Musta kuu

Mia Vänskä: Musta kuu

295 s., Atena 2012

 

Kuuntelin pari vuotta sitten Mia Vänskän esikoisteoksen Saattaja, josta en ollut alunperin tajunnut, että kyseessä on kauhukirja. Teen mielelläni tällaisia pieniä retkiä myös itselleni vieraaseen genreen, joten kokemus oli kuitenkin mieluisa. Ajattelin jo silloin, että Vänskän tuotantoa voisin lukea lisääkin, ja nyt tuon tuuman toteutin. Musta kuu on koukuttava tarina, jossa menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat.

 

Musta kuu sijoittuu syrjäiseen pieneen mökkikylään, jossa lomailee keskenään hyvin erilainen joukko ihmisiä: Reino ja Ursula ovat eläkeläispariskunta, Juhani lomailee pienen Iida-tyttärensä kanssa, Annukka kaipaa omaa rauhaa ja erossaoloa perheestään ja nelihenkinen rock-bändi on saapunut mökkeilemään saadakseen keulahahmonsa rauhoittumaan. Heidän matkaansa on viime hetkellä keulahahmo-Jaken kutsumana liittynyt nuori Aurora. Eletään lämmintä kesää, mutta ilmassa leijuu jotain kylmäävän painostavaa.

 

Kapeenkärjessä alkaa tapahtua kummia. Omituiset pikimustat perhoset näyttäytyvät yhdelle jos toisellekin, jostain kuuluu omituista sykkeenkaltaista kuminaa, vuorokaudenajat tuntuvat heilahtelevan miten sattuu ja tunnelma on välillä yleisesti painostava. Jotain outoa on tekeillä ja ennen pitkää näyttää siltä, että tunnelma saa jokaisen näyttämään itsestään esiin nurjimmat puolensa kuin pakotettuina. Kun osa mökkeilijöistä yllättäen katoaa ja puhelimet eivät toimi, mökkikylästä ei tunnukaan pääsevän pois. Vuosikymmenten takaiset tapahtumat mökkikylän liepeillä tuntuvat heräävän taas henkiin, mutta onko kaiken juuret vielä kauempana, satojen vuosien takana?

 

Kirja alkaa rikostutkimuksesta, joka on käynnistetty omaisten huolestuttua, kun he eivät ole saaneet yhteyttä mökkikylässä lomaileviin läheisiinsä. On selvää, että jotain vakavaa on tapahtunut, sillä mökkiläiset näyttävät kadonneen ja paikalta löytyy lukemattomia kuolleita perhosia. Sen jälkeen lukija pääsee tutustumaan mökkeilijöihin, joista keskiössä on Annukka ja bändiläiset Jake, Erkka, Äijälä ja Markus sekä heidän kanssaan mökkeilevä Aurora. Tunnelma tihenee vähitellen ja etenkin Annukka kokee outoja tuntemuksia Kapeenkärjen maisemissa.

 

Musta kuu on tiheätunnelmainen kuvaus siitä, miten aurinkoinen kesäloma voi saada synkkiä väreitä täysin yllättäen. Pidin miljööstä, joka oli tavallaan suljettu. Se tihensi tunnelmaa ja etenkin metsän läheisyys ja siellä olevat ristinkivet ja muut muistomerkit tuntuivat jännittäviltä ja hyytäviltä. Pidin myös siitä, että miljöö ulotetaan jopa 1600-luvulle lyhyin piipahduksin, mikä tuo tarinaan ihan oman säväyksensä ikiaikaisen kirouksen tunnelmissa.

 

Mielestäni Mia Vänskä osaa kirjoittaa vetävästi ja tihentää tunnelmaa askel askeleelta. Teos alkaa prologista huolimatta aika leppoisasti ja lukijana jopa melkein unohdin sen, mitä alussa oli jo hieman paljastunut, mutta sitten metsä alkaa tuntua painostavalta eikä järvikään houkuttele virkistäytymään. Miljöötä en voi tarpeeksi kehua, mutta hahmot eivät puhutelleet ihan niin paljon. Suosittelen kuitenkin tätä myös niille, jotka eivät ole välttämättä kauhukirjallisuuteen kovinkaan mieltyneet.

 

♠♠♠♠

Risteily

Mats Strandberg: Risteily

517 s., Like 2016

alkup. Färjan, 2015

suom. Stella Vuoma

kansi: Kim Petersen

 

En yleensä juurikaan lue kauhukirjallisuutta, mutta nyt jostain syystä Mats Strandbergin Risteily herätti huomioni. Teoksen perusajatus tuntui kiinnostavalta: laivalla kehkeytyy ennennäkemätön katastrofi, jonka mittasuhteet osoittautuvat hyvin laajaksi, avun saaminen on vaikeaa ja pakoon ei pääse. Strandbergin teoksella on monia ansioita, mutta minua tämä ei kuitenkaan onnistunut erityisesti kauhistuttamaan. Nokkelasti hän on kuitenkin kehitellyt juonen ja loppuratkaisu on hyvin yllättävä, mutta jotenkin sellainen todellinen kauhun tuntu puuttui.

 

Baltic Charisma on varustamonsa entinen tähtialus, joka on vuosien kuluessa jäänyt uusien alusten varjoon. Kuitenkin matkustajia edelleen riittää ja niin on nytkin, kun tulevasta katastrofista autuaan tietämättömät ihmiset odottavat laivaan astumista: joillekin kyse on toiveikkaasta retkestä, joku taas haluaa vain hetkeksi pakoon arkitodellisuuttaan, toiset puolestaan haluavat viettää yhteistä aikaa perheensä kanssa. Pian kaikilla erilaisista taustoista tulevilla risteilymatkustajilla on paljon enemmän yhteistä kuin kukaan osasi odottaa. Kauhu täyttää mielet ja kuolemanpelko jyskyttää ajatuksissa. Laivaan on astunut myös nainen ja tämän poika, jotka molemmat tuntuvat muihin matkustajiin verrattuna hyvin erilaisilta, ehkä hieman pahaenteisiltäkin. Ennen kuin pojan äiti huomaakaan, katastrofi on jo saanut alkunsa.

 

Risteily on moniääninen romaani, jossa ääneen pääsee useita risteilymatkustajia ja laivan työntekijöitä. Kerrontaratkaisun ansiosta lukijalle syntyy laaja kokonaiskuva kaikesta mitä laivalla tapahtuu. Vähitellen paljastuu miten katastrofi etenee, miten joku välttää täpärästi sen tielle astumisen ja miten joku toinen taas joutuu sen pyörteisiin aivan sattumalta. Strandbergin hahmot tuntuvat jotenkin helposti lähestyttäviltä ja ehkä samaistuttaviltakin, sillä heistä kukin kaipaa milloin rehellisyyttä, muutosta parempaan, rakkautta, seikkailua tai edes hetken unohdusta. Sen on kai tarkoitus tehdä heidän kohtaloistaan tai laivalla riehuvasta katastrofista entistä ravistelevampi, tavallaan herättää lukijan empatiat ja sympatiat ja kauhistuttaa lukijaa sitä kautta. Minun mielestäni siinä ei kuitenkaan oikein onnistuttu.

 

Risteily on kirjoitettu sujuvalla kielellä, mikä tekee lukemisesta oikeinkin nautittavaa (kiitos myös suomentajalle), mutta pelkkä sujuvuus tai juoni-idean kekseliäisyys ei riitä. Miljöökin on loistavasti valittu, sillä risteilyissä ja risteilyaluksissa on monille tuttuja juttuja ja monella on selkeä käsitys siitä millaisia risteilyalukset tuppaavat olemaan sisältä. Itselleni ainakin tuli selkeitä mielikuvia autokannen alle jäävistä hyteistä, jollaisessa olen joskus itsekin yöni laivalla viettänyt, samoin taxfree ja buffet ovat tuttuja juttuja. Kaikesta tästä tuttuudesta huolimatta mielestäni tämä teos osoittautuu jotenkin ehkä hieman liian yliluonnolliseksi tai epäuskottavaksi. Minua laivalla riehunut katastrofi ei kauhistuttanut, lähinnä vain seurasin mielenkiinnolla mitä seuraavaksi tapahtuu. En oikestaan kokenut edes suurempaa jännitystä tätä lukiessani. Loppuratkaisu on kuitenkin yllättävä ja siitä annan kiitosta, joskin minua jäi hieman vaivaamaan mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä lopun uhkakuvat antavat lukijan mielikuvitukselle runsaasti tilaa. 

 

Kokonaisuutena oikeastaan pidin lukemastani enkä ajattele aikani menneen hukkaan, vaikka en kauhunväreitä saanutkaan. Kuitenkin ehkä hieman peräänkuulutan sitä, että jos kyse on kauhukirjallisuudesta, niin kyllä minä sitten todella odotan ihoni nousevan edes kerran kananlihalle. Nyt niin ei käynyt.

♠♠♠½

Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja

8 cd-levyä, 8 h 33 min

BTJ äänikirjat, 2011

lukija: Leena Pöysti

En oikein osaa sanoa miten minulta pääsi takakannen lukemisen jälkeen menemään täysin ohi se fakta, että Saattaja on kauhukirja. Ymmärsin kyllä, että tässä on yliluonnollisia elementtejä ja mystistä tunnelmaa, mutta en silti jotenkin oikein tajunnut kyseessä olevan nimen omaan kauhukirja - en vaikka se luki selkeästi tuota termiä käyttäen takakannessa heti ylimpänä. Jos olisin huomannut sen ennen kuuntelun aloittamista, olisin ehkä jättänyt kuuntelun välistä. Syynä päätökseen olisi ollut se, että olen viime aikoina joutunut ajamaan paljon hämärässä tai jopa pimeässä ja mielikuvitukseni on helposti villiintyvää sorttia. Mutta voin kertoa, että sumuisena alkuiltana lähtiessäni ajelemaan mutkaista tietä kaverini luota kotiin päin tämän teoksen kuunteleminen oli oikeastaan sopivan hykerryttävää ja tunnelma oli juuri oikeanlainen!

Saattaja kertoo nelikymppisestä Liljasta, joka päättää eron jälkeen ostaa lapsuudenkotinsa ja muuttaa sinne asumaan. Muuton jälkeen alkaa kuitenkin tapahtua outoja asioita: kellarin valot vilkkuvat, lattiaan ilmestyy sitkeästi lätäkkö kuin tyhjästä, naapuri joutuu puukotuksen uhriksi ja Liljan äiti löydetään samaisesta kellarista tajuttomana. Lääkärit ovat ymmällään, mutta Liljan jo aikaa sitten hautautuneet lapsuusmuistot ja painajaiset alkavat löytää yhteisen tekijän, joka selvittää hänelle mistä on kyse. Liljalle paljastuu, että hän on saattaja, jonka tulee huolehtia välitilaan jääneet sielut perille. Paljon on kuitenkin mystistä: miten kaikki tapahtuu, mitä välitilan synkässä virrassa oikein lymyää ja mikä kaikki Liljaa voi matkalla oikeastaan uhata.

Mielestäni Saattaja on perusrakenteeltaan kiinnostavasti kerrottu teos, jossa on sopivissa määrin kauhuelementtejä ja jännitystä. Teos piti mielenkiintoni hyvin hereillä aivan loppumetreille saakka, mutta sitten minua hieman rupesi kyllästyttämään, vaikka olin jo kestänyt melko pitkän pohjustusvaiheen siitä mitä kykyjä Liljalla onkaan. Mielestäni lukija nimittäin varmasti tajuaa paljon ennen Liljaa mitä kaikkea yliluonnollista tämän ympärillä tapahtuukaan. Lopussa kuitenkin minua ärsytti jatkuvien takaiskujen sarja, joka pakotti Liljan taas kohtaamaan luopumista ja kaikenlaisia sekavia vaiheita ennen kuin tilanne alkoi tasaantua. Odotin vain, että joko pian asiat selviävät ja "puuuum" taas tuli uusi mutka matkaan. Ihan viimeiset pari minuuttia sen sijaan taas kuljettivat pari epäilyksen värettä selkäpiissäni, sillä pienen lapsen juttelut taisivat paljastaa jotain siitä, mikä Liljaa vielä voikaan odottaa.

Kokonaisuutena minä pidin tästä kirjasta kovasti. Olen muutamaan otteeseen saanut huomata, että kauhukirjallisuus ei lähtökohtaisesti kiinnosta minua, mutta loppujen lopuksi moni kauhukirja on osoittautunut todella positiiviseksi lukukokemukseksi ja olen viettänyt kauhukirjojen parissa monia hyviä lukuhetkiä. Suurin syy kauhukirjoja kohtaan tuntemaani vieroksuntaan on se, että mielikuvitukseni ihan oikeasti laukkaa helposti ja kauhua luettuani tunnen joitain pelonsekaisia väreitä, kun illalla sammutan valot ja tulee pilkkopimeää. Ehkä taustalla on se, että olen oikeasti taipuvainen uskomaan siihen, että esimerkiksi aaveita ja levottomia henkiä voi hyvinkin olla olemassa - eihän sitä koskaan tiedä.

Mia Vänskä onnistui kyllä jättämään nimensä mieleeni kerronnan hienoisesta hitaudesta ja välillä tuossa takaiskujen kohdalla jopa junnaavuudesta huolimatta. Jos joskus iskee sopiva kauhunnälkä, niin Vänskä on taatusti varteenotettava vaihtoehto.

♠♠♠♠

Hotelli ikuisuus - kauhutarinoita

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli ikuisuus - kauhutarinoita

141 s., Haamu 2014

kansi: Ivi Rebova
pyytämätön a-kappale 

Osoitan tässä nyt erinomaista ryhdikkyyttä oman henkilökohtaisen haasteeni suhteen! Muutama päivä sitten julkaisin postauksen, johon listasin 6 oman hyllyn kirjaa, jotka aion tänä vuonna lukea. Hotelli ikuisuus on nyt ensimmäinen lukemani teos siltä listalta, joten alku on ainakin hyvä. Alku on hyvä myös siinä mielessä, että tämä oli oikein kiehtova ja monipuolinen kauhunovellikokoelma.

Kokoelmassa on vuorotellen Jaana Ala-Huissin ja Henry Ahon kirjoittamia novelleja. Toiset niistä ovat lähinnä jännittäviä, kauhuelementein maustettuja tarinoita, mutta osa niistä oli kyllä todella jäätäviä. Ensimmäisen jäätävän momentin koin Henry Ahon Mytty-novellin lopussa, oikein tuntui kuinka kylmä aalto hulmahti läpi ja mieleen tuli jokin kauhuelokuvamainen pahaenteinen musiikki ja kirkumiskohtaus. Huh! Tästä syystä Mytty on minulle mieleenpainuvin novelli tästä teoksesta, mutta myös kokonaiskuva tästä kokoelmasta jäi hyvin vahvaksi. Moni novelli näet linkittyy toisiinsa ja täydentää jo aikaisemmin luettua, jolloin syntyy laajempi kudelma.

Olen yllättynyt siitä miten helposti kykenin lukemaan tämän kokoelman, sillä kauhukirjallisuus usein hiipii vähän turhan iholle. Vaikka Hotelli ikuisuuskin hiipi lähelle (kuten kokemukseni Mytyn kanssa osoittaa), niin silti en tutissut kauhusta sammutettuani valot ja mentyäni nukkumaan. Toisin sanoen tätä voin siis suositella myös niille, jotka epäröivät kauhukirjallisuuteen tutustumista.

Tätä teosta lukiessa tulin myös kiinnittäneeksi huomiota sujuvaan tekstiin, joka värittää tarinoista hyvin eläviä ja luo niihin sävyjä, jotka jäävät mieleen. Se jotenkin täydentää tarinoita entisestään, jolloin miljööt, henkilöhahmot ja tapahtumat on helpompi kuvitella ja ne suorastaan näkee edessään. Erityisesti Talo ja Silta -novellien miljööt sykähdyttivät ja loivat mieleen eläviä kuvia tapahtumista, vaikka muissakaan novelleissa ei tosiaan moittimista ole.

Tervetuloa Joylandiin

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

288 s., Tammi 2015

 alkup. Joyland 2013

suom. Kristiina Vaara

kansi: Aihio//JP

 

Kuten olen jo aiemmin tuonut blogissani ilmi, en ole mikään kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Luen kauhua hyvin harvakseltaan, mutta nyt viime aikoina olen huomannut, että kauhukirjallisuus tai lähinnä Stephen Kingin tuotanto kiinnostaa minua enenevissä määrin. Hänen tuotantonsa uusin suomennos Tervetuloa Joylandiin herätti heti kiinnostukseni, sillä mielestäni kirjan kansi on todella onnistunut ja houkutteleva. Nyt lukemisen jälkeen voin sanoa, että se välittää teoksen tunnelmaa todella hyvin.

 

Tervetuloa Joylandiin kertoo kesästä 1973, jolloin sydänsuruja poteva 21-vuotias Devin Jones saa kesätöitä Joylandin huvipuistosta. Huvipuiston pelottavimmassa laitteessa kummitusjunassa kerrotaan oikeastikin kummittelevan, sillä eräs nuori nainen löytyi sieltä murhattuna muutamia vuosia aiemmin. Deviniä kiinnostaa tämä tarina, etenkin kun syyllinen ei koskaan jäänyt kiinni. Vähitellen Devinille paljastuu, miten kammottava paikka huvipuisto voikaan kaiken naurun ja riemun takana olla.

 

Tervetuloa Joylandiin edustaa kuulemani mukaan hieman pehmeämpää puolta Kingin tuotannosta. Se ei todellakaan ollut yhtä hyytävä kuin Hohto, mikä on minun mielestäni vain hyvä. Itse en välttämättä ihan ensimmäisenä nimeäisi tätä teosta edes kauhukirjaksi, mutta on tässä kuitenkin sen verran paljon kauhuelementtejä, että genre on aivan oikea. Tervetuloa Joylandiin ei onnistunut pelottamaan minua oikeastaan missään vaiheessa, mutta sen sijaan nautin valtavasti siitä, miten taitavasti King käyttää psykologiaa jännityksen (ja kauhunkin) luomiseen. King ei tarvitse suuria näkyviä elementtejä, kuten päättömiä ruumiita ja suolenpätkiä, vaan lähinnä muutamia kaihertamaan jääneitä sanoja, vastauksitta jääneitä kysymyksiä ja niin edelleen. King ei käytä psykologiaa pelkästään jännityksen ja kauhun luomiseen, vaan käsittelee mielestäni hyvin myös nuoren Devinin sydänsuruja ja elämäntilannetta yleensä. Hän luo onnistuneesti lukijalle mielikuvan opiskelijapojan maailmasta, vastuun ottamisesta ja lopullisesta kasvusta kohti aikuisuutta.

 

Tämä teos osoittautui hyvin mukaansatempaavaksi romaaniksi, niin kuin Kingin teoksille on ominaista. Viihdyin tämän teoksen parissa hyvin, sillä mielestäni kaikki palaset olivat onnistuneita: miljöö, hahmot ja aihepiiri. Miljöö oli mielestäni erityisen kiehtova, sillä on mielenkiintoista ajatella mitä kaikkea kulissit voivatkaan kätkeä taakseen.

 

♠♠♠♠♠

Hohto

Stephen King: Hohto

513 s., WSOY 1985

alkup. The Shining 1977

suom. Pentti Isomursu

Stephen Kingin Hohto edustaa toista mukavuusalueeltani poistumisista, jotka kerroin tekeväni maaliskuun aikana. (Ensimmäinen oli George Orwellin Vuonna 1984.) Kirjallisuuden genrejen kurssille piti valita eri listoista kirjoja luettavaksi. Päätin olla rohkea ja tutustua sellaisiin genreihin, joista yleensä pysyttelen etäämmällä. Kauhugenren pariin astumiseen todella tarvittiin rohkeutta, sillä Stephen Kingin Hohto todella täyttää genren tunnusmerkit!

Kirja kertoo Torrancen perheestä, johon kuuluu isä Jack, äiti Wendy ja 5-vuotias poika Danny. Perhe on ajautunut ahdinkoon, mutta sitten isä saa työpaikan vanhasta vuoristoalueella sijaitsevasta kartanohotellista. Koko perhe muuttaa talvikaudeksi hotelliin, joka uinuu tuolloin talviuntaan: hotelli on suljettuna talvisin, sillä ennen pitkää lumisateet katkaisee kulkuyhteydet.

Perheen poika Danny on erikoislaatuinen lapsi. Hän näkee unenomaisia näkyjä, osaa lukea ajatuksia ja tietää mitä tulee tapahtumaan. Kuvat eivät ole aina kovin selkeitä ja lapsen on joskus sangen vaikea käsitellä aiheita, kuten alkoholismia ja väkivaltaisuutta, joiden ymmärtämiseen tarvittaisiin aikuisempaa näkökulmaa. Overlook-hotellilla Danny aistii jotakin pahaa ja voimakasta ja unikuvien uhkaavuus alkaa voimistua huomattavasti. Stephen King tuo onnistuneesti tehoa näille kauhistuttaville näyille ja tuleville tapahtumille sen seikan avulla, että kaiken keskiössä on puolustuskyvytön lapsi. Se herättää lukijassa (ainakin minussa) epätoivoa ja kauhistusta, eräänlaista voimattomuutta jonkin suuremman ja mahtavamman edessä. Sillä perhe ei todellakaan ole Overlookissa yksin, vaikka siltä näyttääkin.

Teoksessa ilmenevä kauhu on kaksitasoista. Tarkoitan sillä sitä, että toisaalta kauhuntunteiden aiheuttajana on realistisia asioita, sellaisia joita voi oikeasti tapahtua (kuten esimerkiksi mielenterveyden vakavat häiriöt seurauksineen). Toisaalta kauhua nostattaa yliluonnollisten ilmiöiden, näkyjen ja tunnelmien kuvaus, asiat joita sinänsä ei oikeasti voi terveellä järjellä ajateltuna tapahtua, mutta joiden olemassaolosta tai -olemattomuudesta ei sittenkään voi olla ihan varma. Kingin luoma psykologisen jännityksen ja kauhun verkko asettaa lukijan ajatusmaailman kyseenalaiseksi, mikä tekee teoksesta vieläkin hiuksianostattavamman.

Olen joskus aikaisemminkin lukenut Kingiltä pari teosta, joista Uinu, uinu lemmikkini jäi hyvin mieleen. Pidin Kingin tyylistä kirjoittaa, hänen tekstinsä eteni sujuvasti ja loogisesti. Siinä suhteessa Hohto oli pettymys, sillä mielestäni suomennos on paikoitellen hyvin kömpelöä etenkin lauserakenteiden kohdalla. Se seikka ehkä hieman himmensi lukukokemustani, mutta Kingin tekstin sisältö todellakin huikaisi. Vaikka Hohto olikin mielenkiintoinen teos ja oli mukavaa lukea välillä jotakin erilaista, niin kauhu ei ole ihan minun juttuni kumminkaan. Teos oli minulle jopa hieman liian jännittävä ja pelottava. Genrellä (ja Kingillä) on kuitenkin ansionsa, sitä ei käy kiistäminen!

♠♠♠♠½

Kirjoitin tästä myös koulun blogiin käyttäen alkuperäisen tekstini suoria lainauksia. Jos yhteneväisyyteen törmäätte, ei kyse ole plagiaatista, mikäli kirjoittajana nähdään minut. 

Dracula

Bram Stoker: Dracula

566 s., Otava 2007

alkup. Dracula 1897

suom. Jarkko Laine

grafiikka: Tiina Palokoski

Luin Draculan ensimmäistä kertaa keväällä 2011. Tuolloin ajattelin, että nyt se on luettu ja klassikkotuntemusta kartutettu ja enää ei ikinä tarvitse tähän kirjaan tarttua. En nimittäin erityisemmin pitänyt tästä, juoni oli niin pitkäveteinen ainakin keskivaiheilta ja muutenkin jokin tökki. No kuinkas kävikään: world literaturessa arvottiin ryhmittäin maa, jonka kirjasta pitää tehdä vinkki ja essee. Saimme maaksi Irlannin ja kaksi vaihtoehtoa, toinen oli Dracula ja toinen oli jokin James Joycen omaelämänkerrallinen teos. Dracula tuli valituksi ja tarvoin läpi tämän teoksen uudelleen. Nyt ehkä ymmärrän paremmin tätä teosta, kun olen siitä keskustellut koulukavereiden kanssa ja pystyn tarkemmin erittelemään teemoja, hahmoja, juonen heikkouksia ja hyviä puolia ja niin edelleen. Silti pidän edelleen enemmän viime vuonna ilmestyneestä novellikokoelmasta Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia. 

En oikein tiedä mitä tänne tästä kirjoittaisin, kun olen tästä jauhanut suuni puhtaaksi jo useammallekin henkilölle. Dracula lienee perusjuoneltaan kaikille tuttu kauhukertomus, jossa kreivi Dracula aiheuttaa epäjärjestystä ja pahoja asioita. Lyhyesti voisin luonnehtia juonta vaikkapa näin: brittiläinen Jonathan Harker matkustaa Transilvaniaan kreivi Draculan linnaan, sillä kreivi on lähettänyt kirjeen ja ilmaissut olevansa halukas ostamaan asunnon Lontoosta. Kaikki alkaa vaikuttaa kummalliselta, kun kylän väki tuntuu haluavan joka tavalla suojella ja siunata Harkerin ennen kuin tämä matkustaa kreivin linnaan. Mikä tuossa miehessä on niin outoa? Outouden Harker huomaa itsekin saavuttuaan isäntänsä linnaan, mutta silloin alkaa jo olla liian myöhäistä. Siitä saa alkunsa monet mutkikkaat vaiheet, jotka lopulta päättyvät ajojahtiin Transilvaniassa.

Nyt toisen lukukerran jälkeen ja muiden kanssa keskusteltuani oivalsin, mikä tässä kirjassa tökki jo ensimmäisellä lukukerralla. Se on kirjan keskivaihe, joka vaiherikkaan alun jälkeen valuu jonkinlaiseen "seesteisyyteen" eikä siinä tapahdu paljonkaan mitään, mutta onneksi välillä sentään saadaan jotain toimintaa virkistämään lukijaa hetkeksi. Keskivaihe on liian monipolvinen, puolet siinä sepustetuista asioista olisi voinut ihan huoletta jättää pois ilman että mitään olennaista puuttuisi. Loppua kohden tarina alkaa taas nousta ja siihen tulee jännitystä, joka ei tosin toisella lukukerralla tuntunut yhtä huikaisevalta kuin ensimmäisellä.

Tässä kirjassa on mielenkiintoista se, miten paljon tässä on kertojia. Kertojien runsaus toisaalta tuo monipuolisen kuvan tilanteesta ja erilaisia näkökulmia nousee esiin, mutta juuri se samalla tekee pitkäveteisen tunnelman. Tarina ei etene, kun spekuloidaan ja oikein tarkasti kuvataan joka pienikin asia. Kertojia on siis ehkä liikaakin tai heidän osuutensa ovat liian pitkiä.

Tämän teoksen teemat ovat aikalailla ikiaikaisia, vaikkakin niiden käsittely-ympäristö on mielikuvituksen luoma ja kauhun piirteillä höystetty. Hyvän ja pahan taistelu ja kristinusko versus vanhat uskomukset ovat niitä ikiaikaisia teemoja, mielikuvituksellisempiin lukeutuu vampyyrit vastaan ihmiset -teema, jonka kyllä voi upottaa hyvän ja pahan taisteluunkin. Stoker käyttää erinomaisesti yksityiskohtia, jotka korostavat teemojen vaikuttavuutta ja tuovat niitä esiin.

Kuten totesin, ymmärrän tätä teosta hieman paremmin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Ei tämä silti noussut suosikkieni joukkoon, mutta kokemus oli kuitenkin avartava. Ehkä joskus onkin ihan hyvä joutua tarttumaan uudelleen johonkin inhokkikirjaan, sillä voi olla hyvin mielenkiintoista huomata miten itse on lukijana kehittynyt huomaamaan erilaisia asioita.

♠♠½

Frankenstein

Mary Shelley: Frankenstein

332 s., Otava 2008

alkup. Frankenstein, or The Modern Prometheus 1818

suom. Paavo Lehtonen

grafiikka: Tiina Palokoski

Mary Shelleyn Frankenstein on ollut lukulistallani jo pari vuotta, ja siitä syystä se päätyikin myös TBR100 -listalleni. Jotenkin minun on vain ollut hyvin vaikea ajatella tarttuvani tähän teokseen, sillä yleisesti ottaen en pidä kauhukirjallisuudesta. Nyt tämä kuitenkin piti koulun takia lukea ja hieman pitkin hampain tämän lainasin. Olen nyt lukemisen jälkeen erittäin positiivisesti yllättynyt, sillä minulla oli tästä teoksesta ihan vääränlainen kuva.

Alunperin kuvittelin, että tämä teos sisältää hirveän paljon kaikenlaista tieteellistä höpinää, omituisia laitteita ja kokeita sekä synkkyyttä ja pimeyttä sääolojen suhteen. En tiedä mistä olen sellaisen mielikuvan saanut, ehkä yhdistän tämän teoksen mielessäni johonkin vanhaan mustavalkofilmiin. Mutta tämähän olikin oikein elävästi kirjoitettu ja mielenkiintoinen romaani, joka nojaa erityisesti ihmissuhteisiin ja syyllisyyden, rakkauden ja erilaisuuden tunteisiin.

Minun on vaikea mieltää tätä kauhukirjallisuudeksi. Minulle kauhukirjallisuus on jotain rajumpaa tai sellaista stephenkingimäistä, sellaista jossa uhka voisi olla oikeasti olemassa eikä mikään keksitty vampyyri, henkiolento tai demoni, kuten tässä teoksessa on. Ehkä enemmän kuvailisin tätä joko fantasiakauhuksi tai kauhufantasiaksi, en tiedä kumpi termi olisi oikeampi. Tai sitten ihan vain traagiseksi romaaniksi, jossa on fantasian ja kauhun piirteitä.

Frankenstein siis kertoo lupaavasta tiedemiehestä Victor Frankensteinista, joka oman luomisvimmansa tuloksena saa aikaan ihmistä muistuttavan hahmon, joka on kyllä ihan täysin ihmisen irvikuva ulkoisesti. Frankenstein pelästyy luomaansa otusta, joka myöhemmin tulee vaikuttamaan erittäin painavasti miehen elämänkulkuun. Yleensä virheellisesti sanotaan, että hirviötä Frankensteiniksi. Niin ei ole, sillä se on hirviön luojan nimi.

Pidin siitä miten Shelley ei ole jättänyt hirviöstä yksipuolisen pahaa kuvaa, sillä hän on saanut kertojan vaihtelulla myös tähän demoniseen hahmoon tunnetta ja lämpöä. Romaanista olisi jäänyt ihan erilainen kuva, jos siinä ei välillä olisi käytetty myös hirviötä kertojana, sillä nyt jotenkin hirviötä ei osaa pitää kovin pahana, vaikka sitäkin hän eittämättä on. Aluksi kertojan vaihtuminen meinasi hieman sekoittaa minua, mutta en tiedä johtuiko se varsinaisesti kerronnan sekavuudesta, sillä se oli kyllä hyvin johdonmukaista minun mielestäni.

Kaiken kaikkiaan tämä teos oli todella hyvin kirjoitettu ja selkeä, siihen oli hyvin saatu mukaan erilaisia tapahtumia ja tunteita sekä hahmoihin syvyyttä ja monipuolisuutta. Hieman miinusta annan tälle teokselle ajan nopeasta kulumisesta ja siitä, että joitakin tapahtumia ei käsitellä mielestäni riittävästi. Lisäksi päähenkilö Frankensteinin terveydentiloihin liittyvät jutut olivat mielestäni vähän liioiteltuja, vaikkakin niillä haluttiin luoda vaikutelmaa syyllisyydestä ja epätoivosta sekä antaa raameja karmivuudelle. Minulle tämä oli kuitenkin hyvä lukukokemus ja olen ilahtunut siitä, että viihdyin tämän kirjan parissa näin hyvin. Erityisen hämmästynyt olen siitä, että kauhukirjallisuuteen kuuluva teos oli mielestäni näin mielenkiintoinen. Aina oppii jotain uutta, ei pitäisi olla näin ennakkoluuloinen kuin mitä minä joskus sorrun olemaan. Kannattaa siis tutustua tähän teokseen, vaikka ei kauhukirjallisuudesta pahemmin perustaisikaan.

♠♠♠♠

Draculan vieras

Stoker, Bram: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia
201 s., Tammi 2012
suom. Inkeri Koskinen
alkup. Dracula's guest and other weird stories 1914

Kaikki tuntevat Bram Stokerin lähinnä Draculan kirjoittajana, ja täytyy myöntää etten minäkään tunne hänen muita teoksiaan. Novellikokoelma Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia suomennettiin nyt ensimmäistä kertaa, joten tämä saattaa olla monelle Stokerin ystävällekin uusi tuttavuus.

En odottanut tältä teokselta kovinkaan paljon, sillä Dracula ei oikein iskenyt minuun aikoinaan. Mielestäni tämä novellikokoelma on kuitenkin Draculaa parempi teos ja se pitää paremmin mielenkiinnon yllä. Nimikkonovellin Draculan vieras on väitetty olevan joko poisjätetty osa Draculasta, mutta jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että se ei sovellu teoksen tyyliin eikä näin ollen voi olla siitä poistettu osa.

Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia sisältää yhdeksän novellia. Jokainen niistä pitää hyvin mielenkiinnon yllä, mutta osa niistä on valitettavan ennalta-arvattavia, kuten novelli Squaw. Jotkut novellit taas eivät oikein auenneet minulle enkä oikein oivaltanut mikä siinä oli niin "kauhua herättävää", jotta sitä voisi nimittää kauhuksi. Näitä ovat esimerkiksi Mustalaisennustus ja Abel Behennan paluu. Novelleissa on erilaisia tapahtumapaikkoja ja Stoker taustoittaa paikat hyvin, joten lukijan on helppo solahtaa mukaan itse tarinaan.

Teos on suomennettu oivallisesti ja se tekee varmasti oikeutta alkuperäisteokselle. Pidin juuri vaivattomasti soljuvasta kielestä, joka vei tarinaa eteenpäin ja piti lukijan mukana. Kokonaisuutena teos oli mielenkiintoinen ja ehkä hieman yllättikin minut laadullaan. En juurikaan lue kauhua, joten oli myös hauska huomata, että kauhukirjallisuus pitää minut otteessaan sivulta toiselle.

Stoker on luonut oivallisesti kiinnostavia pikkumaailmoja novelleihinsa, ja vaikka en tunnekaan häneltä muita teoksia kuin Draculan ja tämän, uskallan sanoa, että hän vaikuttaa olevan parempi kirjoittamaan novelleja kuin romaaneja.

♠♠♠½