Varotoimia

Nelli Hietala: Varotoimia

167 s., Karisto 2020

kansi: Emmi Kyytsönen

 

Odotellessani nuortenkirjasarja Miia Martikaisen uutta osaa, päätin lukea Nelli Hietalan uuden aikuisten romaanin Varotoimia. Se kertoo Taimista, joka varautuu elämässään kaikkiin mahdollisiin vaaroihin ja elää ainaisessa valmiustilassa. Vakuutusmyyjänä hän tietää kaiken riskeistä ja jakaa ihan mielellään vinkkejään eteenpäin.

 

Tarina alkaa, kun Taimi matkustaa bussissa takaisin kotiinsa vietettyään viikonlopun ystävänsä luona. Bussissa hänen viereensä istuutuu komea mies. Muuallakin olisi tilaa, joten Taimi ei voi olla miettimättä miehen motiiveja. Koska Taimi ei halua juuttua bussin ahtaaseen vessakopperoon, hän ryntää asemalla vessaan. Kun hän tulee ulos, bussi menee menojaan ja sekä hän että komea muukalainen ovat jääneet bussista. Siitä alkaa huikea seikkailu, johon riskeistä kaiken tietävä kaappaa miehen mukaansa suojellakseen tätä kamalalta kohtalolta.

 

Varotoimia oli ihan hyväntuulinen kirja, nopealukuinen ja paikoin hyvinkin hauska. Pidin siitä, miten varovainen Taimi lopulta alkaa uskaltautua heittäytymään. Jotenkin kuitenkin tämän yhden aikuisten kirjan perusteella haluaisin kyllä sanoa, että Hietala on vahvimmillaan nuortenkirjoissa. Tässä kirjassa oli kyllä jotain samaa henkeä kuin Miia-kirjoissa, mutta aikuiselämän kontekstiin siirrettynä Taimin purkkatemppu esimerkiksi tuntui lähinnä tosi typerä. Vähän siis jäi sellaiset fifty-fifty -fiilikset tästä kirjasta.

 

♠♠♠

Hei ethän unohda minua

Mhairi McFarlane: Hei ethän unohda minua

13 h 2 min., HarperCollins Nordic 2019

alkup. Don't You Forget About Me, 2018

suom. Hanna Arvonen

lukija: Sanna Majuri

 

Olen jälleen siinä tilanteessa, että minulla ei ole käytössä mitään maksullista äänikirjasovellusta edes kokeilujaksolla, joten etsin kuunneltavani kirjaston Ellibsistä. Jos korona-ajassa on jotain hyvää, niin se on sitten se, että kirjasto on kasvattanut e-aineistotarjontaansa hurjasti ja kirjoista on hankittu aiempaa useampia lisenssejä paikkaamaan kasvanutta kysyntää. Olenkin nyt bongaillut yllättävänkin hyvin kuunneltavaa Ellibsin kautta. Ensimmäisenä otin kuunteltuun Mhairi McFarlanen teoksen Hei ethän unohda minua.

 

Minulla ei ollut mitään aikaisempaa tuntumaa McFarlanen kirjoihin, mutta tiesin niiden kiertävän jonkin verran lainalla meidän kirjastossa. Yllätyinkin ihan positiivisesti, sillä tämä oli monisyisempi kirja kuin aavistinkaan. Viihdyin kirjan matkassa hyvin ja minulle jäi jopa tunne, että voisin kuunnella McFarlanen kirjoja lisääkin, sillä ainakin tämä vei tehokkaasti mukanaan ihan muihin maisemiin.

 

Hei ethän unohda minua kertoo Georginasta, josta povattiin lukion vuosikirjassa todennäköisintä menestyjää. Reilun kymmenen vuoden kuluttua Georgina on kuitenkin juuri potkut saanut surkean ravintolan tarjoilija, jolla ei ole sen enempää loppututkintoa, omistusasuntoa kuin nousujohteista uraakaan. Potkujen ansiosta Georgina pääsee kuitenkin irti surkean työpaikan ympyröistä, ja samaan aikaan toinenkin oravanpyörä pysähtyy, kun hän löytää poikaystävänsä sängystä toisen naisen kanssa.

 

Uudet tuulet siis puhaltavat Georginan elämässä ja kuljettavat hänet uuteen työhön vastikään avatussa pubissa. Yllättäen Georgina oivaltaa, että toinen pubin johtajista on poika, johon hän rakastui lukiossa. Lucasista on tullut se menestyjä, jota Georginasta povattiin. Hän on luonut kokonaisen ravintolaimperiumin veljensä kanssa. Vuosien varrella Georgina ei ole kyennyt unohtamaan Lucasia oikeastaan koskaan, ja ainoastaan Georgina tietää totuuden heidän välirikkoonsa johtaneiden tapahtumien taustoista.

 

Hei ethän unohda minua oli siis huomattavasti monisyisempi kirja kuin aavistinkaan. Juonessa on omat ennalta-arvattavuutensa, mutta paljon käsitellään myös niitä paineita, joita Georginaan kohdistetaan. Hänen ikäisellään naisella pitäisi olla vakaa työ, asiallisia jakkuja vaatekaapissa, omistusasunto ja mielellään myös vakaa parisuhde vakavasti otettavan miehen kanssa. Georginan ja Lucasin välirikkoon johtaneiden tapahtumien taustalla on myös sellaisia juonenkäänteitä, jotka pääsevät yllättämään. Viihteellisyydestään ja tietynlaisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tämä teos ei ollut ihan niin täyttä pumpulihöttöä kuin alkuun epäilin. 

 

♠♠♠

Kilpikonnan kuorella

John Green: Kilpikonnan kuorella

7 h 37 min., WSOY 2017

alkup. Turtles All the Way Down, 2017

suom. Helene Bützow

lukija: Anna Saksman

 

Blogini laahaa pahemman kerran jäljessä luetuista kirjoista, mutta yritän nyt pääsiäisen aikana saada maaliskuun kirjat pakettiin, että saisin jollakin tavalla todellisesta rytmistä kiinni. Kuuntelin maaliskuussa monia äänikirjoja aika pienessä ajassa ja yksi niistä oli John Greenin Kilpikonnan kuorella. Olen lukenut lähes kaikki Greenin suomennetut teokset näitä ihan tuoreimpia lukuun ottamatta. Olen pitänyt erityisesti Arvoitus nimeltä Margosta ja Kaikista viimeisistä sanoista sekä Let it snowsta, jossa Green on yhtenä kirjoittajana. Kilpikonnan kuorella oli siis ihan mukava paluu Greenin kirjojen pariin, vaikka ei tämä mielestäni hänen parhaimpiinsa ihan yltänytkään.

 

Aza on pakko-oireisen häiriön käanssa kamppaileva nuori, jonka paras ystävä vetää mukaansa selvittämään kadonneen miljonäärin tapausta. Aza tuntee miljönäärin vanhemman pojan Davisin jo aiemmalta ajalta, sillä he ovat osallistuneet samoille vanhempansa menettäneiden lasten leireille. Aza ei ole mitenkään innokas tekemään omaa salapoliisintyötä, mutta hän haluaa olla hyvä ystävä, joten hän lähtee mukaan. Helppoa Azalla ei tosiaankaan ole, sillä hän pyrkii tekemään kaikkensa miellyttääkseen milloin ketäkin, vaikka on pään sisällä myllertää.

 

Kilpikonnan kuorella on kirja, joka on aiheestaan huolimatta kohtalaisen kepeää kuunneltavaa. Vaikka Azan elämää rajoittaakin pakko-oireinen häiriö, niin hän kokee silti paljon kaikkea sellaista, mikä on nuorten tavallista arkipäivää. Siinä mielessä teos on aika elämänmakuinen, vaikkakin toisaalta myös miljönääri-ulottuvuudellaan melko korkealentoinenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun Aza ystävineen alkaa oivaltaa tapauksesta enemmän kuin poliisi.

 

En ole aikaisemmin lukenut kirjaa, jossa päähenkilöllä olisi pakko-oireinen häiriö. Siinä mielessä kirja tarjosi minulle jotain ihan uutta näkökulmaa, joskin Azan mielessä kehää kiertävät ajatukset olivat paikoitellen tukahduttaviakin teoksen yleisestä kepeähköstä tunnelmasta huolimatta. En lopulta oikein tiedä, miten koinkin teoksen niinkin kevyesti, kun ottaa huomioon, että tässä on teemoja orpoudesta, suuresta epävarmuudesta ja elämää rajoittavista pakkoajatuksista. Ehkä teos lopulta käsitteli asioita kevyesti tai sitten se vain tuntui siltä gradun kirjoittamisen ja tenttikirjojen keskellä.

 

♠♠♠

Kaukosaarten Aino

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino

Metsän ja meren suku, osa 3. 

11 h 41 min., Otavan äänikirja 2018

lukija: Petriikka Pohjanheimo

 

Metsän ja meren suku -sarjan 3. osa Kaukosaarten Aino nostaa keskiöön Itämeren Aurin nuorimman pojan. Kohtalo kuljettaa paikkaansa vielä etsivän Iki-Kuuran Färsaarille, jossa Pohjolan tietäjien opit tunteva nuorukainen kohtaa druidimystiikan. Färsaaret näyttäytyvät Iki-Kuuralle karuina seutuina, joilla ei muita ihmisiä juuri tapaa. Hyljenaisen hän kuitenkin kohtaa heti haaksirikkouduttuaan saarille. Kuka hyljenainen oikeastaan on ja onko hänen elämänpolkunsa tuleva punoutumaan Iki-Kuuran elämänpolkuun?

Minun täytyy sanoa, että en oikeastaan sanottavammin pitänyt tästä kirjasta. Tämä oli mielestäni valitettavan tapahtumaköyhä ja tylsäkin teos, sillä vaikka teoksessa kuvataankin Iki-Kuuran päässä moneen suuntaan risteileviä ajatuksia ja tuodaan esille Pohjolan ja druidien mystiikkaa, ei teoksessa oikeastaan tapahdu juuri mitään. Ankean kosteaa meri-ilmaa, vähän ruoan haalintaa talven varalle ja satunnaisia pilkahduksia hyljenaisesta. Minun oli kieltämättä vaikea pitää mielenkiintoani yllä.

Pidin tämän sarjan avausosasta Itämeren Auri, mutta seuraava osa Linnavuoren Tuuli ei oikein enää ottanut tuulta alleen. Tämä teos otti mielestäni vielä vähemmän tuulta alleen, joten nyt teoksen kuunneltuani en tiedä haluanko enää jatkaa sarjan parissa, kuten olin alunperin ajatellut. Olen huono jättämämään sarjoja kesken, mutta nyt voi olla sen hetki.

♠♠♠

Tule takaisin

Josie Silver: Tule takaisin

13 h 9 min., Otavan äänikirja 2020

alkup. The Two Lives of Lydia Bird, 2020

suom. Hilkka Pekkanen

lukija: Kati Tamminen

Kuuntelin marraskuussa Josie Silverin esikoisteoksen Ole minun. Pidin kirjasta kovasti, sillä se viihdytti ja vei mukanaan. Sanoisin, että se on omassa genressään oikein hyvä teos. Koska Ole minun oli niin hyvä, otin tietysti kuunteluun tämän uuden teoksen Tule takaisin. Tälläkin kirjalla oli hetkensä, mutta toisaalta tästä kirjasta oli hieman vaikea saada otetta.

Lydia Bird on ollut yhdessä kihlattunsa Freddie Hunterin kanssa jo vuosikaudet. Heillä on hääpäivä lukittuna ja elämä mukavasti uomissaan, kun Freddie kuolee auto-onnettomuudessa. Onnettomuus suistaa Lydian elämän raiteiltaan, mutta nukahtamislääkkeiden avulla tuntuu pääsevän elämään kuin kahta elämää. Unimaailmassa elämä Freddien kanssa jatkuu normaalisti, kun taas todellisuudessa kaikki on muuttunut.

Pidin tässä kirjassa sujuvasta juonenkuljetuksesta ja Lydian hahmosta, mutta jotenkin tuo kahden todellisuuden välillä tasapainottelu oli mielestäni jotenkin keinotekoista. Tietyllä tavalla tämä teos toi mieleeni Cecelia Ahernin bestsellerin P.S. Rakastan sinua, jossa Hollyn aviomies kuolee, mutta mies on jättänyt Hollylle viestejä, joita hän saa säännöllisin väliajoin. Niiden kautta muistot tulvivat mieleen, mies on ikään kuin hetken elossa, mutta sitten taas poissa. Siihen verrattuna tämä Silverin versio surullisesti päättyvästä rakkaustarinasta tuntuu epätodelliselta ja toisaalta kerronnallisesti vähän kömpelöltäkin, vaikka pääjuoni vetääkin hyvin.

Parasta antia tässä oli mielestäni "todellisuuden juonikuviot" ja Lydian selviytymistarina surusta vähitellen takaisin jaloilleen. Mikään kevyt kirja tämä ei ollut eikä tätä voi aihepiirinsä takia oikein viihdyttäväksikään luonnehtia, mutta ihan mielenkiinnon ylläpitävä kuunneltava tämä teos oli. Aion varmaan jatkossakin lukea tai kuunnella Silverin teoksia, mikäli hän jatkaa kirjoittamista.

♠♠♠

Lukupiirikirja: Tie

Cormac McCarthy: Tie

245 s., WSOY 2008

alkup. The Road, 2006

suom. Kaijamari Sivill

 

Käsittelimme lukupiirimme helmikuun kokoontumisessa reilu pari viikkoa sitten Cormac McCarthyn dystopiaa Tie. Olin valinnut kirjan lukupiiriin kevätkauden "mukavuusalueeltapoistona", sillä haluan aina välillä ottaa käsittelyyn sellaista piirillemme ei niin ilmeistä kirjallisuutta. Lopulta yleinen mielipide tästä oli kokolailla se, että kirja ei ollut varsinaisesti epämieluisa muttei oikein mieluisakaan. Ajatuksia tämä ainakin herätti, joten olen tyytyväinen valintaan.

 

Tie sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen ja tarjoilee lukijalle aikamoisen uhkakuvan siitä, mitä maailmallemme voisi tapahtua. Kirjan keskiössä on isä ja poika, jotka matkaavat kävellen kohti etelää. Kaikki ympäriltä on tuhoutunut, on vain hiljaisuus, ilmassa leijuva uhka ja kaikki mustan ja harmaan sävyt. Maailma on menettänyt värinsä, alituiseen sataa ja kaikesta on puutetta. Jokin luonnonkatastrofi on selvästi tapahtunut tuhoten ympäröivän yhteiskunnan. Sivilisaatio on raunioina, kukin huolehtii vain itsestään eikä keneenkään voi luottaa. Isän ja pojan vaellus etelään on rankka, he kuljettavat tavaroitaan ostoskärryissä milloin minkäkinlaisessa maastossa ja toivovat parempaa.

 

Tämä kirja oli miljööltään valtavan ankea, mutta sai pohtimaan maapallon tulevaisuutta. Toivoa tarinaan toi isän ja pojan lämmin suhde sekä se, ettei poika ollut menettänyt kykyään tuntea empatiaa, vaan hän halusi aina auttaa muita, jos vain suinkin voi. Se antaa toivonkipinän siitä, että äärimmäisissäkin olosuhteissa voi sydämen sivistys sinnitellä.

 

Eräs piiriläinen kertoi, että tämä kirja vei yöunet, mutta ei siksi, että tämä olisi ollut niin kauhea ettei nukutuksi saa. Pikemminkin kyse oli siitä, että hän halusi tietää miten isälle ja pojalle käy, joten kirjaa oli pakko lukea yötä myöten. Minä en itse saanut tästä ihan niin voimakasta elämystä, mutta kirjan imuun pystyin kuitenkin uppoutumaan. Olen huomannut, että vaikka jostain syystä lähtökohtaisesti välttelen dystopioita (ehkä koska jotenkin miellän ne scifin kaveriksi, vaikka niin ei ole), yleensä kuitenkin luen niitä kiinnostuneena. Ehkä jatkossa siis tartun niihin ennakkoluulottomammin!

 

♠♠♠

Lukitut ovet

Ruth Ware: Lukitut ovet

10 h 33 min., Otava 2020

alkup. The Turn of the Key, 2019

suom. Antti Saarilahti

lukija: Karoliina Niskanen

 

Tutustuin Ruth Waren jännäreihin ensikertaa viime vuoden maaliskuussa, kun kuuntelin äänikirjana hänen sen hetken uusimman teoksensa Rouva Westaway on kuollut. Ruth Ware on suosikkijännärikirjailijani ja olenkin kuunnellut kaikki muut hänen teoksensa paitsi Synkän metsän siimeksessä, jota ei ole saatavilla äänikirjana. Kun aloin kuuntelemaan Lukittuja ovia, odotin kirjalta paljon. Aluksi kirja ei oikein ottanutkaan mukaansa, se lähti jotenkin tahmeasti liikkeelle eikä kummitustalomainen miljöökään oikein toiminut. Siitä tuli itse asiassa vähän vaivaantunut olo, vaikka en oikein tiedä miksi.

 

Rowan on nuori nainen, joka omaksi hämmästyksekseen saa hyväpalkkaisen lastenhoitajan pestin skotlantilaisen arkkitehtipariskunnan kotoa. Täysi ylöspito ja huikea palkka tuntuvat vähän liiankin uskomattomalta onnenpotkulta, mitä ne sitten ovatkin. Useimmat aiemmat lapsenvahdit ovat lähteneet nopeasti tehtävistään, sillä huhutaan, että perheen kunnostamassa vanhassa talossa tapahtuu outoja. Rowan saa pian huomata, että outouksia tosiaan tapahtuu, mutta pahin on vielä edessä.

 

Teos alkaa siitä, kun vankilassa murhaoikeudenkäyntiä odottava Rowan ryhtyy kirjoittamaan kirjettä asianajajalle kertoakseen mitä todella tapahtui ja vakuuttaakseen syyttömyyttään. Vähitellen Rowan saa puettua kokemuksensa sanoiksi. Hän tunnustaa että hän ei ole joka suhteessa ihan puhdas pulmunen, mutta murhaa hän ei ole tehnyt. Se tarkoittaa, että oikea murhaaja on edelleen vapaalla jalalla.

 

Tässä kirjassa on pyritty yhdistämään perinteistä kummitustalojännitystä psykologisine vivahteineen ja isoveli valvoo -tyyppistä painostavaa tunnelmaa. Mielestäni ne eivät oikein toimi yhteen. Miljöössä oli kyllä sellaisiakin elementtejä joista pidin, mutta suurimmaksi osaksi se ei vain oikein toiminut minulle. Kieltämättä olen hieman pettynyt, vaikka lopussa juonenkulun kiemurat avautuivatkin lukijalle ja moni asia sai selityksensä. Luin jonkin arvion, jossa teoksen sanottiin loppuvan kuin vailla kunnollista selitystä siitä, mitä todella tapahtui. Mielestäni loppuratkaisu on kuitenkin selkeä ja lukijan on helppo päätellä mitä sen jälkeen tapahtui.

 

Lukitut ovet ei ole mielestäni Waren vahvimpia jännäreitä, mutta kyllä tämän kuitenkin ihan mielellään kuunteli tietyistä seikoista huolimatta. Vaikka Ware onkin suosikkijännärikirjailijani, on hänen kirjojensa taso mielestäni vaihdellut aika paljon todella hyvästä kohtalaiseen. Oma suosikkini Valhepeli oli todella koukuttava, kun taas suljetun paikan trilleri Nainen hytissä 10 ei oikein sykähdyttänyt. Lukitut ovet meneekin sen kanssa aikalailla tasoihin.

 

♠♠♠

Katsokaa miten onnellinen olen

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen

396 s., Gummerus 2019

alkup. How Do You Like Me Now?, 2018

suom. Kristiina Vaara

kansi: Sanna Mander

Holly Bournen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani Katsokaa miten onnellinen olen odotteli lukuvuoroaan lainapinossani lähes vuoden. Kieltämättä poden huonoa omaatuntoa siitä, että pidin kirjaa niin kauan itselläni vain odottamassa lukuhetkeä. Kun lopulta aloitin, luin kirjan muutamassa päivässä. Jotkut ovat kritisoineet tätä kirjaa ja etenkin loppuratkaisua kliseisyydestä, mutta sellaista en tästä tunnistanut. En kuitenkaan ole lopulta ihan varma siitä, mitä mieltä tästä kirjasta olen.

Kirjan päähenkilö on 31-vuotias menestyskirjailija ja lifestyleguru Tori Bailey, jonka elämässä kaikki tuntuu olevan mukavasti mallillaan. Hänen teoksensa ja esimerkkinsä elämässä ylipäätään on innoittanut naisia ympäri maailmaa tekemään elämästään juuri sellaista kuin he itse haluavat. Tori on arvostettu luennoitsija ja hänen somepäivityksensä keräävät hetkessä satoja reagointeja ja kommentteja. Hänen parisuhteensa Tomiin on kestänyt jo kuutisen vuotta ja elämä näyttää hymyilevän. Paitsi että ihan niin ei ole.

Tori Bailey on elänyt suuressa valheessa ja teoksen edetessä lukija pääsee seuraamaan Torin kipuilua siloisen julkisuuskuvansa ja oman onnensa välillä. Hän ei nimittäin itsekään tiedä mitä v*ttua (kuten hän asian ilmaisisi) hänen elämässään tapahtuu. Parisuhde Tomin kanssa rakoilee, he riitelevät alituiseen ja seksielämä on kuihtunutta. Oman kehonsa muutoksiin, vatsamakkaraan ja kasvojen ensimmäisiin juonteisiin, hän ei suhtaudu lainkaan niin kevyesti kuin antaa seuraajilleen ymmärtää. Oman onnen rakoillessa on joskus vaikea iloita siitä, miten ympärillä yksi jos toinen kihlautuu, menee naimisiin tai saa lapsen. Niin kutsuttujen ystävien alentuva suhtautuminen urakeskeiseen ja lapsettomaan Toriin satuttaa välillä, sillä saatuaan lapsia he pitävät perheen perustamista ainoana tavoittelemisen arvoisena asiana elämässä.

Katsokaa miten onnellinen olen on saanut viihdekirjan statuksen ja kyllähän tässä täyttyy joitakin chick litin tunnusmerkkejä, kuten tietyllä tavalla vahva naispäähenkilö. Teos sai minut välillä hymähtelemään huvittuneena, mutta vielä useammin minun kävi sääli Toria, joka niin monta kertaa sivuutti omat toiveensa ja yritti sopeutua huonoon parisuhteeseensa ja täyttää julkisuuskuvansa asettamat odotukset. Enemmän kuin viihdettä tämä teos on mielestäni kuitenkin kuvaus elämänmurroksesta, niistä hetkistä kun pitää oikeasti miettiä mikä tekee onnelliseksi.

Tietyllä tavalla pystyn samaistumaan Toriin, vaikka en olekaan parisuhteessa tai elämäntapaguru. Tässä kolmeakymmentä ikävuottani hitaasti (no okei, nopeasti!) mutta varmasti lähestyessäni olen kohdannut tiettyjä odotuksia, joita ikäiseeni (naiseen) kohdistetaan. Sen suhteen samaistuin siihen, miten turhauttavina Tori koki häneen ja hänen elämäntapaansa kohdistetut odotukset ja väheksynnän. Mielestäni Bourne käsittelee tätä aihetta kiinnostavasti. Tässä teoksessa käsitellään mielenkiintoisesti myös sitä, mitä voi kätkeytyä sosiaaliseen mediaan tehtyjen täydellisyyttä säteilevien päivitysten, tykkäysten ja kommenttien taustalle. Tori on siitä oiva esimerkki.

Vaikka en olekaan ihan varma mitä lopulta pidin tästä kirjasta, niin ajatuksia tämä taatusti herätti. Ristiriitaiseen tunteeseeni varmasti vaikuttaa se, että minulla oli tätä teosta kohtaan niin kovin erilaiset odotukset siihen nähden mitä tämä teos todella mielestäni oli. Jos kaipaat kevyttä viihdettä, tämä ei ehkä ole oikea valinta, mutta jos haluat lukea ajatuksia herättävän mutta silti viihdyttävän teoksen kolmekymppisyydestä, unelmista, onnen etsimisestä ja elämänmurroksesta, lue tämä kirja.

♠♠♠

Toivo

Nais Mason: Toivo

235 s., Gummerus 2012

alkup. Meine Kraft ist die Hoffnung, 2009

suom. Mervi Ovaska

 

Vuoden 2019 viimeinen luettu kirja ja samalla Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen viimeinen kirja on kenialaisen Nais Masonin omaelämäkerrallinen teos Toivo. Hieman yllättäen Keniassa syntyneen ja myöhemmin mm. Yhdysvalloissa asuneen Masonin kirja on alkukieleltään saksankielinen. Se lienee osoitus siitä, että vaikka elämä ei aina anna alkuun parhaita eväitä onneen, voi sitkeydellä ja omalla työllään avata ovia ja opiskella vaikka mitä.

 

Nais Mason on kahden jo aikuiseksi varttuneen lapsen äiti, joka sai mieheltään ja lastensa isältä HIV-tartunnan alle kolmekymppisenä. Elettiin 1980-lukua, jolloin HIV-positiivisuus oli kuin kuolemantuomio. Tutkimuksia sairaudesta ei vielä juuri ollut ja lääkehoito oli kallista. HIViin liitettiin monenlaisia ennakkoluuloja ja viruksen kantaminen saattoi johtaa irtisanomiseen ja eristämiseen yhteisöstä. Nais menetti miehensä sairaudelle ja hän jäi kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän päätti taistella, etteivät hänen lapsensa jäisi täysorvoiksi. Itse äidittä varttunut Nais halusi lapsilleen erilaisen tarinan.

 

Nais Masonin tarina on kovin toisenlainen kuin ne tavalliset afrikkalaiset hiv-tarinat. Hän ryhtyi aktiivisesti kamppailemaan paremman huomisen puolesta eikä vain omalta tai perheensä osalta, vaan kaikkien. Hän ryhtyi tekemään valistustyötä ja taistelemaan tehokkaamman hoidon puolesta. Hänen työnsä alkoi kantaa hedelmää. Hän muutti Yhdysvaltoihin ja sai elämäänsä uusia mahdollisuuksia, mm. merkittäviä projektitöitä terveysorganisaatioissa, mutta lopulta hän palasi Keniaan jatkamaan työtään siellä. Nais Mason ei alistunut diagnoosin saatuaan, vaan hän päätti ettei ole osa sitä tavallista tarinaa. Se päätös vaikutti monen muunkin elämään kuin vain hänen.

 

Nais Masonin tarina on selviytymistarina. Hänen kokemistaan menetyksistä ja takaiskuista huolimatta se on valoisa tarina siitä, miten aina kannattaa yrittää muuttaa asioita. Etenkin teoksen alkupuoli oli mielenkiintoista luettavaa, mutta lopussa kerronta muuttui hieman luettelomaiseksi: missä asui milloinkin, millaisia töitä teki milloinkin ja niin edelleen. Se hieman latistaa lopullista mielikuvaa teoksesta, mutta Masonin elämäntarina on silti huikea.

 

♠♠♠

Kauneussalonki

Melba Escobar: Kauneussalonki - Manikyyrejä, mutanaamioita & murhia

5 h 56 min., Aula-kustannus 2018

alkup. La Casa de la Belleza, 2015

suom. Taina Helkamo

lukija: Minttu Mustakallio

kansi: Sanna-Reeta Meilahti

 

Melba Escobarin kirja kiinnitti huomioni kauniilla kannellaan ja kiinnostavan kuuloisella juonellaan. Päädyin lopulta kuuntelemaan kirjan äänikirjana Storytelistä, mutta oli hyvä, että minulla oli tämä kirja siinä rinnalla. Teoksen juonenkuljetus on sinänsä ihan selkeää, mutta tässä tapauksessa halusin välillä palata varmistamaan ja tarkentamaan jotain kirjasta. Kauneussalonki on jännäri, joka sijoittuu Kolumbian pääkaupunkiin Bogotaan. Sen keskiössä on kauneussalongissa työskentelevä Karen, joka saa hoitojen aikana sydäntään keventäviltä asiakkailta kuulla yhtä ja toista - ja lopulta vähän liikaakin.

 

Kauneussalongin hahmoissa oli näin äänikirjana välillä hieman haastava pysyä perillä, mutta mieleen painuu silti kirjassa kuvattujen naisten paikoin surullisetkin kohtalot heidän luoviessaan maailmassa, jossa valta on varakkailla. Sosiaalisen elämän todellisuus iskee välillä lujaa, minkä etenkin loppuratkaisu todistaa, mutta samalla kiemuroita oli kiehtova kuunnella. Olen huomannut, että Etelä-Amerikan maihin sijoittuva kirjallisuus on alkanut kiinnostaa minua juurikin niissä (välillä suoremmin ja välillä "rivien välissä") kuvattujen yhteiskunnallisten asioiden takia.

 

Kauneussalonki ei ole ollenkaan niin kepeä jännäri kuin nimen perusteella voisi olettaa. Tämä kirja kätkee sisäänsä monenlaista valtataistelua, pyrkimystä parempaan elämään, tarttumista toivoon kuin hukkuva pelastusrenkaaseen, isojakin vääryyksiä, pelon ilmapiiriä ja uhkaavaa tunnelmaa. Jokaisen ihmisen luontainen halu olla onnellinen kääntyy onnea epätoivoisesti tavoittelevia ihmisiä vastaan julmasti ja säälimättömästi, joiltakin vieden mahdollisuuden onneen ainiaaksi.

 

♠♠♠

Pimeydestä loistaa valo

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

9 h 20 min., Tammi 2019

alkup. Out of Darkness, Shining Light 2019

suom. Aleksi Milonoff

lukija: Anna Saksman

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Petina Gappahin kirjan myötä saan merkitä Zimbabwen kolutuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa. Kuuntelin kirjan lopulta Storytelista äänikirjana, sillä vaikka aihe kiinnostikin, ei kirja itse luettuna lähtenyt vetämään yhtään. Äänikirjan parissa viihdyin kuitenkin mukavasti, vaikka ei Pimeydestä loistaa valo ihan minun kirjani ollutkaan.

 

Pimeydestä loistaa valo kertoo tutkimusmatkailija David Livingstonen viimeisestä matkasta Afrikan sydämessä. Hänen seurueeseensa kuuluneet miehet ja naiset päättävät kuljettaa menehtyneen Livingstonen ruumiin takaisin rannikolle, jotta se voitaisiin viedä Englantiin haudattavaksi. Ruumissaattoa kuvaavat kokki Halima ja pappi Jacob Wainwright, kumpikin oman elämänkokemuksen ja elämänkatsomuksensa kautta. Matka on pitkä ja vaarallinen, 1800-luvun Afrikassa kaikkea muuta kuin helppo tehtävä.

 

Pimeydestä loistaa valo ei ole mielestäni mitenkään helppo kirja, vaikka kerronta selkeää onkin. Teoksessa on runsaasti kaikkea: hahmoja, paikkoja, tunteita ja muistoja. Teoksessa otetaan myös kantaa kolonialismiin, tutkimusmatkailuun ja orjuuteen, mitkä eivät ole mitään kevyitä aiheita. Kuten niin monessa muussakin Tammen keltaisen kirjaston kirjassa, tässäkin on paljon enemmän sisältöä kuin mitä pinnalta voisi olettaa.

 

♠♠♠

Aavan meren tuolla puolen

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

e-äänikirja, Otava 2018

lukija: Taneli Mäkelä

 

Lukupiirimme seuraavana aiheena on Antti Tuurin teokset, joista päädyttiin ottamaan kolme vaihtoehtoa, koska osa halusi uudempaa tuotantoa, osa on jo lukenut kaikki Pohjanmaalle sijoittuvat kirjat ja osa ei halunnut missään nimessä lukea ehdottamaani Ikitietä (koska elokuva oli ollut niin rankka kokemus). Niinpä otin mukaan kolme vaihtoehtoa, joista kukin saa valita mieluisen luettavan. Yksi niistä on Aavan meren tuolla puolen, jonka päätin itse kuunnella äänikirjana osin siksi, että se helpottaa vetäjän (eli minun) luku-urakkaani, mutta toisaalta myös siksi, että sen lukijana on Taneli Mäkelä. 

 

Aavan meren tuolla puolen on jatkoa Tangopojille, mutta kirjat voi lukea ihan hyvin myös täysin erillisinä teoksina. Tässä teoksessa tapahtumat sijoittuvat joulukuuhun 2016, jolloin Tukholmassa asuva Kaija saa äidiltään tiedon isänsä kuolemasta. Kaija matkustaa äitinstä tueksi Skövdeen. Samaan aikaan Kaija saa kuulla, että suomalaiseen kouluun on tehty polttopulloisku. Kaijan tyttärentytär käy sitä koulua ja nyt lapsi näyttää olevan kadoksissa. Kuvaus kulkee Tukholman ja Skövden väliä, kun Kaija saa tietoja Tukholman tilanteesta.

 

Kun äänikirja alkoi ja tajusin kunnolla, että tarinan keskiössä on naiskertoja, tuntui hieman erikoiselta se, että äänikirjan lukee mies. Taneli Mäkelän ääntä oli kuitenkin jälleen kerran miellyttävä kuunnella ja keskushahmokin vaihtui välillä mieheksi, joten aloin ymmärtää valinnan.

 

Tämän kirjan keskeisenä teemana on perhesuhteiden lisäksi maahanmuutto. Kaijan vanhemmat ovat aikoinaan muuttaneet Suomesta Ruotsiin ja Kaijan tyttären ex-puoliso on niin ikään maahanmuuttaja, Turkista tosin. Polttopulloisku kuvastaa yleistä suhtautumista maahanmuuttoon. Aihe on iso ja teoksessa on paljon vakavia asioita isän kuolemasta polttopulloiskuun ja riitaisiin avioeroihin asti. Kuitenkin tämä kirja välillä jopa huvitti minua: mitä kohellusta ja sähellystä! Millaisia hahmoja, Kaijan ex-mies ja tyttären isä nyt esimerkiksi! Myös välillä riidaksi äityvät perhekohtaamiset lähes huvittivat. Kaijaa ei kyllä käynyt kateeksi, kun hänen olisi pitänyt revetä moneksi, itse asiassa hänen puolestaan ehkä vähän ahdistikin, mutta silti yleismielialaksi tämä kirja jätti hilpeyden.

 

Aavan meren tuolla puolen oli ihan kelpo kirja kuunneltavaksi, mutta en tiedä olisinko tähän tarttunut ilman lukupiiriä. Odotan enemmän Lakeuden kutsun ja Ikitien lukemista.

 

♠♠♠

Aaveiden Turku

Artemis Kelosaari: Aaveiden Turku - Kummitustarinoita Suomen vanhimmasta kaupungista

109 s., Haamu 2019

kuvitus: Suvi Kari

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Sain Artemis Kelosaaren Aaveiden Turku -kirjan arvostelukappaleeksi heti tuoreeltaan, mutta säästelin kirjan lukemista syksyyn ja lähestyvän Halloweenin aikaan. Nimensä mukaisesti tässä kirjassa keskitytään turkulaisiin kummittelukohteisiin, joita esitellään kaikkiaan 10. Turku ei ole minulle kovinkaan tuttu kaupunki ja viimeksi olen käynyt siellä yli 10 vuotta sitten, mutta mielestäni tämä on kuitenkin kiinnostava lisä Haamun julkaisemien kummittelukohteita esittelevien kirjojen sarjaan.

 

Turku on Suomen vanhin kaupunki, jonka historiaan kuuluu monenlaisia vaiheita. Ei siis ihme, että kaupungista löytyy moniakin kohteita, joissa on aistittu henkien läsnäoloa. Itselleni kaikkein kiinnostavin kohde oli Brinkhallin kartano, jossa olen jopa vieraillut viimeisimmällä Turun reissullani. Kartanossa on kuvattu Hovimäki-sarja ja Käsky-elokuva, joten paikka lienee monelle tuttu sitä kautta. Hovimäki on myös itse asiassa syy sille, miksi olen kartanossa vieraillut. Mielestäni Brinkhallin kartanosta kertova luku oli myös kaikkein antoisin ja perusteellisin.

 

Aaveiden Turku on aiheena kiinnostava, mutta valitettavasti monissa kohteissa tyydytään vain viittaamaan kummittelun mahdolliseen syyhyn tai kohteessa sattuneisiin "traagisiin onnettomuuksiin", mutta niistä ei kerrota sen enempää. Olisin halunnut tietää niistä lisää, koska lopulta ne ovat osa kummitteluilmiön jännitystä ja tuovat ehkä jonkinlaista kansanomaista traagista romantiikkaakin siihen. Vähän jää turhauttamaan, kun asiat jätetään avoimiksi ja siirrytään seuraavaan asiaan. Kohteiden monipuolisista kummitteluilmiöistä olisin halunnut mielelläni myös tietää lisää, sillä joistakin kohteista kerrotaan vain jokin esimerkki ja mainitaan, että havaintoja on muitakin. Millaisia havaintoja? Kaikkiko samanlaisia ja samalta aikakaudelta?

 

Kummittelu kiehtoo minua ilmiönä ja olen lukenut kohtalaisen määrän aihetta käsitteleviä teoksia. Luen niitä aina vähän tietokirjamaisella otteella, sillä kerrotaanhan teoksissa todellisista kohteista, niiden historiasta ja niihin liittyneistä ihmisistä faktan näkökulmasta. Kummitteluilmiötäkin on joissakin kirjoissa käsitelty mielestäni onnistuneesti siten, että ilmiöt mahdollisine selityksineen on esitetty neutraalisti ja lukijan itsensä päätettäväksi on jäänyt se, mihin haluaa uskoa. Esimerkkinä tästä mainittakoon vaikkapa Eero Ojasen ja Mauri Karvosen teokset. Samanlaisin odotuksin lähdin tämänkin kirjan pariin, mutta tämä tuntui välillä enemmänkin matkaoppaalta Turun menneisyyteen ja kummituskohteisiin, mikä ei sekään ole huono asia. Erilaiset odotukset tietysti vaikuttivat lukukokemukseeni. Suosittelen kuitenkin tätä kirjaa niille, jotka haluavat nähdä Turun uusin silmin.

 

♠♠♠

Ennen kuolemaani

S.K. Tremayne: Ennen kuolemaani

15 h 11 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. Just Before I Died, 2018

suom. Antti Autio

lukija: Karoliina Kudjoi

 

S.K. Tremayne on jännityskirjailija, jonka teokset ovat ainakin meidän kirjastossa olleet hyvin varattuja ja kiertäneet lainalla tiuhaan tahtiin. Kun niistä tuorein, Ennen kuolemaani, tuli vastaan äänikirjana, päätin kokeilla. Kirja jäi minulta välillä keskenkin laina-ajan umpeutuessa, mutta sain sen nopeasti takaisin lainaan ja pääsin taas vauhtiin. Ennen kuolemaani oli mielestäni aika erikoinen jännäri tai ainakaan minä en ollut lukenut mitään ihan vastaavaa ennemmin.

 

Kirjan kuuntelemisesta on nyt kulunut jo parisen viikkoa ja kieltämättä paluu kirjaan tuntuu hieman työläältä, mutta haluan kuitenkin jotain yrittää kirjata ylös muistiin. Teoksen päähenkilö on Kath, joka asuu Dartmoorin syrjäisellä nummiseudulla metsänvartijana työskentelevän miehensä, asperger-oireisen tyttärensä ja kahden koiransa kanssa. Kath on hiljaittain ollut auto-onnettomuudessa, jossa hänen autonsa on suistunut lampeen ja hän on ollut jonkin aikaa koomassakin. Hän ei muista onnettomuudesta ja sitä edeltäneistä tapahtumista mitään, mutta hän ryhtyy Dan-veljensä psykologivaimon avulla rakentemaan mielensä arvoituksellista palapeliä uudelleen.

 

Ennen kuolemaani on kirja, jossa on valtavasti kaikkea. On syrjäisen seudun tuomaa jännitystä, nummien outoja tapahtumia ja kulkijoita, menneisyyden haamuja, sekavia suhteita ja haastavia perhetilanteita. Tunnelma tiivistyy vähitellen melko aavemaiseksi ja tapahtumat saavat suorastaan hirvittäviä ja ällöttäviä käänteitä, kun Kathille alkaa lopulta valjeta mitä hänelle oikein tapahtui ja mistä koko vyyhdissä oikein on kyse. Teos oli ihan hyvä, vaikka lopulta ehkä liian mutkitteleva minun makuuni. Karoliina Kudjoin luenta ei myöskään ollut oikein onnistunutta. Siinä tuntui olevan vähän turhan hämmästynyt sävy koko ajan enkä oikein sen takia aina päässyt kunnolla tunnelmaan.

 

Ennen kuolemaani on nimenäkin melko arvoituksellinen. Kuoleeko päähenkilö? Ja jos, niin miten hän voi olla kertojana? Miten tämä kaikki oikein on ratkaistu? Sain näihin kysymyksiin vastauksen, mutta monista kysymyksistä huolimatta mielenkiinto ei säilynyt kunnolla koko teoksen läpi. Osin se johtui varmasti välillä melko lattanaksi taantuvasta kerronnasta, joka sitten syöksyikin jo taas pian seuraaviin mutkiin ja käänteisiin. Tulipahan nyt tutustuttua, vaikka mitään hinkua lukea Tremaynen muita teoksia ei tämän myötä jäänyt.

 

♠♠♠

Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila

245 s., WSOY 2016

kansi: Martti Ruokonen

 

Elokuun viimeiseksi kirjaksi jäi Tuula-Liina Variksen Huvila, jonka lainasin kesälomapinooni pyöriteltyäni sitä ensin kuukausia käsissäni. Odotin vangitsevaa lukukokemusta, mutta yllättäen kirja ei vienyt mukanaan oikein missään vaiheessa. Olin kuitenkin lukenut kirjaa toiveikkaana sen verran pitkälle, että halusin lukea sen loppuun, vaikka kirjaan tarttuminen ei juuri huvittanut. Huvilan lukeminen ei tuntunut huvilta, mutta loppua kohti teos onneksi hieman parani.

 

Raakel on turkulainen nuori opiskelijaneito, vanhempiensa ainoa lapsi ja hyvään tottunut, sivistyneen perheen lapsi. Kun hän kohtaa itseään vanhemman taiteilija Aksel Korkeakorven, alkaa molemminpuolinen kiinnostus heräillä. Lopulta kiinnostus kuljettaa parin alttarille asti ja sieltä Akselin huvilaan. Korpivilla sijaitsee keskellä ei mitään. Innoissaan Raakel tahtoo perustaa ison hyötypuutarhan ja ottaa kotieläimiä. Tulee kotityöt ja kaikki arki. Kunnianhimoiset opinnot ovat jääneet. Syntyy tytär Leea, palkataan piika Selma kuukausipalkkalaiseksi. Avioliitossa on hyviä aikoja ja huonoja aikoja, mutta Raakelin rakkaus ei tunnu väsyvän.

 

Huvilassa eletään pitkä ajanjakso vuodesta 1930 vuoteen 1950. Siihen mahtuu poliittisia liikkeitä, Akselkin innostuu lapualaisuudesta ja ihailee Hitlerin Saksaa, epävarmat sotavuodet ja pula-aika. Kirjassa koetaan suuria elämänmuutoksia ja monenlaisia menetyksiä, mutta myös onnen hetkiä. Lopulta kuitenkaan kirja ei herättänyt minussa mitään ihmeempiä tunteita. Siinä elivät ja olivat, jotkut kuolivatkin. Sellaista on elämä.

 

Lopputulema on, että kyllä tämän kirjan nyt luki, mutta toisaalta mietin luinko turhaan. Tämä kirja ei ollut oikein minun kirjani. Joskus voisin opetella vielä rohkeammin jättämään kesken sellaiset kirjat, jotka eivät vain kertakaikkiaan tunnu omilta ja vie mennessään. Jos tämä olisi ollut paksumpi kirja, olisin saattanut niin tämän kohdalla tehdäkin.

 

♠♠♠

Ökyrikkaat aasialaiset

Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset

16h 41 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. Crazy Rich Asians, 2013

suom. Jaana Iso-Markku

lukija: Maija Lang

Kirjaston Ellibsistä alkaa löytyä yhä vähemmän ja vähemmän suoralta kädeltä kiinnostavia äänikirjoja, joten otan joskus jotain kuunteluun vähän laimeammankin mielenkiinnon saattelemana. Ökyrikkaat aasialaiset on kirja, jota kohtaan minulla oli yllättävänkin voimakkaita ennakkoasenteita, mutta lopulta kuuntelukokemus oli ihan hyvä. Kirja viihdytti minua hioessani ja maalatessani ruokapöydän tuoleja ja työ sujui joutuisaan.

Ökyrikkaat aasialaiset kertoo aasialaistaustaisesta ja Amerikassa asuvasta Rachel Chusta, joka on jo pari vuotta seurustellut niin ikään aasialaiset sukujuuret omaavan Nick Youngin kanssa. Nickin ystävän häät Singaporessa lähestyvät ja Nick pyytää Rachelia lähtemään mukaansa. Samalla reissulla Rachel pääsisi tutustumaan Nickin perheeseen ja he voisivat matkustella kahdestaan myös muualla Aasiassa. Rachelilla ei ole aavistustakaan mitä odottaa Nickin perheeltä, mutta ainakaan hän ei osannut odottaa miesystävänsä perheen olevan ökyrikasta ja tarkasti suvun perinteitä vaalivaa sukua, joille tärkeintä on hyvä julkisivu.

Teoksen alkuperäinen nimi Hullut rikkaat aasialaiset kiteyttää tästä kirjasta mielestäni kaiken olennaisen. Youngin ja muiden raharikkaiden elämäntapa on pöyristyttävä: on yksityiskoneita, suureellisia monen ruokalajin päivällisiä ja vain yhtä käyttökertaa varten ostettuja asukokonaisuuksia. Timantteja ostellaan taskurahalla ja kulutetaan aikaa turhanpäiväisyyksiin. Olenkin nähnyt kirjaa arvosteltavan mm. siitä, että sen arvomaailma ei kohtaa oman arvomaailman kanssa. No, ei tämä minunkaan arvomaailmaani vastaa. Kuvittelin mielessäni yksityiskoneiden ympäristökuormitusta, aterioiden ruokahävikkiä ja mm. Nickin Astrid-serkun ostokäyttäytymistä lievän pahoinvoinnin vallassa. Mutta yhtä kaikki tämä kirja on myös huvittava.

Ökyrikkaat aasialaiset yllätti minut olemalla absurdin humoristinen. Teos on viihdyttävä ja hahmoista löytyi särmääkin, mutta välillä teos tuntui hieman pitkänsitkeältä. Ei oikein huvittanut kuunnella miten Rachelia kerta toisensa jälkeen hienovaraisesti nöyryytettiin, vaikka teoksessa muuten olikin humoristisiakin kohtauksia. Teos oli kuitenkin varsin kiinnostava katsaus pieneen maahan nimeltä Singapore, paikkaan jota rikkaat kiinalaiset suosivat. Mannerkiinalaiset eivät ole Singaporen kiinalaisten silmissä kuin maan tomua.

Tälle teokselle on ilmestynyt tietääkseni myös ainakin yksi jatko-osa (suomeksi vasta tulossa), mutta en aio ottaa sitä lukulistalleni. Kerta annos tätä aihepiiriä riitti. Saavutan tällä kirjalla Singaporen Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

♠♠♠

Linnavuoren Tuuli

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Metsän ja meren suku, osa 2

12 h 48 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. 2017

lukija: Petriikka Pohjanheimo 

 

Linnavuoren Tuuli on itämeren Aurin tytär, josta on määrä tulla parantaja äitinsä jalanjäljissä. Tytär on kuitenkin tullut enemmän isäänsä, viikinkien sukua olevaan Haakoniin. Tuuli on villi ja seikkailua janoava, hän tahtoo mieluummin virittää jousensa taisteluun kuin oppia parannustaiat. Kun Tuuli karkaa veljensä Untin mukaan keräämään hämäläisille liittolaisia tulevien taistojen varalle, hän pääsee maistamaan seikkailua ja vaaraa.

 

Itämeren Auri oli mielestäni viihdyttävä ja kiinnostava kirja, mutta tämä sarjan toinen osa ei ihan yllä samalle tasolle. Tuulinkin matkassa viihdyin, mutta lopulta kirja tuntui enemmänkin yhdeltä pitkältä matkanteolta ennen loppuhuipennusta. Jostain syystä tuntuu, että vaikka Valkama oli punonut juoneen erilaisia käänteitä, mikään niistä ei lopulta ollut kovin erityistä, huikeaa tai käänteentekevää. Edes teosta maustavat muinaiset uskomukset ja tarinat eivät oikein tehneet vaikutusta. Tuulikin on hahmona ehkä vähän hukassa. Ehkä osaansa alistumattomassa neidossa ei lopulta kuitenkaan ollut siinä määrin voimaa ja sisua kuin olisi voinut olettaa.

 

Minun mielestäni Linnavuoren Tuulista puuttui ehkä juuri se tuulahdus, joka olisi puhaltanut tarinan kunnolla eloon. Aion kuitenkin jatkaa sarjan parissa, vaikka kuuntelun jälkeen teos tuntuikin lähinnä tasapaksulta. Ajatus sukusaagasta on kiinnostava ja tiedän Itämeren Aurin perusteella, että Valkama osaa kirjoittaa vetävämpiäkin tarinoita kuin tämä.

♠♠♠

Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina

Malin Lindroth: Vanhapiika - Tahattomasti yksinäisen tarina

115 s., Atena 2019

alkup. Nuckan, 2018

suom. Hannimari Heino

kansi: Sanna Mander

 

Malin Lindrothin omakohtainen kertomus yksinäisyydestä ilmestyi suomeksi tänä keväänä ja nousi nopeasti ainakin kirjainstaajien suosioon. Teosta kiitettiin ja ainakin minun silmiini osui useampikin postaus, jossa kirjaa pidettiin niin hyvänä, että se täytyy hankkia omaankin hyllyyn. Siksi odotin tältä kirjalta aika paljon, mutta minun on pakko sanoa, että minulle lukukokemus jäi lopulta hieman valjuksi.

 

Malin Lindroth antaa kirjassaan kasvot kaikille niille, jotka ovat jääneet ilman parisuhdetta ja perhettä vastoin omaa tahtoaan. Hän keskittyy kirjassaan nimen omaan puuttuvan parisuhteen aiheuttamaan yksinäisyyteen. Mielestäni tämä on tärkeä avaus aiheesta, josta yleensä vaietaan. Yksinäisyys maailmassa, joka on normitettu parisuhteen ja perhe-elämän ympärille, tuntuu jo aiheenakin, no, yksinäiseltä. Lindroth kuvaa kirjassaan sitä, miten hänelle ei vain tullut sitä oikeaa ihmistä, joka tulee vastaan sitten kun on oikea aika. Ei tullut, vaikka aina sinkuille juuri sitä toistellaan. Että kyllä sinullekin jossain on joku. Mitä jos ei olekaan? 

 

Kirjassaan Lindroth haluaa vallata takaisin sanan "vanhapiika" ja poistaa siihen liittyvän häpeän. Hän haluaa puhua avoimesti siitä ihmisestä, joka jäi yksin vaikka ei halunnutkaan. Yksinäisyys on asia, johon kanssaihmisten on usein vaikea suhtautua. On helpompi sivuuttaa aihe toteamalla, että jokaiselle on joku, tai sitten vain olettaa, että toinen on yksin omasta valinnastaan. Kaikki eivät ole. Parisuhteen puuttuminen voi olla todella kipeä asia, kuten Lindroth rohkeasti tunnustaa. Hänenkin elämässään on ollut suhteita, jotka ovat lopulta päättyneet torjuntaan. Miten voi selvitä siitä, että tuntuu aina olevan jotenkin vääränlainen?

 

Olen itse ollut käytännöllisesti katsoen koko ikäni sinkku. Joskus mietin sanonko olevani tyytyväinen tilanteeseen vain siksi, että en kehtaisi tunnustaa olevani yksinäinen. Olen tullut siihen tulokseen, että en ole yksinäinen ja olen aidosti tyytyväinen. Oli aika surullista lukea ihmisestä, jolle parisuhteen puuttuminen on todellakin puute, ikävä ja iso asia. Vaikka lähtökohta Jonnalla, 27 vuotta, ja Malinilla, +50 vuotta, on hyvin erilainen tähän asiaan liittyen, oli tässä kuitenkin samaistumispintaakin. Mitä enemmän tulee (sinkku)vuosia mittariin, sitä enemmän saa kuulla hyvää tarkoittavia paritusyrityksiä, lohdutukseksi tarkoitettuja lausahduksia (en edes kaipaa lohdutusta, olenhan tyytyväinen!) ja ihan myös suoria kommentteja siitä, että ei saa olla liian valikoiva. Miksi pitäisi elää epämieluisan ihmisen kanssa vain sopiakseen parisuhdenormiin tai jottei tuntisi yksinäisyyttä?

 

Kuten sanottu, kaikesta huolimatta lukukokemus jäi minulle valjuksi, vaikka itse aihe onkin tärkeä. Valju lukukokemus saattaa johtua niin liian korkealla asetetuista odotuksista kuin myös siitä, että luin kirjan tavallaan kahdessa osassa. Luulenpa, että tämä olisi ollut puhuttelevampi kirja yhtäjaksoisesti luettuna. Minulle toimi paremmin yksinäisyyttä monesta eri näkökulmasta ja monessa eri tilanteessa käsittelevä Laura Honkasalon Pöytä yhdelle.

 

♠♠♠

Siirin simakesä

Elisabet Aho: Siirin simakesä

189 s., Kustannus-Mäkelä 2017

kansi: Tanja Mitchell

 

Kun valikoin luettavaa kesälomapinooni, halusin lainata myös pari nuortenkirjaa. Siirin simakesä valikoitui lainalle paitsi kesäisen nimensä myös aiheensa puolesta. Siiri matkustaa pariksi viikoksi isotätinsä luokse ja kohtaa siellä ikäisensä tytön. Amanda ei kuitenkaan ole nykyajan lapsi, sillä vaikka paikka on sama, Amanda elää menneessä ajassa. Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta on yksi ikisuosikkejani, joten halusin tottakai lukea millainen tämä niin ikään ajassa matkustamiseen keskittyvä kirja olisi.

 

Siiri on 12-vuotias reipas tyttö, joka on aina viihtynyt hyvin isotäti Napparin seurassa. Pari viikkoa Napparin luona sujahtaa tavallisesti hyvin nopeasti, mutta tällä kertaa Siiriä vähän harmittaa, kun aiemmilta visiiteiltä tutut kaverit lähtevät kuka minnekin eikä Siirillä ole ketään, kenen kanssa pyöräillä kaduilla tai keksiä muuta tekemistä. Nappari on kyllä kiva, mutta kipsi jalassa ei paljon seikkailla. Kuin tilauksesta Siiri näkee vanhan pappilan liepeillä vilauksen tytöstä, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Kun Siiri pääsee lopulta tutustumaan Amandaan, hän tajuaa pian, että he ovat eri ajan lapsia: siitä kertoo paitsi miljöö myös erot vaateparressa, puheessa kuin tavallisessa arjessakin. Amandan kautta Siiri saa melkoisen historianluennon, mutta lopulta näyttää siltä, että näille kohtaamisille on olemassa syynsä ja Siiriä odottaa iso tehtävä.

 

Siirin simakesä oli leppoisaa luettavaa. Pidin teoksessa yhtä lailla nykyajan kuin menneenkin miljööstä, vaikka toki tuo menneen miljöö tietyllä tavalla enemmän kiinnosti ja olihan se oikeastaan koko kirjan olennainen pointtikin. Harmi, että tämä kirja ei ole ainakaan meidän kirjastossa juuri lainalla liikkunut, sillä tässä historia muuttuu lukijalleen taas hieman elävämmäksi. Itse kyllä vähän moitin sitä, että historian ajanjaksoa ei kirjassa mielestäni mitenkään määritelty, vaikka se pääteltävissä olikin. Myös loppuratkaisu oli mielestäni erikoinen. Ensin tarina tuntuu kulkevan rationaalisesti eteenpäin, mutta loppuratkaisuun siirtyminen hieman ontuu.

♠♠♠

Naistenviikolla: Akat

Markku Hattula: Akat

191 s., Maahenki 2013

kuvat: Baker Youssof

 

Naistenviikon hengessä ryhdyin pitkästä aikaa lukemaan novelleja. Markku Hattulan novellikokoelma Akat sopii erinomaisesti naistenviikolle tai akkaanviikolle, kuten meilläpäin tavataan sanoa. Tästä teoksesta löytyy parikymmentä lyhyttä novellia erilaisista naisista erilaisissa tilanteissa.

 

Hattulan novellit on nimetty aina päähenkilönsä mukaan. Löytyy Marttaa, Orvokkia, Kielokaarinaa, Iitaa ja Lempiä. Osa novelleista sijoittuu 2000-luvun puolelle, osa taas muutaman vuosikymmen taakse aina sotavuosiin saakka. Novellien naiset ovat sisukkaita, määrätietoisia, ilkeitä, kilttejä, aivan kaikenlaisia. Silti minulle jäi päällimmäisenä mieleen ne varsinaiset riivinraudat, joiden kanssa kuka tahansa olisi helisemässä. Baker Youssofin karikatyyrikuvat antavat novellien naisille kasvot, jotka ruokkivat vielä lisää mielikuvaa siitä, että aikamoisia hapannaamoja nämä kaikki naiset ovat. Itse kyllä miellän myös akka-sanan hieman ankeaksi tai negatiiviseksi, mikä osittain varmasti vaikuttaa mielikuvaan. Ehkä yhteisenä nimittäjä novellien naisille voisi olla se, että jokaista on laillaan elämä kolhaissut ja uurtanut jälkensä kasvoihin, kenelle ryppyinä ja kenelle roikkuvina suupielinä.

 

Minulle näistä novelleista vahvimpien joukossa jäi mieleen Salla. Se kertoo alkoholisoituneen miehensä jättävästä naisesta, joka miehensä ryyppyreissun aikana pakkaa omat ja lasten tavarat valmiiksi ja aikoo lähteä. Tunnelma tiheni hyvinkin jännittäväksi, kun lähdön hetki läheni: tuleeko mies kotiin ja estää kaiken vai pääseekö Salla lapsineen karkuun. Hattula onnistuu mielestäni lyhyessä tekstissä hyvin tihentämään tunnelman ahdistavuuteen asti. Mieleen jäi myös vahva Raili, joka passitti uskottoman miehensä matkoihinsa ja päätti rakentaa haaveidensa omakotitalon ihan yksin. Mihin siinä miestä tarvittaisiinkaan? Sotavuosiin sijoittuva Hannan tarina kosketti, Salmen tarina pyrki hymyilyttämään. Aika iso osa oli kuitenkin tasaista, joskin sujuvaa, luettavaa.

 

Akoissa on novelleja laidasta laitaan, ihan kuten akkojakin on monenlaisia. Aikamoinen kokoelma. Oli kiva lukea vaihteeksi novelleja.

 

♠♠♠