Marja-Liisa Vartio: kuin linnun kirkaisu

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu

WSOY 2012

Marja-Liisa Vartion syntymästä tuli syyskuun alkupuolella kuluneeksi 100 vuotta. Olen lukenut hänen tuotantoaan vähitellen keväästä lähtien ja samalla etsinyt ja lukenut tietoa hänen elämästään. Helena Ruuskan kirjoittama elämäkerta kuului itsestään selvästi lukulistalle, sillä Vartion elämä ja tuotanto ovat todella kiinnostavia. Viimeistään elämäkerran lukemisen jälkeen on selvää, että Vartio ammensi teoksiinsa paljon omasta elämästään tai elämänpiiristään, mikä tuo oman kiinnostavan näkökulmansa hänen kirjoihinsa.

Ruuska on tehnyt taustatyönsä huolella ja hän viittaakin useassa kohtaa haastatteluihin ja painettuihin lähteisiin sekä Vartion omiin päiväkirjoihin. Mielestäni Ruuska tekee oikeutta Vartion persoonalle, joka ei impulsiivisuudessaan ollut aina Vartiolle itselleenkään helppo. Osansa levottomuuteen toi varmasti myös sairaudet, jotka herättivät aitoa kuolemanpelkoa ja hätää. On mielestäni järkyttävää miten väärin esimerkiksi hänen kilpirauhassairauttaan hoidettiin. Kilpirauhasen liikatoimintaa hoidettiin vajaatoimintana, joten ei ihme, että Vartio oli kuin tikahtumaisillaan.

Ajankuva on hyvää, on helppo kuvitella aikaa ja yhteiskuntaa, jossa Vartio eli. Hänen elämänpiiriinsä kuului joukko kirjailijoita ja runoilijoita sekä muita taiteilijoita. Heidän joukostaan hän löysi myös toisen aviomiehensä Paavo Haavikon, jonka kanssa eli elämäkerran perusteella ilmeisen tasa-arvoisessa ja lämpimässä avioliitossa, jossa ammatillista tukea jaettiin puolin ja toisin. Perhe-elämästä ja Marja-Liisasta äitinä olisin mieluusti lukenut enemmänkin.

Tämä on hyvin jäsennelty kokonaisuus, mutta kirjallisuusanalyysiä tässä on paljon. Sinänsä se on Vartion kaltaisen omasta elämästään ammentavan kirjailijan kohdalla luontevaa, mutta jos ei ole kaikkia teoksia vielä lukenut, saa väkisinkin juonipaljastuksia. Siksi jouduin tietyistä kirjoista kertovat kohdat lukemaan hieman valikoiden ja poimimaan niistä lähinnä ne kohdat, jotka koskettivat Vartion omaa elämää.

Fredrika Charlotta o.s. Tengström - Kansallisrunoilijan vaimo

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström - Kansallisrunoilijan vaimo

Tammi 2007

käsikirjoituksesta suomentanut Raija Viitanen

Kun puhutaan Runebergista, valtaosan ensimmäinen ajatus on: hän on se kirjailija, jonka vaimo leipoi torttuja! Fredrika Runeberg tosiaankin muistetaan parhaiten kuuluisiksi nousseista tortuistaan, joilla suomalaiset herkuttelevat 5. helmikuuta, mutta harva tietää Fredrikan itsensäkin olleen kirjailija.

Luimme lukupiirin helmikuun kirjana hänen esikoisromaaninsa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, jonka jälkeen halusin lukea lisää myös Fredrikan elämästä. Merete Mazzarellan kirjoittama elämäkerta nostaa esiin tuotteliaan kirjoittajan, jonka arkea värittivät taloustyöt ja lastenhoito. Fredrikalle kirjoittaminen tarjosi hengähdystauon kaikesta muusta, vaikka usein hän pystyikin kirjoittamaan vain pienen hetken muiden vielä nukkuessa.

Pidin tästä kirjasta. Mielestäni Mazzarella on kirjoittanut Fredrika Runebergin elämästä kiinnostavasti ja suorastaan vetävästi, vaikkakin Fredrikan kirjallisten teosten analyysiin keskittyvät luvut olivat mielestäni hieman kuivia. Toki niissäkin nostetaan esille asioita, jotka Fredrikan elämässä heijastuivat hänen kirjoituksiinsa, mutta paljon myös ihan puhtaasti analysoidaan niiden kirjallisia ansioita. Niistä puuttuu se sama elämänmaku, joka on Fredrikan elämää kuvaavissa luvuissa.

Opin tämän kirjan kautta valtavasti uutta Runebergien vaiheista ja erityisesti Fredrikan elämästä. Tiesin Mauri Kunnaksen Koiramäen Martta ja Ruuneperi -kirjan tiimoilta, että Fredrikalla oli heikko kuulo, mutta nyt sain tietää myös syyn siihen (ankara nokkoskuume). Huono kuulo jätti Fredrikan vuosien myötä yhä ulkopuolisemmaksi, koska keskustelu ja sosiaaliset tilanteet muodostuivat haastaviksi. Siitä syystä joillakin aikalaisilla saattoi olla hänestä aivan väärä mielikuva.

Runebergeja kohtasi suuri suru, kun heidän esikoistyttärensä menehtyi pienenä. Mazzarella valottaa kirjassaan, että ainakin aviomies uskoi Fredrikan toivovan tyttölasta ja taisi se tottakin olla, mutta sen sijaan he saivat sarjan poikia. Heidän kanssaan Fredrika kävi myöhemmässä vaiheessa laajaa kirjeenvaihtoa, etenkin kun he aviomiehensä halvauksen jälkeen olivat entistä sidotummat kotiin. Tuona aikana muu kirjoittaminen jäi, mitä hän suri kirjeissään elinikäiselle ystävälleen Augustalle.

Runebergien avioliitto ei ollut aina aivan helppo, sillä Johan Ludvigilla oli tunnetusti useampia avioliiton ulkopuolisia suhteita ja ihastuksia. Tämä kaikki satutti Fredrikaa, mutta oli avioliitossa myös hyviä hetkiä. Fredrika esimerkiksi sai mieheltään tukea ja rohkaisua kirjoittamiseensa, mikä ehkä kertoo siitä, että puolisot olivat tietyissä asioissa varsin tasa-arvoisia. Suuren yleisön silmissä Fredrika kuitenkin jäi miehensä varjoon, mutta kuten Mazzarellakin herättelee lukijoitaan pohtimaan: olisiko Fredrika Runeberg julkaissut teoksiaan ja nauttinut aikanaan arvostusta, jos hän ei olisi ollut myös Runeberg?

Suomen päivät

Herman Koch: Suomen päivät

7 h 24 min., Siltala 2020

alkup. Finse dagen, 2020

suom. Antero Helasvuo

lukija: Aku Laitinen

 

Olen lukenut kaikki Herman Kochin suomennetut teokset ja pitänyt niistä paljon. Käännöskirjallisuudesta puhuttaessa Koch on itse asiassa yksi suosikeistani, mutta silti epäröin Suomen päivien kohdalla. Tiesin, että kyseessä on aikaisemmin suomennettuihin teoksiin verrattuna jotain erilaista. Suomen päivät on omaelämäkerrallinen romaani, jossa Koch kuvaa nuoruuden mylläkkää, surua ja kasvamista. Kasvun vuosiin liittyy olennaisesti 19-vuotiaan nuorukaisen päätös lähteä mahdollisimman kauas kotoaan Amsterdamista. Määränpääksi valikoitui Pohjois-Karjala.

 

Tässä teoksessa on paljon tuttua Kochia. Ihmiskuvaus on psykologisen tarkkaa ja hyvin onnistunutta. Koch on itse sanonut, että vaikka kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, on hän värittänyt todellisia tapahtumia romaanin juonta ajatellen. Itse jäin hieman miettimään, että missä kohtaa Koch on käyttänyt värikynää ja missä kohtaa ollut peittelemättömän rehellinen. Nuoreen itseensä hän ainakin suhtautuu kaunistelemattomasti, mutta samalla myös lempeän ironisesti. Suomalaiselle maatilalle rengiksi lähteneellä kaupunkilaispojalla ei ollut mitään käytännön taitoja, mutta niin vain töitä tuli tehtyä.

 

Teoksen nimi Suomen päivät antaa olettaa, että Koch kuvaisi kirjassaan ensisijaisesti Suomessa viettämäänsä aikaan. Niin ei kuitenkaan ole, vaan teoksessa kerrotaan laajemminkin Kochin nuoruudesta ja kasvun vuosista. Koch menetti äitinsä nuorena, ja teoksessa kuvataankin hänen suhdettaan vanhempiinsa sekä vanhempien keskinäistä suhdetta. Vaikka teoksessa kuvataan paljon muutakin, Kochin huomiot Suomesta ja suomalaisuudesta tuntuvat erityisen kiinnostavilta lukea.

 

Kochin muista teoksista poiketen en oikein päässyt tähän kirjaan kunnolla kiinni. Luulen, että se johtuu ensisijaisesti siitä, että kuuntelin tämän äänikirjana. Kochin tyyli ylipäätään on sellainen, että se tuntuu itse luettuna aukeavan parhaiten, mutta omaelämänkerrallinen romaani suorastaan vaatii sitä. Aku Laitinen ei muutenkaan lukeudu suosikkeihini äänikirjojen lukijana, joten oli ehkä virhe valita äänikirja kirjan sijaan. Oma moka, teostahan siitä ei voi syyttää.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

809 s., Tammi 2014

alkup. La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012

suom. Anna-Maija Viitanen

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jonka lukeminen on kutkutellut mielessäni jo pitkään. En ole tainnut lukea yhtäkään arvostelua kirjasta, mutta silti tiedän, että teos on ollut todella pidetty ja kiitetty. Tuon tiedon perusteella olinkin jo ennen lukemista täysin vakuuttunut siitä, että tulisin pitämään tästä kirjasta. En oikein tiedä mistä tuo ennakko-odotus lopulta kumpusi, mutta siitä huolimatta taisin hieman pettyä. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvä kirja, loppua kohti todellinen page-turner, mutta ei kuitenkaan ihan niin hyvä kuin odotin.

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta kertoo nuoresta kirjailijasta, Marcus Goldmanista, joka on opiskeluaikoinaan ystävystynyt professorinsa Harry Quebertin kanssa ja tuo ystävyys on kantanut läpi vuosien. Harry on ollut Marcukselle todellinen tuki ja ystävä, joka itsekin kirjailijana on kyennyt antamaan hänelle arvokkaita neuvoja. Kun Harry yllättäen pidätetään syytettynä 33 vuotta sitten kadonneen 15-vuotiaan Nola Kellerganin murhasta, Marcus rientää ystävänsä tueksi. Marcus ryhtyy selvittämään Nolan tapausta vapauttaakseen Harryn syytteistä. Hän saa selville paljon sellaista, minkä poliisi on aikanaan painanut villaisella. Nolan tapaus onkin paljon sotkuisempi vyyhti kuin ikinä voisi kuvitella.

 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, jossa kuvataan paitsi kirjan kirjoitusprosessia Marcuksen kirjoittaessa teostaan Harry Quebertin tapauksesta myös tarkka kuvaus rikostutkinnan monisyisyydestä ja siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Teos on miljööltään kiinnostava, sillä Auroran pikkukaupungissa tapahtunut sittemmin murhaksi osoittanut katoamistapaus jättää väistämättä jälkensä koko alueeseen. Mielenkiintoinen kudelma muodostuu myös Nolan tunteneista ihmisistä, joiden kertomusten kautta henkilökuva Nolasta rakentuu - ja lopulta myös pirskahtaa rikki kirjailijan yllätettyä lukijansa.

 

En oikeastaan koskaan lue näin paksuja kirjoja kuin tämä. Jotenkin pelkkä ajatuskin hirvittää, vaikka kirja muuten kiinnostaisikin. Kuitenkin vaikka Totuus Harry Quebertin tapauksesta lähti liikkeelle hieman hitaammin ja vaisummin kuin odotin, en kertaakaan harkinnut jättäväni kirjaa kesken. Tarina on kiinnostava, vaikka ei niin huikean vetävä kuin odotin. Minulle se todellinen lukukoukku iski vasta jossain 700 sivun tienoilla ja sitten luinkin yhtä kyytiä malttamatta lopettaa. Punnitsin mielessäni vaihtoehtoja nukkumaan käymisestä kirjan loppuun lukemiseen, mutta lopulta minulla ei oikeastaan ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin lukea kirja loppuun saakka. Tuo viimeiset reilu 100 sivua olikin sitten huikeaa kyytiä, kääntelin sivuja eteenpäin valppaan uteliaana ja odotin mitä tapahtuukaan. Huikean loppusuoran ansiosta olen lähes valmis unohtamaan sen, että kirja oli odottamaani hidastempoisempi. Tylsä tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut, niin ei pidä kenenkään luulla.

 

Tämän kirjan luettuani olen ajatellut, että luen Dickeriltä myös hänen kaksi muuta teostaan, tosin siihen voi mennä lähes yhtä paljon aikaa kuin tämänkin teoksen lukemisen toteuttamiseen. Baltimoren sukuhaaran tragedia kiinnostaa erityisesti. Olen ymmärtänyt, että monet, jotka ovat pitäneet tästä kirjasta hurjasti, ovat olleet hieman pettyneitä Baltimoren sukuhaaran tragediaan. Ehkä minun kohdallani sitten käykin toisin päin ja se onnistuu täräyttämään minulta jalat alta. Nähtäväksi jää selviääkö se jo ensi vuonna.

♠♠♠♠

Mitä Minna Canth todella sanoi?

Suvi Ahola (toim.): Mitä Minna Canth todella sanoi?

271 s., WSOY 2019

kansi: Martti Ruokonen

arvostelukappale saatu pyynnöstä kustantajalta, kiitos!

 

Toukokuun viimeiseksi kirjaksi jäi Suvi Aholan kokoama Mitä Minna Canth todella sanoi?. Vuosi 2019 on Minna Canthin 175-vuotisjuhlavuosi, joten kirjallisuutta häneen ja hänen teoksiinsa liittyen on ilmestynyt viime aikoina mukavasti. Koska Minna Canth on yksi suosikkikirjailijoistani, haluan toki tutustua hänestä kertoviin kirjoihin. Minna Canth on myös ehkä hieman kliseisestikin yksi niistä henkilöistä ja yhteiskunnallisista vaikuttajista, joita ihailen. Sanon "kliseisesti" siksi, että joka toinen kirjallisuutta tunteva tuntuu ihailevan juuri häntä, mikä taas sinällään ei ole ihme.

 

Mitä Minna Canth todella sanoi? Niin, siinäpä vasta hyvä kysymys ja siihen tämä kirja vastaa. Suvi Ahola on koonnut yksiin kansiin tekstejä Canthin uran varrelta. Mukana on niin lehtiartikkeleita, kirjeitä kuin proosaakin. Tekstit on jaettu teemojen mukaan ja niiden kautta Ahola taustoittaa Canthin ajatuksia ja sanomaa. Minulle Canthin proosa on tuttua jo monen vuoden varrelta, mutta oli kiinnostavaa huomata miten taitavasti hän on sujauttanut teksteihinsä kantaaottavuutta ja teräviä huomioita. Voin ihan rehellisesti sanoa, että mukana oli paljon sellaistakin, jota en ole teoksia lukiessani osannut itse eriöidä. Kaikkein kiinnostavinta antia minulle kuitenkin oli Canthin lehtiartikkelit ja kirjeet, joita en ole aiemmin lukenut. Eritoten niiden kautta näyttäytyy Canth itse ihmisenä.

 

Tätä teosta ja Canthin ajatuksia kun tutkailee, on syytä muistaa se, miten erilaisessa yhteiskunnassa Canth aikalaisineen eli. Jotkin hänen ajatuksistaan tuntuvatkin ehkä nykypäivänä vierailta, koska esimerkiksi koulunkäynti ei ole enää sukupuolikysymys ja siveyskäsityskin on erilainen. Mielestäni Ahola taustoittaa tekstit hyvin, sijoittaa ne historian ja yhteiskunnan aikajanalle ja osoittaa miksi ajatukset ovat omana aikanaan herättäneet vahvoja reaktioita. Samalla kaikille tulee selväksi, että Minna Canth on ollut mielipiteissään vahva ja toisaalta välillä kovin sinisilmäinenkin. Joka tapauksessa häntä on ajanut eteenpäin halu vaikuttaa, muuttaa asioita. Siihen hän on pyrkinyt rohkeasti ja ennakkoluulottomasti.

 

Tähän teokseen tarttuessani kuvittelin, että Aholan ja Canthin teksteistä muodostuisi dialogisempi kokonaisuus. Oletin, että Aholan huomiot ja tulkinnat olisi sijoitettu yksittäisten tekstien väleihin, ei yhdeksi laajemmaksi kokonaisuudeksi teeman alkuun. Aluksi olin ehkä hieman pettynytkin tähän ratkaisuun, mutta nyt koko teoksen luettuani olen taipuvainen ajattelemaan toisin. Valitun ratkaisun kautta teoksesta rakentuu selkeä kokonaisuus ja jokainen teema on voitu taustoittaa laajempana johdantona kuin dialogisemmassa esitystavassa.

 

Pidin tästä teoksesta, vaikka sen lukuajankohta olikin minulle vähän huono. Minulla on meneillään tenttiin lukeminen ja tietotekstin lukemisen rinnalle tällainen teos ei ehkä ollut paras mahdollinen valinta. Luulen, että olisin voinut saada tästä teoksesta irti vielä enemmän joskus muulloin, mutta lukukokemus oli siitä huolimatta avartava. Suosittelen tutustumaan.

Punaiset kengät: Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

Minna Maijala: Punaiset kengät - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

223 s., Otava 2019

kannen suunnittelu: Piia Aho

 

En juurikaan lue esseitä, mutta tämän Minna Maijalan esseekokoelman halusin lukea, koska se liittyy Minna Canthin kirjalliseen tuotantoon ja ajatuksiin. Kokoelma sisältää viisi esseetä, joiden aiheina on luovuus, mielenterveys, ihmisarvo ja rakkaus. Esseissään Maijala pohtii miten nykyään ovat ne asiat ja epäkohdat, joita jo Canth aikanaan nosti esiin.

 

Minna Maijalaa tituleerataan kirjan takakannessa Canthin ajattelun asiantuntijaksi, eikä suotta. Hän on perehtynyt Canthin elämään, teoksiin ja ajatuksiin perusteellisesti. Jokaisessa tämänkin kokoelman esseessä viitataan enemmän tai vähemmän Canthin ajatuksiin ja hänen aikaansa. Yhteiskunta alkaa näyttäytyä yhtäkkiä hieman eri valossa, sillä ajattelemisen aihetta tästä kirjasta kyllä kumpuaa.

 

Vaikka Maijalan esseet kertovat sinänsä kiinnostavista aiheista, koen Maijalan kirjoitustyylin hieman tylsäksi. Samanlainen tunne minulle tuli jo Maijalan kirjoittamasta Canth-elämäkerrasta Hellä, herkkä, hehkuvainen: Minna Canth, joka sinänsä sisällöltään oli ansiokas. Tämän kirjan kohdalla minun lukukokemukseni kannalta ongelmallista oli myös se, että esseille ominaisesti myös Maijalan esseet kulkevat ajatuspoluiltaan välillä kauaskin ja Canth jää taka-alalle. Lukiessa toki huomaa, että Maijala kykenee palaamaan Canthiin ja sulkemaan ympyrän, mutta ehkä essee lajina ei kuitenkaan ole ihan minun juttuni (olkoonkin, että niitä on ollut opintojen tiimoilta ihan kiinnostavaakin itse kirjoittaa).

 

Uskon, että tästä kokoelmasta on mahdollista ammentaa vaikka mitä, jos jaksaa keskittyä siihen täysillä. Tunnustan, että itse en ehkä aina jaksanut, vaikka esimerkiksi essee Rakkauksista oli mielestäni hyvin kiinnostava ja sen luinkin oikein kunnolla ajatuksen kanssa. On myös sanottava, että ajatuksieni harhailua ei voi lukea vain teoksen syyksi, sillä ehkä ajankohta tällaisen kirjan lukemiselle oli itselleni huono. Olen viime aikoina opiskellut sangen tiiviisti, joten mielenkiintoa tietotekstille ei varmaan nyt siksikään oikein riittänyt.

***

 

Hyvää Minna Canthin päivää! Minna Canth täyttäisi tänään 175 vuotta ja hänestä on viime aikoina ilmestynyt vaikka mitä kirjallisuutta: fiktiivinen romaani, esseekokoelma, novellien uusintapainoksia, kuvakirjoja ja niin edelleen. Valitse omasi ja tutustu Minnaan, jota voi niin monella tapaa pitää esimerkillisenä ja etevänä naisena.

Saapasnahka-torni: Aleksis Kiven elämänkertomus

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni - Aleksis Kiven elämänkertomus

272 s., Siltala 2018

graafinen suunnittelu: Mika Tuominen

 

Aleksis Kivi on kansalliskirjailijamme, jota ei hänen aikalaistensa keskuudessa osattu arvostaa. Aleksis Kiven elämä on tähän asti näyttäytynyt minulle ensisijaisesti epäreilun kohtelun ja huonon tuurin sarjana, eikä tuo mielikuva juurikaan tämän Teemu Keskisarjan kirjoittaman uuden Kivi-elämäkerran myötä muuttunut. Mielikuva kuitenkin sai uusia sävyjä, sillä teos osoittaa, että Kivi oli tietyllä tavalla hieman lapsekas, huomion hakuinen ja samalla kuitenkin myös sitä kaihtava, varmasti lähimmilleen välillä myös rasittava persoona. Lisäksi on täysin selvää, että Kivi oli ansioitunut kirjailija, jota syystä tai toisesta aikalaiset eivät osanneet tai välttämättä aina edes halunneet arvostaa.

 

Aleksis Kivi syntyi Nurmijärvellä vuonna 1834 ja kuoli Tuusulassa vuoden viimeisenä päivänä 1872. Kivi ei elänyt pitkää elämää, kuolihan hän vain 38-vuotiaana, mutta hänen elämäänsä mahtui monia isoja käänteitä. Aikaisemmista yhteyksistä kokonaiskuva Kiven elämästä oli tuttua, mutta uutta oli erityisesti Kiven opiskeluvuosien aika ja hänen elämänsä viimeiset ajat, joista osan hän vietti mielisairaalassa. Tästä kirjasta huomaa, että sen on kirjoittanut historioitsija, joka osaa asiansa. Kyseessä on laadukas tietokirja.

 

Lukiessani usein tuli mieleen, että jos Kiveä olisi kohdeltu jotenkin toisin, olisi hänen surullinen kohtalonsa ehkä voitu välttää. Tätä teosta lukiessani sain vaikutelman, että etenkään Seitsemän veljeksen saama tyrmäys ei välttämättä johtunut niinkään itse teoksesta, vaan pikemminkin arvostelijoiden halusta iskeä tikarilla teoksen kustantanutta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa jäsenineen. Harmi vain, että herkkä ja terveydeltään heikko Kivi joutui siitä sijaiskärsijäksi.

 

Kiven elämä oli alituista rahapulaa ja velkoja vähän joka suuntaan. Myös alkoholi maistui, joten ihmekös tuo, jos pieni kirjailijan tienesti ei riittänyt oikein mihinkään. Kiven jatkuva avuntarve oli varmasti lähimmille rasite enkä lainkaan ihmettele, jos vastaanottajat olisivat joutuneet hieman hillitsemään itseään, kun saivat jälleen anelevan kirjeen häneltä. Teoksen lähteistössä on käytetty Kiven säilynyttä kirjeenvaihtoa, josta on otettu mukaan myös suoria lainauksia. Ne antavat lisää väriä ja luovat kaunistelemattoman kuvan miehestä, joka oli taitava sanankäyttäjä, mutta joissain asioissa niin hukassa kuin olla voi. Oman sävynsä teokseen tuo myös lähteet, jotka sisältävät Kiven läheisten muisteluksia hänestä. Kokonaiskuvasta muodostuu selkeä ja kattava.

Vaikka Aleksis Kiven elämäntarina itsessäänkin kiinnostaa, merkittävänä lisäpontena tähän kirjaan tarttumiselle oli se, että tämän on kirjoittanut Teemu Keskisarja. Olen aikaisemmin lukenut yhden Keskisarjan kirjoista ja muutenkin törmännyt hänen nimeensä muissa kirjallisissa yhteyksissä, joten tiesin, että hän osaa kirjoittaa kiinnostavasti ja nasevasti. Tästä on tomuinen historia kaukana!

Silkkiäistoukka

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

e-äänikirja

17 h 24 min., Otava 2014

alkup. The Silkworm

suom. Ilkka Rekiaro

lukija Eero Saarinen

 

Tuntuu, että olisin ihan vasta hiljattain kuunnellut Cormoran Strike -dekkarisarjan ensimmäisen osan Käen kutsu. Blogin tarkempi tarkastelu osoittaa, että siitähän on kohta kolme vuotta! Pidin kyseisestä J.K. Rowlingin salanimellä kirjoittamasta kirjasta paljon ja arvelinkin jo tuolloin jossain vaiheessa lukevani myös nämä tulevat osat. Nyt oli Silkkiäistoukan vuoro ja pidin kyllä tästäkin valtavan paljon. Cormoran Striken ja hänen apulaisensa Robinin matkaan oli helppo hypätä ja tapaus vei taas mennessään.

 

Dekkarisarjan toisen osan avaintapaus lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa kirjailija Owen Quinen vaimo pyytää Strikea selvittämään miehensä olinpaikan. Vaimo uskoo Owenin tehneen jälleen yhden katoamistempun, mutta etsiväntyö saa uusia käänteitä, kun Strike löytääkin miehen murhattuna. Pian hän saa selville Quinen kirjoittaneen vielä julkaisemattoman kirjan, jossa on säälimättömästi kuvattu monia kirja-alan silmäätekeviä ja Quinen omia läheisiä ja tehty heistä pilkkaa. Kaiken huipuksi Quine näyttää saaneen surmansa juuri kuten tuossa julkaisemattomassa kirjassa sanotaan. Kuinka moni on lukenut kirjan? Kuka voisi toteuttaa identtisen murhan?

 

Silkkiäistoukka on kiehtovasti rakennettu dekkari, jossa kulkee rinta rinnan paitsi Quinen tapaus myös muita Striken selvitettävänä olevia pienempiä juttuja. Työn ohella Strike yrittää selviytyä amputoidun jalan vihoittelusta, eksänsä aiheuttamista tuntemuksista ja tuttavien sitkeistä yrityksistä parittaa hänet milloin kenellekin. Striken apulainen Robin puolestaan järjestää häitään Matthewin kanssa ja yrittää saada miehen hyväksymään työnsä. Molemmilla päähenkilöillä on siis paljon meneillään, mutta Quinen tapaus vaatii vääjäämättä huomiota.

 

Silkkiäistoukka on todella nautittava dekkari, jota kuuntelee mielellään. Tarina vie nopeasti menneessään, se on sujuva, sopivan salaperäinen ja kuitenkin looginen kuvaus Striken etsiväntyöstä. Kuten kirjoitin Käen kutsun kohdalla: "Tapauksenselvittelyssä pidin kovasti siitä, miten tapaus ratkesi hitaasti mutta varmasti ilman mitään erityisen räväköitä käännekohtia: Cormoran Strike ei turhia hötkyile ja siksi hänestä onkin helppo pitää."

 

 ♠♠♠♠♠

Aino Kallas - Maailman sydämessä

Silja Vuorikuru: Aino Kallas - Maailman sydämessä

322 s., Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017

kannen suunnittelu: Anne Kaikkonen, Timangi

kannen valokuva: Salon Strindberg, Historian kokoelma, Museovirasto

 

Kiinnostukseni Aino Kallaksen elämää ja tuotantoa kohtaan heräsi melko tarkalleen 9 vuotta sitten. Olin tuolloin ysiluokkalainen ja meidän piti koulussa tehdä äidinkielen kurssille isompi essee, joka käsittelisi jotakuta kotimaista kirjailijaa. Olisin alunperin halunnut aiheekseni Väinö Linnan, mutta se meni nenäni edestä. Toinen vaihtoehtoni oli Aino Kallas, jonka elämään uppouduin suurella mielenkiinnolla. Alkukipinä Kallasta kohtaan syttyi Raili Mikkasen kirjoittaman, Aino Kallaksen nuoruutta käsittelevän nuortenromaanin Ei ole minulle suvannot ansiosta. Kiinnostuin kovasti myös Kallaksen tuotannosta, josta luin kolme teosta vaaditun yhden sijaan. Käsittelin esseessäni teosnäytteenä pääosin Sudenmorsianta, mutta luin myös Reigin papin ja Barbara von Tisenhusenin. Kallaksen elämästä jäi paljon mieleen, mutta Silja Vuorikurun teoksessa Kallaksen henkilöstä avautuu paljon sellaisia puolia, joita en aiemmin ole osannut ajatella enkä muista hänestä ihmisenä oikeastaan edes kirjoitetun.

 

Silja Vuorikurun tietokirja on ansiokasta työtä. Se käsittelee Aino Kallaksen elämää lapsuudesta kuolemaan saakka monipuolisesti, kiinnostavasti ja selkeästi. Teoksessa kulkee rinnakkain Kallaksen yksityiselämä ja kirjailijan työ, jolloin lukijalle avautuu hyvin miten suuri vaikutus Kallaksen omalla elämällä ja kokemuksilla oli hänen tuotantoonsa. Vuorikuru toteaa, että monilla Kallaksen aikalaisilla oli mielikuva hieman itsekkäästä taiteilijasta, joka vain koreili strutsinsulissaan. Kieltämättä tuo mielikuva kantaa mielestäni edelleen ja minullakin on ollut sellainen mielikuva, vaikka Kallaksen elämään olenkin ollut perehtynyt jossain määrin. Kallas kohtasi elämässään monia suuria suruja, mutta hän kesti hämmästyttävän vahvasti. Ehkä juuri se on omiaan lisäämään tiukasti istuvaa mielikuvaa hänestä yleensä. Vaikka tämä teos ei pyri luomaan Kallaksesta kaunisteltua kuvaa, tuli hänestä minulle nyt entistä inhimillisempi kaikkine epäkohtineen.

 

Kirjailijan tuotantoa käydään tässä teoksessa läpi huolellisesti ja nostetaan esiin teosten saamat kritiikit ja kiitokset sekä se miten Kallas itse niihin suhtautui. Kallaksen kirjailijaminästä paljastui ainakin minulle paljon uusia puolia, sillä jotenkin olen aina ajatellut hänen teostensa syntyneen suhteellisen helposti. Kallas näyttää kuitenkin painiskelleen kirjoittamisen kanssa välillä hyvinkin paljon. Lukiessa tätä teosta Kallaksen tuotannon moninaisuus alkoi paljastua minulle, sillä en ollut aikaisemmin oikein käsittänytkään miten paljon Kallas ehti julkaista elämänsä aikana. Itseäni hämmästytti se, miten Kallasta kohdeltiin elinaikanaan: hänen tuotantoaan ei arvostettu läheskään sen ansaitsemissa määrin, hänestä tehtiin juureton niin Suomessa kuin Virossakin mieltämällä hänet toisen maan kansalaiseksi ja kirjailijaksi, ja häneen kohdistettiin ankaraakin kritiikkiä jo pelkästään syntyperän vuoksi. Mutta Kallas kirjoitti silti eikä lannistunut, vaikka välillä tuntuu kuin hänet olisi oikein yritetty nujertaa.

Tämä teos oli oikein mielenkiintoinen ja herätti paljon ajatuksia, joiden jäsentäminen tuntuu hieman hankalalta niiden runsauden vuoksi. Sen voin kuitenkin sanoa, että tämä on varmasti kiinnostavaa luettavaa muillekin kuin Kallaksen elämästä kiinnostuneille tai hänen tuotantoaan tunteville, sillä hänen elämäänsä mahtui niin monta kohtalon käännettä, että niissä riittää ihmeteltävää aivan kaikille. Mielestäni Kallas on menestyksekkään uransa vuoksi todella ansainnut elämäkerran, jota jo hänen eläessään alettiin kirjoittaa, mutta jota ei koskaan tehty sellaisenaan valmiiksi. Nyt Vuorikuru on tehnyt työn alusta loppuun, ja kiitos siitä hänelle!

Kesäviiniä

Joanne Harris: Kesäviiniä

349 s., Otava 2001

alkup. Blackberry Wine 1999

suom. Sari Karhulahti

 

Luin pari vuotta sitten Joanne Harrisin Appelsiinin tuoksun ja olin melko innokas jo pian lukemaan lisää Harrisin tuotantoa. No se "pian" on nyt kahden vuoden jälkeen, kun nappasin omassa hyllyssäni odotelleen Kesäviiniä luettavakseni. Appelsiinin tuoksu oli mielestäni aivan ihana kirja ja se nosti riman melko korkeaksi Harrisin muiden kirjojen suhteen. Kesäviiniä oli myös hyvin otteessaan pitävä kirja, vaikka ei ihan samanlaista fiilistä tuonutkaan kuin Appelsiinin tuoksu toi.

 

Kesäviiniä kertoo elämäänsä enemmän tai vähemmän turhautuneesta yhden hitin kirjailijasta Jay Mackintoshista, joka lähtee päättömästi kauan sitten tuntemansa miehen unelmien jäljille hakien sieltä samalla myös omalle elämälleen suuntaa. Jayn tarina alkaa jo parinkymmenen vuoden takaa, jolloin teini-ikäisen pojan vanhemmat olivat eronneet ja poika vietti kesiään isovanhempiensa luona pikkukaupungissa. Tuolloin hän tutustui omalaatuiseen viiniä keittelevään elämäntapapuutarhuriin Joe Coxiin, jonka elämänfilosofia ja olemassaolo vaikutti suunnattomasti Jayn elämän kehitykseen: innoittihan Joe hänen menestysromaaninsa.

 

Jay saa päähänpistonsa nähtyään mainoslehtisessä kuvan ranskalaisesta pikkutilasta, siitä samasta, josta Joe jo aikoinaan haaveili. Jay pakkaa mukaansa kuusi pulloa Joen erikoisviiniä ja hieman vaatetavaraa ja kirjoitustarvikkeita ja lähtee kotimaastaan Britanniasta Ranskaan vailla muuta selkeää päämäärää kuin asettua asumaan juuri ostamaansa tilaan. Jay ei vain tiedä millaisten salaisuuksien pikkukylään hän asettuu ja kenen varpaille sattuu astumaan ostaessaan tilan. Tähän samaiseen kylään sijoittui käsittääkseni myös Harrisin tunnetuimman teoksen, Pieni suklaapuoti, tapahtumat.

 

Tarina alkaa sikäli erikoisesti, että sen kertojaäänenä näyttää toimivan viinipullo. Samaten tarina päättyy siihen, kun viini lopulta vuosien odotuksen jälkeen juodaan. Moinen kertojavalinta on kuitenkin teoksen edetessä helppo unohtaa - onneksi - sillä aluksi minusta ratkaisu tuntui hieman liian omituiselta. Kesäviiniä on teos, joka kuvaa ennen kaikkea Jayn matkaa, jossa hän pyrkii irti menneisyyden painolastista. Yhden hitin kirjoitettuaan Jayn elämä on junnannut paikoillaan ja nyt hän repäisee kunnolla vaihtamalla radikaalisti maisemaa. Samalla myös Jay tuntuu kasvan hahmona henkisesti paljon vahvemmaksi, hän saa takaisin itseluottamustaan ja löytää elämälleen suunnan.

 

Kesäviiniä on ihan kiva kirja luettavaksi, mutta mitään suurempia ajatuksia se ei herättänyt. Oli toki mielenkiintoista tutkailla kyläläisten salaisuuksien ja ennakkoluulojen verkkoja sekä seurata miten Jay muuttuu matkan varrella, mutta mitään erityisen ihmeellistä tässä kirjassa ei kuitenkaan ollut. Sanoisin, että tämä on sellaista viihdyttävää lukemista ja Kesäviiniä kyllä lukee mielikseen, sillä siinä on jotain lumoavaa, mutta sinänsä juoni on aika ennalta-arvattava eikä välttämättä mitenkään erityislaatuinen.

 

♠♠♠½

Swiftin ovella

Jyrki Vainonen: Swiftin ovella

269 s., Tammi 2011

kansi: Markko Taina

 

Löysin pari vuotta sitten alennusmyynnistä tämän Swiftin ovella -teoksen, ja siitä pitäen se on hyllyssäni odottanut lukuvuoroa. Haastoin itseni tammikuussa lukemaan tietyt kuusi teosta omasta hyllystäni ja Swiftin ovella on yksi niistä. Kun sitten nyt sain aikaiseksi tarttua tähän teokseen, olin todella positiivisesti yllättynyt: teos kyllä kiinnosti, mutta en olisi uskonut sen vievän näin hyvin mukanaan!

 

Teoksen keskiössä on tutkija Lennart Beren, joka muuttaa kuolleen tutkijaystävänsä Johannes Kelpsin taloon tämän kuoleman jälkeen. Johannes pyysi ennen kuolemaansa Lennartia kirjoittamaan hänen keskenjäävän teoksensa loppuun, ja Lennart suostui, vaikka häntä hieman epäilyttikin koko ajatus, sillä kirjan aihepiiri oli jokseenkin erikoinen. Johannes nimittäin oli alkanut tutkia aikaa ja väitti kykenevänsä siirtymään aikataskussa 1700-luvun Dubliniin itsensä Jonathan Swiftin ruumiiseen. Yllättäen Lennart huomaa moisen olevan mahdollista, sillä salakammiossa sijaitsevan laitteen avulla hän kykenee siirtymään itsekin 1700-luvun Dubliniin Swiftin palvelijan ruumiiseen.

 

Minua kiinnostaa kirjallisuudessa aikamatkustus, jos se tapahtuu ajassa taaksepäin. Luinkin suurella innolla kaiken 1700-luvun Dubliniin sijoittuvan tekstin, eikä nykypäiväänkään sijoittuvassa tekstissä sinänsä mitään vikaa ollut. Jossain vaiheessa siihen alkoi vain hieman liikaa sekoittua asioita vuosisatojen takaa, ne ikäänkuin toistuivat. Silloin nykyhetkeä kuvaavat tarinankohdat alkoivat muuttua turhan sekaviksi. Samoin kirjan loppuratkaisu oli mielestäni ehkä hieman kliseinen tietyiltä osin, mutta yhtä lailla myös hieman sekava, sillä se kuvasi tulkintani mukaan jotenkin tajunnanvirtaisesti asioita.

 

Takakansiteksti lupaa teoksen vastaavan omalla tulkinnallaan moniin Swiftiä koskeviin kysymyksiin, joihin ei koskaan virallista vastausta saatu. Swift ei varsinaisesti ole koskaan henkilönä minua kiinnostanut, vaikka Gulliverin retket onkin tullut luettua joskus lukioaikoina. Siitä huolimatta Vainosen tulkinnat Swiftin elämästä olivat mielenkiintoista luettavaa, ja hän on mielikuvituksekkaasti kuvannut oman käsityksensä siitä, miten ajassa voi siirtyä taaksepäin, ja millaista Swiftin elämä on mahtanut aikoinaan olla.

 

Perusfiilikseni tästä teoksesta on tosi hyvä, sillä teos oli kyllä mielenkiintoinen, vaikka loppuratkaisu jotenkin latisti sen innostuneen fiiliksen, jolla olin tätä teosta lukenut. Mutta suosittelen tätä kyllä kaikille, joita aikamatkustusteema kiehtoo!

 

♠♠♠♠

Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta

303 s., Tammi 2013

ulkoasu: Timo Numminen

Tuula Karjalaisen Tove Janssonista tekemä elämäkerta ehti minulla keväällä jo kertaalleen olla lainassa, mutta en tuolloin löytänyt aikaa siihen tutustua. Nyt pääsin siis käsiksi tähän kattavaan pakettiin Tove Janssonin elämästä, taiteesta ja urasta yleensäkin. Jansson on yksi suosikkikuvittajiani ja muumikirjat ovat tehneet minuun vaikutuksen, mutta muuten en ole liiemmin hänen tuotantoonsa tutustunut. Tästä kirjasta sain innostusta tutustua myös Janssonin aikuisille suuntaamaan tuotantoon, josta ainoastaan Kesäkirja on minulle tuttu.

Karjalaisen kokoama elämäkerta on kyllä aikamoisen tuhti annos Tove-tietoutta, mutta toisaalta se ei jätä aukkopaikkoja ja avoimia kysymyksiä. Tove Janssonin elämästä saa tietää kutakuinkin kaiken oleellisen, kun vain lukee tämän kirjan. Toisaalta mielestäni välillä paneudutaan hieman liiankin yksityiskohtaisesti esimerkiksi Janssonin seksuaaliseen suuntautumiseen sekä siitä etsitään ihan valtavasti viitteitä Janssonin taiteeseen ja kirjallisiin teoksiin. Teoksesta tulee hieman sellainen olo, että lesbous olisi määritellyt Janssonin elämää hyvinkin kokonaisvaltaisesti jokaisella osa-alueella, mikä ei varmaankaan voinut ainakaan elämäkerrassa esitetyissä määrin pitää paikkaansa.

Karjalaisen työ ansaitsee kuitenkin kiitosta, sillä hän on selkeästi paneutunut Janssonin elämään tarkasti. Hän käsittelee myös Janssonin taidetta ja kirjallista uraa tarkkaan, ja hän on analysoinut Janssonin tuotantoa huolellisesti niin kuvataiteen kuin kirjallisten töidenkin suhteen. Janssonin koko urasta jää lukijalle selkeä kokonaiskuva, jonka vaiheista löytyy kyllä kasapäin yhtymäkohtia Janssonin omiin elämänvaiheisiin. Ne osoittavat entistä konkreettisemmin, että Janssonin ura ei syntynyt tyhjästä, vaan taustalla oli todellisia tunteita ja tuiskuja.

Teosta on kuvitettu runsaasti Janssonin omin piirroksin ja maalauksin. On hienoa, että tekstissä analysoituja teoksia on tuotu lukijan silmien eteen, mutta hieman enempikään kuvitus ei olisi haitannut yhtään. Itse asiassa tuhtia tietopakettia olisi voinut hieman tasapainottaa vieläkin runsaampi kuvitus, sillä sen (lukijakohtainen) tarkastelu olisi voinut luoda vielä syvemmän mielikuvan Janssonista persoonana. Samalla lukija olisi saanut tilaa sulattaa lukemaansa, vaikka tietysti onnistuuhan se lukemista tauottamallakin.

Suosittelen tätä teosta kyllä kaikille Janssonin elämästä ja tuotannosta kiinnostuneille, mutta kannattaa silti ehkä tarkastella lukemaansa hieman kriittisessä valossa esimerkiksi tuon lesbous-asian suhteen. Karjalaisen työ on kuitenkin ansiokasta ja myös kielellisestä sujuvuudesta hän ansaitsee kiitoksensa.

♠♠♠♠

Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

431 s., Otava 2014

kannen suunnittelu: Tiia Javanainen

Kun kuulin Minna Canthista julkaistavan uuden elämäkerran, tiesin heti haluavani lukea sen. Canth on yksi suosikkikirjailijoistani ja kiistatta myös yksi niistä kirjailijoista, jotka persoonina ovat vaikuttaneet minuun, minkä olen myös aiemmin tuonut blogissani ilmi. Teoksen lukeminen oli kuitenkin hidasta jopa siinä määrin, että laina-aika umpeutui ja kirjastosta tuli palautuskehotus kotiin. Täytyy kyllä sanoa, että ne jotka varausjonossa tätä innolla odottavat ja manaavat teosta yliaikaa pitävää lainaajaa, tulevat kyllä huomaamaan miksi palauttaminen on venähtänyt.

Minna Maijalan kirjoittama Canthin elämäkerta on hyvin monipuolinen kokonaisuus, jossa mennään kunnolla pintaa syvemmälle. Hän kuvaa Canthin elämänvaiheita, analysoi teoksia ja Canthia kirjailijana sekä nostaa esiin Canthin arvomaailmaa, ajatuksia ja aatteita. Läpileikkaus on moniulotteinen ja kattava, mutta välillä tuntuu, että liiankin kattava. Samaan asiaan palataan useampaan otteeseen esimerkiksi tuotannosta kirjoitettaessa ja aatteita valotettaessa. Etenkin tarkka luotaus Canthin tuotantoon pitkästytti minua, vaikka toki myös kiinnosti. Maijalan ote tähän oli kuitenkin jotenkin liian tutkijamainen, jotta kyseinen osio olisi teoksessa saanut nostetta.

Maijala on ottanut teokseensa mukaan runsaasti lainauksia Canthin kirjeistä sekä monen muun kertomuksista koskien tämän persoonaa ja elämää. Se antaa toisaalta autenttisuutta, tuo mukaan aikalaisnäkökulmaa ja syventää kuvaa Canthista, mutta samalla teos venyy ja vanuu. Välillä tuntuu, että saman asian olisi voinut sanoa lyhyemminkin, sillä koin Maijalan välillä tehostavan tekstiä hieman liikaakin sitaatein. Toisinaan koin myös, että sama asia tuli sanottua kahdesti: Maijalan kertomana ja sitaattina.

Elämäkerta ei muuttanut sitä kuvaa, joka minulla Minna Canthista on. Pidän häntä edelleen vahvana, määrätietoisena ja sanavalmiina naisena, mutta Maijala onnistuu kuitenkin herättämään myös muita ajatuksia: Canth oli kirjailijakuvansa takana äiti, kauppias ja innokas keskustelija, hänellä oli henkilökohtaisia tunteita ja vaikeuksia siinä missä ilojakin. Elämäkerran lukemisen myötä Canth jotenkin inhimillistyi silmissäni, vaikka yleiskuva hänestä säilyi samana.

Kaiken kaikkiaan pidän tätä teosta hyvin mielenkiintoisena pakettina, mutta ongelmana on vain se, että se on kovin tiivis. Se ei anna aikaa ja tilaa lukijan omille ajatuksille, sillä Maijala kuvaa asioita hyvin tarkasti ja monipuolisesti. Maijalan teksti ei nosta Minna Canthin saagaa kunnolla eloon ja myöskään hänen kerrontatapansa ei kerta kaikkiaan iske minuun. Maijala on asiallinen ja kirjoittaa hyvää kieltä, kuten kunnon tietokirjassa kuuluukin, mutta kuitenkin lopullinen mielikuva tästä teoksesta on tylsähkö ja lattea. Ei siis ihme, että lukeminen oli hidasta. Odotin tältä kirjalta teoksena paljon enemmän, vaikka sainkin tästä sen mitä eräällä tapaa hainkin: vahvistuksen sille, millainen ihminen Minna Canth todella oli.

♠♠♠½