Päivi Lukkarila & Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta
261 s., Karisto 2017
kannen valokuva: Emilia Mäkinen
kannen suunnittelu: Mari Villanen
Bongasin Päivi Lukkarilan ja Emilia Mäkisen teksteistä koostuvan En ikinä luovuta -teoksen jo jokin aika sitten ennakkolistoilta ja laitoin varaukseen. Alunperin huomioni kiinnitti Päivi Lukkarilan nimi, mutta kiinnostuksen herätti myös se miten teos on syntynyt: se on fiktiiviseen muotoon kirjoitettu tarina vakavasti sairastuneen ja nuorena kuolleen Emilia Mäkisen elämästä. Mukana on suoria otteita Emilian blogikirjoituksista ja teoksen tapahtumissa kuvataan samoja tapahtumia kuin mitä tosielämän Emilian elämässä tapahtui.
Hevosia ja ratsastusta suuresti rakastava Emilia alkaa yllättäen kärsiä lonkkakivuista. Se ei tunnu olevan mitään vakavaa, mutta kun sitkeän flunssan vuoksi otetuissa verikokeissa paljastuu leukemia, elämä heittää kuperkeikkaa. Alkaa aika sairaalassa Tampereella. Rankat hoidot vievät voimat, mutta palava halu palata vielä rakkaan hevosharrastuksen ja oman Hurri-ponin luo tuovat Emilialle voimaa taistella sairautta vastaan. Sairaalassa Emilia aloittaa aikansa kuluksi myös blogin kirjoittamisen.
Sairaus saadaan väistymään ja elämä tuntuu jatkuvan, mutta lukija tietää jo mitä tulee tapahtumaan: en edes yritä peitellä sitä juonipaljastusten pelossa, sillä teoksen taustat tuntien se on ilmiselvää. Tekstin osalta tämä teos ei edusta mitään suurta taidokkuutta, ja tiedän Lukkarilan kyllä pystyvän parempaankin. Kuitenkin teoksen edetessä minua alkoi suorataan hengästyttää, kun sivut alkoivat käydä vähiin ja tiesin, että samalla myös Emilian aika käy vähiin: milloin tulee se vakava käänne, joka vie täyttä elämää eläneen tytön takaisin sairaalaan?
Tämä teos ei ole yllättävä eikä sen mielestäni ole tarkoituskaan olla. Tämä vain on nyt se kirjan kirjoittamisesta haaveilleen Emilian ensimmäinen kirja, joka sai alkunsa Emilian läheisten toivomuksesta. Tämä teos ei ole myöskään sairauskertomus, sillä tässä on paljon valoa ja muutakin kuin sairaalamaailmaa: poneja, ratsastusta, yökyläilyä ystävien kanssa, koulua ja elämäniloa. Siksi sairauden uusiminen tuntuukin niin väärältä.
Kokonaisuutena tämä teos oli toimiva lukupaketti, johon otteet Emilia Mäkisen blogiteksteistä toi vielä lisää aitoutta. Tuntuu vaikealta ja ehkä hieman väärältäkin pisteyttää teosta, jonka taustalla on näin surullisia vaiheita. Siitä syystä jätän pisteet antamatta, mutta suosittelen kuitenkin tutustumaan tähän teokseen.
