Koiramäen Suomen historia

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

80 s., Otava 2017

 

Mauri Kunnaksen iki-ihanat Koiramäki-kirjat saivat jatkoa viime vuonna, kun Koiramäen Suomen historia ilmestyi. Kirja ylsi myös tavoittelemaan Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaa, mutta ei tullut palkituksi. Ansiokas teos tämä kuitenkin on eikä palkinnotta jääminen kerro teoksen loistavasta tasosta mitään, sillä jälleen kerran Kunnas tekee historiasta elävää ja kaiken ikäisiä kiinnostavaa.

 

Koiramäen Suomen historia kuvaa pääsääntöisesti maamme vaiheita osana Ruotsia 1500-luvulta alkaen. Myös Venäjään liittämistä kuvataan lopussa jonkin verran, vaikka pääpaino onkin Ruotsin vallan ajassa. Teos rakentuu siten, että siinä esitellään kuninkaita ja kuningattaria sekä muita merkittäviä henkilöitä omilla sivuillaan, jonka jälkeen kerrotaan jotain ajanjakson kannalta keskeistä. Teos etenee sujuvasti ja kuvitus on tuttuun tapaan yksityiskohtaista ja mielikuvituksekasta, mutta myös aidosti ajanjaksoa kuvaavaa. Teoksen alusta löytyy myös kartta ja aikajana, jotka helpottavat miljöön hahmottamista.

 

Minä pidin tästä kirjasta paljon. Aluksi rakenne tuntui hieman rikkonaiselta ennen kuin totuin edellä esiteltyyn tapaan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Kerrontatyyli oli paikoin jopa hieman tarinoivan oloista, mikä miellytti minua ja sai minut viihtymään teoksen parissa paremmin kuin hyvin. Tekstissä pilkahtelee myös huumoria faktan seassa, joten historia todella herää eloon.

 

Suosittelen Koiramäen Suomen historiaa kaikille, jotka haluavat päivittää omia tietojaan historiasta, etsivät kirjaa yhdessä lapsen kanssa luettavaksi tai miettivät mitä kääriä lahjapakettiin lapselle (ja miksei myös aikuiselle, minä ainakin tykkäisin!). Minulle tämä nousi kyllä heti suosikki-Koiramäkien joukkoon.

 

♠♠♠♠♠

Pikku hiiren joulu

Riikka Jäntti: Pikku hiiren joulu

42 s., Tammi 2017

 

Ihana Pikku hiiri -sarja on saanut jatkoa! Ihastuin Hiiru-hiireen heti ensimmäisessä kirjassa pari vuotta sitten, joten täytyihän minun päästä lukemaan myös tämä uutukainen, jossa Hiiru odottaa kärsimättömästi joulua ja ahertaa jouluvalmisteluissa äitinsä kanssa.

 

Pikku hiiren joulu kertoo niistä asioista, joita varmsti monessa lapsiperheessä koetaan joulun alla: odotetaan koska saa avata kalenterin ensimmäisen luukun, leivotaan pipareita, hankitaan ja koristellaan kuusi ja odotetaan joulupukkia. Hiirunkin äiti joutuu välillä ojentamaan pikkuistaan, joka on välillä hyvin kärsimätön odotuksessaan. Kun Hiiru on salaa avannut joulukalenterista viimeisen luukun, ymmärtää äiti odotuksen käyneen Hiirulle ylivoimaiseksi.

 

Tässäkin Hiiru-kirjassa on aivan hurmaava ja lämminhenkinen kuvitus, josta välittyy kodin lämpö ja joulunajan hohto. Kuvituksen maltilliset yksityiskohdat päästävät fiilistelemään sen asian kanssa, että joulu ei ole pelkkää materiaa, vaan myös välittämistä ja yhdessäoloa. Erityisesti mieleeni jäi se, että Hiiru sai jouluna kolme lahjaa ja oli niin tyytyväinen niistä: nykyään kun lahjakasat kasvavat usein ihan hurjan korkeiksi. Hiirun joulusta kertova kirja on ihanan sympaattinen lisä sarjaan.

Uppalan Kartanon aarre

Mervi Heikkilä (teksti) & Marjo Nygård (kuvitus): Uppalan Kartanon aarre

37 s., Haamu 2017

arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

 

Seinäjoella sijaitseva Uppalan kartano oli minulle lapsena jonkinlainen haavetalo. Kartanon ohi ajaessamme kyselin aina mikä tuo mielenkiintoiselta näyttävä suuri vaaleanpunainen talo oikein on. Hieman villiintynyt puutarha oli omiaan ruokkimaan mielenkiintoani vielä lisää. Olen oikeastaan aina tuntenut mielenkiintoa kartanoita kohtaan, mutta Uppala siinä kerrostalojen keskellä oli jotenkin erityisen kiehtova. Voitte varmaan uskoa, että olin onneni kukkuloilla, kun pääsin muutama vuosi sitten käymään ensimmäistä kertaa tuossa lapsuushaaveideni kartanossa, joka toimii nykyään ravintolana. Kun kuulin, että on ilmestymässä Uppalan kartanoon sijoittuva lastenkirja, oli itsestäänselvää, että minä lukisin sen.

 

Uppalan Kartanon ikioma kummitus Kosti on vaipumassa epätoivoon, sillä hän on hukannut aarrearkkunsa avaimen. Hän ei kertakaikkiaan muista minne avain on jäänyt, mutta onneksi Kuuvoiman avulla taikoja tekevä Silkki-kissa lupaa auttaa. Silkki-kissan selässä Kosti Kummitus pääsee kulkemaan ajassa aina 1800-luvulle asti. Avain ei kuitenkaan ota löytyäkseen, vaikka monenlaista ystävykset matkallaan kohtaavatkin. Löytävätkö he avaimen ja ennen kaikkea onko aarre jotain herkullista syötävää, kuten Silkki toivoo? Lähde matkalle Seinäjoen historiaan Kostin ja Silkin kanssa, niin saat tietää!

 

Uppalan Kartanon aarre on mielestäni viehättävä kuvakirja, joka tarjoaa lukijalleen paikallishistoriaa mielikuvituksellisen tarinan ohessa. Tässä teoksessa on aika paljon tekstiä, joten kovin pienille lapsille tämä ei välttämättä ole oikea valinta - se on toki yksilöllistä. Heikkilän teksti on kuitenkin niin eloisaa ja värikästä, että uskon sen huvittavan lukijaansa/kuulijaansa ja auttavan pitämään mielenkiintoa yllä pidempienkin tekstipätkien kohdalla. Eloisaa ja värikästä on myös Nygårdin luoma kuvitus, joka miellyttää minun silmääni suuresti. Suosittelen kovasti tutustumaan tähän teokseen! Tämä kirja olisi myös varmasti mainio tuliainen Etelä-Pohjanmaalta, jos matkaat jonnekin ja haluat viedä jotain kotiseutuusi liittyvää lahjaksi jollekulle.

Vilma Virtanen virpomassa

Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa - Viisi villiä Virtasta 9

32 s., Karisto 2017

kuvittaja: Noora Katto

 

Anneli Kannon Viisi villiä Virtasta -sarja on varmasti monessa lapsiperheessä tuttu. Minulle sarja on tuttu työn kautta, mutta enpä ole koskaan aikaisemmin tainnut lukea ainuttakaan osaa kokonaan, vaikka lukemistani pätkistä olenkin pitänyt. Nyt päätin kuitenkin tutustua tarkemmin sarjan uusimpaan osaan Vilma Virtanen virpomassa. Mielestäni lasten pääsiäiskuvakirjoille olisi kyllä enemmänkin tilausta, joten siinä mielessä tämä kirja oli oikein tervetullut julkaisu.

 

Vilma Virtanen on 6-vuotias ja perheen vilkkaista lapsista rauhallisin. Hän pitää järjestyksestä ja lukee mielellään. Hänen lempikirjansa on Suuri perinnekirja, josta hän poimii faktan jos toisenkin esiteltäväksi sisaruksilleen. Vilma on myös ujo, ja koko pääsiäinen uhkaa mennä myttyyn, kun isosisko Veera ei huolikaan Vilmaa mukaansa virpomaan. Uskaltaako Vilma lähteä virpomaan ilman reipasta ja rohkeaa Veeraa?

 

Tässä kirjassa on ihan valtavan paljon hyvää ja tämä kirja sopii oivallisesti lasten ja aikuisten yhteisiin lukuhetkiin (testattu on!). Tässä teoksessa on hyvin sujuva tarina, josta löytyy useampia tasoja, ja kuvitus viehättää minua suuresti. Pidin siitä miten ujo Vilma rohkaistuu ylittämään itsensä ja saa siitä vahvistusta itsetunnolleen. Pääsiäistietoutta myös tuodaan esille kiinnostavasti Vilman kertomina faktoina, jotka lomittuvat hyvin tarinaan: mitä oikeastaan symboloikaan koristellut virpomisoksat tai rairuoho? Virpomiskierroksen aikana nousee esiin myös hyvät käytöstavat ja se mikä kyseisessä perinteessä on kaikkein tärkeintä eli tuottaa hyvää mieltä puolin ja toisin.

 

Vaan pilke silmäkulmassa on pakko nostaa esille se seikka, että ei palmusunnuntaina kuulu virpoa! Täällä meikäläisen asuinsijoilla virpomaan lähdetään vasta pääsiäislauantaina eli lankalauantaina, kuten pohjalaismaakuntien perinteeseen kuuluu. :-) Tänä vuonna kävi 7 trullia ja mun oli tietysti ihan pakko uhrautua syömään loput suklaamunat.. Suklaakiintiö alkaa olla jo melkoisen täynnä!

Koiramäen Martta ja Ruuneperi

Mauri Kunnas: Koiramäen Martta ja Ruuneperi

64 s., Otava 2005, 3.p.

 

Oikein hyvää Runebergin päivää kaikille! Tämän päivän viettoon sopii erinomaisesti luettavaksi Mauri Kunnaksen ihastuttava teos Koiramäen Martta ja Ruuneperi, joka kuljettaa lukijansa kansallisrunoilijamme kotiin Porvooseen ja esittelee Runebergin ja tämän Fredrika-vaimon ohella myös mm. Elias Lönnrotin ja J.V. Snellmanin.

 

Koiramäen pikkuinen Martta pääsee Tilta-siskonsa kanssa käymään Porvooseen serkkunsa Loviisan luo. Loviisalla on siskoksille uutisia, sillä Runebergin piiat ovat sairastuneet ja Loviisa serkkuineen pääsee auttamaan Fredrika-rouvaa talon töissä, sillä Runebergeille odotetaan vieraita ja valmisteltavaa on paljon. Mukana kulkee Marttan Saima-possu, joka aiheuttaa kommelluksia - joskin ne päättyvät onnellisesti. Runebergien arjen kuvaamisen ohella lukija pääsee tutustumaan tarinoihin Saarijärven Paavosta sekä Sven Tuuvasta.

 

Koiramäen Martta ja Ruuneperi kuvaa pienellekin lukijalle kiinnostavalla tavalla mennyttä elämää ja arkea. Mauri Kunnaksen kuvitus on taattua laatua ja tuttuun tapaan täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tarina kuitenkin tuntuu paikoitellen hieman pitkältä ja muistan, että en ole aina itsekään jaksanut lukea tätä kerralla loppuun: olkoonkin, että kyseessä on kuvakirja. Pituutta varsinaiseen päätarinaan tuo lyhennelmät Runebergin runoista, jotka ovat sinänsä ihan kiinnostava lisä tarinaan, mutta kokonaisuudesta tulee kyllä kuitenkin melko tuhti eikä perheen pienimpien mielenkiinto välttämättä pysy hereillä koko kirjan ajan. Kunnas on kuitenkin tehnyt mielestäni ansiokasta työtä tuodessaan kansallisrunoilijamme hahmon myös lasten ulottuville mieluisassa muodossa!

 

♠♠♠♠

Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä!

Jujja Wieslander (teksti) + Sven Nordqvist (kuvitus): Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä!

25 s., Mäkelä 2016

alkup. Mera fart Mamma Mu!, 2016

suom. Terhi Leskinen

 

Mimmi Lehmän ja hänen parhaan ystävänsä Variksen tempauksista kertovat kuvakirjat ovat sen verran hauskoja, että uuden kuvakirjan ilmestyminen on minulle jokseenkin odotettu juttu. Tällä kertaa Mimmi on innostunut sukeltelusta ja lelulaivojen uittamisesta, mutta Variksen mielestä moinen on turhan hidastempoista ja tylsää. Tylsyydestä kiivastuneena Varis suuntaa kotiinsa Varismetsään ja kehittää vauhdikkaan suunnitelman.

 

Lisää vauhtia, Mimmi Lehmä! on taattua laatua, mutta jotenkin tämä ei kuitenkaan ollut ihan niin hauska ja ajatuksia herättävä kuin muut kaveruksista kertovat kuvakirjat. Dialogi oli mielestäni vähän latteampaa ja muutenkin juoni oli aika hötöinen. Yleensä juonessa on ollut jokin viittaus kestävään tosiystävyyteen ja dialogeissa on noussut nasevasti esiin Variksen omahyväisyys ja mahtailevuus verrattuna Mimmin vaatimattomuuteen, mutta nyt en mitään niistä oikein löytänyt. Kuvitus sen sijaan on eniten ennallaan, joten lukukokemus on miellyttävä muista puutteista huolimatta.

Pikku hiiri saa vieraan

Riikka Jäntti: Pikku hiiri saa vieraan

40 s., Tammi 2016

 

Hiiru-hiiri on täällä taas! Ilahduin kovin, kun käsiini osui Riikka Jäntin uusi kuvakirja Pikku hiiri saa vieraan, sillä ensimmäinen Hiirusta kertova kirja Pikku hiiri, tuuliviiri oli mielestäni todella mainio.

 

Siinä missä Hiirulla ensimmäisessä kirjassa oli uhmaikä, nyt hänellä on meneillään "minä itse" -vaihe. Se näkyy kaikessa mitä Hiiru tekee valmistautuessaan päivään, jolloin hänen ystävänsä Lyly tulee kylään. Innokkaasti Hiiru auttaa äitiä laittamaan ruokaa ja siivoamaan, vaikka saakin yleensä aikaan hieman sotkuakin. Äiti kuitenkin antaa Hiirun touhuta ja kyllä se Hiiru edelleen osaa olla uhmakaskin, jos ei heti pääse tekemään kaikkea itse. Lylynkin kanssa meinaa tulla riitaa lelusta, mutta lopulta Hiiru osaa myös jakaa omansa toisen kanssa.

 

Oikeastaan voisin melkeinpä kopioida tähän suoraan suurimman osan niistä ajatuksista, joita heräsi Pikku hiiri, tuuliviiri -kirjasta, sillä ne sopisivat hyvin myös tähän. Ensinnäkin Pikku hiiri saa vieraan on varmasti monessa lapsiperheessä hyvin samaistuttava teos. Mielestäni se kuvaa lempeällä tavalla tohottavaa Hiirua eli lasta, jonka tohotus voi joskus laittaa hieman kärsivällisyydenkin koetukselle. Toisekseen kuvitus jatkaa samaa tuttua kodikasta linjaansa, joka kyllä minun silmääni miellyttää kovasti. Kuvituksessa on tunnelmaltaan jotain samaa kuin monissa Tammen kultaisissa kirjoissa, enkä minä ainakaan ole kovin usein törmännyt vastaavaan uudemmissa teoksissa.

 

Viimeksi kritisoin Jänttiä hieman siitä, että teoksesta ei löytynyt riittävästi juonellisuutta tekstin muodossa ja sen etenemistapa oli melko yksioikoinen ja riisuttu. Tässä toisessa Hiiru-kirjassaan Jäntti on kuitenkin nähdäkseni petrannut asiaa, sillä nyt teksti mielestäni kulkee tasaisemmin eikä niin "tökkivästi" kuin aiemmin, vaikka Jäntti edelleen pitää tekstin määrän maltillisena. Tämä on siis mielestäni tasaisempi kokonaisuus kuin edellinen osa, ja toivon kyllä Hiirun seikkailuille jatkoa.

Suomalainen tonttukirja

Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja

48 s., Otava 1985, 5.p.

 

Yleensä joka vuosi käy niin, että kun ajattelisin vihdoin tutustuvani Mauri Kunnaksen Suomalaiseen tonttukirjaan, on kaikki kappaleet kirjastosta menollaan ja varausta ei kannata tehdä, kun ei se jouluksi kuitenkaan ehdi. Mutta nyt tänä vuonna olinkin oikein vikkelä ja sain kuin sainkin Suomalaisen tonttukirjan käsiini!

 

Tämä teos sisältää kertomuksia suomalaisista tontuista. Mauri Kunnas esittelee erilaisiin asioihin erikoistuneita tonttuja, kuten navetta-, mylly- ja saunatontun. Kunnas kuvaa myös tonttujen avuliasta luonteenlaatua, mutta toisaalta myös arvaamattomuutta: tonttua ei sopinut loukata eikä siitä selvinnyt seuraamuksitta.

 

Mielestäni Kunnas on koonnut kiinnostavan teoksen, joka esittelee suomalaista kansanperinnettä. Hän kirjoittaa sadunomaisesti ja kuvitus on taattua Kunnasta, joka varmasti kiehtoo kaikenikäisiä lukijoita. Pidin siitä, miten tonttujen ohella esiin tuli myös tietoa siitä, miten Suomessa ennen vanhaan elettiin ja millaisiin asioihin uskottiin. Kyllä odotus kannatti, sillä minä viihdyin tämän hieman "tietokirjamaisen" tonttueepoksen parissa oikein hyvin.

Hämärinkäinen

Mila Teräs (teksti) ja Karoliina Pertamo (kuvitus): Hämärinkäinen

31 s., Karisto 2015

 

Kirjastossa käydessäni silmiini osui Mila Teräksen kirjoittama ja Karoliina Pertamon kuvittama kuvakirja Hämärinkäinen, joka oli ehdolla Finlandia Junior -palkinnon saajaksi. En ole ihan varma oliko tässä tarinassa jokin opetus tai viisauden siemen, joka minun olisi pitänyt ymmärtää, sillä minulle tämä muodostui lähinnä vain kivaksi kuvakirjahetkeksi.

 

Vaikka en löytänytkään tästä mitään suurta oivallusta, niin Hämärinkäisestä minä pidin välittömästi. Hämärinkäinen on sympaattinen pikkuinen otus, jonka tehtävänä on kutoa kangaspuillaan hämärää. Joulu on kuitenkin tulossa eikä hämärä miellytä kukkakauppiasta, sillä kukat tarvitsevat valoa kukkiakseen. Niinpä kukkakauppias Keikander ryhtyy äärimmäisiin tekoihin eikä Hämärinkäinen pääse kutomaan hämärää. Vaan pian huomaa Keikanderkin, että hämärällä on puolensa ja Hämärinkäistä todella tarvitaan. Minä pidinkin Hämärinkäisen hahmosta todella paljon, sillä hän on jotenkin herttaisen ja sympaattisen oloinen olento.

 

Takakansi kertoo tämän kirjan kehottavan hiljentymään ja unohtamaan kiireen. Ehkä se on se tämän tarinan viisaus. Minun mielestäni oli ainakin ihana käpertyä nojatuoliin ja lukea Hämärinkäistä, kun ulkona sade piiskaa ikkunaan ja sisälläkin on koleaa.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikolla: Sesselin seikkailu

Nyt viikolla 42 vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tämä viikko tulee näkymään blogissani siten, että nostan esille pelkkää lasten ja nuortenkirjallisuutta. Lisää tietoa viikon ohjelmasta löydät Kirjalittan Facebook-sivulta.

 

Elsa Beskow: Sesselin seikkailu

Gummerus 1989

alkup. Sessalätts äventyr, 1934

suom. Eila Kivikk'aho

 

Kuten jo aiemmin kerroin, me olemme lukukerhossa viihtyneet runojen maailmassa. Teemaan astuttiin Elsa Beskowin saturunokirjan Sesselin seikkailu avulla. Siitä puuttuu osa riimeistä, jotka lapsi saa täydentää tarinan edetessä.

 

En ollut aiemmin tutustunut Elsa Beskowin teoksiin, vaikka tiesinkin hänen teostensa olleen melko suosittuja. Muistin kuitenkin nähneeni näitä riimitäydennyskirjoja kirjastossa, ja niin valitsin Sesselin seikkailun teeman avaukseksi. Minä luin kirjaa ja näytin kuvia ja aina riimin puuttuessa pidin tauon, jolloin lapset saivat sanoa riimin. Useaan kertaan kuuluikin "yleisöstä" huudahdus "tää on kiva kirja!". Täytyy sanoa, että itsekin pidin tästä kovasti ja huomasinpa, että lapset keksivät välittömästi riimin joihinkin sellaisiin kohtiin, jotka olivat minulle vaikeita.

 

Sesselin seikkailu kertoo siis Sesseli-prinsessasta, joka lähtee isänsä ja Vesseli-koiransa kanssa metsään kävelylle. Käy kuitenkin niin, että Vesseli eksyy ja Sesseli lähtee omin päin etsimään koiraansa. Tuolla reissulla he kohtaavat muun muassa metsän kuninkaan, joka kumartaa ihmisprinsessan edessä. Vaan kuninkaalla ja Sesselillä koirineen on jo kiire kotiin, sillä kuningatar odottaa heitä jo.

 

Lasten tapaan minäkin pidin tästä kirjasta, johon pääsimme kaikki yhdessä osallistumaan. Pidin siitä, miten lennokkaasti Beskow (ja suomentaja Kivikk'aho) saivat tarinan kulkemaan eteenpäin. Kirjaa valitessa tutustuin myös toiseen Beskowin saturunokirjaan Hattulan väki, mutta mielestäni Sesselin seikkailu oli lennokkaampi ja kiinnostavampi tarina. Tutustukaahan te muutkin tähän vanhaan, mutta yhä viehättävään tarinaan Sesselistä ja Vesselistä!

Korppipäinen mies

Enna Airik: Korppipäinen mies

29 s., Karisto 2013

 

Enna Airikin kuvakirja Haavemaa oli kuvitukseltaan ja aiheeltaan herkkävireinen ja kaunis teos, joten hänen toinen kuvakirjansa Korppipäinen mies päätyi myös luettavakseni. Korppipäinen mies on sävyltään selkeästi tummempi kuin Haavemaa, mikä välittyy jo kirjan kannestakin. Tämäkin kirja käsittelee isoa aihetta, mutta kokonaisuutena tämä ei minua silti oikein sykähdyttänyt.

 

Korppipäinen mies kertoo Emistä, joka asuu vanhempiensa kanssa rotkon reunalla olevassa talossa. Rotkon toisella puolella on autiotalo, josta Emi näkee painajaisia. Hänen painajaisissaan talossa asuu korppipäinen mies, joka tekee lapsille pahaa. Korppipäinen mies muistuttaa kumman paljon karkkikauppaa pitävää herra Krookia. Reaalitodellisuus heijastuu Emin uniin synnyttäen painajaisia, mutta lopulta tyttö vapautuu ahdistavista unistaan vanhan ja kiltin lintuparantajan avustuksella.

 

Tämä teos käsittelee hienovaraisesti lasten kuviteltuja ja todellisiakin pelkoja. Itse tulkitsin tämän teoksen käsittelevän lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä ja siitä toipumista. Kokonaiskuvaltaan tämä teos on hyvin tummansävyinen - eikä pelkästään kuvituksen suhteen - mutta asioiden selviämisestä huolimatta minulle jäi tästä myös tummansävyinen jälkimaku. En oikeastaan pitänyt tästä kirjasta ja mietinkin hieman, että mikä tämän kirjan käyttöfunktio on, sillä ihan pienten lasten kuvakirja tämä ei ainakaan ole. Uskoisin jopa, että tämä teos kiinnostaa enemmän aikuista kuin lasta. Kuvitus on kumminkin huolellista ja jotenkin vanhanaikaisella tavalla viehättävää, joten itse luin tämän kirjan jo ihan kuvituksen takia. Olen hieman kyllä yllättynyt Airikin tekemästä aihevalinnasta, mutta ainakin tämä erottuu monista muista kuvakirjoista hyvin selkeästi.

 

♠♠♠

Pikku hiiri, tuuliviiri

Riikka Jäntti: Pikku hiiri, tuuliviiri

43 s., Tammi 2015

Pikku hiiri, tuuliviiri osui käsiini kirjoja muovittaessani ja vilkaisinkin sitä heti. Kuvitus oli niin valloittavaa, että päätin lainata kirjan oikein kotiin asti. Kun sitten luin teoksen kokonaan, pidin kuvitusta edelleenkin hyvin valloittavana, mutta tekstiä toisinaan hieman liian yksioikoisena. Tietysti tämä on suunnattu pikkulapsille, joten ehkä kerrontaratkaisun selkeyttäminen selittyy pitkälti sillä. Sekä teoksen teksti että kuvat on Riikka Jäntin kynästä lähtöisin.

Kirjan päähenkilö on uhmaikäinen Hiiru-hiiri, jonka mieli vaihtaa suuntaa kuin tuuliviiri konsanaan. Hiiru esimerkiksi haluaisi tarhamatkalla hyppiä vesilätäköissä eikä istua rattaissa, aamulla ei pukeminen kiinnosta yhtään ja illalla hampaiden pesukin on katastrofi. Mutta kuitenkin tapahtuu päivän aikana paljon sellaista, mistä Hiiru pitää: hän saa pelata tietokoneella ja juoda pillimehua. Äiti-hiiren kärsivällisyys on välillä koetuksella, kun Hiirun uhma nousee jälleen.

Mielestäni Riikka Jäntti on luonut helposti samaistuttavan teoksen, joka varmasti valloittaa sekä lapset että heidän vanhempansa. Kuvitus oli mielestäni todella lumoavaa ja selkeydessään yksityiskohtaista, ja ennen kaikkea jotenkin kodikkaan kutsuvaa. Kuvia katselee oikein mielellään, vaikka mielestäni tarina sinänsä harppoo välillä turhan yksioikoisesti eteenpäin. Jäntti on selkeästi halunnut kuvata Hiirun koko päivän tapahtumat, joten osittain se selittyy sillä. En kuitenkaan tämän seikan oivaltamisenkaan kautta pääse yli siitä mielipiteestä, että mielestäni tekstiä on yksinkertaisesta liian vähän ja vaikka tarina etenee loogisesti eteenpäin, siinä ei kuitenkaan ole tarpeeksi juonellisuutta tekstin muodossa. Joillakin sivuilla on esimerkiksi vain yksi virke, mikä on mielestäni useimmissa tällaisissa kohdissa liian vähän. Se jättää toki mielikuvitukselle tilaa, mutta sitä tilaa jää ehkä melkein liikaakin.

Kokonaisuudessaan pidin tästä teoksesta ja uskon tästä tulevan monen lapsen suosikki.

Mimmi Lehmä uimahallissa

Jujja Wieslander: Mimmi Lehmä uimahallissa

kuvitus: Sven Nordqvist

25 s., Kustannus-Mäkelä 2014

alkup. Mamma Mu simmar 2014

suom. Terhi Leskinen

 

Sain kotikuntani kirjastossa kirjastonhoitajalta vinkin, että on tulossa uusi Mimmi Lehmä -kuvakirja. Minähän varasin sen oitis siinä paikassa, sillä Mimmi ja hänen ystävänsä Varis tietävät aina hauskaa lukuelämystä.

 

Mimmi Lehmä on taas saanut uuden epälehmämäisen idean: Mimmi on päättänyt lähteä Liisan kanssa uimahalliin. Uimahallissa  Mimmi suorittaa uimamerkin, mistä Varis ei hirveästi ilahdu, sillä onhan Mimmillä nyt jotain sellaista, mitä hänellä ei ole. Niinpä Mimmi ja Liisa päättävät ilahduttaa luonnostaan hieman kademielistä Varista ja tarjota hänelle mahdollisuuden suorittaa lentomerkki.

 

Täytyy sanoa, että teoksen nimi antaa jokseenkin väärän mielikuvan tarinan sisällöstä, sillä itse uimahallissa ollaan vain kolmen aukeaman ajan ja pääasia tuntuu keskittyvän Variksen lentomerkin ympärille. Mutta vaikka teoksen nimi onkin hieman harhaanjohtava, on itse tarina jälleen kerran valloittava kuvaus Mimmin ja Variksen ystävyydestä ja siitä, että hyvältä ystävältä kestää melkein mitä vain ja aina yritetään ymmärtää, niinkuin Mimmi nyt tulkitsee Variksen mielenliikkeitä hienovaraisella ymmärryksellä.

 

Jujja Wieslander kirjoittaa kertakaikkiaan hauskasti ja hahmojen luonteenlaadut tulevat dialogissa hyvin ilmi. Suomentaja ansaitsee kiitoksensa siitä, että tarina välittyy lukijalle sujuvasti ja aidosti. Mimmi on herttainen ja myötäilevä, Varis aidon omahyväinen ja herkkänahkainen. Erityisesti nauratti viimeisen aukeaman sananvaihto:

 

"- Minä en ole koskaan ennen saanut mitään merkkiä, sanoi Varis. - Tiedät, että en halua kastua.

- Ammuu, Varis, mutta sinä pidät lentämisestä. Kaikki lehmät olivat sitä mieltä, että olit taitava.

- Kraak, se on totta. Minä olen tosiaan erittäin taitava, sanoi Varis."

 

Teoksen kuvitus on Nordqvistilta jälleen onnistunutta. Kuvitus on eloisaa ja osin vauhdikastakin ja Mimmi ja Varis piirtyvät silmiemme eteen tuttuina ja rakkaina. Erityisen paljon pidin kuitenkin siitä, miten realistista ihmiskuvaa Nordqvist piirtää: uimahallissa viihtyy erikokoisia ja -näköisiä ihmisiä, on pyöreää ja laihaa, tummaa ja vaaleaa. Ajatusmallin siemen alkaa itää jo pienenä, joten on hienoa, että tässä teoksessa luodaan realistista mallia erilaisuudesta.

 

Suosittelen kyllä tutustumaan tähän teokseen, joka viihdyttää niin lasta kuin aikuistakin (testattu on :). Teoksessa on monia tasoja, mikä tekeekin tästä monen ikäiselle sopivan kirjan. Voisin samalla vinkata tämän olevan myös hyvä joululahjaidea perheen pienimmille, sillä aika moni tykkää Mimmistä kovasti!

 

♠♠♠♠½

Herra Hakkarainen harrastaa

Mauri Kunnas: Herra Hakkarainen harrastaa

29 s., Otava 2014

Olin hyvin ilahtunut, kun huomasin, että Mauri Kunnakselta on ilmestynyt uusi kuvakirja. Tunnustan ilolla Kunnaksen (kuvakirja)tuotannon arvon, mutta jotenkin en nyt tälle herra Hakkaraisen  harrastuskommelluksista kertovalle kirjalle oikein näytä vihreää valoa.

Kaikki varmasti tuntevat Tassulan kaupungin tunnetuimman unissakävelijän, joka öisillä retkillään usein saa jonkinlaista tuhoa aikaan. Hänen kannoillaan seuraa uskollinen lemmikki, Masa Marsu, joka yrittää hieman suitsia omistajaansa aisoihin. Tässä kirjassa jonkinlainen harrastusbuumi tuntuu vallanneen Tassulan ja jokaisella näyttäisi olevan oma harrastus, mutta herra Hakkarainen vain murhetii huonoja yöuniaan. Hän ei näet tiedä, että kaiket yöt hän todellakin kokeilee erilaisia harrastuksia aina maalaamisesta harrastelijasalapoliisina toimimiseen.

Onhan tämä kirja eittämättä hauskasti kuvitettu ja Hakkaraisen kommellukset ovat mielikuvituksekkaita ja eloisia, mutta teos on silti auttamattoman kaavamainen. Joka ikinen päivä Hakkarainen hankkii uuden patjan ja huomaa, että ei se taaskaan auttanut unenlaatuun. Ja joka ikinen yö Hakkarainen huhkii pitkin kaupunkia uusien harrastuksien parissa. Minua tämä aikuisena lukijana kyllästytti, sillä vaikka kyseessä onkin lastenkirja, niin odotin Kunnakselta hieman enemmän. Tietysti kohderyhmälle tämä varmasti toimii hyvin, sillä useinhan pienet lapset pitävät hieman toisteisista kirjoista.

Toisekseen vaikka arvostakin Kunnaksen kuvituksia paljon ja hän on yksi suosikkikuvittajistani, niin jotenkin koin tämän kirjan nyt kauhean sekavaksi. Se ei ole niinkään kuvituksellinen ongelma, vaan tunteen aiheuttaa lähinnä se, että joka puolella sivuja on aina kirjoitettu kuvan alle esimerkiksi "Noora kutoo" tai "Kake harrastaa uintia". Tarina tuntuu ikään kuin katkeavan välillä, kun lähes joka aukeamalla tulee keskityttyä myös näihin teksteihin, jotka eivät varsinaisesti anna tarinalle uusia juonteita. Vaikka kyllä edelleenkin se voi olla kohderyhmän mielestä kiva juttu, kun saa vaikka äidin tai isän kanssa yhdessä etsiä kuvituksesta erilaisia harrastuksia ja nimetä niitä.

Niin, tässä kai lienee tullut selväksi niitä syitä, joiden vuoksi en oikein tästä kirjasta pitänyt. Tässä sen huomaa, että aina edes oman suosikkikirjailijan tai -kuvittajan teokset eivät miellytä, vaan jokainen teos on yksilö eikä välttämättä yleistettävissä muun tuotannon perusteella.

♠♠♠

Taivaskissa

Kaarina Helakisa: Taivaskissa

kuvitus: Eeva Hakkarainen

21 s., Otava 1988

Kaarina Helakisan runomuotoinen lastenkirja Taivaskissa on tarina kissasta, joka päättää etsiä taloonsa isännän. Vaikka tarina periaatteessa on mielikuvituksellinen seikkailu tohvelilla matkustavasta kissasta ja hänen uusista omistajistaan, on se myös paljon muuta. Minulle tämä oli ennen kaikkea tarina kissasta, joka tekee talosta kodin. Minulle kissat tekevät kodin, sillä täällä on aina joku odottamassa, kun tulen kotiin.

Eeva Hakkaraisen emalitöistä rakentuva kuvitus oli mielenkiintoisella tavalla erilainen kuin ne joihin olen aikaisemmin tottunut. Myös kuvitus antaa lukijalle tilaa rakentaa tarinaa myös toisessa "ulottuvuudessa", sillä se ei anna liian selkeitä kuvia siitä, miten tarinaa pitäisi tulkita.

Runoelman ehdottomasti tehokkain pätkä löytyy sen kahdesta viimeisestä säkeistöstä. Vähän googlettelin tätä kirjaa, ja usein juuri tuon viimeisen sivun tekstiä oli lainattu ja se oli koettu lohduttavaksi lemmikin menetyksen hetkellä. Ja kauniistihan Helakisa on teoksen päättänyt, melkein tuli tippa linssiin:

"Olen avaruuksien Kissa,/olen Kissa ihmeellinen./Olen unien, tähtien kissa,/Tulin takaa pilvien.//Minä rakensin teille talon,/jossa paljon rakastetaan./Nyt takaisin lähden, vaan palaan/uniinne toisinaan."

Tämä nide on sellainen kääntökirja, eli toisella puolella on kokonaan toinen tarina, Kukonkerääjä. Siihen en kuitenkaan tutustunut äkkivilkaisua enempää, sillä se ei vaikuttanut minua kiinnostavalta.

Alvar-kuvakirjat

Leena Laulajainen: Alvar avaruusjänis

kuvittanut: Kristiina Louhi

Gummerus 1988

ulkoasu: Tuula Solasaari-Pekki

***

Laulajainen: Alvar ja varjo

kuv.: Louhi

Tammi 1989

***

Laulajainen: Alvar ja salaisuus

kuv.: Louhi

Tammi 1991

ulkoasu: Tiina Heikkonen

 

Ostin kesällä kaksi vuotta sitten kirjaston poistomyynnistä Alvar avaruusjäniksestä kertovia kuvakirjoja, mutta en ole aiemmin niihin jostain syystä tutustunut. Kuvakirjat tarttuivat matkaani, sillä onhan ne kuvittanut yksi suosikeistani, Kristiina Louhi.

 

Leena Laulajaisen luoma hahmo ei olekaan mikään ihan tavallinen jänis, vaikka syntyykin tavalliseen metsäjänöperheeseen: Alvar on vaaleanpunainen eikä harmaa kuten asiaan kuuluisi. Lähdettyään etsimään paikkaansa maailmassa, Alvar saa tietää olevansa avaruusjänisten sukua, vaikka onkin metsäjänöemon poikanen.

 

Alvar on mielestäni äärimmäisen hellyyttävän suloinen hahmo, oikein sympaattinen. Jo hahmon ulkoinen olemuskin riittää voittamaan lukijan hänen puolelleen. Näissä kirjoissa on kuitenkin aina jotakin sellaista, mikä menee minusta hieman liikaakin jo yli ymmärryksen. Tietysti nämä ovat satuja, mutta jotenkin en vain kyennyt aina ymmärtämään, että "miten tuo muka on mahdollista yhtäkkiä". En osaa perustella tätä väittämääni alkuunkaan, mutta silti näissä oli jotain sellaista, joka mielestäni rikkoi niiden eheän saturakenteen.

 

Teoksessa Alvar avaruusjänis pieni jänöpoika joutuu alituisiin vaaroihin värinsä puolesta, sillä vaaleanpunaisen jäniksen on luonnollisesti hyvin vaikea piiloutua metsään. Lisäksi Alvaria kiusataan erilaisuutensa vuoksi, joten Alvar päättää lähteä etsimään omaa paikkaansa maailmassa, vaikka lupaakin suloiselle tyttöpupulle palaavansa takaisin.

 

Minulle tuli tästä ensimmäisestä teoksesta mieleen, että siinä varmasti vertauskuvallistettiin jänisten avulla erilaisuutta ihmisten keskuudessa. Koin teoksen ikään kuin viestinviejänä siitä, että kukaan ei värilleen mitään voi, mutta omalle käytökselleen kyllä. Teos on ilmestynyt vuonna 1988, jolloin erilaiset etniset taustat eivät olleet Suomessa vielä niin näkyvästi edustettuina kuin nykyään, joten ehkä tämä teos on syntynyt osittain tarpeesta edistää ja "opettaa" suvaitsevaisuutta.

 

Teos Alvar ja varjo on itsenäinen kertomus jo tutuksi tulleesta avaruusjäniksestä. Tässä teoksessa Alvar ihmettelee varjon olemusta, kadottaa sen välillä kokonaan ja välillä hänen varjonsa jopa pääsee vaihtumaan toiseen. Varjo on tässä teoksessa saanut runsaasti inhimillisiä piirteitä, mikä minua ehkä hieman häiritsi. (En tiedä mikä muinaismuisto oikein alan olemaan, kun jotenkin vaan löydän tästäkin sadusta jotain liian "epätodellista", vaikka sehän on juuri satujen perusominaisuus.) Varjo on kuitenkin sellainen asia, joka pikkulapsia eittämättä kiinnostaa. Ainakin itse muistan miten mielenkiintoista oli ihmetellä omaa varjoaan ja yrittää saada se kiinni!

 

Alvar ja salaisuus kertoo siitä kuinka Alvar lähtee kiertämään maailmalle salaisuuden löytääkseen. Jälleen kerran Alvar heittää hyvästit suloiselle tyttöpupulle ja lähtee matkaan. Alvar kiertää ympäriinsä ja kohtaa matkallaan paljon kaikenlaista, hän muun muassa rakentaa padon majavan kanssa. Mutta yhtä asiaa Alvar ei kuitenkaan löydä: salaisuutta. Loppujen lopuksi Alvar tajuaa oman hupsun salaisuutensa ja palaa kotiin.

 

Kristiina Louhen kuvitus on näissä teoksissa yhtä sympaattista kuin aina muulloinkin. Kuvilla on suuri asema näissä teoksissa, onhan kyse kuvakirjoista, mutta samalla näissä kaikissa on myös paljon tekstiä pitkissä pätkissä. Ainakin näissä on siis sisältöä ja kunnon tarina, vaikka välillä olisin toivonut hieman ripeämpää juonenkulkua. Alvar on kuitenkin hahmona niin ihana, että viihdyin näiden parissa melkoisen hyvin!

Joulupukki

Mauri Kunnas: Joulupukki - Kirja Joulupukin ja tonttujen puuhista Korvatunturilla

Otava 1993/10. p.

1.p. 1981

Mauri Kunnaksen oivallinen jouluaiheinen kuvakirja Joulupukki on minulle täysin uusi tuttavuus. Minusta tuntuu hieman siltä, että tämä Kunnaksen vanhempaan tuotantoon kuuluva teos on jäänyt hieman uudempien teosten varjoon, sillä varmasti hyvin moni tuntee Koiramäen joulukirkko, Joulupukki ja noitarumpu sekä Koiramäen Martta ja tiernapojat -teokset ainakin nimeltä, mutta tästä teoksesta moni ei välttämättä ole kuullutkaan. Mielestäni tämä teos on aivan yhtä ihana kuin muutkin lukemani Kunnaksen joulukirjat, joten olen iloinen törmäyttyäni tähän sattumalta.

Joulupukki: Kirja Joulupukin ja tonttujen puuhista Korvatunturilla kuvaa nimen omaan Korvatunturia, joka on monelle lapselle syvän uteliaisuuden ja taianomaisuuden paikka. Kunnas kuvaa kirjassaan Korvatunturia monipuolisesti niin ympäristön, asukkaiden kuin töidenkin kannalta. Voin hyvin kuvitella, kuinka lasten silmät alkavat loistaa heidän kuullessaan Korvatunturin arjesta ja nähdessään samalla kirjan kunnasmaisen yksityiskohtaisen kuvituksen. Tämä kirja on taas yksi todiste siitä, että Kunnaksella riittää niin mielikuvitusta kuin lahjojakin kuvakirjailijana. Pidin tämän kirjan kohdalla paljon myös siitä, että Kunnas on oivaltanut ottaa esille myös eri maiden joulupukkiperinteitä, mikä vastaa varmasti monen lapsen mieliä kutkuttaneisiin kysymyksiin.

Jos ei muusta, niin kuvitustyylistä ainakin selkeästi huomaa, että tämä on Kunnaksen vanhempaa tuotantoa. Se on sellainen kokonaisvaltainen juttu eli on hieman vaikeaa kuvailla tiettyjä asioita, jotka tekevät kuvituksesta erilaisen. Hahmot ovat ainakin yksityiskohdiltaan hieman erilaisia kuin uudemmissa teoksissa, mutta sitä ei kyllä missään tapauksessa voi pitää haittana tälle teokselle. Kuvituksen sävyt tuntuvat myös pehmeämmiltä, mihin kyllä varmasti vaikuttaa se, että tämäkin painos on julkaistu jo 1993 eikä painotekniikka varmastikaan ollut niin kehittynyttä kuin nykyään. Mielestäni juuri tämä hieman erilainen kuvitus jotenkin lisää tämän kirjan tehoa ja taikaa.

♠♠♠♠½

Hui kauhistus!

Mauri Kunnas: Hui kauhistus!

43 s., Otava 2008, 10.p.

1.p. 1985

Mauri Kunnakselta löytyy kirjoja lähes teemaan kuin teemaan, joten päätin halloweenin kunniaksi lukea uudelleen yhden hänen "kauhukirjoistaan". Kirjassa seikkailevat niin lumimies, noita, vampyyri kuin useampi kummitus ja mörkökin. Hui kauhistus! sisältää yhdeksän erilaista tarinaa, jotka ovat kunnasmaiseen tapaan yksityiskohtaisesti ja värikkäästi kuvitettuja.

Kaikki tämän teoksen sisältämät tarinat sisältävät kosolti huumoria ja yllättävän lopun, kuten jo takakannessa luvataan. Minun on aivan pakko kyllä hieman moittia sitä, että lähes jokaisen tarinan loppu on liiankin yllättävä siinä mielessä, että se vain tulla töksähtää yhtäkkiä ja tarina loppuu kuin kanan lento konsanaan. Kunnas nostattaa tarinoissaan hyvin jännitystä ja tihentää tunnelmaa, mutta minun mielestäni hän purkaa sen hieman liian nopeasti ja kokonaisuus kärsii siitä.

Täytyy tietysti moitteiden jälkeen muistaa se, että kirjat on suunnattu ensisijaisesti lapsille, joten heidän kohdallaan tarinoiden lopetukset voivat toimia hyvinkin, sillä niiden ansiosta tunnelma ei tiivisty liikaa eikä pääse syntymään liiallista jännitystä tai jopa pelontunnetta. Kunnaksen kummitukset ja muut mörököllit ovat kaikki hyvin hauskannäköisiä ja huvittavia tapauksia, joten heidän parissaan viihtyy hyvin.

Tämänkin kirjan kohdalla voi sanoa, että Kunnaksella on todellakin mielikuvitusta ja tarinankerronnallisia lahjoja. Hänen kuvituksiaan voi katsella uudelleen ja uudelleen ja joka kerta niistä löytää jotakin uutta. Juuri kuvitus on yksi syy siihen mikseivät Kunnaksen tarinat koskaan tunnu kuluneilta ja puhkiluetuilta.

Aapeli ja sotaveteraani Reino & Aapeli ja evakkomatka

Maarit Malmberg: Aapeli ja sotaveteraani Reino

35 s., Minerva 2010

kuvitus: Jouni Koponen

***

M. Malmberg: Aapeli ja evakkomatka

36 s., Minerva 2011

kuvitus: Jouni Koponen

 

Maarit Malmbergin kirjoittamat ja Jouni Koposen kuvittamat Aapeli -kuvakirjat ovat hieman erilaisia kuvakirjoja aiheensa puolesta, sillä ne käsittelevät Suomen historiaa ja peilaavat sitä onnistuneesti nykyajan ilmiöihin. Näissä kirjoissa tekstiä on oikeastaan yhtä paljon jos ei enemmänkin kuin kuvia, joten voi tosiaan sanoa, että näissä on paljon asiaa.

 

Aapeli ja sotaveteraani Reino tutustuttavat lukijansa Suomen historian käännekohtiin eli talvi- ja jatkosotiin. Vaikka Reino sotaveteraanina tuo kirjaan sen ajatuksen, että sodassa puolustettiin sitä kaikkein kalleinta eli omaa isänmaata, ei tämä kirja ole mitenkään ketään syyllistävä tai yltiöisänmaallinen. Pikemminkin voi sanoa, että Reino hahmona tuo näkemystä siihen miksi edelleen soditaan ja mikä kuitenkin on tärkeintä eli se, että kaikki saisivat elää rauhassa. Kuten takakannessa sanotaan, "kirjassa on vahva rauhaan kasvamisen ja kasvattamisen sanoma". Pidin tämän kirjan tunnelmaa oikein hyvänä ja onnistuneena, vaikka aivan pikkulasten kuvakirja tämä ei ehkä ole.

 

Aapeli ja evakkomatka kuvaa läheisemmin Reinon perheen vaiheita sotien aikaisten evakkoteiden varsilla. Tarina rinnastetaan mielestäni onnistuneella tavalla Aapelin omaan evakkomatkaan, kun hän lähtee pois kotoa sisarten kiusattua häntä. Tämä kirja kuvaa hyvin aidosti evakkomatkoja, jotka muuttivat niin monen perheen elämän vain muutama vuosikymmen taaksepäin. Mielestäni on hienoa, että Malmberg tällä aiheella onnistuu myös antamaan eräällä tavalla äänen nykypäivän maahanmuuttajille, joiden koko elämä muuttuu kertaheitolla.

 

Parasta näissä kirjoissa on mielestäni se, miten aidolla ja huomioonottavalla tavalla Malmberg käsittelee aiheitaan. Hän on selkeästi osannut ajatella asioita monilta kanteilta ja kirjoittaa ne oivaltavaksi kokonaisuudeksi. Jouni Koposen kuvitus täydentää mielestäni tekstin tunnelmaa oikein hyvin, se on konstailematonta ja kuvaavaa. Oikein ihania kirjoja kaiken kaikkiaan molemmat!

Adalminan helmi & Muurahainen lääkärissä

Eilen vietettiin satupäivää, jonka moni bloggaaja nosti omassa blogissaan esille. Minä en valitettavasti ehtinyt päivää eilen sen kummemmin huomioimaan, joten päätin nyt vihdoin ja viimein lukea hyllyssäni kauan lainalla olleet Zacharias Topeliuksen sadut Adalminan helmi ja Muurahainen lääkärissä ja juhlistaa näin päivän jälkikäteen satupäivää. Alunperin Topeliuksen satuihin minua innosti tutustumaan Enni Mustosen romaani Paimentyttö, jossa Topelius on hyvin näkyvä hahmo.

 Zacharias Topelius: Adalminan helmi

31 s., Tammi 1990

alkup. Adalminas pärla

kuvitus: Maija Karma, suom. Irja Lappalainen

Adalminan helmi on ainakin jossakin muodossa minulle tuttu satu jo lapsuudesta, mutta en täysin tarkkaan muista oliko kuulemani satu jokin muunnelma Topeliuksen alkuperäisestä sadusta. Adalminan helmi on joka tapauksessa yksi niistä saduista, jotka ovat jääneet jollakin tavalla mieleeni hyvin vahvoina, joten oli mukava palata tutun sadun pariin reilusti yli kymmenen vuoden jälkeen.

Adalminan helmi kertoo prinsessa Adalminasta, joka saa syntymälahjakseen helmen, joka takaa hänelle kauneutta, rikkautta ja viisautta. Kuitenkin jos helmi katoaa, Adalmina menettää nuo kolme asiaa. Toiselta haltiakummiltaan Adalmina saa lahjan, joka on vieläkin arvokkaampi, vaikka hänen vanhempansa eivät sitä osaakaan arvostaa: jos helmi katoaa, Adalmina saa tilalle hyvän ja nöyrän sydämen.

Tässä sadussa opetus näkyy hyvin selvästi: rikkaus ja kauneus eivät yksistään tuo todellista onnea. Mielestäni tämä on aina ajankohtainen aihe, koska siinä piilee ikiaikaisen totuuden siemen. Tämä satu vain jotenkin lumoaa minut omaan piiriinsä, vaikka selkeästi "opettamisesta" en yleensä kauheasti pidäkään. Maija Karman kuvituksessa oli sitä samaa taianomaisuutta ja eräänlaista vanhanaikaisuutta, joka sopii erinomaisesti tämän vanhan sadun tunnelmaan.

 Zacharias Topelius: Muurahainen lääkärissä

24 s., WSOY 2005

alkup. Myran, som for till doktorn

kuvitus: Kristina Segercrantz

suom. V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa

Topeliuksen Muurahainen lääkärissä oli minulle entuudestaan täysin tuntematon satu. Se kertoo muurahaislapsesta, joka katkaisee jalkansa ja jota äiti lähtee viemään Helsinkiin lääkärille. Matkaan mahtuu monenlaista juna- ja hevoskyydeistä erilaisten lääkäreiden tapaamiseen saakka, ja loppujen lopuksi pieni muurahainen paranee.

Tämä satu ei millään tavalla lumonnut minua, pikemminkin se kauhistutti ja tuntui aivan liian utopistiselta: muurahainen nyt muka vie lastaan ihmislääkäreiden vastaanotolle matkojen päästä. Vaikka saduissa saa ja pitää hassutella ja luoda taianomaisia maailmoja, niin tämäntyyppinen ratkaisu ei vain innosta minua millään tavalla.

Tämä satu oli myös aika pysäyttävä ja vakava pienen muurahaisen sairastaessa ja saadessa uusia kolhuja koko ajan. En oikeastaan edes löytänyt tästä sadusta mitään erityistä sanomaa, vaikka kaippa se on huvitukseksi tarkoitettukin lähinnä. Ainakaan minua nykyihmisenä se ei huvittanut mitenkään. Lopputulema siis on, että jos Adalminan helmi teki minuun vaikutuksen, niin tämä jäi täysin sen varjoon.