Tunturien yöpuolta - Vanhoja tarinoita

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta - Vanhoja tarinoita

170 s., Salakirjat 2018

tarinat sarjakuviksi piirtäneet: Lauri Pitkänen, Jouko Alapartanen, Petri Hiltunen, Lea Kaulanen & Elsa-Maria Kaulanen

Kurikkalaissyntyinen Samuli Paulaharju (1875-1944) oli kuuromykkäkoulun opettaja ja merkittävä kansanperinteen kerääjä ja tallettaja. Hän teki laajoja keräysmatkoja mm. Lapin ja Finnmarkin alueilla ja kirjoitti keräämiensä materiaalien pohjalta pääsääntöisesti tietokirjallisuutta. Tunturien yöpuolta on Paulaharjun ainoa kaunokirjallinen teos. Se pitää sisällään kokoelman synkkäsävyisiä ja aavemaisia kansantarinoita Lapin mailta.

Alunperin Tunturien yöpuolta ilmestyi vuonna 1934, ja vuonna 2018 siitä julkaistiin sarjakuvasovitus, joka tuo tarinat aivan uudella tavalla eloon. Lähes kaikki alkuperäisen teoksen tarinat ovat mukana tässäkin teoksessa alkutekstejä kunnioittaen ja kuviksi tulkiten. Sarjakuva-albumiksi tätä teosta on ehkä helpoin luonnehtia, mutta osa tarinoista on toteutettu mielestäni pikemminkin kuva- tai satukirjamaiseen tyyliin. Kumpikin toimii, ja kun kuvataiteesta on kyse, niin toisista tyyleistä luonnollisesti pidin enemmän kuin toisista.

Tunturien yöpuolta marssittaa esiin mielenkiintoisen joukkion erilaisia myyttisiä ja yliluonnollisia olentoja, valtaosa jollain tavalla aiemmin tuttuja. Monessa tarinassa liikutaan tämän- ja tuonpuoleisten maailmojen välillä ja erilaiset paholaishahmot ovat suosittuja. Lapin miljöö antaa aivan omanlaistaan taikaa tarinoille. Kiinnostavaa on myös se, että nämä tarinat ovat todellista suomalaista kansantarustoa, jonka Paulaharju on kirjannut kaunokirjalliseen muotoon. Aika moni kauhukirjallisuuden lukija tuntuu unohtaneen tämän teoksen olemassaolon, mutta tässä olisi vanhoja kauhutarinoiksi sopivia kansantarinoita suoraan Suomesta.

Minulle Tunturien yöpuolta on ensikosketus Samuli Paulaharjun tuotantoon, mutta ei varmastikaan viimeinen. Vasta viime kuukausina työni kautta minulle on alkanut valjeta Paulaharjun merkitys kansanperinteelle, joten monipuolinen tuotanto kyllä kiinnostaa.

Evil Thing: A Villains Graphic Novel

Serena Valentino: Evil Thing - A Villains Graphic Novel
illustrated by Arielle Jovellanos
119 s., Disney Hyperion 2021

Viime keväänä kiinnostuin Cruella de Vilin hahmosta. Luin silloin pari hänestä kertovaa kirjaa, katsoin elokuvan ja lopulta luin myös Dodie Smithin alkuperäisen 101 dalmatiankoiraa -kirjan. Sarjakuvaromaani Evil Thing kuitenkin jostain syystä odotti hyllyssäni lukuvuoroaan lähes vuoden. Pidin tästä niin paljon, että lukisin mielelläni lisää näitä Disneyn pahiksista kertovia sarjakuvia. En äkkipäätä löytänyt näitä enempää, vaikka sarjakuvaromaaneja on kai suunniteltu ilmestyväksi lisääkin.

Evil Thing kertoo oman versionsa Cruellan lapsuudesta ja nuoruudesta sekä niistä seikoista, jotka tekivät hänestä häikäilemättömän ja ilkeän ihmisen. Versio poikkeaa aiemmin lukemistani, vaikka yhtäläisyyksiäkin on. Itse pidin tätä ehkä surullisimpana ja ahdistavimpana tulkintana, sillä Cruellaa muovanneet epäoikeudenmukaisuus ja vallankäyttö tulevat niin näkyvästi esille. Hyväsydäminen ja kiltti tyttö muuttuu vähitellen ailahtelevaiseksi nuoreksi naiseksi, joka lopulta lipuu kuilun reunan yli.

Evil Thing on kiinnostava ja sujuvasti etenevä sarjakuva, jonka grafiikasta pidin kovasti. Punasävyinen kuvitus pitää sisällään yksityiskohtia, vaikka yleisilme onkin pelkistetty. Hahmot on kuvattu ilmeikkäästi ja tapahtumien ajankuva välittyy hienosti miljööstä ja hahmojen pukeutumistyyleistä ja kampauksista. Kuvat täydentävät tekstiä, kuten sarjakuvassa kuuluukin. Mielestäni oikein onnistunut ja todella hieno kokonaisuus.

Tšernobylin koirat

Johanna Aulén: Tšernobylin koirat

110 s., WSOY 2022

Varmasti jokainen hitusenkaan lähihistoriaan perehtynyt on kuullut puhuttavan 1980-tapahtuneesta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Tämän sarjakuvan kirjoittanut ja piirtänyt Johanna Aulén mainitsee muistavansa tuon onnettomuuden elämänsä ensimmäisenä pelottavana kokemuksena. Asia painui vuosien saatossa mielessä taka-alalle, mutta vuonna 2018 hän alkoi puolivahingossa tutustua aiheeseen uudelleen. Aulén vieraili alueella, jonka jälkeen hän inspiroitui piirtämään kuvia Tšernobylin koirista.

Kun ydinvoimala räjähti huhtikuussa 1986, ihmiset evakuoitiin alueelta. Elämä alueella kuitenkin jatkui, kun voimalan liepeille jäi laumoittain koiria, joita kukaan ei evakuoinut. Niiden koirien jälkeläisiä elää alueella edelleen. Tämä sarjakuva kertoo ennen kaikkea näistä Tšernobylin koirista, mutta myös ihmisistä onnettomuuden keskiössä.

Kun aloitin lukemaan tätä teosta, olin melko varma, että itkuhanat aukeavat heti alkuunsa. Hyvin harvat asiat käyvät sydämeeni niin kuin eläinten hätä ja eläimiin kohdistuva epäoikeudenmukaisuus, joten itkuaaltojen riski tosiaan oli olemassa. Aulénin sarjakuvaromaani kyllä herätti paljon ajatuksia, mutta ennen kaikkea koin teoksen olevan sävyltään toiveikas enemmän kuin haikea tai surullinen. Itkulta siis vältyttiin, mutta valtavan paljon uutta ja mielenkiintoista opin, sillä en ole itse Tšernobylin onnettomuuteen sen tarkemmin perehtynyt. Suosittelen!

Kaksi kirjaa Cruellasta

Cruella de Vil on pahis, joka on tuttu Disneyn animaatiosta 101 dalmatialaista. Alunperin hänen hahmonsa esitellään Smithin kirjassa 101 dalmatiankoiraa. Hän havittelee dalmatialaisen pentuja voidakseen tehdä niistä itselleen turkin. Cruellan ulkonäköä leimaava piirre on hänen hiuksensa, jotka ovat toiselta puolelta valkoiset ja toiselta mustat. Tajusin itse vasta oikeastaan muutama vuosi sitten, että nimi Cruella de Vil on viittaus julmuuteen ja pahuuteen. Mainio sanaleikki kieltämättä.

Innostuin lukemaan Cruella de Vilistä kertovia kirjoja hieman sattumalta. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hänen hahmostaan, mutta kävin taannoin Evijärven kirjastossa ja siellä hieman sattumalta käsiini osui kaksi eri kirjaa Cruellasta. Kirjat ovat eri tekijöiltä ja niissä on eroavaisuutensa, mutta myös yhtymäkohtia löytyy. Tietyt taustatekijät kerrotaan molemmissa kirjoissa samalla tavalla ja Disney-pahiksen hahmoon tulee näiden kirjojen myötä myös inhimillisempi sävy.

Luin löytämistäni kirjoista ensiksi Hachi Ishien mangasarjakuvan Cruella: Black, White and Red (2021 Viz Media Edition). Nappasin tämän luettavakseni oikeastaan siksi, että olen viime aikoina muutenkin löytänyt englanninkielisten kirjojen maailmaan aiempaa enemmän.

Tämä sarjakuva on tosiaan jaettu kolmeen osioon, jotka ovat Black, White ja Red. Näiden eri osioiden kautta kuvataan, miten muotisuunnittelijan urasta haaveilevasta luovasta ja kunnianhimoisesta Estellasta tulee Cruella. Kyllä vain, hän kun ei syntyjään ollut häikäilemätön ja keinoja kaihtamaton Cruella astuu esiin. Luonnehtisin Cruellaa jollain tavalla Estellan kaksoispersoonallisuudeksi tai sisimmäksi minäksi, joka nousee esiin maailman kolhiessa.

Tämä sarjis oli nopealukuinen ja piti hyvin mielenkiinnon yllä. Hahmosta paljastui minulle uusia puolia ja pidin teoksen miljööstä, 1970-luvun svengaavasta Lontoosta. Olisi mielenkiintoista lukea vastaavanlaisia sarjakuvia muistakin Disneyn tutuiksi tekemistä hahmoista, mutta en tiedä onko sellaisia olemassa.

Toinen lukemani Cruella-kirja on Maureen Johnsonin nuortenromaani Hei, julma maailma! (Tammi 2021, alkup. Hello, Cruel World). Se kertoo myös Estellan vaiheista ennen kuin Cruellan puoli hänessä pääsi valloilleen. Teoksen on suomentanut Jenni Rapelo. Tätä kirjaa olin aiemmin töissä jo pyöritellytkin käsissäni, mutta nyt vasta se nousi lukulistalleni sarjakuvalöydön myötä.

Pidin tästä romaanista. Siinäkin ajankuva 1960-luvun lopun Lontoosta on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen myötä saa paremman käsityksen siitä, millaiset seikat saivat Estellan unohtamaan kiltteyden, miellyttämisenhalun ja hyvyyden. Nuorten ihmissuhteet ja kolhuja saaneen mutta verrattain kokemattoman tytön luoviminen häikäilemättömien eliittinuorten maailmassa on kuvattu onnistuneesti. Aika monta kertaa olin harmissani ja turhautunut siitä, miten Estellaa kohdeltiin. Hei, julma maailma, todellakin!

Näiden kirjojen myötä aion kyllä lukea myös Dodie Smithin alkuperäisteoksen. Hauskaa, miten yksi kirja voi johtaa monenlaisiin kirjoihin ja elokuviin.

Anne Frankin päiväkirja (sarjakuva)

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja

155 s., Tammi 2019

alkup. The Diary of a Young Girl, 2017

suom. Anita Odé 

Anne Frank on epäilemättä holokaustin tunnetuin uhri ja yksi II maailmansodan ajan tunnetuimmista henkilöistä muutenkin. Olen lukenut hänen päiväkirjansa joskus nuorempana ja se teki jo silloin vaikutuksen. Tarina on siis sinänsä tuttu, mutta tuntuu siltä, että tämä sarjakuvasovitus antoi taas uutta ajateltavaa ja syvyyttä niin Anne Frankin tarinalle kuin juutalaisvainoille ylipäätäänkin. Todella onnistunut toteutus kaikin puolin, mutta kuvitus on kyllä kerrassaan erinomainen.

Jos nyt jollekulle Anne Frankin tarina ei ole tuttu, niin tiivistettynä hänen päiväkirjassaan on kyse teini-ikäisen juutalaistytön autenttisesta kuvauksesta hänen perheensä sekä muutaman muun ihmisen piilotellessa natseja II maailmansodan aikaan amsterdamilaisen kerrostalon salaisessa siivessä. Päiväkirjassaan Anne purkaa tuntojaan elinolosuhteistaan, teini-iän myllerryksestä, ihmissuhteista ja haaveistaan, joita kohti haluaa suunnata sodan päätyttyä. Salaisen siiven piilottelijat löydettiin ja heidät lähetettiin keskitysleireille, jotka koituivat jokaisen kohtaloksi Annen isää lukuunottamata. Anne kuoli kevättalvella 1945 ollessaan 15-vuotias.

Myönnän, että olin alkuun hieman skeptinen sen suhteen, että miten Annen päiväkirja on saatu tiivistettyä sarjakuvaksi, mutta mielestäni siinä on onnistuttu hienosti. Kokonaisuuteen on saatu poimittua päiväkirjan ydinkohdat, joiden avulla Annesta ja ajan tapahtumista muodostuu selkeä kuva. On hienoa, että tämän sarjakuvan kautta alkuteos on uusien lukijasukupolvien tavoitettavissa helposti lähestyttävällä tavalla.

Kukaan ei tietenkään voi tietää miten Anne Frank olisi mahdollisesti itse kuvittanut päiväkirjansa, mutta mielestäni tämä sarjakuva on visuaalisesti kerrassaan upea. Ari Folman mainitsee jälkisanoissa, että he tekivät parhaansa tavoittaakseen kuvissa Annelle ominaisen huumorin ja sarkasmin. Mielestäni se välittyy erinomaisesti, itselleni jopa nyt paremmin kuin alkuteoksesta aikanaan, mutta toki tässä on vuosia vierinyt välissä ja taitoni tulkita tekstiä on kehittynyt. Mielestäni kuvitus on kekseliästä ja ilmeikästä, kaiken kaikkiaan hyvin onnistunutta.

Lukiessani oivalsin toden teolla miten syvällisesti Anne tarkastelee maailmaa. Päiväkirjan edetessä hän aikuistuu ja hänen oma näkemyksensä asioihin terävöityy. Kyseessä on aito kasvutarina, ja on todella surullista ajatella, että tämä tarina jäi aivan liian lyhyeksi.

Prinssi Charlesin tunne

 

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne

132 s., Sammakko 2017

alkup. Prins Charles känsla, 2010

suom. Helena Kulmala

Olen lukenut aiemmin Liv Strömquistin sarjakuvateoksen Einsteinin vaimo, jonka lukemisen jälkeen tiesin heti haluavani lukea vielä lisääkin hänen teoksiaan. Prinssi Charlesin tunne on ollut minulla kesken jo hyvän aikaa, sillä olen lukenut sitä pätkän silloin ja toisen tällöin.  Tässä sarjakuva-albumissa on kymmenen sarjakuvaa, joissa Strömquist pohtii vastausta kysymykseen "mitä rakkaus on". Pohdintansa lomassa hän heittää ilmoille myös muita kysymyksiä, kuten "mitä mustasukkaisuus on". Keskeisen tarkastelun alla on parisuhde, romanttinen rakkaus ja avioliitto.

Samoin kuin Einsteinin vaimo, myös Prinssi Charlesin tunne sai minut samalla kertaa hieman mietteliääksi ja naurahtelemaan ääneen. Strömquistilla on sana hallussaan ja hän kuvaa asioita riemastuttavan nasevasti ja kyseenalaistaen. Strömquist kuljettaa teoksessaan läpi historian ja kulttuurien tehden koko ajan oivallisia huomioita. Ihailen hänen kykyään ulottaa havaintonsa eri aikoihin ja kulttuureihin. Hänellä on selvästi laaja-alainen näkemys aiheestaan. Hyvin nautittavaa luettavaa sisällön puolesta siis, mutta paikoitellen tässäkin albumissa hyvin pieneksi käyvä fontti hieman latistaa tunnelmaa.

Viimeinen ilta - Pumpkinheads

Rainbow Rowell (teksti) & Faith Erin Hicks (kuvitus): Viimeinen ilta - Pumpkinheads

209 s., Karisto 2020

alkup. Pumpkinheads, 2019

väritys: Sarah Stern

suom. Taina Wallin

 

Minulla ehti olla jo aika pitkään lainassa Rainbow Rowellin ja Faith Erin Hicksin sarjakuvaromaani Viimeinen ilta ennen kuin lopulta aloin lukemaan sitä. Tarina sijoittuu syksyyn, kekrin aikaan ja kurpitsafestivaaleille. Silloin olisikin ehkä miljöön fiilistelyn kannalta otollisin aika lukea tämä, mutta viihdyin tämän parissa kyllä hyvin näin keskellä talveakin.

 

Deja ja Josiah ovat jo vuosien ajan työskennelleet syksyin kurpitsafestivaaleilla muhennosmajassa. Nyt on vuorossa heidän viimeiset kurpitsafestivaalinsa ainakin näissä merkeissä, sillä seuraavana syksynä kumpikin olisi tahoillaan opiskelemassa eikä mahdollisuutta festareilla työskentelyyn olisi. Vuosien aikana ystävystyneet nuoret suhtautuvat asiaan hieman eri tavalla, sillä siinä missä Deja suunnittelee innoissaan tekevänsä viimeisestä kerrasta ikimistoisen, on Josiah puolestaan haikea. Kun Deja ottaa ohjat, on vuorossa monin tavoin ikimuistoiset festarit.

 

Pidin tästä sarjakuvasta kovasti. Juoni kulkee sujuvasti, siinä on hauskoja käänteitä mutta myös vakavampiakin hetkiä. Deja ja Josiah ovat kumpikin hahmoina kivoja, mutta Dejan reipas päättäväisyys ja iloinen välittömyys antaa tarinalle enemmän potkua. Jos tapaisin Dejan livenä, uskon, että pitäisin hänestä! Deja on tekijänaisia, joten tietyllä tavalla myös samaistun häneen. Hahmojen ja juonen lisäksi pidin niin miljööstä kuin piirrostyylistäkin. Mukavan selkeä tyyli, jossa kuitenkin on yksityiskohtia ja syvyyttä. Myös värimaailma on todella onnistunut. Mielelläni lukisin lisääkin tällaisia sarjakuvia.

Maalarisiskot

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot

120 s., Suuri Kurpitsa 2019

(Taustalla olevan taulun on maalannut taiteilija Kristiina Mäkimattila.)

 

Tutustuin Reetta Niemensivun sarjakuviin viime kesänä ja pidin niistä kovasti. Olen ihaillut Niemensivun kuvituksia myös muissakin kirjoissa ja hänen piirrostyylinsä miellyttää minua kyllä hyvin paljon. Hänen uusin teoksensa on 1800-luvun lopun naistaiteilijoiden maailmassa liikkuva Maalarisiskot.

 

Päähenkilönä tässä teoksessa nähdään Suomen tunnetuimpiin naistaiteilijoihin lukeutuva - ellei jopa tunnetuin naistaiteilija - Helene Schjerfbeck. Hänen matkassaan lukija pääsee tutustumaan Pariisin taiteilijapiireihin. Naistaiteilijat muodostavat oman yhteisönsä ja he kutsuvatkin toisiaan maalarisiskoiksi. Helenen matkassa tutustutaan myös muihin tunnettuihin taiteilijoihimme  Helena Westermarckiin, Maria Wiikiin ja Ada Thiléniin. Maalarisiskoissa kuvataan näiden siskojen ystävyyttä, opintoja ja elämän suuria unelmia ja onnenhetkiä mutta myös isoja pettymyksiä.

 

Pidin tästä teoksesta. Maalarisiskojen myötä Pariisin taiteilijapiirit näyttäytyvät kovin erilaisina kuin mitä aikaisemmin olen lukenut, sillä ne kuvaukset ovat olleet miespuolisten taiteilijoiden elämästä. Lukiessani suorastaan ahmin viittauksia Helenen, Helenan, Marian ja Adan elämänvaiheisiin, mutta viihdyin myös miljöössä oikein hyvin. Teoksen värimaailmakin on juuri minun makuuni, aivan ihanan pehmeitä ja yhteensointuvia värejä!

Sarah Andersenin sarjakuvia

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

109 s., Sammakko 2017

alkup. Adulthood is a Myth, 2016

suom. Aura Nurmi

***

Sarah Andersen: Elämänhallinta on illuusio

126 s., Sammakko 2018

alkup. Big Mushy Happy Lump, 2017

suom. Aura Nurmi

Sarah Andersen: Herding Cats

Andrews McMeel publishing 2018 

 

Marraskuussa viihdyin Sarah Andersenin sarjakuvien parissa. Instagramin stooreissa on aina säännöllisin väliajoin tullut vastaan Andersenin sarjakuvastrippejä, jotka ovat mielestäni olleet hyvin osuvia. Innostuin tutustumaan Andersenin sarjakuviin enemmänkin ja lainasin kaikki saatavilla olevat kirjat. Oma suosikkini taitaa olla Aikuisuus on myytti, mutta muissakin kirjoissa oli tosi hyvä sisältö.

 

Sarah Andersenin sarjakuva-albumit eivät ole missään määrin omaelämäkerrallisia. Siis ei kertakaikkiaan missään määrin. Sarjakuvissa esiintyy nuori nainen, joka viihtyy kissojen seurassa, on sosiaalisesti epävarma, lukee mielellään kirjoja ja joka sykertyy mielellään peittojen sisään pyöriäkseen netissä vaikka koko päivän. Näistä sarjakuvista tulee teemoiltaan hieman mieleen Kris Keräsen Ahistunu pupu, josta pidän kovasti. Ei siis ollut sinänsä yllätys, että Anderseninkin sarjakuvat veivät mennessään.

 

Andersenin sarjakuvissa on minua huvittavaa itseironiaa. Lisäksi sarjakuvissa näkyvät aiheet - kissat, kirjat ja peittojen sisällä keidastaminen (=keitaan muodostaminen peitoista, tyynyistä, käden ulottuviin sijoitetuista juomista ja ruuista ja esim. kaukosäätimisestä ja puhelimesta, lähde: Jonnapedia) - ovat minulle läheisiä. Piirrostyylikin on miellyttävä ja tietynlaisessa vähäeleisyydessään hyvinkin värikäs. Suosittelen tutustumaan.

Einsteinin vaimo

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo - Kokoelma Liv Strömquistin sarjakuvia

139 s., Sammakko 2019

alkup. Einsteins nya fru

suom. Helena Kulmala

 

Viime aikoina somen kirjatileillä minua on monesti tullut vastaan Liv Strömquistin sarjakuvateos Einsteinin vaimo. Strömquist on Ruotsin arvostetuimpia sarjakuvantekijöitä ja paljon kiitosta hänen albuminsa näyttävät saaneen myös Suoemssa. Olen tänä vuonna alkanut kiinnostua enemmän sarjakuvista, joten päätin tutustua tähän. En voi muuta kuin liittyä kirjan kehujien joukkoon! Strömquistin ironinen huumori iski täysillä ja vaikka teos viihdyttikin minua suuresti, on tässä myös todellista feminismiasiaa.

 

Strömquist tarttuu sarjakuvissaan mm. ulkonäköön liittyviin odotuksiin, epätasa-arvoisiin parisuhteisiin, poliittisiin ilmiöihin ja ihmistyyppeihin. Aiheet ovat mielenkiintoisia ja niitä kuvataan osuvasti ja nasevasti. Tämä teos sai minut samaan aikaan pohtimaan ja hykertelemään naurusta. Strömquistilla on selkeästi sana hallussa.

 

Näissä sarjakuvissa on monesti enemmän tekstiä kuin kuvaa, mutta jotenkin kuvat tehostavat pelkistetystä muodostaan huolimatta hyvin tekstin sanomaa. Kokonaisuutena sarjakuvat olivat sisältönsä puolesta todella hyviä ja viihdyttivät, vaikka lukukokemusta hieman haittasi se, että teksti meni paikoitellen aika pieneksi ja jouduin hieman tihrustamaan. Tämän teoksen perusteella on kuitenkin helppo ymmärtää Strömquistin suosion syyt. Aion lukea lisääkin hänen teoksiaan jossain vaiheessa.

Ahistunu Pupu 2

Kris Keränen: Ahistunu Pupu 2

63 s., Arktinen banaani 2017

 

Sain pari vuotta sitten Katariinalta joululahjaksi Kris Keräsen sarjakuva-albumin Ahistunu Pupu. Koska lahjaan liittyi tietynlainen inside-ulottuvuus, oli lukukokemus todella riemukas. Useamman kerran tuo albumi palautti mieleeni juttutuokioitamme, joten lahja oli todella hyvin valittu. Nyt päätin lukea Ahistuneen Pupun uusista vaiheita ja tämäkin oli kyllä todella mulle hyvä kirja. Mitä elämän ironiaa ja miten osuvia juttuja muutenkin! 

 

Kirjoitin joulukuussa 2016 näin: "Ahistunu Pupu on nimensä mukaisesti ahdistunut. Pupua ahdistaa vähän kaikki sosiaalisista tilanteista elämän tarkoitukseen tai sen puuttumiseen asti eikä Pupu aina itsekään tiedä mikä oikein ahdistaa. Pupua myös väsyttää ja elämä tarjoilee hänelle usein ivallisinta puoltaan." Sama kuvio jatkuu Pupun elämässä edelleen. Sosiaaliset tilanteet saavat olon epävarmaksi, kaikki ahdistaa ja hävettää. Satunnaiset tarmonpuuskat kilpistyvät pohdintoihin omasta tai vaikka kaiken hyödyttömyydestä. Mistään on vaikea saada otetta, asiat lipsuvat käsistä.

 

Joo, eihän tuo kauhean hauskalta kuulosta. Mutta jokin inside-jutun ulottuvuus tässä on, joka pistää naurattamaan. Elämän ironia muutenkin on huumorin laji, joka uppoaa muhun, ja Ahistunu Pupu on osuu siihen paremmin kuin hyvin. Toisaalta samalla tämä sarjakuva voi myös rentouttaa ja helpottaa itselle nauramista. Noloistakin tilanteista selviää, jos ei hyvin niin sitten huonosti. Tai nolosti, miten vaan.

Mielikuvitustyttö

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö

161 s., Suuri Kurpitsa 2019

 

Viime kuussa luin kaksi Reetta Niemensivun sarjakuvaa, jotka innostivat minut lainaamaan lisää sarjakuvia. Valitsin uutuuksien joukosta Aino Louhen Mielikuvitustytön. Se on sarjakuvaromaani, joka kertoo ihmissuhteista eri ikävaiheissa eli lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa. Miten katkeraa voikaan olla joskus ystävyys, etenkin jos ystävän joutuu jakaa jonkun kanssa. Miten ihastuminen samalla kertaa tuo huippufiiliksen ja silti lamauttaa. Miten joskus on kuin näkymätön ennen kuin joku pysähtyy kohdalle ja katsoo näkyväksi.

 

Ihan ensiksi minun on pakko mainita, vaikka se ei suoranaisesti tähän teokseen liitykään, että Aino Louhen äiti Kristiina Louhi lukeutuu suosikkikuvittajiini ja rakastin lapsena hänen Aino-kirjojaan ihan suunnattomasti. Vaikka äidillä ja tyttärellä onkin omat taiteelliset tyylinsä ja näkemyksensä, löydän silti myös Aino Louhen kuvituksista samanlaista viehätystä, jota koen hänen äitinsä töissä olevan. Aino Louhen piirrokset ovat äkkiseltään aika simppeleitä, mutta niistä välittyy paljon tunnetta.

 

Itseäni tässä sarjakuvaromaanissa puhutteli erityisesti lapsuuden ihmissuhteita kuvaava osuus. Jotenkin se tuntui niin tutulta ja ihon alle menevältä. Itselläni ei ollut alakoulun ekoilla luokilla juurikaan kavereita. Hengailin yleensä aina sen kanssa, jonka paras kaveri oli poissa koulusta, tai pyörin kolmantena pyöränä mukana - ja nimen omaan kolmas pyörä tunsin olevani. Siksi sarjakuvan tytön pelko ystävyydessä hylätyksi tulemisesta ja yksinäisyydestä kouraisee. Tämä on kuitenkin myös kokonaisuutena sellainen, että tiettyyn kohtiin haluaa palata uudelleen tarkkailemaan tulkitsemaan kuvaa ja tekstiä.

 

Mielikuvitustyttö on Aino Louhen ensimmäinen sarjakuvaromaani ja ainakin minä jään odottamaan niitä lisää.

Reetta Niemensivun sarjakuvia

Reetta Niemensivu: 

Saniainen kukkii juhannuksena

Suuri kurpitsa 2013

***

Lempi ja rakkaus

Suuri kurpitsa 2010

 

Luin pitkästä aikaa sarjakuvia ja ne osoittautuivat oikein hyväksi vaihteluksi tenttikirjojen lukemiselle.  Reetta Niemensivu on minulle entuudestaan tuttu kuvittaja, mutta en ollut  tiennyt hänen tehneen myös sarjakuvia. Parkanosta kotoisin oleva Niemensivu kuvaa sarjakuvissaan kotiseutunsa ja sukunsa tapahtumia ja vaiheita. 

 

Saniainen kukkii juhannuksena sijoittuu juhannuksen aikaan Parkanossa vuonna 1928. Tuolloin puhkesi raju ukkosmyrsky, jonka aikana salama iski tuhoisasti Parkanon kirkkoon. Kirkko paloi, ihmisiä kuoli ja useita loukkaantui. Kirjan nimestä ja mainiosti valoisan kesäyön värejä ja varjoja kuvastavasta kannesta voisi ajatella, että teoksen tunnelmassa on lempeää lämpöä ja kesäyön valoa, mutta kirkon tapahtumista johtuen tunnelma muuttuukin melko painostavaksi ja hiostavaksi.

Lempi ja rakkaus perustuu Niemensivun isoäidin elämään. Se kertoo nuoresta Lempistä, joka rakastuu Väinö-nimiseen nuorukaiseen. Nuoret haluaisivat mennä naimisiin, mutta joutuvat eroamaan toisistaan, koska Lempin perhe ei hyväksy kosijaa. Tämä sarjakuva rakentuu hetkistä ja tunnelmapaloista, joiden kautta lukijan eteen levittäytyy tarina aidosta rakkaustarinasta. Loppu on yllättävä, oikeataan aika koskettavakin. Erityisesti sarjakuvan kolme viimeistä sivua olivat ihanat!

Pidin molemmista näistä sarjakuvista. Pidin niissä paitsi tarinankuljetuksesta ja piirrostyylistä myös värimaailmasta. Värimaailmoissa vain muutamin värein kuvista on saatu tehtyä puhuttelevia. Piirrostyyli on muutenkin aika pelkistetty, mutta ilmeikäs. Myös tarinat olivat kiinnostavia, puhuttelevia ja onnistuneita. Pidän siitä, että Niemensivu on valinnut aiheensa todellisista tapahtumista, sillä vastaavat sukutarinat ja paikallishistoria kiinnostavat minua ylipäätäänkin.

Mikki ja hukkunut meri

Denis-Pierre Filippi (käsikirjoitus), Silvio Camboni (piirrokset) & Gaspard Yvan (väritys):

Mikki ja hukkunut meri

60 s., Sanoma 2018

alkup. Mickey et l'océan perdu, 2018

käännös: Saara Pääkkönen 

 

En ole pitkään aikaan lukenut täyspitkää sarjakuvaa, enkä olisi varmaan lukenut vieläkään, ellei Mikki ja hukkunut meri olisi lumonnut minua kannellaan. Kansi on ihanan värikäs, runsas ja jotenkin nostalginenkin. Siispä päätin lukea tämän sarjakuvan, vaikka en ole koskaan oikein Mikki Hiirestä perustanutkaan.

 

Mikki ja hukkunut meri kertoo Mikin, Minnin ja Hessun tutkimusmatkoista ja siitä miten he joutuvat huijatuiksi. Kolmikolla on meneillään tiukka kilpavarustelu Musta Pekan kanssa, kun sekä Musta Pekan tiimi että Mikin porukka yrittävät kerätä mahdollisimman paljon koralliinia merten pohjista polttoaineeksi. Yllättäen he saavat yhteistyötarjouksen, jonka tiimoilta käy ilmi, että molempia porukoita on jymäytetty ja maailma muuttuu sangen toisenlaiseksi. Nyt entiset viholliset joutuvat toimimaan yhdessä muuttaakseen maailman takaisin tavalliseksi.

 

En osaa kummoisiakaan kirjoittaa sarjakuvista, mutta halusin tämän tuoda blogin puolelle, koska kuvitus on niin upea. Mikki ja hukkunut meri on ihan kiinnostava juoneltaankin, mutta eniten nautin upeasta kuvituksesta. Siinä todella silmä lepäsi ja pystyin täysin unohtamaan, että en edes pidä Mikki Hiirestä. Mielestäni tätä kirjaa voisi vaikka vain katsella ja ihailla ilman lukemistakin. Se on niin värikylläinen, mielikuvituksellinen, kaikin puolin onnistunut. Tähän pitää itse tutustua, niin tietää mitä tarkoitan.

Ahistunu pupu - Elämältä piilopaikan sain

Kris Keränen: Ahistunu pupu - Elämältä piilopaikan sain

64 s., Arktinen Banaani 2016

 

Sain kaveriltani joululahjaksi Kris Keräsen sarjakuvateoksen Ahistunu Pupu. En ole vieläkään kehittynyt miksikään sarjakuvien erityisasiantuntijaksi, joten ihan puhtaita jonnamielipiteitä on taas tarjolla. En tiedä olisinko kokenut tämän teoksen hieman eri tavalla, jos olisin vaikkapa lainannut tämän kirjan kirjastosta tai saanut sen lahjaksi joltakulta muulta, sillä tietyllä tapaa monesta tämän strippisarjakuvan jutusta on löydettävissä sellaisia "inside-juttuja" joita vain Katariina ja minä ymmärrämme. En olisi ehkä löytänyt tästä sellaista humoristista puolta, jonka nyt löysin. Lisäksi erittäin monessa kohtaa mieleeni tuli jokin juttutuokio, jonka lukiessani kuulin kaikuna taustalla. Ihan nappiosuma ja ajatuksella valittu lahja siis!

 

Ahistunu Pupu on nimensä mukaisesti ahdistunut. Pupua ahdistaa vähän kaikki sosiaalisista tilanteista elämän tarkoitukseen tai sen puuttumiseen asti eikä Pupu aina itsekään tiedä mikä oikein ahdistaa. Pupua myös väsyttää ja elämä tarjoilee hänelle usein ivallisinta puoltaan: tietokone tilttaa juuri ennen tallentamista ja juhannus on sopiva ajankohta rakentaa lumiukkoa. 

 

Ahistunu Pupu on jo kyllästynyt jatkuvaan ahdistukseensa ja takakannessa kysytäänkin lukijalta onko hän samoilla linjoilla. Siinä luvataan myös, että ahdistusta poteva pupu hoitaa nyt murehtimisen lukijan puolesta samalla kun lukija saa pitää pienen tauon kaikesta. Minä ainakin sain taukoni, sillä vaikken mikään kaikesta ahdistuva stressaaja olekaan, niin aina joskus alkaa jokin asia mietityttää ja pää kaipaa muuta ajattelemista. Ahistunu Pupu on ahdistuneisuudestaan huolimatta mielestäni aika hauska tyyppi ja näistä sarjakuvastripeistä varmaan jokainen löytää jonkin samaistumiskohteen jossain vaiheessa elämäänsä. Minä ainakin löysin monta ja monta kertaa aloin myös nauraa ääneen, sillä tässä oli kyllä mielestäni nasevaa mustaa huumoria vaikka missä määrin. Piirrostyylistä voisin sen verran sanoa, että mielestäni tyyli on selkeä ja vähäeleisen ilmeikäs. Itse pidin Pupun hahmosta myös piirrostyylin puolesta eikä minulla ole siitä mitään sen tarkempaa kommentoitavaa. Kokonaisuutena siis hyvin kiinnostava sarjakuva-albumi!

Kannas

Hanneriina Moisseinen: Kannas

238 s., Kreegan Bundolo 2016

 

Kun kuulin Hanneriina Moisseisen sarjakuva-albumista, jossa yhdistyy hänen piirroskuvansa sekä vanhat sota-ajan valokuvat, tiesin haluavani tutustua siihen. Täytyy myöntää, että oletin toteutuksen olevan hieman erilainen ja toisinaan piirroskuvat olivat mielestäni jotenkin epäselviä, mutta hätkähdyttävä ja ajatuksiin jäävä teos tämä kyllä oli.

 

Kannas on mustavalkokuvin tehty sarjakuvateos. Mielestäni mustavalkoinen piirrosjälki sopii hyvin yhteen mustavalkoisten valokuvien kanssa. Moisseisen piirrokset ja vanhat valokuvat kulkevat teoksessa rinnakkain ja nivoutuvat yhdeksi tarinaksi. Keskiössä on evakkomatka, jolle niin monet ihmiset joutuivat. Moisseinen kuvaa paljon myös eläimiä, sillä keskeisenä henkilönä nähdään Maria-niminen nuori nainen, joka on mukana lehmien evakuoinnissa. Toisena tarinana, joka kietoutuu Marian taipaleeseen, nähdään taisteluissa henkisesti romahtaneen Auvon tie.

 

Mielestäni Moisseinen on luonut sarjakuvastaan hyvin herkkävireisen kokonaisuuden, josta on helposti aistittavissa evakkomatkan tunnelmia. Erityisesti pidin siitä, miten eläimiä on kuvattu, sillä koin niistä huokuvan vahvasti jotain tietynlaista tunnelmaa, jota en oikein osaa tarkemmin luonnehtia. Ehkä se oli alistumista uuteen tilanteeseen, ehkä jopa voisi sanoa hiljaista luopumista menneestä ja kodista, johon tuskin olisi paluuta. Moisseinen muutenkin antaa melko pitkälti kuvien kertoa tarinaa ja sanoilla on vain pieni osuus tässä kokonaisuudessa. Toisinaan jotkin asiat tuntuvat jäävän ihan lukijan oman tulkinnan varaan, mikä ei suinkaan ole huono asia. Toisaalta minulle tulkinta aiheutti välillä vaikeuksia, sillä joistakin sarjakuvaruuduista oli vaikea saada selvää tai ne esittivät yksinkertaisesti vain pimeyttä ja synkkyyttä.

 

Kuten jo alussa totesin, koin tämän hätkähdyttävänä teoksena. Syynä siihen on suurimmaksi osaksi valokuvat, joista välittyy niin monenmoisia tunteita ja tilanteita, että en oikein tiedä mitä ajatella. Olen toki ennenkin nähnyt evakkomatkalaisista otettuja valokuvia, mutta jotenkin ne eivät ole ennemmin tuntuneet näin koskettavilta. Osittain selitän koskettavuutta eläinten runsaalla esiintymisellä kuvissa, sillä eläinten kokema pelko ja epätietoisuus sekä kurjuus on aina viiltänyt minua kipeästi. Myös miljöökuvat sodassa tuhoutuneesta ympäristöstä niin valokuvina kuin Moisseisen piirroksina tekivät vaikutuksen.

Mimmi Lehmä ja Varis juhlivat

Jujja Wieslander (teksti) & Sven Nordqvist (kuvitus): Mimmi Lehmä ja Varis juhlivat

49 s., Kustannus-Mäkelä 2016

alkup. Mamma Mu firar Kråkan, 2015

suom. Terhi Leskinen

 

Lastenkirjoista jo entuudestaan tutut Mimmi ja Varis seikkailevat nyt myös sarjakuvassa. Itse pidän erityisesti niistä kertovista kuvakirjoista, joten halusin tutustua myös sarjakuvaan. Nyt kävi kuitenkin niin, että minua tämä sarjakuviin hyppääminen ei erityisesti vakuuttanut, vaikka niin tarinat kuin kuvituskin on tyyliltään taattua ja tuttua Mimmi Lehmä & Varis -laatua.

 

Päällimmäisenä asiana minua jäi heti alkuun häiritsemään albumin nimi, joka ei mielestäni kuvaa sisältöä millään tavalla. Nimi on mielestäni harhaanjohtava, sillä ainoastaan yhdessä sarjakuvassa puhutaan Variksen syntymäpäivästä - jota ei sitten varsinaisesti juhlimalla juhlita - ja useimmissa muissa sarjakuvissa jutellaan ihan arkipäiväisistä asioista ja seurataan Mimmin ja Variksen kommelluksia. Koska olin teoksen nimestä johtuen odottanut erilaista sisältöä, jäi lukukokemus hieman pettymykseksi.

 

Hienoa on kuitenkin nähdä, että sekä Sven Nordqvistin ilmeikäs kuvitus että Jujja Wieslanderin hauskat tarinat taipuvat sarjakuviksi ihan hyvin. Jotenkin olen viime aikoina ollut erityisen taipuvainen pitämään erityisesti sarjan kuvituksesta, sillä Mimmin ja Variksen hahmot ovat niin mukavan veikeitä. Tekstillinen kerrontatapa on sarjakuvassa vahvasti dialogiperustainen, mistä johtuen tulee mielestäni tässä Mimmin ja Variksen värikkäät sananvaihdot hyvin esiin. Kuitenkin tekstikerronta tuntuu olevan jotenkin hieman liian tökkivästi etenevää ja tarinatkin tuntuvat etenevän välillä hyvin äkkiä tilanteesta toiseen, mistä syystä kuvituksen rooli nousee tässä teoksessa mielestäni hieman tavallista isommaksi. Toivon, että tulevissa sarjakuvissa on hieman panostettu hiotumpaan tekstiesitykseen, jotta tasapaino olisi parempi.

Mummo 4

Anni Nykänen: Mummo 4

103 s., Sammakko 2016

 

En ole pitkään aikaan lukenut sarjakuva-albumia, joten oli virkistävää vaihtelua lukea sellainen pitkästä aikaa. Anni Nykäsen aiemmat Mummo-albumit ovat herättäneet hieman ristiriitaisia tunteita minussa, sillä toisaalta pidän topakasta mummosta ja hänen kantaaottavuudestaan, mutta toisaalta piirrostyyli ei oikein miellytä minua vieläkään. Piirrostyyliin kuitenkin tottuu, vaikkei se silmää miellyttäisikään.

 

Tämä neljäs Mummo-albumi sisältää tuttua mummomeininkiä, sillä mummo kouhottaa milloin mitäkin ja osallistuu omalla suorasukaisella tavallaan muun muassa naapuriensa elämään kiikaroimalla heitä ikkunasta tai avustaa pojantytärtään pariutumisessa luomalla tälle deittiprofiilin. Mummon ihana kissakin on edelleen menossa mukana, vaikka minä kyllä edelleen toivoisin näkeväni kissan vieläkin keskeisemmässä roolissa kuin tähän mennessä. Jotenkin kuitenkaan en oikein päässyt samanlaiseen fiilikseen, jonka erityisesti kaksi ensimmäistä albumia ovat tuoneet tullessaan. Tätä neljättä albumia lukiessa minua vaivasi sama asia kuin kolmannenkin kohdalla: elämän rajallisuudesta jatkuvasti muistuttaminen ja kuolemalla pilailu.

 

Mielestäni on toki hienoa, että Nykänen uskaltaa sarjakuvassaan tuoda esille sen tosiasian, että elämä on rajallista, mutta minulle tulee kyllä hieman ikävä olo siitä miten usein Kalmo vierailee Mummon luona muistuttamassa olemassaolostaan. Jotenkin ei vain jaksa aihe naurattaa tai enää edes herättää mitään ihmeempiä ajatuksia. Onneksi albumissa on kuitenkin myös muita aiheita, kun Mummo ottaa kantaa muun muassa uutisaiheisiin ja rikastaa pojantyttärensä elämää omilla elämänohjeillaan. Mummo on hahmona kiinnostava myös siinäkin mielessä, että monessa kohtaa hän on hyvin suvaitsevainen ja tällä tavoin osa sarjakuvastripeistä levittääkin avarakatseisuuden sanomaa. Kokonaisuutena tämä on siis melko monipuolinen kokonaisuus, sillä tässä pisaroi huumoria ja hieman ehkä ironiaakin välillä, mutta toisaalta tässä on ajatustakin. Ei siis missään tapauksessa turha lukukokemus, vaikka ei aina jutut miellyttäneetkään!

 

♠♠♠

Kiroileva siili 7

Milla Paloniemi: Kiroileva siili 7

96 s., Sammakko 2015

 

Huomasin kirjaston uutuushyllyssä Milla Paloniemen seitsemännen Kiroileva siili -albumin, ja pakkohan se sitten oli heti lainata. Söpön vaaleanpunainen kansi kyllä toimi hyvänä katseenkiinnittäjänä, joten huomioni oli taattu. Luulin muuten lukeneeni kaikki aiemmin ilmestyneet albumit, mutta juuri äsken blogista huomasin, että 5. ja 6. on lukematta. Vaan väliäkös hällä, kyllä tuittupäisen siilin matkassa pysyy vaikkei järjestyksessä lukisikaan!

 

Mielestäni tämä 7. albumi on paras tähän asti lukemistani albumeista. Siinä ei enää "räyhätä muuten vain" niin paljon kuin aikaisemmissa lukemissani albumeissa, vaan nyt siilin suorasanaisuus on valjastettu ottamaan kantaa erilaisiin asioihin tai kuvaamaan ihmisille tuttuja asioita. Sosiaalisen median ihmeellinen maailma on saapunut sekoittamaan siilien elämää, ja siitäkös riittää sanomista.

 

Mielestäni someen liittyvät stripit olivat kaikkein parhaimpia, koska ne todellakin ovat niin totta. Kyllä minua ainakin ärsyttää, jos joku on nähnyt viestini, mutta ei vastaa, vaikka vastausta selvästi sopisi odottaa. Ärsyttävää on myös se, jos huomaa jonkun kirjoittavan vastausta, mutta sitten ei tulekaan mitään viestiä. Vähän kuin sanoisi toiselle "hei muuten.." ja kun kysyy "mitä?", niin toinen vastaa "ei mitään sittenkään" tai "en mä viittikkää kertoa". Kyllä siili on nyt närkästymisineen niin asian ytimessä kuin vain voi olla! :-D

 

Tässä albumissa oli myös todellakin kantaaottavuutta, kuten jo aiemmin sanoin. Esiin pääsee niin feminismi kuin kesäkissatkin, ja molemmat taatusti siilimäisellä tarmolla. Hauskoja huomioita on tehty myös ihmissuhteista ja vähemmän hauskoja mutta tosia huomioita luonnon tilanteesta. Ei ole helppoa olla siili (tai ihminen).

 

Joten kiteytettynä: kyllä, minä pidin tästä albumista. Jotenkin onnistuin tästä ammentamaan paljon enemmän kuin aikaisemmista albumeista, vaikka niissäkin oli jo ajatusta. Paloniemen rento mutta kuitenkin huolellinen piirrostyyli myös viehättää silmääni edelleen.

Simonin kissa: Tuplasuperjättipakkaus

Simon Tofield: Simonin kissa - Tuplasuperjättipakkaus

404 s., Gummerus 2013

 

Simonin kissa on yksi suosikkisarjakuvistani, ja olen kirjoittanut melkein kaikista aikaisemmista albumeista tänne. Tämä Tuplasuperjättipakkaus sisältää parhaita paloja näistä albumeista, mutta myös uusiakin juttuja löytyy. Eikä kyllä haittaa ollenkaan, vaikka jonkin jutun olisi jo useampaankin otteeseen "lukenut", sillä Simonin kissa jaksaa hymyilyttää yhä uudelleen.

 

"Lukenut" on lainausmerkeissä siksi, että tässä sarjakuvassa ei ole varsinaista tekstiä ollenkaan, vaan kaikki perustuu piirroksiin. Olen jo aikaisemmista albumeista kirjoittaessani todennut, että Tofield onnistuu hienosti luomaan pienillä jutuilla ilmeikkäitä ja eloisia kuvia, jotka kertovat todella paljon. Tätä asiaa en voi olla ihmettelemättä ja ihastelematta joka kerta, kun albumin avaan.

 

Simonin kissa on tuttuine ja uusine temppuineen yhtä hauska kuin aina ennenkin, siitä ei pääse mihinkään. Mielestäni aikaisemmista albumeista oli koottu melkoisen hyvä kokonaisuus, joka etenee hieman aihepiireittäin, vaikka selkeää jakoa ei olekaan tehty. Erityisesti minua huvittivat mahdollisimman aidot, vaikkakin toki kärjistetyt ja huumorilla väritetyt tosielämän kuviot: mitä kaikkea kissa keksiikään huomiota saadakseen tai ihan vaikka kiusatakseen. Joitakin tosielämässä koettuja juttuja (kuten että kissa varastaa ruokaa lautaselta, koettu on) oli kehitelty hyvin eteenpäin ja saatu hyvin hauskoiksi ja humoristisiksi tempauksiksi, mikä kyllä kertoo Tofieldin idearikkaudesta.

 

Simonin kissan parissa viihtyisin edelleen, joten toivottavasti albumeita tulisi vielä lisääkin.

 

 ♠♠♠♠½

Lisää Simonin kissaa blogissani: Simonin kissa, Simonin kissan pentu, Simonin kissa vs. maailma