä, että Kallion elämä on todellakin jo telkkarista tuttu minulle.

Kuolemanspiraali oli mielestäni jotenkin ankea ja harmaa lukukokemus, sen muistan vuosienkin takaa. Tarina ei oikein kulkenut ja lukeminen takkusi. Siksi olinkin positiivisesti yllättynyt, kun Luminainen tuntui oikeinkin sujuvalta luettavalta ja tajusin viihtyväni Maria Kallion parissa. Hänen hahmossaan on paljon rasittavia piirteitä, kuten yltiöpäisyys ja tietynlainen itsekkyys, mutta toisaalta hänessä on potkua. En kuitenkaan voinut olla pitämättä hänen käytöstään välillä lapsellisena, mikä söi hänen hahmonsa uskottavuutta silmissäni melko paljonkin. Maria Kallio on kuitenkin mieleenpainuva hahmo, ehkä jälleen kerran osittain dramatisoinninkin takia.

Luminainen oli mielestäni sujuvasti kirjoitettu kirja, johon mahtui sopivasti niin poliisin työtä kuin ihan tavallista yksityiselämääkin. Lehtolainen on onnistunut tasapainottamaan kokonaisuuden hyvin, mutta olen edelleen sitä mieltä, että hänen dekkarinsa eivät ole minua varten. Sarja kyllä sinänsä kiinnostaa, mutta loppujen lopuksi jään kaipaamaan jotakin lisää. En tiedä johtuuko se pelkästään kirjoista vai onko tv-sarja luonut minulle jonkin tietyn kuvan, jonka täydentymistä odotan kirjoilta. Vaikea sanoa, mutta niin tai näin, lopputulos on kuitenkin sama.

♠♠♠½