Mustissa vesissä

Minna Mikkanen: Mustissa vesissä

Lind & Co:n äänikirja, 2023

lukija: Hannamaija Nikander

Olin tallentanut äänikirjasovellukseni kirjahyllyyn odottamaan Minna Mikkasen jännärin Mustissa vesissä. Valitsin sen kuunneltavakseni, vaikka sovelluksen kommenttikenttä antoi aika karua kyytiä tälle kirjalle. Alun perin tämä kirja on ilmestynyt Reunan kustantamana vuonna 2022.

Pihla ja Henri ostavat kesämökin idylliseltä vaikuttavasta pikkukylästä lammen rannalta. Mökki on Pihlan unelmien täyttymys, jonka laittamiseen oman maun mukaiseksi hän tarttuu innolla. Henri suhtautuu asioihin varovaisemmin, varsinkin kun käy ilmi, että mökkinaapurina heillä on häiriötä aiheuttava lihaskimppu. Kylällä asuva Aliina-mummo vihjaisee yli 20 vuoden takaisista synkistä tapahtumista, mutta ei sano enempää. Pian Pihlakin saa huomata, että alue ei tosiaankaan ole ihan niin idyllistä kuin hän haaveissaan luuli. Viimeisetkin luulot rapisevat erään hillaretken jälkeen, kun alueesta tulee yhtäkkiä rikostutkinnan keskus.

Miljöön idyllinen kesämökki, maalaismaisema ja luonto oli kuvattu mielestäni hienosti. Mukana oli sopivasti arvoituksellisuutta ja oikeasti jännittäviä ja hyytäviä käänteitä. Miljöön ja ydinjuonen puolesta tämä onkin varsin kelpo kesädekkari, mutta valitettavasti päähenkilö vie aika paljon huomiota kaikista ansioista. Päähenkilö Pihla on juuri niin typerä ja ajattelematon kuin mitä äänikirjasovelluksen kommenttikenttä antoi ymmärtää. Hän tunkee nenänsä joka asiaan ja vaikuttaa useimmiten lähinnä hysteeriseltä. En voi sanoa pitäneeni hänestä, mutta muut hahmot sentään jättivät neutraalimman maun.

Minna Mikkaselta alkaa tänä vuonna ilmestyä uusi maalaisromanttinen Sydänmaalaiset-sarja, jolta uskallan miljöön puolesta odottaa hyvää, mutta henkilöhahmojen puolesta epäilyttää. Toivottavasti ne ovat onnistuneempia kuin tässä, sillä silloin lopputulos on luultavasti sangen hyvä.

Esther Wildingin seitsemän salaisuutta

Holly Ringland: Esther Wildingin seitsemän salaisuutta

Minervan äänikirja 2023

alkup. The Seven Skins of Esther Wilding, 2022

suomentanut Kaisa Haatanen

lukijana Rosanna Kemppi

Kuuntelin aiemmin tänä vuonna Holly Ringlandin taianomaisen esikoisteoksen Alice Hartin kadonneet kukat, joka lumosi miljööllään ja kävi sydämeen tarinallaan. Sellaisen kirjakokemuksen jälkeen tietysti myös Esther Wildingin seitsemän salaisuutta lähti kuunteluun. Pidin tästäkin, mutta en ihan niin kovasti kuin edellisestä.

Esther on hieman hukassa monellakin tapaa. Opinnot jäivät jo aikoja sitten kesken eikä elämälle tunnu oikein löytyvän suuntaa. Lisäksi häntä painaa huono omatunto ja suuri suru, sillä hänen sisarensa Aura katosi vuosi sitten mereen eikä hänen kohtalostaan saatu varmuutta. Ennen katoamistaan Aura olisi halunnut puhua Estherin kanssa jostakin, mutta Esther ei mennyt paikalle. Vanhempiensa pyynnöstä hän lopulta päättää seurata Auran jalanjälkiä Tanskaan ja Färsaarille selvittääkseen mitä sisarelle siellä oikein tapahtui viimeisinä vuosinaan, sillä tuon matkan aikana jokin muuttui lopullisesti.

Mielenkiintoisinta antia tässä kirjassa oli juonen punoutuminen meriaiheisten kansantarujen ympärille. Kansantarujen hyljenaiset, meren väki ja kohtaamiset ihmisten kanssa olivat minulle uudenlaisia tarinoita, vaikka käsittääkseni kyseessä on siis aivan oikeat kansantarinat. Seitsemän eri tarinaa liittyvät Auran seitsemään eri tatuointiin, jotka kaikki kertoivat tarinaa hänen elämänsä merkittävistä käänteistä. Kirjassa onkin hyvin pitkälti kyse nimen omaan Aurasta, ja siksi hieman hämmästyttääkin, että kirjan nimihahmo on silti hänen sisarensa Esther. On hänkin tärkeä hahmo ja tavallaan hän luo nahkansa tässä tarinassa, mutta mielestäni kyse voisi olla pikemminkin Aura Wildingin seitsemästä salaisuudesta (tai seitsemästä ihosta, kuten alkuteoksen nimi viittaa).

En tiedä, en ihan lumoutunut tästä tarinasta. Liikaa salaisuuksia, epäonnekkaita sattumia ja ehkä hieman epäuskottaviakin käänteitä. Miljöö oli kuitenkin hieno tässäkin ja kansantaru-yhteys myös. 

Unohdettujen unelmien kirjasto

Liina Putkonen: Unohdettujen unelmien kirjasto

380 s., Tammi 2023

 

Unohdettujen unelmien kirjasto on kirja, jonka jostakin syystä meinasin jättää unholaan, vaikka olin sen jo ehtinyt lainatakin.  Onneksi kuitenkin tartuin tähän, sillä nielurisaleikkauksesta toipuessa tämä oli mitä parhainta seuraa. Tarina on sopivan kevyt, niin että lääkehuuruissakin pystyi keskittymään, mutta toisaalta menneisyyden palapeli vaivasi aivonystyröitä ja vaati selvittämistä.

 

Aina Varjoranta on reilu kolmekymppinen nainen, joka hakee elämälleen uutta suuntaa. Äidin sairastuminen ja sitten menehtyminen syöpään vei Ainan elämältä pohjan, sillä he olivat toistensa ainoa perhe. Kesätyö Kielokosken kirjastossa tarjoaa turvallisen väylän irtautua Helsingistä ja kokeilla siipiään, sillä kirjojen parissa Aina on aina viihtynyt.

 

Kielokoski ei ole mikään idyllinen kyläyhteisö, niin kuin ensialkuun voisi luulla. Kaiken keskiössä toimii vanhan ruukin perinneyhdistys, jonka hallinnoimana kirjastokin toimii - mistään kunnallisen kirjastolaitoksen hienouksista, kuten kirjasto-ohjelmistosta tai aineistomäärärahoista on turha haaveilla. Kirjastosali on muutettu jumppasaliksi ja kirjat sysätty syrjään. Päättäväisesti Aina alkaa etsiä mahdollisuuksia elvyttää kirjastotoiminta uudelleen ja yllätyksekseen hän saa siihen myös apuja yhdeltä jos toiseltakin kyläläiseltä. Samaan aikaan hän pyrkii myös selvittämään, mitä on tehnyt paikkakunnalla aivan pikkuisena tyttönä. Vanha valokuva on ainoa vihje, sillä äiti ei koskaan kertonut omastaan tai Ainan isänpuoleisesta suvusta mitään.

 

Tässä kirjassa on viehättävä miljöö ja pidin siitä kyläyhteisön hengestä, joka Kielokoskelle oman kirjaston puolesta lopulta muodostui. Vanha kirjastorakennus entisine kirjastonhoitajan asuntoineen, lammet, ruukin rauniot ja historian havina olivat juuri sellainen paikka, jossa minä viihdyin. Kirjallisuuden ympäröivä elämä, sitaatit ja kirjojen kätkemät salaisuudet tuntuivat ihanilta. Pieni ripaus romantiikkaa ja samalla etsiväntyötä kesäisessä maalaismiljöössä oli kutsuva kokonaisuus. Ehkä itse pidin eniten siitä salaisuuksien selvittämisestä. Saa nähdä tulenko lukemaan jatko-osia, sillä tämä on Kielokoski-sarjan avausosa.

Helmen sisar

Lucinda Riley: Helmen sisar - CeCen tarina

Seitsemän sisarta 4

732 s., Bazar 2019

alkup. The Pearl Sister 2017

suom. Hilkka Pekkanen 

Nähtävästi tahdikseni Seitsemän sisarta -sarjan parissa on muodostunut kirja per vuosi. Viime vuonna lukemani Varjon sisar on suosikkini tähän mennessä. Se oli mielestäni niin huikaisevan hyvä, kiehtova ja mukaansatempaava, että Helmen sisar tuntuu siihen nähden hieman pettymykseltä.

Helmen sisar kertoo CeCen tarinan. Hän on seitsemästä sisaresta neljäs ja kulkenut aina elämäänsä käsikädessä Tähden kanssa, onhan heillä vain muutama kuukausi ikäeroa. Kun Tähti lähtee etsimään oman taustansa puuttuvia palasia, tuntee CeCe olonsa hylätyksi ja epävarmaksi huolimatta siitä, että hän on aina ollut kaksikosta näkyvämpi osapuoli ja asioiden toimeenpanija. CeCe pakkaa laukkunsa ja lähtee nuolemaan haavojaan Thaimaahan.

Thaimaassa CeCe tuntee taas saavansa otteen elämästään ja lentää sieltä Papa Saltin jättämien vihjeiden ohjaamana Australiaan. Sinne hän ei ole koskaan aiemmin suostunut matkustamaan, mutta nyt ratkaisu tuntuu oikealta. Siellä hän tutustuu aboriginaalikulttuuriin ja uniaikatarinoihin, ja jokin saa hänet tuntemaan olonsa hyvin kotoisaksi. Hän ei olekaan enää outolintu, vaan sulautuu joukkoon oikeinkin hyvin.

Teoksen toisessa aikatasossa seurataan 1900-luvun alussa Edinburgista Australiaan seuraneidin ominaisuudessa matkaavaa Kitty McBridea. Hän on edistyksellinen nuori nainen, joka haluaisi ansaita oman elantonsa, mutta muiden mielestä naisella on aviomies sitä varten. Australian matka on Kittyn elämässä käänteentekevä, tuleehan hänestä kuuluisan helmenkalastusyrityksen kantavia voimia.

CeCe on jäänyt aikaisempien osien perusteella minulle jotenkin epämieluisaksi hahmoksi. Olen kokenut hänet jotenkin dominoivana ja tukahduttavana herkän Tähden rinnalla. Ehkä osittain siksi tuntuu, että en oikein saanut hänestä otetta vieläkään, vaikka Helmen sisaren myötä CeCen persoona pääsee paremmin esiin. Helmen sisar ei ollut mielestäni myöskään ihan niin mukaansatempaava kuin aiemmat osat, tai sitten vertaan sitä vähän liikaakin Varjon sisareen. Aikatasoissa liikkuminen oli ihan sujuvaa, mutta jotenkin lopulta kumpikaan aikataso ei oikein sytyttänyt.

Perijä

Camilla Sten: Perijä

447 s., Bazar 2021

alkup. Arvtagaren 2019

suom. Jänis Louhivuori 

Jos haluat lukea hurjan koukuttavan jännärin, niin lue Perijä! Tämä kirja odotteli lainahyllyssäni todella pitkään, ja nyt todella ihmettelen syytä sille, sillä teos vei mennessään heti ensi sivuilta alkaen. Olen aiemmin lukenut Stenin Kadonneen kylän ja pidin siitäkin todella paljon.

Elanorin isoäiti kuolee henkirikoksen uhrina oman asuntonsa eteiseen Eleanorin silmien edessä. Kasvosokea Eleanor ei kuitenkaan pysty kuvailemaan tekijää poliisille ja tekijä jää vapaalle jalalle. Muutamaa kuukautta myöhemmin Eleanor matkustaa isoäitinsä perunkirjoituksen puitteissa maalle tutustumaan perintökartanoon, josta hän ei tiennyt mitään. Hyvin pian hän saa huomata, että syrjäinen kartano kätkee sisäänsä salaisuuksia, eikä Eleanor seurueineen taidakaan olla siellä niin yksin kuin kuvitteli.

Perijä on suljetun paikan mysteeri ja jännäri, ja juuri sellaisista minä pidän. Jännitys tihenee pala palalta ja Stenin teksti vie mennessään. Kirjan miljöö ruokkii mielikuvitusta ja jännitys tuntuu paikoitellen lähes käsin kosketeltavalta. Eleanorin kasvosokeus tuo oman olennaisen lisänsä eristyksiin jäävän kartanon ilmapiiriin.

Joulukirja: Ruukin salaisuus

Eva Frantz: Ruukin salaisuus

kuvittanut Elin Sandström

268 s., Kustantamo S&S 2021

alkup. Hemligheten i Helmersbruk, 2021

suom. Anu Koivunen

Tänä vuonna joulunpyhien kirjaksi valikoitui jännityskirjailija Eva Frantzin nuortenkirja Ruukin salaisuus, joka on jaettu 24 lukuun. Alunperin suunnittelin, että voisin lukea tätä joulukalenterin tyyppisesti, mutta säästin kuitenkin jouluksi koko kirjan.

Ruukin salaisuus sijoittuu pääosin 1970-luvulle. 12-vuotiaan Floran äiti on vuokrannut Helmerinkylästä mökin, jonne hän asettuu joulukuun ajaksi työskentelemään kirjaprojektinsa parissa. Floralle itsenäinen koulunkäynti maalla sopii, sillä hän ei oikein viihdy kerrostalokodissaan eikä hänellä ole edes ystäviä, joita kaivata.

Flora huomaa pian viihtyvänsä Helmerinkylässä paremmin kuin arvasikaan. Lasiruukin omistajaperheelle kuulunut vanha kartano, jonka mailla vuokramökki sijaitsee, vetää häntä puoleensa. Tyhjilleen jäänyt kartano tuntuu valinneen Floran pelastamaan sen purkutuomiolta, ja pala palalta Flora saa kuulla lisää vanhan ruukin ja omistajaperheen vaiheista. Tarinan mukaan perheellä oli sittemmin kadoksiin jäänyt aarre, jonka avulla kartano voitaisiin pelastaa. Jonkun on vain löydettävä se ensin. Kartano ei päästä mailleen ketä tahansa, sillä von Hiemsin taika tuntuu suojelevan tiluksia, mutta jostain syystä Flora tuntuu olevan tervetullut.

Ruukin salaisuus on mielestäni melkolailla täydellinen joulukirja. Siinä on arvoituksellisuutta ja jännitystä, joulun perinteitä, sukutarinaa ja mielikuvitusta kiehtova rapistuva kartanomiljöö. Pala palalta paljastuva sukupolvien taakse ulottuva tapahtumasarja on juuri sellainen, joka on omiaan vangitsemaan huomioni. Lukijalle siitä paljastetaan ensin hieman enemmän kuin itse päähenkilölle, mikä oli ehkä paikoitellen hämmentävää - jouduin muistuttamaan itseäni, että Flora ei vielä joistakin asioista tiedä - mutta samalla koukuttavaa. Sujuvalukuinen kiinnostava tarina kuroutuu lopussa nykyhetkiin asti, mikä sinetöi ruukin tarinan mielestäni hyvin.

Varjon sisar

Lucinda Riley: Varjon sisar 

Seitsemän sisarta 3

733 s., Bazar 2019

alkup. The Shadow Sister, 2016

suom. Hilkka Pekkanen

Olen lukenut Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarjaa hyvin harvakseltaan, mutta tässä sarjassa on jotain niin mieleenpainuvaa, että pitkätkään välit osien välillä eivät haittaa. Tämän kirjan lainasin alunperin lomalukemiseksi jo viime kesänä, sillä kuvaa koristava kukka-asetelma on työkavereilta saamani valmistujaismuistaminen vuoden takaa... Asetelma on jo mennyttä, mutta kuvan kautta siihenkin muistoon on kiva palata!

Lucinda Riley menehtyi muutama viikko sitten sairastettuaan syöpää. En ole kirjailijasta sen kummemmin mitään tiennyt, joten minulle oli yllätys, että hän oli vakavasti sairas. Uskomattoman huikeita tarinoita hän on sairaudestaan huolimatta jaksanut kirjoittaa. Nyt kun kesälomani alkoi, halusin lopultakin ottaa luettavakseni Varjon sisaren. Kyllä olikin taas mukaansatempaavaa luettavaa, ja iltaisin piti aina valvoa myöhään, että sain luettua tarinan tiettyyn pisteeseen seuraavaa päivää varten. Nyt tuntuu, että seuraavan osan haluaisin lukea aika pian, mutta saa nähdä miten käy.

Varjon sisar kertoo hiljaisen Tähden tarinan. Hän on seitsemästä sisaresta kolmas ja hän aina oppinut tukeutumaan kaikessa sisareensa Ceceen. Cece puhuu ja näkyy, syrjäänvetäytyvä Tähti taas kulkee hänen mukanaan. Siskosten luonteet ovat täydentäneet toisiaan, mutta nyt on Tähden aika etsiä omaa tietään. Papa Saltin jättämät vihjeet kuljettavat hänet Arthur Morstonin kirjakaupan ovelle. Siellä hän tapaa omintakeisen Orlandon, jonka mukana hän pääsee tapaamaan tämän sukulaisia. Orlandon isoveli Mouse osaa kertoa Tähdelle enemmänkin tämän syntyperästä.

Pidin todella paljon tästä kirjasta, ehkä jopa eniten sarjan kirjoista tähän mennessä. Tähdestä kuoriutuu lumoava persoona, kun hän löytää oman maailmansa ja alkaa todella loistaa. Hänen sukutarinansa kuljettaa toiseen aikatasoon 1900-luvun alkuun. Sekin oli todella kiehtovaa luettavaa, ja välillä tuntui, että haluaisin lukea pelkästään sitä. Toisessa aikatasossa päähenkilönä nähtävä Flora MacNicol nousikin yhdeksi suosikkihahmoistani tässä kirjassa. Pidin myös Rorysta ja Mousesta, sekä tietenkin Tähdestä. Julkisuuden henkilöinä tässä kirjassa nähdään itsensä kuningas, Lontoon silmäätekeviä sekä kirjailija Beatrix Potter.

Varjon sisar on mukaansatempaava, kekseliäs ja yllättäväkin tarina. Miljöö oli aivan ihastuttava ja pidän kovasti siitä, miten tässä sarjassa rakennetaan kokonaisia sukutarinoita. Historian (ja nykyhetken) arvoituksellisuus, Plejadien tähdistön myyttisyys ja kiehtovat henkilöhahmot tekevät tästä sarjasta kyllä sellaisen, että tätä on helppo suositella muillekin.

Kiitos Lucinda Riley, muistosi ja mielikuvituksesi rikkaus elää näissä tarinoissa.

Sijoitan tämän kirjan Seinäjoen lukuhaasteessa kohtaan 14 taiteilija. Tähden sisar Cece on taiteilija, Beatrix Potter on taiteilija ja Flora MacNichol on taitava maalaamaan. Tämä sopisi myös kohtaan "kirjallisuuden ystävä", mutta sen olen jo merkinnyt käytetyksi.

Lukupiirikirja: Kun mustarastas laulaa

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

320 s., Gummerus 2015

alkup. I skymningen sjunger koltrasten

suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi 

 

Lukupiirimme kokoontui marraskuussa kaksi kertaa ennen joulutauolle jäämistä. Ensimmäisellä kerralla käsittelimme Linda Olssonin teosta Kun mustarastas laulaa. Olssonin tuotanto oli toiveaihe, johon suhtauduin itse hieman jännityksellä. Olen aikaisemmin lukenut Olssonin teokset Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, Sonaatti Miriamille ja Kaikki hyvä sinussa, joista osasta pidin ja osasta en saanut kauheasti mitään irti. Kun mustarastas laulaa nappasi minut kuitenkin mukaansa nopeasti ja pidin teoksesta todella.

 

Kun mustarastas laulaa on kaunis, yllättävän koskettava kirja. Se sijoittuu tukholmalaiseen kerrostaloon, jossa teoksen kaikki päähenkilöt asuvat. Elias on nuori taiteilija, Otto iäkkäämpi herrasmies ja entinen antikvariaatin omistaja, Elisabeth puolestaan tuorein tulokas ja täysin omiin oloihinsa eristäytynyt. Kun Eliakselle toimitetaan Elisabethille aiottu lähetys, alkavat kolmikon elämät vähitellen kietoutua toisiinsa. Kukin tavallaan murtautuu omasta horroksestaan, Elisabeth tosin ehkä näkyvimmin. Itselläni meni ihan kylmät väreet, kun tilanne konkretisoitui ensimmäistä kertaa kunnolla (juonipaljastusvaara!) Elisabethin löytäessä Eliaksen pahoinpideltynä talon seinustalta (juonipaljastusvaara päättyy!).

 

Pidin paljon tämän teoksen miljööstä ja etenkin vuodenaikojen tunnelmat välittyivät hyvin. Kirjan nimi ja kansi ovat mielestäni kauniit, antavat lupauksen tietynlaisesta sisällöstä. Lukupiirissä puhuimme siitä, miten toisaalta tämä teos onkin hyvin herkkävireinen, mutta samaan aikaan paikoitellen kuitenkin kuin jännittävin trilleri. Huomasimme myös, että teos on joissakin kohdissa hyvinkin monitulkintainen, mikä herätti kiinnostavaa keskustelua. Loppuratkaisu oli myös puhutteleva, hieman kohtalokkaan tuntuinen ja silti tietyllä tapaa lempeän avoin. Minulle Kun mustarastas laulaa on lukemistani Olssonin kirjoista paras.

Myrskyn sisar

Lucinda Riley: Myrskyn sisar - Allyn tarina

734 s., Bazar 2018

alkup. The Storm Sister, 2015

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Eevaliina Rusanen & Shutterstock

Seitsemän sisarta, osa 2

 

Luin elokuussa Lucinda Rileyn suositun Seitsemän sisarta -sarjan avausosan, joka niin ikään on nimeltään Seitsemän sisarta. Kirja vei minut mennessään, vaikka juoni olikin paikoin yllätyksetön ja kerrontaa olisi voinut tiivistää. Sen verran siitä kuitenkin pidin, että halusin jatkaa sarjan parissa, ja nyt edelleen potemastani hienoisesta tiiliskivikammosta huolimatta lainahyllyssäni odotellut Myrskyn sisar suorastaan houkutteli minua lukemaan.

 

Myrskyn sisar käynnistyy samasta alkuasetelmasta kuin Seitsemän sisarta. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa Plejadien tähtikuvion mukaan nimettyjen sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Heidät on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskoksista toiseksi vanhin, Ally, on tämän teoksen päähenkilö. Papa Saltin vihjeet kuljettavat Allyn Norjaan.

 

Ally ei lähde välittömästi selvittämään syntyperänsä arvoitusta isänsä kuoleman jälkeen, mutta kun hän kokee elämässään toisenkin suuren muutoksen, hän päättää, että syntyperän selvittäminen vie sopivasti muihin maisemiin ja ajatuksiin. Isältään saamiensa vihjeiden mukaan Allyn syntyperä näyttäisi viittaavan musiikkisuku Halvorseneihin, jonka lähipiiriin on kuulunut monia tunnettuja muusikoita Edvard Griegistä alkaen. Teoksen toisessa aikatasossa sukelletaan Halvorsenin musiikkisuvun "kantaäidin" Annan matkaan 1800-luvulle.

 

Kun aloitin lukemaan tätä kirjaa, olin täynnä mielenkiintoa. Se oli kuitenkin vaarassa kuihtua heti alkuunsa, sillä jo ensimmäisestä osasta tuttujen alkuvaihdeiden kertaaminen ja muutenkin hitaasti etenemään lähtenyt tarinankerronta alkoivat jäytää mielenkiintoani. En kuitenkaan missään vaiheessa halunnut jättää kirjaa kesken, sillä odotin kovasti, että päästäisiin Allyn syntyperän arvoituksen äärille. Kun kerronta siirtyi teoksen toiseen aikatasoon, alkoi se viedä mennessään ja lujaa. Alkuun minusta kyllä tuntui, että Norja ja 1800-luvun Euroopan musiikkipiirit miljöönä eivät olleet oikein kiehtovia, mutta lopulta pidin etenkin Norjasta todella paljon.

 

Tätäkin kirjaa vaivasi samat ongelmat kuin edellistäkin osaa eli tiivistämisen varaa olisi todellakin ollut ja lisäksi teoksessa oli myös hyvin ennalta-arvattavia käänteitä, joiden paljastamista mielestäni hieman turhaan odotettiin teoksen loppuun saakka. Täytyy kuitenkin todeta, että oli tässä teoksessa myös ainakin yksi hyvin yllättävä käänne, jota en osannut aavistaa. Sukuhistoriaan, menneisyyden arvoituksiin ja vaiettuihin salaisuuksiin uppoutuminen onnistui tämän kirjan parissa hyvin, kun tarina vain lähti ensin etenemään. Rileyllä on kyllä juonenpunojan taito, mutta minun on kuitenkin pakko sanoa, että tietyissä isoissa käänteissä tuntui, että tunnetilat eivät oikein välittyneet ja niitä kuvattiin jotenkin kylmästi, mitä en huomannut ensimmäisessä osassa.  

 

En pysty sanomaan pidinkö jommasta kummasta teoksesta enemmän kuin toisesta, sillä niin erilaisiin maailmoihin ne ovat minut johdattaneet. Vaikka Rileyn kirjoihin on kohdistunut kritiikkiä ja koen sen antamiseen aihetta itsekin, niin haluan ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Näissä kirjoissa on kuitenkin lopulta ollut paljon enemmän hyvää ja nautittavaa kuin huonoa.

♠♠♠♠

Viistotaival

Orvokki Autio: Viistotaival

250 s., Kirjayhtymä 1980

Pesärikko 1

 

Viistotaival aloittaa Orvokki Aution pääteoksenakin pidetyn pohjalaistrilogia Pesärikon. Viistotaipaleen oli tarkoitus olla lukupiirimme huhtikuun kirja, mutta kuten tiedämme, korona muutti kaiken ja lukupiirin kokoontuminen peruuntui. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä olin odottanut kovasti sen maailmaan sukeltamista. Olin odottanut myös kirjasta keskustelua, sillä luulen, että tästä olisi meidän lukupiirissä riittänyt paljonkin jutunjuurta.

 

Armi Ahola on nuori, hädin tuskin koulunsa päättänyt talon tytär, joka rakastuu suin päin itseään reilusti vanhempaan taksiautoilijaan. Larvan Olavin huomio imartelee Armia, joka salaa suhteen visusti vanhemmiltaan siihen saakka, kunnes kihlat on ostettu ja suhde julkistettu. Larvassa Armin ja Olavin liitosta innostuvat niin Olavin äiti kuin raajarikko tätikin, mutta Aholassa asiaa ei katsota hyvällä etenkään, kun Olavin Armilta tarkoin varjelema salaisuus on kotiväellä hyvin tiedossa.

 

Olen joskus vuosia sitten katsonut pari ensimmäistä jaksoa tästä trilogiasta tehdystä tv-sarjasta, jossa Pekka Valkeejärvi näyttelee Olavia hyvin onnistuneesti ja Minttu Mustakallio ihastuttaa nuorena ja viattomana Armina. Tämän teoksen tapahtumat olivat siis osittain tutut, mutta se ei lukemista haitannut, sillä mielestäni tämä teos kestäisi kyllä useammatkin lukukerrat. Pidin tästä kirjasta todella paljon, joten on todennäköistä, että joskus tähän vielä palaankin.

 

Viistotaipaleen pohjalaismiljöö on minulle eteläpohjalaisena kovin mieluinen. Kurikkalaissyntyinen Autio kuvaa pohjalaisia ihmisiä ja kyläyhteisöjä jopa niin uskottavasti, että havaintojen terävyys alkaa hymyilyttää. Miljöö juurrutetaan maiseman kuvaamisen lisäksi lukijan mielikuviin vahvasti myös murteen ja puheenparsien kautta. On kirjoja, joissa omankin alueen murre tuntuu työläältä, mutta tässä teoksessa se tuntuu juuri oikealta.

 

Teoksessa käsitellään isojakin teemoja, joista päällimmäisenä nousee esille avioliitto, omistaminen ja ylpeys. Muistan jo tv-sarjasta, että koin aika voimakkaasti sen, miten Olavissa alkaa herätä halu omistaa Armi - nainen on hänen eikä muiren. Se tuntuu toisinaan aika tukahduttavalta, vaikka viattoman luontonsa säilyttävä Armi ei aina asiaa osaakaan oikein nähdä samassa valossa kuin minä se helposti ulkopuolisen silmissä näyttäytyy. Kun Olavin salaisuus alkaa Armille valjeta, ylpeys estää häntä näyttämästä todellisia tunteitaan. Ja on Armi totuuden myötä kasvanut aika tavalla, saanut sellaista pohjalaisen naisen tunnusominaisuutena pidettyä viisautta ja vakautta, joka ei hälyä nosta, mutta aikanaan tarkkaan sivaltaa.

Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina

Estelle Maskame: Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina

512 s., Gummerus 2019

alkup. Just Don't Mention It, 2018

suom. Sirpa Parviainen

 

Blogini laahaa armottomasti jäljessä luetuista kirjoista, mutta nyt vihdoin pääsen sanomaan muutaman sanan Estelle Maskamen uusimmasta nuorten aikuisten kirjasta Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina. Teoksen juoni on sinänsä täysin tuttu supersuositun DIMILY-trilogian ensimmäisestä osasta, sillä tämä teos on Tylerin näkökulmasta kerrottu versio samoista tapahtumista. Minä pidin aikoinaan DIMILYn avausosasta ihan hurjasti, joten vaikka trilogian muut osat olivatkin hienoinen pettymys, halusin toki lukea tämän Tylerin tarinan.

 

Pääjuoni on siis tuttu: Eden Munro saapuu kesäksi Santa Monicaan isänsä luokse. Tarkoitus on, että Eden paitsi lähentyisi isänsä kanssa myös tutustuisi isänsä uuteen vaimoon ja tämän kolmeen poikaan. Tyler on siis Edenin "velipuoli" heidän vanhempiensa avioliiton kautta. Tyler on öykkäri, joka sekoittaa päänsä viikonloppuisin alkoholilla ja huumeilla, tekee mitä lystää eikä raota kovaa kuortaan kenellekään. Kun Eden saapuu kuvioihin, Tylerin kiinnostus herää ja samalla kova kuorikin alkaa vähitellen murtua ainakin Edenin läsnäollessa.

 

Niin, vaikka Tylerin ja Edenin suhteen kehitys on entuudestaan tuttu, oli tätä teosta silti mielestäni kutkuttavaa lukea. Hetket, jolloin Eden oli DIMILYssä aivan pihalla Tylerin mielenliikkeistä, saavat nyt selityksensä. Lisäksi Tylerin ja Edenin rakkaustarina vain on kerta kaikkiaan mukaansatempaavaa luettavaa vaikka sitten "kahteen kertaankin". Tyler on hankalasta olemuksestaan huolimatta hahmo, joka on yllättävänkin pidettävä. Edenistä olen myös pitänyt ihan alusta alkaen.

 

Tykkäsin. Suosittelen. Jos haluat lukea vetävän nuorten aikuisten kirjan, niin tässä olisi.

♠♠♠♠♠

Hyvä aviomies

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

11 h 56 min., WSOY äänikirja 2017 (suomennettu 2014)

alkup. The Husband's Secret, 2013

suom. Helene Bützow

lukija: Meri Nenonen

 

Jotta sain Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteeseen uuden maan, valitsin Storytelistä kuunneltavakseni Liane Moriartyn teoksen Hyvä aviomies. Moriarty on australialainen kirjailija ja sinne tämä teoskin sijoittuu. Teoksessa tarkastellaan avioliittoja ja ihmissuhteita useammankin pariskunnan kautta.

 

Cecilia on kiireinen perheenäiti, joka on mukana monessa, huoltaa tyttärensä ja kotinsa säntillisesti, toimii Tupperware-konsulenttina ja suhteesta aviomies John Pauliinkin löytyy vielä kipinää. Eräänä päivänä Cecilia löytää sattumalta miehensä arkistopapereiden joukosta kirjekuoren, joka pitää sisällään kohahduttavan salaisuuden. Toisaalla Tess kuulee miehensä ja serkkunsa rakastuneen toisiinsa. Tilanne on käsittämätön ja Tess päättää lähteä. Rachel puolestaan on leski, joka kuulee, että hänen poikansa aikoo muuttaa perheineen New Yorkiin. Tuska edessä olevasta erosta pojanpoikaan on kipeä, mutta niin on yli 20 vuotta sitten murhatun tyttären kuolemakin. Tess tosin arvelee saaneensa syyllisen selville. Cecilian, Tessin ja Rachelin elämänpolut kohtaavat Sydneyssä.

 

Hyvä aviomies on kirja, jossa arki särkyy ja hakee uusia uomiaan. Teoksessa esitellyt aviomiehet ovat hyviä aviomiehiä omalla tavallaan, sellaisia joista puolisot haluavat pitää kaikesta huolimatta kiinni. Alkuteoksen nimi "Aviomiehen salaisuus" on myös kuvaava, sillä kullakin aviomiehellä on myös omat salaisuutensa, juuri ne, joista huolimatta puolisot haluavat pitää heistä kiinni.

 

Olen joskus aloittanut kuuntelemaan Moriartyn teosta Tavalliset pikku pihajuhlat, joka jäi minulta kesken. Suhtauduinkin tähän teokseen hienoisella jännityksellä, sillä en luottanut siihen, että teos lähtisi viemään mennessään. Niin kuitenkin kävi sangen nopeasti ja pidin tästä teoksesta paljon. Tässä on mielenkiintoisia ihmissuhdekoukeroita, sopivasti jännitystä, huumoria ja paljon tunnelatausta, joka välittyy siitäkin huolimatta, että Meri Nenonen lukee tämän teoksen aika ilmeettömästi.

♠♠♠♠

Au pair

Emma Rous: Au pair

9 h 48 min., Minerva 2019

alkup. The Au Pair, 2018

suom. Sisko Ylimartimo

lukija: Karoliina Niskanen

 

Olen kirjaston tiskillä kuullut paljon kehuja Emma Rousin trilleristä Au pair, joten kun se tuli äänikirjana vastaan, päätin ottaa selville mistä oikein on kyse. Kuten niin monet muutkin, vei Au pair minut mennessään. Kyseessä on siis todella vetävä mysteeri, joka käänteillään yllättää useampaankin otteeseen, kun Mayesin perheen salaisuudet alkavat paljastua.

 

Seraphine ja Danny Mayes ovat kaksoset, joiden syntymäpäivänä heidän äitinsä Ruth heittäytyi kallioilta alas. Samana päivänä myös kaksosten isoveljeä, Edwiniä, hoitanut au pair Laura katoaa. Kylässä velloo monenlaisia huhuja Mayesin perheeseen liittyen: puhutaan varastetuista lapsista ja siitä että Summerbornin talon kaksosista molemmat eivät koskaan jää henkiin. Kun heidän isänsä kuolee tapaturmaisesti 25 vuotta myöhemmin, käy Seraphine jäämistöä läpi ja löytää valokuvan heidän syntymäpäivästään. Perhekuvassa on vain yksi vauva eikä Seraphine pääse yli epäilyksestään, etteivät he todellisuudessa olekaan kaksosia ja että hän onkin joku aivan muu kuin hän on koko elämänsä luullut.

 

Au pair ei ole sillä tavalla tyypillinen trilleri, että siinä tunnelma tihenisi kovin painostavaksi. Toki Seraphinen selvitystyö tuo tullessaan uhkauksia ja hän kohtaa ihmisiä, jotka tuntuvat pelkäävän jotain, mutta silti ehkä osin miljööstäkin johtuen tämä mysteerinselvitys on paljastuvista salaisuuksista huolimatta melko valoisan tuntuinen. Summerborn tuntuu kesäisen lämpimältä ja kotoisalta paikalta, jonne on alkuun vaikeakin yhdistää mitään synkkää. Kiiltävä pinta kätkee alleen huomattavan paljon tummia sävyjä.

Kun Seraphine alkaa tutkia perheensä salaisuuksia, lopulta hänelle avautuu sellainen maailma, jota ei mitenkään ennalta voinut nähdä. Teos pitää hyvin otteessaan alusta loppuun saakka. Pidin tämän teoksen yllätyksellisyydestä, ja vaikka jotkin käänteet tuntuvat todella uskomattomilta, niin silti ne eivät olleet niin övereitä, että olisi mennyt koko tarinasta maku. Jos haluat lukea mukaansatempaavan mysteerin, niin se voisi todellakin olla tässä.

♠♠♠♠

Paperijoutsen

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen

316 s., Otava 2019

kansi: Maria Holzer

 

Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisteos Paperijoutsen oli minulle aivan upea lukuelämys. Kirja vei mennessään ensisivuista alkaen ja viihdyin sen parissa todella hyvin. Vaikka elämän hahmojen tielle heittämät käänteet eivät aina olleet hyviä, oli teoksen tunnelma kokonaisuutena jotenkin lämmin. Tässä kirjassa on mielestäni myös kaunis kansi, joka kutsuu luokseen. Se heijastaa mielestäni kirjan tunnelmaa hyvin.

 

Paperijoutsenessa eletään Korpivuoren kylässä jatkosodan aikaan. Korpivuoren tilaa hallitsee matriarkka Gunhild, jonka pojat ovat sodassa. Lähitalossa asuu kaupungista maalle pommituksilta turvaan saapunut nuori Lydia, joka on etäistä sukua korpivuorelaisille.  Lydian taloon muuttaa myös Korpivuorella piikomassa ollut Anna, joka on seurustelee Gunhildin pojan kanssa eikä emäntä voi sietää ajatusta piiasta miniänään. Korpivuorella elellään rauhassa sodan melskeiltä eikä sotaa oikein voi aistia muusta kuin miesväen puuttumisesta ja ruokapulasta sekä Gunhildin omassa ilmavalvontatornissa tehtävistä vartiovuoroista.

 

Äkkiseltään voisi ajatella, että sota-aika on jo aikalailla kaluttu luu kaunokirjallisuudessa. Linna-Ahon kirja tuntuu kuitenkin ihan erilaiselta kuin muut lukemani sota-ajan kuvaukset. Se selittyy hahmoillakin, sillä itse kullakin on omat kohtalonsa. Etenkin Lydian taloon Annan tavoin asettuvalla Ellenillä, mutta niin myös sotaan kelpaamattomalla Kaarlolla, liian varhain vastuuta kantavalla Eedla-tytöllä ja sota-aikaan suinpäin rakastuvalla Lydiallakin. Sota päättyy, mutta sodan varjot leviävät herkkinä ja utuisina myös rauhan aikaan. Loppuratkaisu hätkähdyttää, vaikka toisaalta onkin melko ilmeinen. Mikä mahtava koukku lopussa!

 

Paperijoutsen on herkkä, mukaansatempaava, lumoava, sujuva, yllätyksellinen ja kerta kaikkiaan hyvä kirja. Jäi jopa tuntu, että tämä olisi kiva saada joskus omaankin hyllyyn, sillä tämän voisin ajatella lukevani joskus uudelleen. Minulle tämä oli yksi vuoden parhaista kirjoista tähän mennessä. Suosittelen tutustumaan.

 

 ♠♠♠♠♠

Seitsemän sisarta

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

677 s., Bazar 2017

alkup. The Seven Sisters, 2014

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Havahduin töissä kevään mittaan siihen, että Lucinda Rileyn kirjat alkoivat liikkua entistä vilkkaammin ja Seitsemän sisaren sarjaan alkoi kertyä jo ihan jonoakin. Myös kirjagramin puolella huomasin, että tämä sarja on nyt kovasti in. Vaikka kirjan paksuus hirvittikin, halusin ottaa selvää mikä tämä kovasti kehuttu kirja(sarja) oikein on. Soraääniäkin olin toki tästä kirjasta kuullut ja itsellänikin kävi niin, että kirjan imuun oli aluksi vaikea päästä. Kun se sitten tapahtui, viihdyin tarinan vietävänä oikein hyvin.

 

Seitsemän sisarta aloittaa samannimisen romaanisarjan, johon on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi kolme osaa ja neljäs on tulossa. Sarjan on määrä kasvaa seitsenosaiseksi. Sarja kertoo kuudesta D'Apliesen sisaruksesta, jotka jokainen on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskokset on nimetty Plejadien tähtikuvion tähtien mukaan. Siskoksista vanhin, Maia, on avausosan päähenkilö. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Maian hänen syntyperänsä arvoitus kuljettaa Rio de Janeiroon Brasiliaan.

 

Rio de Janeirossa vihje vie Maian erään ylhäisösuvun ränsistyvälle talolle, joka on selvästi loistonsa päivinä ollut upea paikka. Talon puutarhassa istuva vanha nainen suhtautuu Maian ilmestymiseen kylmäkiskoisesti, suorastaan vihaisesti. Palvelijatar lähettää Maian kiireesti matkoihinsa, mutta antaa hänelle lopulta salaa emännältään nipun kirjeitä. Kirjeiden välityksellä Maia sukeltaa 80 vuoden taakse Rion villiin 1920-lukuun. Aikansa tunnettu seurapiirikaunotar Izabela Bonifacio on kihlattu paikallisen ylhäisösuvun pojalle. Ennen avioliiton solmimista Izabela pääsee matkustamaan arkkitehti Heitor da Silva Costan perheen kanssa vanhaan maailmaan eli Eurooppaan. Matkan tarkoituksena on löytää kuvanveistäjä arkkitehdin suurhankkeelle. Pariisissa Izabelankin tie kulkee taiteilijapiireihin. Se muuttaa täysin hänen elämänsä.

 

Pidän romaaneista, joissa uppoudutaan sukuhistorioihin, vaiettuihin salaisuuksiin ja historian arvoituksiin. Niitä tässä kirjassa riittää yllin kyllin. Aluksi koin vaikeuksia päästä mukaan tarinaan, mutta siinä vaiheessa, kun päästiin kurkistamaan 1920-luvun Rioon ja Pariisiin, huomasin pystyväni uppoutumaan tarinaan toden teolla. Olen sitä mieltä, että paikoitellen teosta olisi voinut hieman tiivistää, vaikka mielenkiinto pysyikin riittävän hyvin yllä alusta asti. Mielestäni Riley on luonut uskottavan tuntuisen, joskin paikoin hieman yllätyksettömän tarinan. Oman arvoituksellisen ulottuvuutensa teokselle antaa Papa Saltin kuolemaan liittyvät yksityiskohdat ja Plejadien tähtikuvioon liittyvät legendat, joihin tosin kurkistettiin tässä osassa mielestäni melko vähän. Itse asiassa nuo seikat on jopa helppo unohtaa, kun seuraa kuinka Maia yhdistelee palasia toisiinsa tai seuraa Izabelan elämää 1920-luvulla. Ehkä seuraavissa osissa niihin asioihin saadaan lisää valoa.

 

♠♠♠♠

Uusintaluku: Juhannusvieras

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

255 s., Otava 2006

kansi: Anu Ignatius

 

Muutama vuosi sitten (noh, ehkä 10 vuotta sitten) koin suoranaisen härköshuuman Häräntappoaseen myötä ja luin varmaan kaikki hänen siihen mennessä ilmestyneet kirjansa aiheesta riippumatta. Juhannusvieraan olen halunnut lukea uudelleen jo jonkin aikaa ja nyt nappasin sen juhannuslukemiseksi. Muistan pitäneeni Juhannusvieraasta jo ensilukemalta, mutta nyt uuden lukukokemuksen myötä tämä kirja avautui minulle vielä paremmin.

Juhannusvieras kertoo nelikymppisestä sisustussuunnittelija Tuijasta, joka saa kesän alussa kirjeen Sailalta. Lapsena Tuija vietti monet kesät Sailan perheen luona maalla Ristinojalla ja tuo paikka näyttäytyy hänen muistoissaan aina todellisena paratiisina. Nyt Saila kirjoittaa kutsuakseen Tuijan Ennin 80-vuotisjuhliin. Enni oli monet lapsuudenkesät Tuijan "varaäiti", ja nyt hän alkaa olla huonossa kunnossa. Tuija päättää lähteä Ristinojalle, mutta yllättäen nostalgisiin muistoihin ilmestyy tummia pilviä. Mitä kesäparatiisin kulisseissa oikein piilikään? Mikä vei Tuomon kauas kotoaan ja sai Riston tarttumaan pulloon ja Suvin Raamattuun? Oliko Ristinoja lopulta paratiisi kenellekään muulle kuin Tuijalle?

Juhannusvieraassa on todellinen kesän tunnelma. Se on miljööltään juuri sellainen maaseutuidylli, joka puhuttelee minua: hiekkatiet, peltomaisemat, vanhat talot ja navetat. Tuijan muistoissa heinä tuoksuu, aina paistaa aurinko ja kylän kioskista ostetaan karkkia, jotka hartaudella syödään. Ristinojalla on helppo viihtyä. Tuijan lapsuusidylli kuitenkin murenee pala palalta, kun hän alkaa aikuisen silmin ymmärtää Palolan perheen vaiettuja asioita. Sitä, että Juho ei oikeastaan ollutkaan vitsikäs vaan jopa ilkeä. Että Tuijan saapuminen Ristinojalle oli Sailallekin aina vuoden kohokohta. Että aika on kullannut muistot.

Juhannusvieras on kirja, jossa on mielestäni aimo annos eräänlaista haikeutta siitä, että niin moni asia on muuttunut. Jostain syystä valoisat kesäyöt, lapsuuden paratiisi ja murtuvat kulissit ovat erityisen voimakas yhdistelmä. Lempeässä kesäyön valossa verhot raottuvat, mikään ei pysy enää piilossa. Ollaan vähän kuin ukkosen edellä eikä kuitenkaan.

Paitsi miljöössä myös Härkösen sujuvan tekstin parissa on helppo viihtyä. En voi kuin ihailla hänen verbaalista lahjakkuuttaan ja antaa sen viedä. Ehkäpä otan tänä kesänä jälleen kerran uusintalukuun Häräntappoaseenkin. Tuntuu, että härköshuuma saattaa taas iskeä päälle.

Silmukka

Pierre Lemaitre: Silmukka

6 h 23 min., Minerva 2018

alkup. Trois jours et une vie, 2017

suom. Susanna Hirvikorpi

lukija: Markus Bäckman

Joitakin aikoja sitten töissä käsittelin Pierre Lemaitren kirjaa Näkemiin taivaassa. Kiinnostuin kirjailijasta, mutta koska yritän nyt olla lainaamatta mitään muuta kuin varauksina tulleita aineistoja, en lainannut tuota kirjaa. Painoin kuitenkin nimen mieleen ja löysin muutaman Lemaitren teoksen e-äänikirjana Ellibsistä. Otin Silmukan kuunteluun ja pidin siitä, vaikka aihe onkin aika ahdistava.

12-vuotias Antoine asuu ranskalaisessa Beauvalin pikkukaupungissa. Hän viettää paljon aikaansa yksin omassa majassaan läheisessä metsässä, sillä muut pojat ovat istuvat nykyään mieluummin Play Stationin äärellä - ja istuisi siellä Antoinekin mielellään, jos äiti antaisi luvan. Eräänä kauhistuttavana päivänä, jolloin Antoine on muutenkin suunniltaan mieltään kuohuttaneista tapahtumista, hän tulee hurjistuksissaan lyöneeksi naapurin 6-vuotiasta Remi-poikaa kepillä ohimoon sillä seurauksella, että Remi kuolee. Kauhistunut Antoine päättää piilottaa ruumiin rangaistuksen pelossa.

Lapsuudessa tapahtunut rikos seuraa Antoinea aikuisuuteen saakka. Se jää kuitenkin paljastumatta, vaikka monta kertaa paljastumisen uhka leijuukin ilmassa. Silmukka Antoinen ympärillä kiristyy ja omalla tavallaan Antoine jääkin satimeen, sillä yrittäessään välttää paljastumisen, on hänen tehtävä elämässään valintoja, jotka muuttavat kaikki suunnitelmat.

Antoinen kujanjuoksu, joksi kai hänen mielessään pyörivää ahdistunutta vyyhtiä voisi luonnehtia, on kuvattu hyvin aidon oloisesti. Tunne välittyy sangen tehokkaasti, sillä Remin vanhempien piina poikansa kadottua ja nuoren hätääntyneen pojan pelko paljastumisesta tuntuu lukijalle asti. Miltä tuntuu kantaa moista painavaa salaisuutta ja pelätä paljastumista vielä yli kymmenen vuoden jälkeen? Miten viettää huoletonta elämää, kun koko ajan tietää mitä Remille todella tapahtui?

Silmukka edustaa psykologista jännityskirjallisuutta, joka todella käy ihmismieleen. Se saa pohtimaan mitä olisi tapahtunut, jos Antoine olisi kertonut totuuden Remin kanssa tapahtuneesta välikohtauksesta. Vahinkohan se lopulta oli - vahinko, jonka jälkeen hätäännyksissä tehty ratkaisu muutti niin Antoinen oman kuin monen muunkin elämän lopullisesti. Ehkä Antoine itsekin olisi päässyt helpommalla, jos olisi kertonut asiasta.

Tämän kirjan perusteella Lemaitre osoittautui taitavaksi kirjailijaksi, joskin kirjan muutamat eroottiset kohtaukset olivat jokseenkin tönkköjä. Tosin kirjan edettyä tuntui, että niin kai niiden oli tulevien tapahtumien valossa tarkoituskin olla. Muuten teksti tuntuu sujuvalta, kuten myös juoni. Silmukka on melko lyhyt kirja, mutta sisällöltään iso ja mieleenpainuva.

♠♠♠♠

Tällä kirjalla merkitsen Ranskan valloitetuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

Valhepeli

Ruth Ware: Valhepeli

13 h 7 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. The Lying Game 2017

suom. Terhi Kuusisto

lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin maaliskuussa Ruth Waren tuoreimman jännärin Rouva Westaway on kuollut. Pidin siitä niin paljon, että varasin oitis muut äänikirjana saatavana olevat teokset. Nyt sain kuunneltavakseni Valhepelin, jos pidin vieläkin enemmän kuin Rouva Westawaysta. Valhepeli on tunnelmaltaan ja miljööltään toimiva jännäri, joka imaisee mukaansa.

Isa Wilde on hieman yli 30-vuotias pienen tyttövauvan äiti. Hän on äitiyslomalla työstään lakialalla ja viettää rauhallista perhearkea. Eräänä yönä hänen puhelimeensa tulee tekstiviesti, jossa on juuri ne kaksi sanaa, joita hän on pelännyt. "Tarvitsen teitä", hänen kouluaikainen ystävänsä Kate kirjoittaa. Seuraavana päivänä Isa tyttärineen on jo matkalla kohti Saltenin rannikkokylää, jonka hän jätti taakseen jo kauan sitten.

Kouluaikoina sisäoppilaitoksessa Isa ja hänen ystävänsä Kate, Fatima ja Thea pelasivat valhepeliä, jossa tavoitteena oli saada muut uskomaan mitä uskomattomampia valheita. Heidän nelikkonsa oli erottamaton ja he viettivät lähes kaikki viikonloput Katen ja tämän taiteilijaisän kotona. Valhepelin sääntönä oli, että toisilleen he eivät saa valehdella. Sitten kaikki muuttui. Nuorten tiet erkanivat koulun jäätyä taakse. Heitä kuitenkin yhdistää salaisuus, joka on nyt vaarassa paljastua. Samalla paljastuu, että yksi heistä on rikkonut valhepelin sääntöjä ja valehdellut muille.

Pidin valtavasti Valhepelin miljööstä. Pieni rannikkokylä, jonka meri uhkaavasti tuntuu yrittävän nielaista, on jännittävän pahaenteisen oloinen. Rämeen kautta pimeydessä kulkeminen ei kuitenkaan lopulta liene pahempi kuin kulkea kaduilla, joilla voi kohdata toinen toistaan uteliaampia ja pahasuisempia Saltenilaisia, joilla jokaisella tuntuu olevan teräviä vihjauksia takataskussa odottamassa sopivaa uhria. Katen talo, nousuveden aikaan eristyksiin jäävä yksinäinen rakennus, luo oivalliset puitteet salaisuuksien vyyhdin purkautumiselle.

Pidin myös Valhepelin henkilöistä. Isa, Kate, Thea ja Fatima ovat keskenään erilaisia, mutta silti läheisiä ystäviä. Vaikka he pelaavatkin valhepeliä, joka on muita kohtaan loppupeleissä sangen ilkeää, pystyy nelikosta silti pitää. Jokin heidän tavassaan pitää huoli toisistaan saa lukijan puolelleen. Sellainen ystävyys on arvostettavaa.

Valhepeli osoittautui todella hyväksi jännäriksi ja odotankin nyt vielä suuremmalla innolla seuraavaa kirjaa kuunneltavakseni. Näiden kahden perusteella luulisin, että en tule jatkossakaan pettymään.

♠♠♠♠½

Minä en pelkää

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

272 s., Otava 2004

alkup. Io non ho paura, 2001

suom. Leena Taavitsainen-Petäjä 

Kartanon kruunaamattoman lukijan blogissa esiteltiin hiljattain tämä Niccolò Ammanitin teos, joka alkoi heti kiinnostaa minua. Kävin töissä hakemassa sen varastosta ja ajattelin, että luen pari ekaa sivua kokeillakseni kannattaako sitä lainata. Olisin voinut nauliutua siltä istumalta lukemaan vaikka koko kirjan. Jouduin todella pakottamaan itseni laskemaan kirjan kädestäni siltä erää. Ammaniti koukutti minut heti alkuunsa.

Kirja sijoittuu kuvitteelliseen italialaiseen pikkukylään vuonna 1978. On kesä, niin kuuma ja kuiva kuin kesä voi olla. Kotikylä Acqua Traverse näyttää pölyiseltä ja tukahduttavalta. Kylän lapset, heidän joukossaan kirjan kertoja Michele, yrittävät huvittaa itseään kisailemalla ja pyöräilemällä ympäriinsä. Eräänä kuumana päivänä lapset lähtevät keskinäisen vedonlyönnin tiimoilta alueelle, jolla eivät ole ennen käyneet. Tuolla retkellä 9-vuotias Michele tekee hylätyn rakennuksen liepeiltä löydön, jota ei oikein itsekään käsitä. Kenelle sellaisesta voisi edes puhua?

Minä en pelkää on teos, joka todella vie mennessään. Sen tunnelma tuo mieleen ilmanalan juuri ennen ukkosmyrskyä: painostava, tukala ja jyrähdystä enteilevä. Siitä huolimatta teos ei kuitenkaan ole liian ahdistava tai jännittävä. Ehkä se johtuu osin siitä, että se on kerrottu lapsen näkökulmasta: lapsen arkipäivän rutiinit jalkapallopeleineen ja päivällishetkineen suojelevat herkkää mieltä murehtimasta liikaa. Ja sitä paitsi Michelen äiti on turvallinen ihminen. Vaikka hänelle ei asiaansa saisikaan kerrottua, niin ainakin äiti luo elämälle turvalliset perusraamit.

Tästä teoksesta jää vahva jälkimaku ja tarina vaatiikin oman pohtimisensa ja pyörittelynsä vielä tovi lukemisen jälkeenkin. Juoni tuntuu oikeastaan jokseenkin huikealta, ehkä hieman epätodennäköiseltäkin, mutta kuitenkin se on jotenkin hyvin tosi. Siitä heijastuu ihmisen pyrkimys muuttaa elämäänsä paremmaksi melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Hahmotkin ovat onnistuneita. Päähenkilö Michelestä on erityisen helppo pitää hänen oikeudenmukaisuutensa vuoksi.

♠♠♠♠

Tällä kirjalla merkitsen Italian kolutuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

Rouva Westaway on kuollut

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

14 h 13 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. The Death of Mrs Westaway, 2018

suom. Antti Saarilahti

lukija: Karoliina Kudjoi

 

Päädyin kuuntelemaan Ruth Waren uusinta teosta Rouva Westaway on kuollut oikeastaan sattumalta. Kirja kulki käsieni läpi varaushyllyyn useamman kerran, joten päätin tutustua siihen äänikirjana, kun se Ellibs-verkkokirjastossa tuli vastaan. Ja voi onni, että tein niin! Pidin tästä jännityskirjasta ihan valtavasti monestakin syystä.

 

Rouva Westaway on kuollut kertoo Harriet Westawaysta, joka saa yllättäen kirjeen, jossa kerrotaan hänen isoäitinsä kuolleen. Harriet tajuaa oitis, että kyseessä on erehdys ja kirje on tarkoitettu jollekulle muulle samannimiselle henkilölle. Velkojat hengittävät Harrietin niskaan ja selvitettyään netistä tietoja Westawayn perheestä, hän päättää lähteä hautajaisiin perinnön toivossa. Harriet on nimittäin tullut siihen tulokseen, ettei rikkaalla suvulla tuntuisi missään, jos muutama sata puntaa menisikin väärälle henkilölle.

 

Harriet tutustuu Westawayn sukuun perheen kartanossa. Vähitellen hän alkaa aistia tunnelmassa jotain outoa. Millainen oikeastaan on Harrietin äidiksi luultu Maud Westaway, joka on kadonnut parikymmentä vuotta sitten? Onko hän vielä elossa? Kun Harriet tajuaa, että hänen omalla suvullaan on oikeasti yhteys tähän Westawayn sukuun, muuttuu tilanne mutkikkaammaksi. Pian Harriet huomaa, että alkaa olla liian myöhäistä perääntyä.

 

Rouva Westaway on kuollut aivan mahtavan mukaansatempaava psykologinen jännitysromaani. Sen menneisyyteen jämähtänyt kartanomiljöö kutkuttaa mielikuvitusta ja teoksen tunnelmassa on jotain, jota voisi luonnehtia perienglantilaiseksi. Jossain vaiheessa kyllä arvasin jo osittain mitä salaisuutta suvussa kannetaan, mutta juonikuviot kääntyivät mutkittelemaan oikein toden teolla. Juonikuviot vääntyivät välillä kyllä vähän turhankin moneen solmuun, mutta toisaalta se tihensi jännitystä. Henkilöhahmot jäivät osittain mielestäni hieman ohuiksi, mutta palasten loksahdellessa paikoilleen osa hahmoista sai uutta syvyyttä. Päähenkilö Harrietista kyllä pidin.

 

Nautin tämän kirjan kuuntelemisesta oikein todella. En muista kuunnelleeni aiemmin Karoliina Kudjoin lukemia äänikirjoja, mutta tämän perusteella kyllä vahva suositus niille. Hänen ääntään oli miellyttävä kuunnella ja hän tulkitsi teosta juuri sopivan ilmeikkäästi. Myös Ruth Ware oli minulle uusi tuttavuus, mutta vaikutuin tästä teoksesta niin paljon, että varasin jo kaksi muuta hänen jännäriään äänikirjoina Ellibs-verkkokirjastosta. Ihan mahtava fiilis, että löysin tällaisen jännityskirjan ja kirjailijan, josta innostuin näin paljon!

♠♠♠♠