Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
522 s., Teos 2013
graafinen suunnittelu: Camilla Pentti
Löysin vihdoinkin aikaa tarttua Riikka Pelon menestykseksi nousseeseen ja Finlandia-palkinnon voittaneeseen Jokapäiväinen elämämme -teokseen, joka on minun mittapuullani aikamoinen tiiliskivi. Sain tämän vanhemmiltani joululahjaksi aivan kuten olin toivonutkin, joten tuntui hieman ikävältä jättää tämä odottelemaan moneksi kuukaudeksi lukuvuoroaan. Parempi kuitenkin lukea ajan kanssa ja ajatuksella kuin kiireessä ja hätiköiden.
Koen jotenkin
hirveän vaikeaksi kirjoittaa tästä kirjasta yhtään mitään. Tässä
tapahtuu niin paljon, lukija saa koko ajan uutta pohdittavaa ja
henkilöiden tunnetilat tulevat todella lähelle, että en oikein tiedä
mitä sanoisin. En tiedä mistä aloittaisin kuvaamaan kokemuksiani tästä
kirjasta, kun on monta asiaa, jotka haluaisi sanoa ja silti ei tiedä
miten. Jokapäiväinen elämämme oli minulle hyvin vahva lukukokemus,
vaikka en kokenutkaan tätä kovinkaan henkeäsalpaavaksi tai huikaisevaksi
kirjaksi.
Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta, ja hänen Alja-tyttärestään. Teos sijoittuu kahteen aikaan, vuosiin 1923 sekä 1939 ja 1941. Kerronta on moniäänistä kuvaten asioita vuorotellen Aljan ja Marinan näkökulmista, mikä antaa teokselle syvyyttä ja perspektiiviä. Yleisesti ottaen minua useimmiten epäilyttää moniääniset romaanit, mutta tässä kerrontaratkaisu on onnistunut ja toimiva.
Tarinan keskiössä on pitkälti äidin ja tyttären välit, se miten he kokevat toisensa ja aina kerta toisensa jälkeen ajautuvat toisistaan erilleen. Kummallakin tuntuu olevan ylpeytensä ja he kimmahtavat toisiinsa nopeasti, mutta samalla heillä on yhteys, joka sitoo heidät kaikkia näkyviä siteitä vahvemmin toisiinsa. On menneisyys, jonka tapahtumat repivät railon heidän välilleen. On vaiettuja asioita, joista ei osata puhua: vuosien painolasti, joka painaa heidän jokapäivästä elämäänsä. Ja kaikkien vaatimusten, ilkeiden sanojen ja turhautumien alla on kuitenkin se kaikkein suurin: rakkaus. Sellaisena tarina minulle välittyi, vaikka tulkintoja äidin ja tyttären väleistä on varmasti monenlaisia.
Tarinan keskiössä on myös jo valmiiksi paloiksi jaetun perheen loppullinen tuhoutuminen Stalinin terrorin jaloissa. Se osoittaa miten kovan hinnan ihminen tai kokonainen perhe voi joutua maksamaan menneisyyden valinnoista ja lojaaliudesta, kun oikeudenmukaisuus loppuu ja yksittäinen ihminen sanelee mikä on oikein tai väärin. Kun Alja, Ariadna, pakotetaan tunnustamaan sellaista, mitä ei ole tapahtunut, nousi ainakin minun ihoni kananlihalle: miten vahvasti Pelo kuvaakaan tuota hetkeä, sitä miten ihmisestä puristetaan halutunlainen totuus vaikka millä keinoin.
Pelo kirjoittaa sujuvaa kieltä, mutta jotenkin teos jäi siitä huolimatta mielestäni latteaksi. Henkilöiden tunnetilat tulevat usein lähelle lukijaa, mutta toisaalta he ovat jotenkin eleettömiä, ihan kuin heidät kaikki olisi isketty lasipallon sisään ja lukija tarkastelisi heitä jostain ulkopuolelta, katsoisi heidän pyristelyään ahdistuneena ja samalla toivorikkaana. Koin vaikeaksi päästä lähelle hahmoja itsejään, vaikka heidän tunteensa välittyivätkin tehokkaasti. Samaten muutama kohtaus oli todella käsinkosketeltavasti kuvattu, mutta se ei pelasta muuten eleetöntä kokonaiskuvaa. Lisäksi teoksen tunnelmassa on jotakin pysähtynyttä, joka tuo minulle mieleen venäläiset klassikkoteokset. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta mielestäni teoksen tapahtumat olisivat kaivanneet hieman enemmän kiihkoa ja rytmiä.
Kokonaisuutena Jokapäiväinen elämämme on toimiva kirja, hyvin rehellinen ja ajatuksia herättävä. Ymmärrän kyllä miksi tätä teosta on kehuttu paljon, mutta en voi täysin liittyä ylistyslauluun, sillä mielestäni kaikki palaset eivät loksahtaneet kohdilleen. Kyseessä on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!
♠♠♠♠
