Kiinalainen juttu: 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista

Mari Manninen: Kiinalainen juttu - 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista

Atena 2018

äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Kuuntelin joitakin vuosia sitten Mari Mannisen tietokirjan Yhden lapsen kansa, joka kertoo Kiinan yhden lapsen politiikasta. Teos oli todella silmiä avaava ja mieleenpainuva, niin sanotusti täyden kympin tietokirja. Siksi alunperin kiinnostuin myös tästä Kiinalaisesta jutusta, mutta täytyy sanoa, että tämä ei ainakaan äänikirjana noussut ihan samalle tasolle kuin Yhden lapsen kansa. Täydensinkin kirjakokemustani vielä palaamalla joihinkin kohtiin fyysisen kirjan kautta.

Mari Manninen on tietokirjailija ja toimittaja, joka on myös asunut Kiinassa ja on siis saanut ensikäden kokemusta kiinalaisesta yhteiskunnasta ja elämänmenosta. Hän on valikoinut kirjaansa 33 Kiina-myyttiä, jotka hänen mielestään vaativat kumoamista. Myyttejä murretaan niin ruokakulttuurin ja sosiaalisten normien kuin teknologian ja ympäristöasioiden saralta. Kirjan lopussa myytit vielä kerrataan ja lukija saa myös testata tietonsa pienen testin avulla, mikä oli mielestäni hauska idea.

Koska aihe on laaja ja eri elämänaloja kattava, äänikirjakokemus muodostuu osin hieman sirpaleiseksi. Kielellisesti tämä on mielestäni yhtenevä ja eheä kokonaisuus, samoin asioita käsitellään samalla tavalla faktoihin perustuen, joten ongelma tai haaste on lähinnä formaatissa. Arvioisinkin, että tämä toimii paremmin itse luettuna.

Kiinalainen juttu toi eteen monta sellaista asiaa, joita itsekin on tottunut pitämään totuuksina sen kummemmin kyseenalaistamatta. Tapakulttuurin avaaminen, tilastotiedon esiin nostaminen ja yhteiskunnallinen laajempi kuvaus saivat minut ajattelemaan asioita uudella tavalla eli myytit todella murtuivat. Tällainen kirjallisuus on tärkeää, jotta väärän tiedon ja mielikuvien leviäminen saataisiin katkaistua. Itseeni kuitenkin eniten osui lause, joka ei murra myyttiä, mutta herättää miettimään syy-seuraussuhteita:

-- Kiina on maailman suurin hiiliodioksidipäästöjen lähde, ja ilmastonmuutosjutut kuvittuvat oikeutetusti Pekingin harmaudella. Kiinan päästöt ovat länsimaalaisille myös omantunnon kysymys, sillä Kiina valmistaa meidänkin kulutustavaramme kännyköistä farkkuihin ja joulukuusenkoristeisiin. Olemme ulkoistaneet ympäristöongelmamme kiinalaisten hengitettäviksi. (s. 142) 

Niinpä niin, meidän tulee sittenkin kantaa kortemme kekoon myös täällä Suomessa, jotta ilmasto voisi paremmin. Olen lopen kyllästynyt siihen argumenttiin, että miksi meidän suomalaisten pitäisi esimerkiksi hillitä kulutustamme tai miettiä ekologisesti kestäviä valintoja, kun suurin ongelma on Kiinassa/Intiassa/Aasiassa. Vastaan: siksi, että me olemme osa tämän ongelman syntyä tai vähintäänkin ylläpitoa.

Yhden lapsen kansa

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret

6 h 5 min., Atena 2016

lukija: Pinja Flink

Mari Mannisen Yhden lapsen kansa voitti Tieto-Finlandian vuonna 2016, enkä lainkaan ihmettele miksi. Yhden lapsen kansa on asiallinen mutta silti tunteisiin käyvä tietokirja Kiinassa vuosina 1979-2015 voimassa olleesta yhden lapsen politiikasta, josta moni on varmasti kuullut mutta jonka vaikutuksien laajuutta voi äkkiseltään olla vaikea hahmottaa. Minun ainakin oli, mutta Manninen avasi silmäni. Yhden lapsen kansa on epäilemättä minulle yksi vuoden parhaista kirjoista.

Kun Kiinassa siirryttiin yhden lapsen politiikkaan, sen taustalla oli hyvät aikeet väestönkasvun rajoittamisesta. Toisen lapsen sai hankkia vain tietyin liennytyksin ja ilman erillistä lupaa saadut liikalapset tulivat kustantamaan perheille järkyttävän suuria sakkosummia. Kaikki lapset eivät välttämättä edes saaneet henkilöllisyystodistusta eli heitä ei virallisesti ole olemassa. Millainen tulevaisuus on ihmisellä, jota ei virallisesti ole? Voiko edes sanoa tulevaisuudeksi elämää, jossa ei voi opiskella, tehdä töitä tai mennä naimisiin, koska ei virallisesti ole olemassa? Oma lukunsa ovat jopa raskauden viimeisellä kolmanneksella tehdyt pakkoabortit, naisten sterilisaatiot ja lasten hylkääminen. Onko Kiinassa yhtäkään perhettä, jonka elämään yhden lapsen politiikka ei olisi vaikuttanut? Tuskin, niin kokonaisvaltaista se oli.

Yhden lapsen politiikka oli monin verroin järkyttävämpää kuin mitä aluksi osasin ajatellakaan, sen tämä kirja osoittaa. Pariskunnilta vietiin kaikki päätäntävalta perhesuunnittelussa, naisten kuukautiskiertoa vahdittiin ja intiimielämän asioihin puututtiin. On sydämeenkäypää kuulla millaisia kokemuksia ja kohtaloita Mannisen haastattelemilla kiinalaisperheillä on yhden lapsen politiikasta. Silti kiinalaiset esittävät ainakin Mannisen haastatteluissa hyvin varovaisesti tai eivät lainkaan kritiikkiä, sillä he ovat niin kasvaneet asiaan, tottuneet siihen. Yhden lapsen politiikalla on myös paljon laajemmat seuraukset kuin äkkiseltään ajattelinkaan: henkilöpaperittomia "olemattomia" nyt jo aikuisiksikin ehtineitä lapsia, väestöpyramidin vakavaa vinoutumista ja vierasmaalaisia ostovaimoja.

Vaikka Yhden lapsen kansa yllättää, järkyttää ja liikuttaa, on teos asiallinen kokonaisuus, jonka Manninen on kirjoittanut mielestäni hyvin ammattimaisella ja puolueettomalla otteella. Hän ei tuomitse, vaikka ehkä joskus hämmästeleekin. Hän kuvaa kiinalaisperheiden elämää toimittajan uteliaisuudella ja tietokirjailijan tarkkuudella, helppotajuisesti ja informatiivisesti. Voisin kehua tätä kirjaa vaikka kuinka paljon. Ehkä vielä joskus palaan tämän pariin ihan perinteisen kirjan muodossa, vaikka tämä kyllä toimi äänikirjanakin erittäin hienosti.

♠♠♠♠♠