Marja-Liisa Vartio: kuin linnun kirkaisu

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu

WSOY 2012

Marja-Liisa Vartion syntymästä tuli syyskuun alkupuolella kuluneeksi 100 vuotta. Olen lukenut hänen tuotantoaan vähitellen keväästä lähtien ja samalla etsinyt ja lukenut tietoa hänen elämästään. Helena Ruuskan kirjoittama elämäkerta kuului itsestään selvästi lukulistalle, sillä Vartion elämä ja tuotanto ovat todella kiinnostavia. Viimeistään elämäkerran lukemisen jälkeen on selvää, että Vartio ammensi teoksiinsa paljon omasta elämästään tai elämänpiiristään, mikä tuo oman kiinnostavan näkökulmansa hänen kirjoihinsa.

Ruuska on tehnyt taustatyönsä huolella ja hän viittaakin useassa kohtaa haastatteluihin ja painettuihin lähteisiin sekä Vartion omiin päiväkirjoihin. Mielestäni Ruuska tekee oikeutta Vartion persoonalle, joka ei impulsiivisuudessaan ollut aina Vartiolle itselleenkään helppo. Osansa levottomuuteen toi varmasti myös sairaudet, jotka herättivät aitoa kuolemanpelkoa ja hätää. On mielestäni järkyttävää miten väärin esimerkiksi hänen kilpirauhassairauttaan hoidettiin. Kilpirauhasen liikatoimintaa hoidettiin vajaatoimintana, joten ei ihme, että Vartio oli kuin tikahtumaisillaan.

Ajankuva on hyvää, on helppo kuvitella aikaa ja yhteiskuntaa, jossa Vartio eli. Hänen elämänpiiriinsä kuului joukko kirjailijoita ja runoilijoita sekä muita taiteilijoita. Heidän joukostaan hän löysi myös toisen aviomiehensä Paavo Haavikon, jonka kanssa eli elämäkerran perusteella ilmeisen tasa-arvoisessa ja lämpimässä avioliitossa, jossa ammatillista tukea jaettiin puolin ja toisin. Perhe-elämästä ja Marja-Liisasta äitinä olisin mieluusti lukenut enemmänkin.

Tämä on hyvin jäsennelty kokonaisuus, mutta kirjallisuusanalyysiä tässä on paljon. Sinänsä se on Vartion kaltaisen omasta elämästään ammentavan kirjailijan kohdalla luontevaa, mutta jos ei ole kaikkia teoksia vielä lukenut, saa väkisinkin juonipaljastuksia. Siksi jouduin tietyistä kirjoista kertovat kohdat lukemaan hieman valikoiden ja poimimaan niistä lähinnä ne kohdat, jotka koskettivat Vartion omaa elämää.

Lukupiirikirja: Hänen olivat linnut

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Suuri suomalainen kirjakerho / Otava 1975

ensimmäinen painos 1967

postuumisti julkaistu teos

kansi: Seppo Polameri

Tänään Marja-Liisa Vartion syntymästä tulee kuluneeksi 100 vuotta. Vaikka hän kuoli varhain, ehti hän luoda monipuolisen kirjallisen tuotannon runoutta ja proosaa. Olen hänen tuotantoaan lukenut vähitellen keväästä asti ja nyt käsittelimme lukupiirissä hänen pääteoksenaan pidettyä postuumisti julkaistua romaania Hänen olivat linnut. Sen viimeisteli Vartion puoliso Paavo Haavikko yhdessä Tuomas Anhavan kanssa.

Vartio oli väkevä kertoja, jolla oli taito luoda vahvoja tuokiokuvia. Se sekä originellit henkilöhahmot tekevät tästäkin teoksesta mieleenpainuvan. Omalaatuinen leskiruustinna elelee talossaan kotiapulaisensa Alman sekä täytettyjen lintujen kokoelmansa kanssa. Linnut ruustinna on perinyt mieheltään, jota ennen ne kuuluivat tämän Onni-sedälle. Hänen olivat linnut.

Teos rakentuu pitkälti dialogin varaan. Keskusteluissa ruustinna ja Alma kertaavat tapahtumia, joista he ovat selvästikin puhuneet monet kerrat aiemminkin. Ruustinna on tarkka yksityiskohdista, vaikka toisaalta myös taitava unohtamaan sen mitä haluaa unohtaa. Naiset kinastelevat jatkuvasti jostakin, mutta silti heidän välillään vallitseen jonkinlainen ymmärrys toisiaan kohtaan. Tuntuu, että kumpikin on joutunut pettymään elämään ja odotuksiinsa.

Ruustinnan ja Alman elämänpiiriin kuuluvat läheisesti rovastivainajan sisar Teodolinda ja tämän mies, apteekkari Holger. Teodolinda ja toinen sisar, kunnanlääkärin vaimo Elsa, pitävät lukua ruustinnan hallussa olevista suvun perintöesineistä. Omaisuuteen takertuminen ja sen haaliminen tuo elämään sisältöä. Perinnöstä riittää puhetta monet kerrat.

Lääkeriippuvainen ruustinna tuntuu olevan monelle painolasti. Hän onkin varsin hengästyttävä hahmo, joka saa milloin minkäkin päähänpinttymän. Hän suhtautuu lintukokoelmaansakin lähes pakkomielteisesti, vaikka nuorempana rovastin vaaliessa kokoelmaa ruustinna enemmänkin vihasi sitä. Monta kertaa Almakin aikoo lähteä, mutta tulee aina takaisin.

Lukukokemus oli hengästyttävä ja runsaasta dialogista johtuen vaati paljon keskittymistä. En tiedä missä määrin valmiiksi Vartio ehti tämän saamaan ennen kuolemaansa, mutta kirjoitusaikana hän sairasteli paljon, mikä arvioni mukaan jonkin verran näkyy tässä. Kokonaisuus ei ole täysin ehjä, tai sitten tämä vain vaatisi toisenkin lukukerran. Moni pitää tätä Vartion parhaana romaanina, mutta minä olen kuitenkin sitä mieltä, että Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö on vielä parempi. Lukupiirissäkin mielipiteet jakautuivat. Osa piti, osa ei oikein saanut tarinasta kiinni.

Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Otava 1958, 3.p.

1. painos ilmestyi vuonna 1958

Matka Marja-Liisa Vartion tuotannon parissa jatkuu. Tällä kertaa lukuvuoroon pääsi aikuistumisesta, uskottomuudesta ja katteettomista lupauksista kertova kirja Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö. Kirja osoittautui todella vahvaksi lukukokemukseksi. Tässä vaiheessa, vasta osan Vartion tuotannosta lukeneena, tämä on mielestäni Vartiota väkevimmillään.

Aikuistumisen kynnyksellä oleva maalaistalon tyttö Leena kohtaa paikkakunnalle väliaikaisesti töihin tulleen miehen. Heidän välilleen kehittyy suhde, vaikka mies on naimisissa. Lyhyt suhde päättyy, kun miehen työt siirtyvät toisaalle. Mies palaa perheensä luokse, mutta tyttö huomaa olevansa raskaana.

Raskauden myötä Leena aikuistuu ja alkaa näkemään asioita eri tavalla. Aluksi hän tuntee epätoivoa, mutta tyyntyy sitten. Asiat ovat kuin ovat, ja enemmän mielenkuohua syntyykin perheen parissa eikä mieskään uutista kevyesti ota. Leena irtautuu perheestään ja tekee omat ratkaisunsa.

Miten vaikuttava romaani aiheesta, joka sinänsä on varsin klassinen, mutta taipuu Vartion käsissä hienoksi kasvutarinaksi. Leenan nousu epätoivosta itsenäisyyteen on kuvattu uskottavasti. Erityisen vaikuttava oli mielestäni kohtaus, jossa asioiden laita paljastuu perheelle. Reaktiot suorastaan hengästyttävät, kun huudetut sanat sinkoilevat dialogissa ja tilanne kärjistyy. Viimeistään tuota kohtausta lukiessa vaikutuin: upea romaani.

Miljöön kuvaus on koko ajan elävää. Kesän kuumuus hiipii lukijankin iholle, kun Leena piilottelee raskauttaan paksuissa vaatteissa ja tekee talon töitä helteen jo muutenkin hiostaessa. Metsän tuoksu ja maisemat Leenan ja miehen kohtauspaikoilla sekä kotitalon tupa ja keittiö piirtyvät esiin selkeinä, niissä on helppo kulkea Leenan mukana.

Tytön nousu epätoivosta itsenäisyyteen on kuvattu uskottavasti. Juoni on kaiken kaikkiaan mieleenpainuva. En ole Vartion proosaa lukiessa pettynyt vielä kertaakaan, vaikka runoteos Seppele ei niin kolahtanutkaan.

Runon ja suven päivänä: Marja-Liisa Vartion Seppele

Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää! On hauskaa, että vaikka päivä on myös Leinon nimikkopäivä, on se laajemmin myös runon ja suven päivä. Minulla sattui olemaan lukuvuorossa ajankohtaan juuri sopivasti Marja-Liisa Vartion runoteos Seppele (Otava 1953), josta ajattelin kirjoittaa muutaman sanan, vaikka nämä runot eivät minua isommin puhutelleetkaan.

Suosikkirunoilijoihini kuuluu Aila Meriluoto ja Saima Harmaja, jotka mielestäni edustavat erilaista runoutta kuin Vartio. Ei siis ole kovinkaan yllättävää, että Vartion runous ei tuntunut minulle omimmalta, mutta eihän sitä voinut etukäteen tietää, kun ei yhtään tiennyt millaisista runoista olisi kysymys. Ylipäätään pidän runoissa monesti loppusoinnuista ja tiiviistä ilmaisusta, mutta Seppeleen runot osoittautuivat enemmänkin runomittaan sommitelluiksi pieniksi tarinoiksi.

En ole mikään runoanalyysien tekijä ja runojen lukijanakin melko kokematon, mutta mielestäni Seppeleen runoja yhdistää tietty kohtalokkuus. Se voi muodosta runon ympäristöstä tai keskushenkilön valinnoista, mutta jotenkin kaikki tuntuu kulkevan kohti kohtaloaan, joka saattaa jäädä lukijalle avoimeksikin. Balladimaisen ja tarinallisen runon ystävälle tämä on varmasti oiva teos.

Vartio julkaisi kaksi runokokoelmaa, Häät ja Seppele, ennen kuin siirtyi proosaan. Proosaa häneltä olen lukenut kahden teoksen verran ja siinä hänen ilmaisunsa on mielestäni parhaimmillaan. Se on sitten kevät oli hieno kuvaus arkisesta rakkaudesta, samoin kuin myös novellikokoelma Maan ja veden välissä puhutteli minua. Seuraavaksi aionkin lukea häneltä taas proosaa, sillä vaikka hän kuoli varhain, ehti hän onneksi kirjoittaa useampia teoksia.

Maan ja veden välissä

Marja-Liisa Vartio: Maan ja veden välissä

Otava 1955

Luin huhtikuussa Marja-Liisa Vartion romaanin Se on sitten kevät. Totesin silloin aikovani lukea hänen tuotantoaan lisää ja niin myös tein. Maan ja veden välissä ilmestyi ennen romaaneja ja on Vartion ainoa novellikokoelma. On oikeastaan sääli, että Vartio ei kirjoittanut enempää novelleja, sillä mielestäni tässä kokoelmassa on monta tosi hyvää. Parhaimmillaan Vartio tuntuu olevan pidempien novellien kanssa, sillä lyhyemmistä parin sivun mittaisista novelleista en saanut oikein mitään irti. Niissä jäi minulle liikaa tulkinnanvaraa.

Maan ja veden välissä -kokoelma jakautuu neljään osaan, jotka ovat Lapset, Legenda, Unet ja Matkalla. Erityisen vahvan maun jättivät kokoelman aloittavat ja lopettavat novellit, jotka kaikki ovat hieman pidempiä, siis vähintään kymmensivuisia. Niissä ehtii piirtyä esiin monenlaisia tunteita, toiveita ja tilanteita, ja asioita ehditään katsoa pintaa syvemmälle. Erityisesti huijatuksi tulleen tyttösen tuntemukset novellissa Maailman uusin laulu tuntuivat tosilta, mutta monessa muussakin novellissa oli tietynlaista tunnistettavuutta, voisi sanoa ihmisyyttä ja inhimillisyyttä.

Kokoelman lyhimmät ja etäisimmäksi jäävät novellit olivat keskivaiheelta Unet-osiosta. Ne todella tuntuivat silmänräpäykseltä, jonkinlaiselta unennäöltä, johon en ehtinyt päästä kiinni. Merkillepantavaa kuitenkin on, että Vartio tässä ainoaksi jääneessä novellikokoelmassaan osoittaa taitonsa kirjoittaa monenlaisia novelleja, vaikka minun mielestäni pidemmissä hän olikin parhaimmillaan.

Kun nyt olen oikein makuun päässyt, niin ajattelin seuraavaksi kokeilla lukea Vartiolta runoutta. Ihanaa, kun on löytänyt itselleen uuden kirjailijan, jonka tuotantoon tutustuminen näin innostaa!

Se on sitten kevät

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Otava 2009

Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1957.

En oikein tiedä mistä, mutta Marja-Liisa Vartion nimi nousi yhtäkkiä jostakin tietoisuuteeni muutama viikko sitten. Nimi oli toki kirjallisuudenhistoriasta jollakin tasolla tuttu, mutta mitään en ollut häneltä lukenut. Päädyin googlailemaan hänestä lisää tietoa, ja yllätyin siitä, miten traagisia sävyjä hänen elämässään oli. Vartio kuoli varhain, mutta jätti jälkensä kirjallisuuteemme. Kevään korvalla tuntui luontevalta valita luettavakseni Vartion esikoisromaani Se on sitten kevät, joka kertoo kahden aikuisen ihmisen varsin arkisesta rakkaussuhteesta.

Anni ja Napoleon ovat kumpikin avioliitoissaan epäonnistuneita, hieman irtonaisia ihmisiä. Kumpikin kulkee työn perässä, ei oikein juurru mihinkään. He kohtaavat, kun Anni saapuu karjakoksi tilalle, jossa myös Napoleon satunnaisesti työskentelee. Kummallakin on omat huoneet tilan sivurakennuksessa, mutta kuin vaivihkaa heidän arkensa kietoutuvat yhteen.

Annin ja Napoleonin tarinassa sitä välillä luuli tietävänsä, miten kaikki tulee päättymään. Napoleon on omia teitään kulkeva ja melko impulsiivisen oloinen mies, jolla monesti puheet tuntuvat tekoja suuremmilta. Anni taas on tunnollinen työihminen, joka tarkkanäköisesti havainnoi niin miestä kuin muitakin ympärillään, ja sopeuttaa toimensa sen mukaan. Miten kahdesta niin erilaisesti voisi kehittyä mitään pysyvää? Vartio onnistuu yllättämään, kun tasaiseen juoneen lisätään dramaattinen käänne. Minulle se osui erityisen vaikuttavaan kohtaan, sillä olin sattumalta lopettanut lukemisen juuri ennen sitä. Kun avasin kirjan seuraavana päivänä, en ollut uskoa lukemaani.

 

Kirjan alussa ajattelin ensin, että en saa lukemisen tahdista kiinni. Kävi kuitenkin niin, että Vartion teksti kuljetti minua lopulta eteenpäin kuin tyyni ja tasainen virta, kunhan ensin totuin hänen vähäeleiseen kerrontaansa. Vartiosta puhutaan proosan uudistajana ja vaikka en voi sanoa tuntevani kirjallisuudenhistorian joka käännettä, niin kyllä tämä tyylillisesti tuntui omaleimaiselta. Minä pidin tästä ja aion lukea Vartion tuotantoa lisää. Tähän painokseen on lisätty Elise Nykäsen kirjoittamat jälkisanat, joissa avataan niin tätä teosta kuin Vartion merkitystä laajemminkin. Jälkisanojen otsikko "Elämästä niukasti ja eleettä" kiteyttää Vartion tyylin hyvin.