Synkät vedet 1: Syvyyksissä

Camilla ja Viveca Sten: Synkät vedet 1 - Syvyyksissä

6 h 13 min., Otavan äänikirja 2017

alkup. Djupgraven 2016

suom. Tuula Kojo

lukija: Mirjami Heikkinen

 

Viveca Sten on tunnettu ruotsalainen dekkarikirjailija, jonka Sandhamn-sarja on minullekin tuttu siitä tehdyn tv-sarjan Sandhamnin murhat puitteissa. Nuorille suunnatun Synkät vedet -sarjan hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä Camillan kanssa. Sarjan kolmas ja viimeinen osa ilmestyy syksyllä.

 

Kirjan tarina sijoittuu Sandhamin lähisaaristoon. Päähenkilö on Tuva, joka on jo jonkin aikaa pelännyt ennen niin rakasta merta. Jokin siinä hirvittää ja pelko merta ja syvyyksissä vaanivaa uhkaa kohtaan tulee uniinkin. Ainoa tie kotisaarelta kouluun tai mantereelle on kuitenkin meritie veneellä. Tapahtumat lähtevät kunnolla liikkeelle, kun koulun suunnistustunnilla sankkaan sumuun katoaa Tuvan luokalla oleva poika, jota ei etsinnöistä huolimatta löydetä. Tuva on varma, että kaikki liittyy jotenkin mereen.

 

Olin yllättynyt siitä, että tässä teoksessa on mukana spekulatiivisen fiktion elementtejä, sillä jostain syystä oletin, että kyseessä on ihan "tavallinen" dekkari tai jännityskirja. Tarina oli kyllä melko jännittävä ja mukaansatempaava, vaikka ei ehkä lopulta sitten kuitenkaan oikein minun juttuni. Jatko-osat haluan kuitenkin myös jossain vaiheessa lukea, sillä oli tässä tietty koukku, joka jätti kiinnostuksen tulevia tapahtumia kohtaan.

♠♠♠½

Katrina

Sally Salminen: Katrina

448 s., Teos 2018

alkup. Katrina 1936

suom. Juha Hurme

arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

 

Viime keväänä töissä saimme kaivaa varastonkin hyllyiltä kaikki Sally Salmisen Katriinat, sillä varauksia tuli pitkin kimppaa. Hieman hämmästelin mistä oikein on kyse, kunnes sain selville, että teoksesta on tulossa uusi suomennos. Teos keräsi taas näkyvyyttä itselleen ja lukupiiriläiseni ehdottivat Hurmeen suomennosta lukupiirin aiheeksikin. Kevätkaudelle sitä ei vielä saatu, mutta nyt lokakuussa vihdoin pääsimme keskustelemaan Katrinasta.

 

Katrina on nuori pohjanmaalainen nainen, joka on elänyt melko tasaista elämää ja jonka perheellä on kaikkea maallista hyvää, joka tekee elämästä miellyttävää. Kun merimies Johan osuu Katrinan eteen, rakastuu hän päätäpahkaa. Pikahäiden jälkeen nuoripari seilaa Ahvenanmaalle Johanin kotiin. Perillä totuus on paljon karumpi kuin mitä Johan oli luvannut: siellä ei ole kaksikerroksista taloa, lukemattomia omenapuita ja kaikenlaista vaurautta, vaan karu torppa täynnä puutteita. Lähes samalla ovenavauksella Johan joutuu lähtemään merille tienaamaan ja Katrinaa odottaa maatyöt saaren silmäätekevien tiluksilla. Kaikesta huolimatta Katrina päättää selviytyä.

 

Katrinalla on todellinen pohjalaisen naisen sielu ja siitä minä pidin. Sitkeästi ja järkähtämättä Katrina tekee mitä täytyy, ei valita eikä ainakaan aio tunnustaa kenellekään tulleensa rakkaudenhuumassaan huijatuksi. Muutos entiseen elämään on suuri, joutuuhan talollisen tytär nyt muiden maanomistajien työvoimaksi. Katrinassa kehkeytyy kuitenkin horjumaton rakkaus lapsekkaaseen ja aikaansaamattomaan Johaniin, sillä hän ymmärtää, ettei mies pahuuttaan Katrinalle valehdellut omenapuita ja suuria taloja.

 

Vähitellen elämä Ahvenanmaalla asettuu uomiinsa, mutta Katrinasta ei tule sellaista vaitonaista työläisnaista, joita saarella jo muutenkin on. Hän peräänkuuluttaa oikeuksiaan ja kritisoi vallanpitäjiä, haluaa pärjätä itse välillä jopa typeryyteen asti. Mielestäni Katrinan omapäisyys oli välillä jopa tyhmänylpeyttä. Katrina kuitenkin hoitaa työnsä, kotinsa ja lapsensa.

 

Teos kuvaa vuosikymmenien ajanjaksoa aina Katrinan saapumisesta tämän vanhuudenpäiviin saakka. Vuodet vierivät ja Johan kulkee vuodenkierron mukaan, milloin lähtee ja milloin palaa. Elämässä perheessä muuttuu lasten varttuessa eikä kyläkään muuttumattomana pysy. Vain karu luonto ja maatyöt tuntuvat pysyvän. Perheen kotitorppa ei tunnu kehittyvän vuosien aikana juurikaan, mutta se tuntuu kuitenkin kotoisalta. Miljöö on muutenkin viehättävä, vaikka meri ja saaristo eivät olekaan minulle kotoisia maisemia.

 

Minä pidin tästä teoksesta paljon ja ne lukupiiriläiset, jotka olivat aiemman suomennoksen lukeneet, pitivät tätä sujuvampana ja teos tuntui ikään kuin kevyemmältä lukea. Minunkin mielestäni tästä näkee, että suomennostyöhön on todella paneuduttu. Jouduin lukemaan tämän tiiviillä aikataululla eikä se ollut ongelma sen enempää tekstin kuin tarinankaan puolesta, niin hyvin ne vetivät mukaansa. Kuitenkin tämä teos olisi mielestäni parhaimmillaan, jos sisältöä saisi pohdiskella rauhassa ja lukea hitaampaan tahtiin. Katrinan tarinassa on paljon sellaista, joka saa tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan. Mikään kevyt tarina hänen tarinansa ei ole.

 

 ♠♠♠♠♠

Kapteeni

Milla Keränen: Kapteeni

471 s., Gummerus 2016

 

Milla Keräsen toinen romaani Kapteeni tarttui mukaani kirjaston uutuushyllystä. Nykyään aika harvoin etsin luettavaa uutuushyllystä, sillä yleensä varaan kiinnostavat uutuudet ja etsin kirjastosta muuta luettavaa. Kapteeni kuitenkin vaikutti kiinnostavalta historiamiljöönsä ja aiheensa puolesta, joten se pääsi mukaani.

 

Kapteeni kertoo Johan Rosenista, joka kantaa lempinimeä Kapteeni. Hän sai lempinimen jo pikkupoikana enoltaan Andersilta, joka oli merimies. Andersia katsellessa Johaniin syttyi palo merelle jo pienenä ja niin hänestä lopulta tuli kuin tulikin merimies, vaikka isä odotti hänestä ainoana poikana jatkajaa suvun kauppahuoneelle. Johan purjehtii Friedrichshamn-nimisellä aluksella, joka haaksirikkoutuu Tammisaaren saaristossa. Johan jää talveksi maihin ja näkee 16-vuotiaassa tammisaarelaisneitosessa enemmän kuin muut. Greta rakastuu mieheen ja he avioutuvat muutamaa vuotta myöhemmin. Siitä alkaa Kapteenin pyristely kahden vaiheilla, kun toisaalla veri vetää merelle, mutta velvollisuudet vaatisivat jäämään Porvooseen hoitamaan kauppahuonetta vaimon rinnalla. Samaan aikaan Greta odottaa uudessa kotikaupungissaan miestään palaavaksi.

 

Romaani sijoittuu 1700-luvun puoliväliin ja jälkipuoliskolle, jolloin elettiin purjelaivojen aikaa. Merenkäynti oli taidokkuudesta huolimatta usein silkkaa arpapeliä, sillä myrsky ei ole ainoa epävarmuustekijä. Greta odottaa Intiaan saakka purjehtivaa miestään Porvoossa tietämättä onko mies edes elossa. Vuosiin he eivät saa toisistaan mitään tietoja, sillä kirjeet eivät kulje valtamerialuksille tai toiselle puolelle maailmaa. Kun Johan palaa, hänen pitäisi jäädä kotimaahansa, mutta Intiassa esitetty pyyntö saa maan jälleen polttelemaan jalkojen alla. Mitä kaikkea rakkaus voi kestää, entä ystävyys? Greta huomaa, että hänen pitää itse luoda onnensa maissa, kun Johanin palo merelle ylittää jopa hänen kiintymyksensä vaimoonsa. 

 

Sekä Johan että Greta joutuvat tekemään kipeitä valintoja, enkä voi sanoa, että Kapteeni olisi ansainnut kunnioitustani missään vaiheessa. Hänen palonsa merelle, kaikenvoittava halunsa menestyä ja saada alus komentoonsa on jotenkin piinallista, sillä vaikeuksien edessä Johan ei näyttäydy kovinkaan vakaana ja ansiokkaansa miehenä, vaan pikemminkin heikkona ja milloin millekin "himolle"alttiina. Greta sen sijaan ansaitsee myötämieleni, sillä minun kävi jotenkin surku perheestään eroon joutunutta nuorta rouvaa, jonka mies jätti pärjäämään oman neuvoin. Tämän asetelman vuoksi en voikaan olla hämmästelemättä miten Greta yhä vain rakastaa miestään, mutta jäi Greta muutenkin minulle hieman arvoitukseksi.

 

Mielestäni Kapteeni oli sujuvalukuinen romaani, joka eteni reipasta vauhtia. Välillä mielestäni kerronta oli turhankin ylimalkaista, sillä vuodet vierivät nopeaan eikä siitä huolimatta oikein mikään muuttunut mihinkään suuntaan. Toisaalta ehkä Keränen halusi kuluneilla vuosilla tehostaa vaikutelmaa kaiken kestävästä rakkaudesta, mutta siitä huolimatta teos oli mielestäni hieman tylsä. Porvoossa ei tapahdu oikein mitään tai siltä ainakin näyttää, eikä Johan tunnu merimatkoistaan ja pyrkimyksistään huolimatta saavan ikinä oikein mitään aikaan. Luinkin tämän teoksen lähinnä sujuvalukuisuudesta nauttien, vaikka ehkä pikkuisen halusinkin tietää asettuuko Johan koskaan Porvooseen ja onko oikeasti mies vaimolleen. Luulenpa, että joku joka jakaa Johanin rakkauden merta kohtaan voisi pitää tästä enemmän, minä kun en tunnetusti ole meri-ihmisiä.

 

♠♠♠

Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

186 s., WSOY 2010, 24. p.

alkup. Pappan och havet 1965

suom. Laila Järvinen

grafiikka: Jukka Aalto

Sain vihdoin ja viimein aikaiseksi lukea viimeisen lukematta olleen Tove Janssonin alkuperäisen muumikirjan. Edellisen kerran olen tainnut Janssonia lukea marraskuussa, joten tämä Muumipappa ja meri sai odotella vuoroaan verrattain kauan. Yksi syy siihen on se, että olen kyylännyt kirjastoon saapuvaksi tätä uudempaa painosta ja toinen syy on se, että en ole yksinkertaisesti ollut kovin kiinnostunut tästä kirjasta. Meri aiheena ja elementtinä ei kiehdo minua, en ole meri-ihminen.

Muumipappa ja meri kirjan tapahtumat olivat minulle tuttuja jo animaatiosarjasta, jossa niitä tosin on mukailtu hieman toisenlaisiksi. Muumipappa kaipaa vaihtelua elämäänsä, joten koko perhe (Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy) lähtevät purjehtimaan kohti kaukaista saarta, jota Myy tosin epäilee vain kärpäsenliaksi. Perille päästyään Muumipappa kohtaa odottamattomia haasteita: majakan valo ei pala ja se pitäisi saada syttymään, meri käyttäytyy perin kenkusti ja lähin naapuri on mykkä ja nyreä kalastaja. Sosiaalinen ja onnistumisen elämyksiä kaipaava Muumipappa on hieman pettynyt tajutessaan, että onhan se arki majakkasaarellakin.

Luin tätä kirjaa melko suurella mielenkiinnolla ottaen huomioon, että tarinan miljöö ei ole minua kiinnostava. Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut, että jopa pelkään suuria vesimassoja ja niiden voimaa enkä ole ikinä päässyt tutustumaan perinteiseen saaristolais- tai "meri"kulttuuriin, joten aihe on siinäkin mielessä minulle hieman vieras. Majakka tapahtumien pääasiallisena näyttämönä ja kaiken keskuksena on mielenkiintoinen valinta, sopii hyvin muumien henkeen ja tuo kirjaan hieman jännitystä ja erilaisuutta. Muumiperheen elämää saarella on ihan hauskaa seurata ja erityisesti Pikku Myyn kommentit ja tempaukset pitävät mielenkiintoani yllä, sillä Myyssä on särmää ja hän on hauska. Etenkin tässä kirjassa Myy tuntuu saavan erityisen paljon ääntään kuuluviin, mikä parantaa tätä kirjaa huomattavasti lähtöasetelmista.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja siinä on muumikirjoille ominaista filosofiaa ja mielikuvituksekkuutta, mikä kyllä tehoaa aikuseenkin lukijaan hyvin. Tätä lukiessani mietin, että monikohan lapsi tämän loppujen lopuksi jaksaa lukea, sillä tämä on aika hidastempoinen ja monelle mielikuva animaatiomuumeista on piirtynyt vahvana mieleen, minullekin kyllä. Tämä ei ole mielestäni Janssonin paras muumikirja, mutta on tämä silti hyvä lukukokemus ja nyt voin sanoa, että olen muumit lukenut!

♠♠♠

Kesäkirja

Jansson, Tove: Kesäkirja

143 s., WSOY 1973

suom. Kristiina Kivivuori

alkup. Sommarboken 1972

Olen lukenut Tove Janssonin Kesäkirjasta pelkästään myönteistä palautetta, mutta minulle tämä teos ei vain avautunut. En tiedä miksei, mutta jotenkin tuntuu etten saanut siitä mitään irti.

Teoskessa meri- ja saaristolaismaiseman kuvaus on kaunista ja rikasta ja tunnelma on hyvin luotu, mutta minuun se ei iskenyt. Olen aina ollut enemmänkin järvi- kuin meri-ihminen, joten en näe saaristolaiselämän auvoisuutta siinä valossa kuin joku muu voi sen nähdä. Vaikka kuvailu onkin kaunista ja lapsen ja isoäidin suhde kuvataan monivivahteisesti, en silti koe sitä mitenkään syvällisesti. Vaikka he puhuvatkin vakavistakin asioista, minusta heidän keskustelunsa loppujen lopuksi ovat hyvin pintapuolisia.

Yhdessä kappaleessa koin sellaisen "vau-efektin", että ymmärsin rahtusen siitä miksi kirjaa kehutaan. Kyseinen kappale on "Onkimatoja ynnä muita" ja se jotenkin sai minut ajattelemaan heidän keskustelujaan. Muuten pidän teosta sangen ylimalkaisena jopa siinä määrin, että en oikein tiedä mitä siitä sanoisin. Taidanpa siis sulkea sanaisen arkkuni nyt!

♠♠