Ennen lintuja

Merja Mäki: Ennen lintuja

416 s., Gummerus 2022

ennakkokappale kustantajalta

Kun ennakkokappale Merja Mäen romaanista Ennen lintuja tupsahti postilaatikkooni, olin iloisesti yllättynyt. Olin jo ennättänyt varata kirjan kirjastosta, sillä ennakkotietojen perusteella tarina vaikutti kiinnostavalta. Ja voi kyllä, tämä kirja jäi sydämeeni.

Alli on Sortavalan lähellä sijaitsevan Haavuksen saaren kasvatti ja kalastajan tytär, joka kokee Laatokan aaltojen silittävän hänen sieluaan. Alli haluaisi itsekin kalastajaksi, mutta hänet on lähetetty parantajan oppiin, sillä eihän tytär voi periä paikkaa venekunnasta. Sodassa pienen ihmisen toiveilla ei kuitenkaan ole väliä ja taakse jää niin omat haaveet kuin parantajan oppikin. Kotitanhuvat jäävät rajan taakse, ja Allin on lähdettävä evakkomatkalle kohti Seinäjokea. Siellä on isän kotitalo ja erilaiset tavat, eikä kunnon järveä missään.

Takakannessa romaania kuvaillaan koskettavaksi ja sitä se todella oli. Tästä romaanista tunteet todella välittyvät. Itkin ja nauroin, olin Allin puolesta ahdistunut ja vihainenkin. Miten epäreilusti jotkut häntä kohtelivat, miten ilkeä hänen äitinsä osasi olla! Ja taas toisaalta oli kerta kaikkiaan sydäntälämmittävää huomata, miten lämpimästi hänet otettiin vastaan tilalla, jonne hän meni talkooavuksi. Hänet nähtiin ihmisenä, eikä hänen erilaisia tapojaan katsottu pahalla, vaan pikemminkin häneen suhtauduttiin suurella ymmärryksellä ja ystävällisyydellä.

Ennen lintuja on kaunis ja mieleenpainuva romaani. En ole aiemmin lukenut yhtä koskettavaa kuvausta evakkomatkasta. Allin tarinaan mahtuu monenlaista irrallisuutta ja oman paikan etsintää, ja on ilahduttavaa huomata hänen löytävän oman paikkansa. Tämä teos sai sydämeni pakahtumaan niin monta kertaa, että ei ole mikään ihme, että se jäi sinne edelleen.

Lakkautettu kylä

Hanna Koikkalainen: Lakkautettu kylä

132 s., 2015

kustantanut Hanna Koikkalainen

teos on koostettu Suistamo - perinnelaboratorio -projektiin liittyvästä näyttelystä

 

Lakkautettu kylä on valokuvateos, joka koostuu vanhoista suistamolaisista valokuvista sekä Hanna Koikkalaisen viime vuosiin ajoittuvilla Karjalanmatkoilla ottamista kuvista. Päädyin tutustumaan tähän kirjaan, kun aloin tutkia mitä kirjoja Suistamosta olisi saatavilla. Äitini isoisä, jonka minäkin ehdin tuntemaan, oli lähtöisin Suistamolta ja joutui rakentamaan elämänsä uudelleen kotiseudun jäätyä rajan taakse. Minussa on viime vuosina herännyt hienoinen kiinnostus näitä sukupolvien jälkeen jo hiuksen hienoiksi käyneitä karjalaisjuuriani kohtaan ja erityisesti minua kiinnostaa nähdä vanhoja (ja miksei uusiakin) kuvia alueelta, jossa minun sukuani on joskus asunut.

 

Kun avasin tämän kirjan, en arvannut miten tunteita herättävä teos tämä olisi. Kurkkuani kaihersi monta kertaa, kun katsoin kuvia nauravaisista karjalaisista, jotka eivät vielä tienneet joutuvansa jättämään rakkaat kotisijansa taakseen. Koskettavia olivat myös otteet evakoiden haastatteluista ja päiväkirjamerkinnöistä. Aili Tamminen kirjoitti päiväkirjaansa Lapualla vuonna 1944 seuraavasti: "Kun menin metsään, omaan kauniiseen metsään viimeisen kerran jäähyväisille, sitä surua ei voi sanoin kuvailla, mikä kaiho silloin oli sydämessä.". 

 

Tässä teoksessa pääosaa näyttelevät valokuvat ihmisistä, paikoista ja asiakirjoista. Kun eteeni tuli ensimmäinen kuva korvauksia anovasta asiapaperista, jossa on listattuna evakon kotiin jäänyt irtaimisto, hätkähdin. Kovin tarkkaan ihmisen pitää tuntea omaisuutensa osatakseen tarkasti listata mitä kaikkea häneltä jäi taakse. Kuinka moni osaisi tarkasti kertoa mitä kaikkea oikeastaan omistaakaan? Tavaroista voi hakea korvausta ja evakoille lohkottiin talonpaikkoja uusilta asuinsijoilta, mutta mikään ei koskaan korvanne muistoja ja rakasta seutua. Taakse on jäänyt myös eläimiä, kuten muistoista ja asiakirjoista käy ilmi. Vaikka kotieläinten pitoon suhtauduttiinkin varmasti usein enemmän rationaalisesti kuin emotionaalisesti, ovat ne silti olleet arjessa mukana ja omalla tavallaan tärkeitä. Ei sitä tunnetta niin vain voi korvata. Tarkkaan tuli katsottua muutkin kuvat ja monia ajatuksiahan ne herättivät: rapistuneet rakennukset, autiot seudut, entinen kukoistus ja mitä kaunein luonto.

 

Kotiseudun menettäminen jättää ihmiseen arpia, joista lukeminen riipii minun sydäntäni. Olen itse hyvin kiintynyt kotiseutuuni enkä ole koskaan harkinnut muuttoa muualle. Ehkä siksi koen hyvin voimakkaasti niiden ihmisten tarinat, jotka ovat joutuneet kotiseutunsa jättämään pakon edessä. Minua herkisti ja havahduttikin erityisesti myös Maria Kentän vuonna 2014 antama haastattelu, jossa hän toteaa että kysymys siitä miksi piti lähteä pois, on seurannut häntä aina. Hän toteaa osuvasti, että "toiset asuu iät samoilla seuduilla ja niillä on vintillä aarteita ja kaikki muistot on tallella vaan meikäläisellä on kaikki tuolla jossain". Havahduin taas ajattelemaan, että niin todella: kyse ei ole pelkästään siitä hetkestä ja elämän rakentamisesta uudelleen, vaan kokonaisesta sukupolvien mittaisesta muistista, perinteistä ja omasta sukuhistoriasta, johon kaipaa vastauksia.

 

Lakkautettu kylä on puhutteleva teos, joka olisi esipuheen mukaan ilmeisesti kannattanut ottaa tarkasteluun yhdessä Anne-Mari Kivimäen luoman musiikkimaailman kanssa. En osaa edes ajatella olisinko saanut vieläkin voimakkaampia tunnereaktioita tästä kirjasta, jos olisin sen yhdistänyt sen musiikkiin. Youtubessa olevan trailerin perusteella niin olisi saattanut hyvinkin käydä. Haluan tutustua tuohon musiikkimaailmaan joskus, mutta ensin sulattelen tämän kirjan nostattamia ajatuksia kaikessa rauhassa.

Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

280 s., WSOY 2016

graafinen suunnittelu: Anna Makkonen

 

Laura Lähteenmäen Korkea aika on teos, jonka päädyin varaamaan ja sitä myöten myös lukemaan oikeastaan ihan sattumalta. Osa teoksesta kiinnosti minua, toisaalta en oikein uskonut viihtyväni, sillä epäilin tässä kirjassa olevan liiaksi sellaista "henkistä pohdiskelua", joka ei minua yleensä liiemmälti kiinnosta. Korkea aika osoittautui kuitenkin otteessaanpitäväksi teokseksi, joka osaa yllättää.

 

Teos alkaa sotiemme jälkeisestä ajasta ja jatkuu aina nykypäivään saakka. Tarinan keskiössä ovat evakko Anna perheineen sekä Pihlajan Heljä ja tämän sodassa pahasti vammautunut mies. Anna on äärimmäisen kiitollinen luonne ja hän kokeekin olevansa jatkuvassa kiitollisuudenvelassa Pihlajan väelle, sillä Heljä on osoittanut heitä kohtaan ystävällisyyttä alusta saakka ystävällisyyttä ja  evakkoperheelle lohkottu tontti on otettu Pihlajan maista. Anna kokee, että huolimatta kotinsa menettämisestä hän on saanut liikaa, kun on annettu tila, mies ehjänä sodasta ja vielä lapsetkin. Heljä sen sijaan on lapseton ja sellaiseksi näyttää invalidimiehensä rinnalla jäävänkin.

 

Annan kiitollisuus kuluttaa hänen perhettään ja parisuhdettaan, ja toisinaan Anna puuttuu naapurin asioihin hieman liikaakin. Mielestäni Anna on hieman ristiriitainen hahmo: toisaalta hyvin kiitollinen kaikesta ja hieman arkakin, mutta silti puuttuu sumeilematta asioihin, jotka eivät oikeastaan hänelle kuulu. Heljä on paljon vahvempi, mutta omalla tavallaan kuitenkin rikkoontunut. Alussa Anna ja Heljä vaikuttavat suorastaan ystävyksiltä, mutta kertojien vaihtuessa lukijan saama kokonaiskuva kasvaa. Ääneen pääsevät myös Annan mies Olavi, poika Lauri, pojantytär Saana sekä miniä Lea.

 

Pääpiirteissään tämän teoksen tunnelma oli jotenkin ihana, mikä tuntuu minusta hieman ristiriitaiselta teoksen tapahtumien kanssa. Tässä vaan taisi olla paljon sellaista arkipäivän kuvausta, joka minua viehätti. Miljöö tuntui myös mieluisalta, sillä eri aikatasoissa jatkuva sukutarina tuntui kiehtovalta ja Pihlajan kantatila ja Annan ja Olavin uusi kotipaikka Kaunismäki tuntuivat ajattomilta ja kotoisilta.

 

Toisinaan tätä teosta lukiessani koin todellisia yllätyksiä, sillä Lähteenmäki on todellakin luonut pysähdyttävän tarinan siitä, mihin kiitollisuus voi johtaa. Välillä mieleni täytti jopa hienoinen pelko siitä, mihin tapahtumat oikein tulevat vyörymään, mutta lopussa kaikkeen saadaan selitys. Korkea aika on kaiken kaikkiaan oikein nautittava romaani, ja olen hyvin iloinen sitä, että ennakko-odotuksistani huolimatta päätin tämän lukea.

♠♠♠♠

Kannas

Hanneriina Moisseinen: Kannas

238 s., Kreegan Bundolo 2016

 

Kun kuulin Hanneriina Moisseisen sarjakuva-albumista, jossa yhdistyy hänen piirroskuvansa sekä vanhat sota-ajan valokuvat, tiesin haluavani tutustua siihen. Täytyy myöntää, että oletin toteutuksen olevan hieman erilainen ja toisinaan piirroskuvat olivat mielestäni jotenkin epäselviä, mutta hätkähdyttävä ja ajatuksiin jäävä teos tämä kyllä oli.

 

Kannas on mustavalkokuvin tehty sarjakuvateos. Mielestäni mustavalkoinen piirrosjälki sopii hyvin yhteen mustavalkoisten valokuvien kanssa. Moisseisen piirrokset ja vanhat valokuvat kulkevat teoksessa rinnakkain ja nivoutuvat yhdeksi tarinaksi. Keskiössä on evakkomatka, jolle niin monet ihmiset joutuivat. Moisseinen kuvaa paljon myös eläimiä, sillä keskeisenä henkilönä nähdään Maria-niminen nuori nainen, joka on mukana lehmien evakuoinnissa. Toisena tarinana, joka kietoutuu Marian taipaleeseen, nähdään taisteluissa henkisesti romahtaneen Auvon tie.

 

Mielestäni Moisseinen on luonut sarjakuvastaan hyvin herkkävireisen kokonaisuuden, josta on helposti aistittavissa evakkomatkan tunnelmia. Erityisesti pidin siitä, miten eläimiä on kuvattu, sillä koin niistä huokuvan vahvasti jotain tietynlaista tunnelmaa, jota en oikein osaa tarkemmin luonnehtia. Ehkä se oli alistumista uuteen tilanteeseen, ehkä jopa voisi sanoa hiljaista luopumista menneestä ja kodista, johon tuskin olisi paluuta. Moisseinen muutenkin antaa melko pitkälti kuvien kertoa tarinaa ja sanoilla on vain pieni osuus tässä kokonaisuudessa. Toisinaan jotkin asiat tuntuvat jäävän ihan lukijan oman tulkinnan varaan, mikä ei suinkaan ole huono asia. Toisaalta minulle tulkinta aiheutti välillä vaikeuksia, sillä joistakin sarjakuvaruuduista oli vaikea saada selvää tai ne esittivät yksinkertaisesti vain pimeyttä ja synkkyyttä.

 

Kuten jo alussa totesin, koin tämän hätkähdyttävänä teoksena. Syynä siihen on suurimmaksi osaksi valokuvat, joista välittyy niin monenmoisia tunteita ja tilanteita, että en oikein tiedä mitä ajatella. Olen toki ennenkin nähnyt evakkomatkalaisista otettuja valokuvia, mutta jotenkin ne eivät ole ennemmin tuntuneet näin koskettavilta. Osittain selitän koskettavuutta eläinten runsaalla esiintymisellä kuvissa, sillä eläinten kokema pelko ja epätietoisuus sekä kurjuus on aina viiltänyt minua kipeästi. Myös miljöökuvat sodassa tuhoutuneesta ympäristöstä niin valokuvina kuin Moisseisen piirroksina tekivät vaikutuksen.

Karjala comeback

Marja-Leena Tiainen: Karjala comeback

157 s., Tammi 1992

Pyörähdin kirjastossa tuossa päivänä eräänä ja löysin palautuskärrystä Marja-Leena Tiaisen teoksen Karjala comeback. Ajattelin, että tuon täytyy olla hyvä, koska se on niin luetun näköinen. Niinpä luin takakannen ja tajusin, että olen joskus ennemminkin tämän kirjan aikonut lainata, mutta jättänyt kuitenkin odottamaan vuoroaan. Nyt oli Karjala comebackin vuoro ja voi että tämä oli sitten mukava kirja.

Karjala comeback kertoo Karjalaan suuntautuvasta seuramatkasta, jolla on mukana niin evakkoja, heidän jälkeläisiään kuin muitakin Karjalaan kaipaavia. Keskiössä on evakko Sulo Kuikka, jonka sydämessä kaipuu Koti-Karjalaan on itänyt vuosikymmeniä. Hänen matkassaan kulkee keski-ikäinen poika Ismo sekä pojanpoika Santtu, joka alkaakin osoittaa yllättävää kiinnostusta sukujuuriinsa. Se on mannaa Sulon sielulle, sillä Ismo ei ole koskaan isänsä kotikonnuista ollut kiinnostunut. Matkalla mukana nähdään myös karjalaisesta taustastaan huolimatta alati äkeä ja ärisevä Klaudia ja hänen tyttärensä Aulikki, jonka kanssa Ismo yrittää viritellä lomaromanssia.

Minä pidin kovasti tästä letkeästä seuramatkakertomuksesta, vaikka siinä onkin myös kaihoisampia väreitä. Sulon paluu kotikonnuilleen on liikuttava, sillä vanhan miehen hartain toive on täytetty, kun hän saa vielä kerran nähdä kotipaikkansa edessään. Myös Klaudian reaktiot kotipaikallaan ovat ajatuksia herättäviä, sillä vanha nainen kokee paluun hyvin voimakkaasti. Vaikka reaktiot tulevat lähelle lukijaa, niin silti suuri osa meistä lukijoista voi vain kuvitella miltä tuntuisi menettää kotinsa ja päästä lopulta käymään siellä vuosikymmenien kaipauksen jälkeen.

Teoksen sävy on siis pääsääntöisesti letkeä ja täynnä hyvää tuulta, sillä Tiainen on kuvannut jotenkin lempeästi sitä lapsenkaltaista intoa, jolla etenkin Sulo Kuikka odottaa kotiseudulleen paluuta. Hyvää tuulta tuo myös lukuisat ihmiset, joita matkalaiset kohtaavat, ja erityisesti Sulon kohtaaminen nuoruudenrakkautensa kanssa herättää hilpeyttä paitsi muissa matkalaisissa niin myös lukijassa. Sulo on muuten aikas hurmaava herra, jonka karjalainen elämänilo mutta samalla myös sanavalmius ja tietynlainen kipakkuus tekevät hänestä valloittavan hahmon. Sympatioita kerää myös 17-vuotias Santtu, joka tuntuu ymmärtävän ukkiaan paremmin kuin aluksi uskoisikaan.

Matka etenee vauhdikkaasti eikä Tiainen juurikaan käytä aikaa kuvaillakseen matkan jokaista mutkaa ja vaihetta, sillä hän keskittää huominsa olennaisiin paikkoihin ja tilanteisiin. Maisemia ja miljöötä Tiainen toki kuvaa, mutta muuten "turhat jorinat" on karsittu pois ja tarina etenee kohti tärkeintä päämääräänsä, joka luonnollisesti on Sulon kotiinpaluu. Mielestäni tämä kerrontaratkaisu toimii hyvin, vaikka välillä olisinkin kaivannut hieman yksityiskohtaisempaa kuvausta esimerkiksi Sulon nuoruuden aikaisesta Karjalasta.

Karjala comeback on mielestäni oiva kirjavalinta silloin, kun tekee mieli lukea jotain viihdyttävää ja hyväntuulista, mutta ei silti välttämättä mitään chick litiä tai "hömppää". Karjala comeback nimittäin herättää ajatuksia viihteellisyydestään huolimatta. Minulle omakohtaisesti nousi erityisesti mieleen äitini isoisä, joka oli Karjalan evakkoja Suistamolta. En koskaan muista hänen kaihonneen kotiseudulleen takaisin eikä äitinikään ole koskaan siihen suuntaan viitannut. Sopeutuminen uuteen kotipaikkaan ei kuitenkaan ollut kivutonta, vaikka puoliso löytyi uudesta kotipitäjästä, perhe perustettiin ja ystäviäkin kertyi. Ehkä hänenkin oli monen evakon tavoin riuhtaistava synnyinseutujen kaipuu mielestään, jotta saattoi juurtua uudelleen muualle.

♠♠♠♠

Aapeli ja sotaveteraani Reino & Aapeli ja evakkomatka

Maarit Malmberg: Aapeli ja sotaveteraani Reino

35 s., Minerva 2010

kuvitus: Jouni Koponen

***

M. Malmberg: Aapeli ja evakkomatka

36 s., Minerva 2011

kuvitus: Jouni Koponen

 

Maarit Malmbergin kirjoittamat ja Jouni Koposen kuvittamat Aapeli -kuvakirjat ovat hieman erilaisia kuvakirjoja aiheensa puolesta, sillä ne käsittelevät Suomen historiaa ja peilaavat sitä onnistuneesti nykyajan ilmiöihin. Näissä kirjoissa tekstiä on oikeastaan yhtä paljon jos ei enemmänkin kuin kuvia, joten voi tosiaan sanoa, että näissä on paljon asiaa.

 

Aapeli ja sotaveteraani Reino tutustuttavat lukijansa Suomen historian käännekohtiin eli talvi- ja jatkosotiin. Vaikka Reino sotaveteraanina tuo kirjaan sen ajatuksen, että sodassa puolustettiin sitä kaikkein kalleinta eli omaa isänmaata, ei tämä kirja ole mitenkään ketään syyllistävä tai yltiöisänmaallinen. Pikemminkin voi sanoa, että Reino hahmona tuo näkemystä siihen miksi edelleen soditaan ja mikä kuitenkin on tärkeintä eli se, että kaikki saisivat elää rauhassa. Kuten takakannessa sanotaan, "kirjassa on vahva rauhaan kasvamisen ja kasvattamisen sanoma". Pidin tämän kirjan tunnelmaa oikein hyvänä ja onnistuneena, vaikka aivan pikkulasten kuvakirja tämä ei ehkä ole.

 

Aapeli ja evakkomatka kuvaa läheisemmin Reinon perheen vaiheita sotien aikaisten evakkoteiden varsilla. Tarina rinnastetaan mielestäni onnistuneella tavalla Aapelin omaan evakkomatkaan, kun hän lähtee pois kotoa sisarten kiusattua häntä. Tämä kirja kuvaa hyvin aidosti evakkomatkoja, jotka muuttivat niin monen perheen elämän vain muutama vuosikymmen taaksepäin. Mielestäni on hienoa, että Malmberg tällä aiheella onnistuu myös antamaan eräällä tavalla äänen nykypäivän maahanmuuttajille, joiden koko elämä muuttuu kertaheitolla.

 

Parasta näissä kirjoissa on mielestäni se, miten aidolla ja huomioonottavalla tavalla Malmberg käsittelee aiheitaan. Hän on selkeästi osannut ajatella asioita monilta kanteilta ja kirjoittaa ne oivaltavaksi kokonaisuudeksi. Jouni Koposen kuvitus täydentää mielestäni tekstin tunnelmaa oikein hyvin, se on konstailematonta ja kuvaavaa. Oikein ihania kirjoja kaiken kaikkiaan molemmat!

Elämä edestakaisin

Kilpi, Eeva: Elämä edestakaisin

393 s.,  WSOY 1981, 6. p.

1. p. 1964

Päätin tähän väliin lukea jonkin kirjan omasta hyllystäni, ja päädyin valitsemaan TBR100-listaltanikin löytyvän Eeva Kilven teoksen Elämä edestakaisin. Tämä on alunperin päätynyt hyllyyni äitini isovanhempien tavaroiden joukosta, oltuaan ensin lapsuudenkotini varastossa yli neljä vuotta. Olen kyllä nyt tämän luettuani aika iloinen, että tämä on minun oma kirjani, sillä jotenkin viehätyin tästä teoksesta yllättävän paljon.

Elämä edestakaisin kertoo sota-ajan naisista, jotka pitivät koteja pystyssä miten kukin parhaiten taisi. Tapahtumat sijoittuvat jatkosotaan ja miljöönä on Suomen ja Venäjän rajamaasto. Erityisesti tarinan keskiöön nousevat Helli ja Maila, äiti ja tytär, jotka eivät voi unohtaa kotiaan: sinne on vielä palattava. Mutta sitten tulee taas evakuoimismääräys ja koti on jätettävä.

Tämä teos on oikeastaan aika "hiljainen", suuretkin asiat kuvataan hyvin konstailemattomasti ja ehkäpä lähes eleettömästi: ja siltikin kaikki olennainen välittyy lukijalle. Teoksessa ei dramatisoida ja meuhkata turhia, on helppo uskoa ihmisten tuntemukset ja tapahtumien kulku. Henkilöhahmoihin on istutettu kaiken kauheudenkin keskellä taipumus toivoon ja uskoon paremmasta, siitä että kaikki kääntyy hyvin.

En oikeastaan tiedä mitä sanoisin tästä kirjasta. Ainakin sen voisin mainita, että aluksi tuntui hieman kankealta lähteä tätä lukemaan ja tekstiä oli hankalahko seurata, mutta kun pääsi vauhtiin, niin tarina piti otteessaan. Koko ajan odotin, että mitähän seuraavaksi tapahtuu ja kuinka heille käy. Tämä teos on muuten aika poikkeuksellinen, jos ajattelee sitä karjalaisten kuvauksena: useissa romaaneissa kun karjalaiset kuvataan oikein huumoriveikkoina sekä  iloluontoisina ihmisinä, mutta tässä se ei nouse niin selkeästi esiin, vaan luonteenlaatu on tuotu tietyllä tavalla pehmeämmin esiin.

Tämä on kyllä lukemisen arvoinen kirja, jossa on paljon viisautta ja ajattelemisen aihetta. Kilpi on taiten tuonut esiin hyviä ajatuksia sota-ajasta ja sen ihmisistä.

♠♠♠½

Kun taivas repeää & Taivas sinivalkoinen

Manninen, Kirsti; Onttonen, Markku: Kun taivas repeää

352 s., Gummerus 1998

***

Manninen, Kirsti; Onttonen, Markku: Taivas sinivalkoinen

416 s., Gummerus 2001

Nyt tuli luettua toisen kerran yksiin ihanimpiin tv-sarjoihin perustuvat kirjat Kun taivas repeää ja Taivas sinivalkoinen. Mun on oikeasti hirveän vaikea arvioida näitä kirjoja objektiivisesti, koska olen ihan hurahtanut sarjaan. Näille teoksille olen valmis antamaan anteeksi paljon sellaista, mitä muille en olisi.

Kerron nyt hieman minun ja sarjan yhteisestä taipaleesta. Eli siis jo ihan pikkulikkana tuli tv:stä katsottua sarjaa, tosin muistan lähinnä Taivas sinivalkoinen -sarjan. Tykkäsin niistä jo silloin, mutta sitten sarja unohtui. Pari vuotta sitten olin kirjastossa töistä ja löysin tämän  dvd-hyllystä. Pakkohan se oli lainata ja sarja vei mennessään niin pahasti, että katsoin sen kahdesti alle viikossa. Sen jälkeen lainasin kirjat ja luin ne. Ja sitten en enää tiedäkään montako kertaa olen sen jälkeen dvd:t katsonut. Etsin kissojen ja koirien kanssa dvd:tä omaksi ja löysinkin. Tammikuussa löysin kirjaston poistomyynnistä nämä kirjat ja tokihan ne piti ostaa, niistäkin kun olin haaveillut. :)

Sitten itse tarinaan. Molemmat teokset kertovat Ainon ja Laurin rakkaustarinaa. Luvut on jaettu siten, että joka toisen kertoo Aino ja joka toisen Lauri. Kun taivas repeää kertoo Ainon ja Laurin vaiheista syksystä 1943 lähtien kesään 1944 saakka. Aino on lääkintälottana kenttäsairaalassa ja Lauri on kaikkien tuntema sissipäällikkö ja sankari. Paljon tapahtuu ja sota ja kuolema ovat vahvasti läsnä tässä teoksessa, mutta niin on rakkauskin.

Taivas sinivalkoinen jatkaa nuoren parin tarinaa siitä mihin edellinen osa jäi. Sota loppuu ja viipurilaiselta Laurilta menee kaikki. Aino pysyy sitkeästi miehen rinnalla, vaikka kaikki on aloitettava tyhjästä eikä sotainvalidin kanssa ole aina niin helppoa. Rakkaus kantaa ja saa jaksamaan. Myös tämä teos on rakennettu vuoroin Laurin ja vuoroin Ainon kertomaksi.

Molemmat kirjat kuvaavat suunnatonta sitkeyttä ja peräänantamattomuutta, uskoa ja toivoa paremmasta kansakuntamme vaikeina aikoina. Itse pidän Taivas sinivalkoinen -teosta koskettavampana kuin edeltäjänsä, jotenkin koen sen vahvemmin, vaikka toisaalta pidänkin edeltäjästä enemmän. Kerronnallisestihan nämä teokset eivät ole mitenkään kovin huikaisevia, mutta tarina vie mukanaan.

Teosten välillä on selkeitä asiaristiriitoja, mutta yritän kovasti jättää ne huomiotta, sillä haluan vain nauttia tarinasta. Jos vertaan kirjoja ja alkuperäistä sarjaa, kirjat valottavat asioita paljon enemmän. Niin Laurin kuin Ainonkin äidit vaikuttavat huomattavasti inhimillisemmiltä kuin sarjassa, samoin itse päähenkilöiden mielenliikkeet valottuvat paremmin.

♠♠♠♠½