Linnaisten kartanon viheriä kamari

Zachris (Sakari) Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari

205 s., WSOY 1992, 5.p. (1.p. 1928)

alkup. Gröna kammaren i Linnais gård, 1859

suom. Ilmari Jäämaa

 

Linnaisten kartanon viheriä kamari on kauhuromanttinen tarina Linnaisten kartanon salaperäisestä kummituksesta, joka tuntuu viihtyvän erityisen hyvin viheriässä kamarissa. Kartanoa asuttaa ylhäinen leskimies eversti Littow, hänen kaksi nuorta tytärtään Anna ja Ringa, tyttöjen kotiopettajatar sekä everstin iäkäs täti, joka viihtyy yksikseen. Littowin aatelissuvussa kiertää monenlaisia sukutarinoita, joista osa liittyy läheisesti perheen kotikartanoon. Entistä salaperäisemmän kartanosta tekee viheriä kamari, jossa moni voi todistaa tapahtuneen omituisia ja selittämättömiä asioita. Kun nuori arkkitehti Lithau saapuu kartanoon suunnittelemaan sokkeloisen rakennuksen remontti, joutuu hän majoitetuksi viherään kamariin tilanahtauden vuoksi. Mutta mitä arkkitehti kokee viheriässä kamarissa? Ja miten käy useammankin nuoren sydämessä heräävälle rakkaudelle? Kuka rakastaa ja ketä?

 

Ajattelin, että Linnaisten kartanon viheriä kamari voisi olla sopivaa luettavaa kesäiltoihin huolimatta siitä, että sen miljöö on talvinen. Olin oikeassa, kauhuromanttinen tarina soveltuu mainiosti luettavaksi tähän vuodenaikaan. Tarina lähti mielestäni melko hitaanlaisesti liikkeelle ja aluksi teksti tuntui hieman sekavalta, mutta kun tarinaan pääsi hieman kiinni, pysyi mielenkiinto hyvin yllä. Kyseessä on liki 90 vuotta vanha suomennos, mikä varmasti osaltaan vaikutti siihen, että alussa oli hieman vaikea saada tekstistä kunnolla selkoa. Tarina kuitenkin kokonaisuudessaan oli ihan mielenkiintoinen, vaikka kauhua tässä ei mielestäni ollut oikein nimeksikään eikä romantiikkaakaan ihan valtavissa määrin. Mutta käsitykset muuttuvat, Stephen Kingiin tottuneet nykylukijat toki mieltävät kauhuksi ihan muuta kuin ihmiset vuonna 1859.

 

Tuntui viehättävältä lukea vaihteeksi oikeasti vanhaa teosta kaikkien uutuuksien keskellä. Yleisesti ottaen klassikoiden lukeminen on minulle mieluista, mutta niitä tulee nykyään luettua hyvin harvoin. Aion kuitenkin palata klassikkojen pariin vielä heinäkuun aikana, kun osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. En ole vielä päättänyt mitä lukisin, mutta ehtiihän tässä!

Filippa

Kristiina Vuori: Filippa

13 h 26 min., 1 mp3-levy

Tammi 2017

lukija: Kirsti Valve

kansi: Mika Kettunen

 

Kuuntelin viime kesänä äänikirjana Kristiina Vuoren teoksen Kaarnatuuli. Se oli ensikosketukseni Vuoren teoksiin ja tykästyin kovasti, joten halusin kuunnella myös uutuusteoksen Filippa. Tämän jaksoin kuunnella keskittyneesti läpi, vaikka mp3-levyjen kuuntelu vaatiikin nyt kärsivällisyyttä: läppärini ei toista raitoja automaattisesti, vaan ne pitää aina erikseen valita pyörimään. Filippan tarina on kuitenkin sen verran hyvä, että jaksoin moisen vaivan nähdä sen kanssa!

 

Filippa kertoo Flemingin mahtisuvun tyttärestä, joka tuntuu jäävän etenkin Klaus-veljensä varjoon. Filippa on lain puitteissa veljensä holhousvallan alla, sillä sisarusten isä on kuollut. Asemastaan huolimatta Filippa on vahvatahtoinen ja luotsaa omaa osuuttaan perinnöstä taitavasti. Yläneen kartanossa Filippa tunnetaan herrattarena, joka on vankka mutta lempeä, mistä syystä hän on pidetty alustalaistensa keskuudessa. Omaa elämäänsä Filippa ei lain mukaan voi hallita kuten tilaansa, sillä ilman holhoojan suostumusta avioliiton solmiminen on vaikeaa ja suostumuksetta avioituminen tarkoittaa perintömaista luopumista. Miksi varakkaan perheen tyttären ei sallita pääsevän aviosäätyyn? Miltä Filippasta tuntuu olla oman elämänsä herratar, mutta ei kuitenkaan aivan? Kuka oikeastaan oli Filippa Fleming?

 

Tarinan kertojana toimii Filippa, joka kuvaa tuntojaan elämänsä varrelta. Hän purkaa sydäntää ja puhuu ikään kuin puhuu veljelleen Klausille, jonka hyväksyntää toisaalta janoaa, mutta jota toisaalta jossain määrin uskaltaa uhmatakin. Filippan tarinasta käy ilmi miltä tuntuu toisaalta pelätä veljensä mielipidettä, mutta kuitenkin tuntea pakottavaa tarvetta päättää omasta elämästään ja toisinaan uhmatakin veljensä mielipidettä. Teos loihtii esiin kuvan naisesta, joka ei ehkä ihan itsekään tiedä mitä haluaa. Se myös näyttää miten ahdas 1500-luvun yhteiskuntajärjestys oli naisen näkökulmasta.

 

Mielestäni Kristiina Vuori on kirjoittanut mielenkiintoisen tulkinnan mahtisuvun unohdetun tyttären elämästä. Historiantunneilta monille on varmasti jäänyt mieleen Klaus Flemingin nimi eikä siihen liitetyt mielikuvat ole välttämättä mukavia, mutta ainakaan itse en ole tullut aiemmin ajatelleeksi millaista mahtoi olla kuulua tuon miehen lähipiiriin. Tämä teos vastaa omalla tulkinnallaan siihen kysymykseen. Vaikka teos on suurimmaksi osaksi fiktiota, se tuntuu aidolta ja elävältä. Vuoren tulkinta Filippan elämästä on melko hätkähdyttävä ja mielestäni hieman inhottavakin, mutta samaan aikaan ehdottomasti myös mielenkiintoinen. Teos on kirjoitettu hyvin sujuvasti ja täytyy sanoa, että tarina vei mennessään.

 

♠♠♠♠

Aateliskoti

 Ivan Turgenev: Aateliskoti

267 s., Otava 1970

alkup. Dvorjanskoe gnezdo, 1858

suom. Ulla-Liisa Heino

Käsittelimme kirjallisuuspiirissä tänään klassikoita. Aihe oli yksi omista toivomuksistani, joten oli mielenkiintoista paitsi valita kirja luettavaksi myös kuunnella mitä muut olivat lukeneet. Valitsin luettavakseni Ivan Turgenevin teoksen Aateliskoti. Sain muutama vuosi sitten palvelutaloon muuttoa tehneeltä naapuriltani kirjoja ja niiden joukossa oli yhteisnide Turgenevin Aateliskodista ja Valkamasta, joten tässä samalla sain myös lyhennettyä oman hyllyn lukemattomien kirjojen listaa. Valkamaa en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä tehdä niin.

Aateliskoti kertoo nuoresta aatelineito Lizasta sekä hänen perheestään ja perheen tuttavapiiristä, josta löytyy monenkirjavia tyyppejä. Lisan äiti on hemmoteltu ja hitusen itsekeskeinen leskirouva, joka ilomielin viettää aikaa liehakoivien mielistelijöiden seurassa pitäen heitä mukavina ihmisinä. Tuttavapiiriin kuuluu siis parikin mielistelevää keikaria, jotka ovat epämiellyttävyydestään huolimatta harmittomia tyyppejä. Yksi tuttavapiirin keskeisimmistä hahmoista on kaukainen sukulainen Lavretski, joka on onneton, rakkaudessa pettynyt mies, johon suhtaudutaan jokseenkin alentuvasti ja jota pidetään vähän yksinkertaisena. Lavretski on tahollaan naimissa, mutta vaimo on lähtenyt toisen miehen matkaan. Puhdassydäminen Liza rakastuu Lavretskiin eikä tunne suinkaan ole yksipuolinen. Teokseen mahtuu monia yllättäviä käänteitä, jotka sanelevat niin Lizan kuin Lavretskinkin elämän suunnan.

Mielestäni Aateliskoti on selkeä, hyvin etenevä ja ennen kaikkea kiinnostava teos, jonka äärellä jaksaa istua. Minulla on aikaisemmin ollut hienoinen kammo venäläisiin klassikoihin, sillä Dostojevskin ja Tolstoin mammuttimaiset ja tylsähköt (ensimmäiseltä olen lukenut kaksi ja jälkimmäiseltä yhden) teokset ovat jotenkin saaneet minut pitämään kaikkia venäläisiä klassikoita samanlaisina, mutta nyt Turgenev kyllä onnistui muuttamaan ajatuksiani.

Mielestäni Turgenevin kerronta on selkeämpää, tasaisempaa ja hahmojen määrä on kohtuullisempi kuin aikalaistensa teoksissa. Ei ole täysin reilua vertailla Turgenevia ja hänen aikalaisiaan Dostojevskia ja Tolstoita, sillä he kirjoittivat tietyllä tapaa erityyppistä kirjallisuutta. Siitä huolimatta sanon, että minun mielestäni Turgenev ansaitsisi suurempaa huomiota, sillä Aateliskodin perusteella hänellä on paljon suurempi kyky pitää lukijan mielenkiinto yllä kuin kollegoillaan. Mielenkiinnon ylläpitämiseen auttaa varmasti jo yksinkertaisesti se, että hahmoissa on helpompi pysyä selvillä paitsi määrän myös selkeän puhuttelutyylin perusteella (eli koko ajan ei tule uusia kutsumanimiä vaan käyttöön vakiintuu yksi, joillakin kaksi nimeä).

Kiteytettynä luonnehtisin Aateliskotia kiinnostavaksi kuvaukseksi pienestä seurapiiristä, jonka elo ja olo on tasaista ja näennäisen yllätyksetöntä, mutta jonka jäsenet kuitenkin tuntevat suuriakin tunteita ja kokevat henkilökohtaisia mullistuksia. Turgenevilla näyttäisi olevan taito yllättää, mutta kuitenkin pitää kerronta maltillisena ja luoda hahmoihinsa aristokraattista vaikutelmaa osoittamalla, että he eivät julkisesti käyttäydy rahvaanomaisen hämmästyneesti. Mielestäni Aateliskodin henkilöhahmot ilmentävät hyvin heidän asemaansa.

Minä siis pidin tästä teoksesta ja haluan kyllä lukea lisääkin Turgenevia. Kun se aika koittaa, taidan aloittaa yhteisniteestä löytyvästä Valkamasta. Jossain vaiheessa haluan lukea myös Turgenevin pääteoksena pidetyn teoksen Isät ja pojat.

♠♠♠♠

Hovimäki: Oolannin sodasta sortovuosiin

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Oolannin sodasta sortovuosiin

415 s. + Hovimäen aikaan s. 417-431

Gummerus 2004, 2.p.

perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan neljäs osa

 

Aloitin viime keväänä minulle rakkaan Hovimäki-sarjan uudelleenluvun. Luin kolmannen osan kesäkuussa ja siitä vierähtikin aikaa nyt tähän helmikuuhun saakka ennen kuin neljänteen osaan tartuin. Nuorempana luin Hovimäet aina ahmimalla peräkkäin, mutta nykyään on niin paljon kirjoja lukulistalla, että uusintaluvut joutuvat odottamaan. Osittain pitkä aikaväli selittyy myös sillä, että tämä ajanjakso Oolannin sodasta sortovuosiin on minulle epämieluisin niin kirja- kuin tv-sarjassakin, joten lukeminen lykkääntyy myös makuasian vuoksi.

 

Tämä teos siis käsittää vuodet 1851-1896. Ajanjakso on pitkä ja hovimäkeläisten vaiheisiin mahtuu paljon kaikenlaista niin hyvässä kuin pahassakin. Kirja kuvaa tapahtumia laajemmalla aikavälillä kuin tv-sarjan tuotantokausi, joten muutamaan kysymykseen tulee tätä teosta lukiessa vastaus. Minulle tämä kirja on kuitenkin epämieluisin muutamasta syystä, jotka oikeastaan vasta nyt tämän ties monennenko lukukerran jälkeen pystyn erottelemaan. Yksi syy on hahmot, joista muutama vähemmän miellyttävä astuu kuvioihin ja useampikin tuttu ja pidetty hahmo kuolee. Toinen syy on miljöö, sillä tämä teos sijoittuu melko pitkälti Helsinkiin tai muualle maailmalle eikä niinkään Hovimäelle. Kolmanneksi syyksi mainitsen tunnelman, joka ei mielestäni ole kovinkaan mukava, vaikka niin kartanolaisille kuin sepän perheellekin tapahtuu positiivisiakin asioita.

 

Hovimäellä siis tapahtuu niin hyvässä kuin pahassakin. Lindhofien perhettä kohtaa onnettomuus toisensa perään, kun ensin perheen nuorin lapsi Carl Erik menehtyy, Wilhelm joutuu lähtemään maasta pidettyään humalassa venäläisvastaisen maljapuheen, Carl Magnus loukkaantuu pahoin lasihytin palossa ja menehtyy ja sitten menehtyy vielä koko perheen kantava voima Johanna-rouva. Myös Marie kohtaa pettymyksiä elämässään eikä Wilhelmkään löydä lopullista onnea, jonka hän mielestäni ansaitsisi. Sepän perheessä emännän menehdyttyä nuori Katri joutuu ottamaan vastuun kaikista taloustöistä eikä asiaa helpota muistamaton Stina-muori, jota pitäisi vahtia kaiken työn lomassa. Mutta on myös positiivisia käänteitä, kun niin Katri kuin veljensä Juhokin pääsevät opiskelemaan, Marie pääsee maailmalle oppimaan lisää maalaamisesta ja Wilhelm astuu isännän saappaisiin varmoin ottein.

 

Wilhelm on tässä sarjassa yksi niistä hahmoista, jotka minua eniten surettivat. Hän olisi ansainnut todellisen ja kestävän onnen, sillä avioliitto oikukkaan Vavan kanssa ei sitä hänelle tuo. Wilhelm on pystyvä isäntä ja hän olisi tarvinnut rinnalleen samanlaisen emännän kuin Magnuksella oli aikoinaan Johanna. Vava sen sijaan ei välitä muusta kuin itsestään enkä voi olla tuntematta häntä kohtaan vastenmielisyyttä, sillä hänen sisimpänsä paljastuu hyvin katalaksi. Vava ei ollut kartanon emännäksi alunperinkään yhtään sen sopivampi kuin Wilhelmin oma Hanna-äiti, mutta eri syistä. Hahmoista suosikkieni kärjessä säilyy edelleen Sepän Erkki, joka kohtelee kaikkia tasapuolisesti. Siitä syystä tuntuukin haikealta, että tässä teoksessa sanotaan hyvästit paitsi Erkille myös monelle muulle tutuksi tulleelle hahmolle, kuten Carl Magnukselle, Johannalle ja Anna-mamsellille. Erityisen ikävää on luopua Johannasta ja Annasta, jotka ovat olleet vuosikymmeniä kartanon elämän keskushahmoja ja vahvoja tukipilareita, joita ilman Hovimäen tunnelma on ratkaisevasti erilainen. Palvelusväki alkaa haipua taka-alalle, kun ennen taas he elivät läheisesti mukana kartanolaisten elämässä. Taloudenpitokin tuntuu olevan epävakaampaa Wilhelmin vakaasta isännyydestä huolimatta.

 

Hovimäen tunnelma siis muuttuu ja miljöö keskittyy muutenkin  pitkälti Helsinkiin. Tuntuu, että kartanomiljöö jää hyvin toissijaiseksi, kun taas aiemmin Hovimäki on ollut nimen omaan koko tarinan sydän. Myös historiallisena ajanjaksona tämä on mielestäni jotenkin puuduttava: toki britit hätyyttävät satamakaupunkeja, usean vuosikymmenen jälkeen järjestetään vihdoin valtiopäivät, koulujärjestelmälle luodaan pohja ja kohdataan hirveät nälkävuodet, mutta todellista toimintaa on kuitenkin kovin vähän ja osittain hovimäkeläisten vaiheiden nivoutuminen historiallisiin tapahtumiin on hieman epäluontevan oloinen. Muutoin ajanjaksona tämä on kuitenkin siinä mielessä kiintoisa, että hovimäkeläisille tapahtuu koko ajan jotain mullistavaa, joka muuttaa jopa käsityksiäni joistakin hahmoista. Esimerkiksi voisin mainita, että lapsena sarjaa ensimmäistä kertaa katsoessani Vava oli kiehtova hahmo, sillä hän oli niin kovin erilainen kuin kartanon aiemmat emännät. Nykyään tuo erilaisuus ei kiehdo, vaan lähinnä harmittaa niin Wilhelmin kuin kartanonkin puolesta.

 

Mielestäni teoksen päällimmäinen tunnelma on jotekin ankea ja se tietysti syö intoani niin tätä kirjaa kuin samaa ajanjaksoa käsittelevää tuotantokauttakin kohtaan. Ankeus johtunee suurimmaksi osaksi siitä, että teoksessa on niin paljon kuolemaa ja huolen varjot häivähtävät itse kunkin yllä. Onnen hetket ovat loppujen lopuksi melko ohikiitäviä. Tunnelma tuntuu osittain myös hieman hätäiseltä, sillä teoksen loppupäähän on ympätty monien vuosien edestä tapahtumia melko suppeaan tilaan. Ymmärrän toki, että sillä on haluttu kuroa umpeen tuotantokausien väliin jääviä aikoja, mutta mielestäni niiden kertomiseen olisi voinut kuitenkin panostaa enemmän. Hienoa on kuitenkin se, että teos antaa vastauksen monille kysymyksille, kuten mikä oli Esterin kohtalo, mitä Paulin elämässä tapahtuu ja miten helsinkiläiset Ingbergin sisarukset päätyvät Hirvikoskelle asumaan.

 

Vaikka olenkin nyt purkanut tuntemuksiani, on tämäkin osa mielestäni sarjaan sopiva ja sillä on ehdottomasti arvonsa kokonaisuudessa. Onnekseni voin kuitenkin todeta, että pidän kirjasarjan viidennestä osasta melkoisesti enemmän kuin tästä, sillä siinä on jo ehtinyt tottua ajatukseen kartanosta erilaisena kuin aiemmin. Siinä myös kuvioihin astuu vahvemmin sellaisia hahmoja, joista opin pitämään paljon, kuten Ruth, Felix ja Otto-pehtoori. Vaan siitä lisää sitten ajallaan!

 

Sarjan aiemmat osat ovat Ruotsin vallan iltarusko, Keisarin auringon alla ja Heräämisen aika.

Vaitelias perillinen

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen

9 cd-levyä / 10 h 11 min, Tammen äänikirja 2009

lukija: Kaija Kärkinen

Kirjallinen joulukuuni alkoi äänikirjan parissa. Kuuntelin pari kuukautta sitten Kaari Utrion Pappilan neidot ja tykästyin kovasti. Nyt otin kuunteluvuoroon toisen Utrion teoksen Vaitelias perillinen, joka tuntui aluksi jotenkin sekavalta ja hankalasti etenevältä, mutta loppujen lopuksi vei mukanaan.

Vaitelias perillinen kertoo Rautialan kartanon perillisestä Robert Bravertista, joka on ammatiltaan Venäjän armeijan kapteeni. Robertin veljen kuoltua perheettömänä Rautialan kartanon ainoaksi perilliseksi jää Robert, joka palaa ottamaan perintönsä vastaan. Rautialassa häntä odottaa yrmeä äiti, joka jumaloi edesmennyttä esikoispoikaansa, saita ja juonitteleva eno sekä lähes yhtä juonikas serkku. Robertin ei uskota kykenevän huolehtimaan kartanosta saatika lasiruukista, sillä häntä pidetään yksinkertaisena tollona. Pakkaa sekoittaa paikkakunnalle saapunut nuori leskiparonitar Bravert, Robertin serkkuvainaan puoliso, ja tämän pieni poika. Robertin edesmennyt setä testamenttasi Hammarlundin kartanon Robertin veljelle riitauduttuaan poikansa kanssa, mutta kukaan ei ottanut lukuun pojan perhettä, joka nyt saapuu peräänkuuluttamaan oikeuksiaan.

Robert Bravert osoittautuu kuitenkin tarkkanäköisemmäksi kuin kukaan uskoisi, ja hän saakin selville yhtä ja toista muun muassa lasiruukin asioihin liittyen. Hän on myös hyvin oikeudentuntoinen persoona, joten hänestä on helppo pitää. Sen sijaan Robertin sukulaiset ovat kauheita tapauksia, jotka tavoittelevat häikäilemättä omaa etuaan ja tekevät kaikkensa, jotta kartanon omistaja tuntisi olonsa mahdollisimman epätoivotuksi henkilöksi omassa kodissaan. Robert osoittaa sotilaallista luonteenlujuutta kestäessään kaiken, sillä kuten sanottu, Robert on tarkkanäköinen mies ja tietää missä kohtaa kannattaa nostaa valtit esiin.

Aluksi teos tuntui kovin sekavalta, sillä hahmoja vilisti tarinassa paljon enkä oikein tahtonut päästä perille siitä kuka kukin on. Toisen levyn kohdalla tarina alkoi kuitenkin kunnolla vetämään ja hahmot kävivät tutummiksi, joten juonen seuraaminen helpottui. Tämä 1830-luvulle sijoittuva tarina paljastui viihdyttäväksi kartanoromaaniksi, jossa tapahtuu paljon kaikenlaista - vääryyttäkin - mutta lopussa oikeus voittaa. Tarinassa on myös romanttisia juonteita, kuten kunnon kartanoromaanilta kai sopii odottaakin. Minä viihdyin kyllä Vaiteliaan perillisen parissa, vaikka alku olikin takelteleva. 

♠♠♠♠

Hovimäki: Heräämisen aika

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Heräämisen aika

278 s. + Hovimäen aikaan s. 279-304

Gummerus 2004, 3.p.

perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan kolmas osa

 

Hovimäki: Heräämisen aika valottaa tapahtumia, jotka jäävät televisiosarjan toisen ja kolmannen tuotantokauden väliin. Tässä kirjassa moni asia täydentyy ja muistan, että käsitykseni joistakin asioista muuttui, kun olin ensimmäistä kertaa lukenut tämän teoksen. Vastauksensa saa myös moni kysymys, joita ainakaan minä en tv-sarjaa katsoessani edes huomannut ajatella: miksi Sepän Erkki ei mennyt naimisiin, millainen oli Esterin tie kartanon emännäksi, kuinka Volodja sopeutui Hovimäelle ja niin edelleen.

 

Heräämisen aika kattaa ajanjaksona vuodet 1834-1847, jolloin Suomessa alettiin vähitellen heräämään kansallistuntoon. Kauppa kukoisti, Suomi Venäjän autonomisena osana kehittyi ja muun muassa Saimaan kanavaa alettiin rakentaa. Elämä oli verrattaen rauhallista eikä Venäjältä kuulunut minkäänlaisia hälyttäviä merkkejä. Maassa oli siis verrattaen rauhallista, mutta Hovimäellä tapahtui kuitenkin paljon. Ester palasi leskikapteenskana Pietarista ja asettui Hovimäelle, mutta aivan helposti ei hän emännäksi kartanoon päässyt. Kun kaiken olisi lopulta pitänyt olla hyvin, kohtasivat hovimäkeläiset monia menetyksiä ja kipeimmin ne tuntuivat osuvan Sepän sukuun. Kartanolla Carl Magnus ei näyttänyt parantaneen tapojaan, vaan surut ajoivat hänet eroon Esteristä, jota hän kuitenkin oli aina rakastanut.

 

Minä pidän kovasti tästä kirjasarjan kolmannesta osasta, vaikka joissakin kohdin siinä mielestäni sorrutaan hienoiseen ylimalkaisuuteen ja asioita kiidätetään eteenpäin vimmattua vauhtia. Jälkimmäinen tunne saattaa johtuu kyllä siitäkin, että Heräämisen aika on huomattavasti lyhyempi kuin sarjan muut kirjat. Eniten kuitenkin pidin tämän kirjan tunnelmasta ja siitä, että Sepän Erkki pääsee tässä melkoisen merkittävään asemaan ja nousee Sepän suvusta selkeästi näkyvimmäksi hahmoksi. Erkki on aina ollut hahmona sellainen, josta olen pitänyt, joten on mielenkiintoista kuulla tarkemmin hänen vaiheistaan: tv-sarja kun keskittyy hyvin pitkälti kuitenkin kuvaamaan elämää Hovimäellä ja Lindhofien välittömässä vaikutuspiirissä, kun taas Erkki kulki paljon maailmalla.

 

Yksi syy siihen, miksi pidän tästä teoksesta, lienee se, että tässä herää taas toiveikas tulevaisuuden odotus. Kartanon asiat tuntuvat sujuvan Carl Magnuksen heikkouksista huolimatta, sillä onhan hänellä aisaparinaan vastuullinen lapsuudenystävä Erkki. Lasiruukki kehittyy, elämä jatkuu menetyksistä huolimatta ja tulevaisuutta voi tähytä luottavaisin mielin. Kaikista takaiskuista huolimatta päällimmäinen tunnelma on siis valoisa ja myönteinen, tulevaisuuteen uskova.

 

Tässä teoksessa ei myöskään nouse esiin sellaisia hahmoja, jotka aiheuttaisivat ärsytystä tai olisivat mitenkään erityisen luotaantyöntäviä. Tähän mennessä Carl Magnuksen periluonteen puutteisiin ja heikkouksiinkin on jo ehtinyt tottua, niin että ne eivät aiheuta mitään suurempaa turhautumaa. Joskus silti miettii, että eikö hän todellakaan osaa olla onnellinen siitä mitä on saanut, sillä aina veri kuitenkin vetää muualle kaiken tärkeän ohitse. Esterissäkin ilmenee joitakin piirteitä, jotka ehkä hieman yllättävät, sillä hän osoittautuu yllättäen melko herkäksi ja lempeäksi hahmoksi, kun tähän mennessä hän on näyttäytynyt lähinnä vahvana ja vankkumattomana persoonana. Siispä kuten sanottu: tämä teos muutti aikoinaan joitakin käsityksiäni asioista.

 

Sarjan aiemmat osat ovat Ruotsin vallan iltarusko ja Keisarin auringon alla.

Hovimäki: Keisarin auringon alla

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Keisarin auringon alla

403 s., + Hovimäen aikaan s. 404-416

Gummerus 2004, 3.p.

 perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan toinen osa

Kirjoitin maaliskuussa Hovimäki-kirjasarjan ensimmäisestä osasta ja lisäksi kuvailin suhdettani sarjaan. Siinä missä ensimmäinen tuotantokausi ja kirja ovat olleet aina suosikkejani, on jotenkin tämä toinen tuotantokausi ja kirja kuulunut niihin epämieluisimpiin. Pidän kyllä tästäkin ajanjaksosta Hovimäen väen elämässä ja se kietoutuu mielenkiintoisesti todellisiin historian tapahtumiin, kuten kyllä muutkin teokset, mutta jostain syystä en ole ikinä suhtautunut tähän tuotantokauteen kovin innokkaasti.

Keisarin auringon alla kuvaa vuosia 1822-1833 eli ajanjaksoa johon mahtui mm. Turun palo, Helsingin kohoaminen keskeisimmäksi kaupungiksi, paha koleraepidemia ja uskonnollinen herännäisyys. Kartanolaisille tämä aika merkitsee myös oman suunnan etsimistä, avioliittoja ja yritteliäisyyttä. Ajanjaksolle mahtuu siis kaikkea mielenkiintoista eivätkä Hovimäen väen muutkaan vaiheet kalpene tämän kaiken rinnalla, onhan heidän elämänkohtaloissaan paljon erilaisia vaiheita. Koska kaikki tällaiset avut ovat kunnossa mielenkiinnon herättämisen kannalta, syytän "epämielenkiintoisuudesta" hahmoja ja yleistä ilmapiiriä.

Moni teoksen hahmoista on tuttu jo edellisestä kirjasta, kuten Johanna Lindhof, Anna-mamselli, Sepän Maria, Aaron, Stina ja Johannan veli vaimoineen. Suureen osaan näistä hahmoista on jo ehtinyt kiintyä, sillä etenkin Johanna ja Anna ovat hyvin keskeisiä hahmoja sarjan kannalta. Keskeisistä hahmoista ongelmallisin ja luontaan työntävin lienee epäilemättä kartanon perijä, isättömänä kasvanut kiihkeäsieluinen Carl Magnus Lindhof. Hän osaa olla huumorintajuinen henkilö ja vastuullinen isäntä, mutta ihmissuhteensa hän hoitaa miten sattuu ja vastuullisuuden kääntöpuolena nähdään kuitenkin myös piittaamattomuutta ja vastuuttomuutta. Carl Magnus tukeutuu monessa kartanon asiassa äitiinsä, eikä oikein osaa loppuviimeksi ottaa täydellistä vastuuta kartanosta tai mistään muustakaan. Erityisesti ärsyttää tapa, jolla hän kohtelee vaimoaan. Carl Magnus ei halunnut vaimokseen serkkuaan Hanna Sundeliusta, eikä hän toden totta osoita vaimolleen minkäänlaista kiintymystä.

Hanna Sundelius oli pitkään inhokkihahmojani koko sarjassa: hänhän tuhosi Esterin ja Carl Magnuksen onnen. Jossain vaiheessa oivalsin, että ei suinkaan ollut Hannan syytä, että Carl Magnus joutui lähes pakon edessä naimaan hänet. Kun pääsin inhostani, aloin tuntea myötätuntoa Hannaa kohtaan. Hanna on herkkäsieluinen ja hentoverinen nainen, joka ei alun alkaenkaan ollut sopiva kartanon emännäksi sen enempää kuin Carl Magnuksen vaimoksikaan. Täysin en ärsyynnyksestäni Hannaa kohtaan ole vielä päässyt, sillä mielestäni Hanna olisi voinut yrittää hieman enemmän ja viitoittaa itse elämänsä suuntaa.

Kun kaksi teoksen keskeisimmistä ja samalla epämieluisimmista hahmoista on käsitelty, voidaan siirtyä miettimään tapahtumia. Jotenkin on turhauttavaa se, miten koko ajan jokin este tuntuu ilmestyvän paitsi Ullan ja Axelin myös Carl Magnuksen ja Esterin onnen tielle. On määräilevää enoa, opintoja, Turun palo ja avioliittoja. Miksei asiat vain voisi sujua vähän helpommin? Tässä teoksessa ei siis voi välttyä suurelta ihmissuhdedraamalta, mikä on varmaan yksi syy miksi tämä tuntuu ensimmäisen osan jälkeen jotenkin vieraalta: ensimmäisen osan keskeisiin sisältöihin ei kuulunut ihmissuhdedraamaa.

Ilmapiiri ei myöskään ole erityisen kutsuva. Kuten Ruotsin vallan iltaruskosta kirjoitin, siinä on jotenkin toiveikas olo tulevaisuuden suhteen. Lukija pystyy luottamaan siihen, että asiat järjestyvät, sillä Magnus Lindhof on periaatteen mies ja Johanna järkevä ja asiallinen kartanonrouva. Apunaan heillä on päättäväisiä, aikaansaavia ja reippaita ihmisiä, kuten seppä vaimoineen sekä Frieda-mamselli. Ruotsin vallan iltaruskossa kaikki tuntuu olevan epävarmaa ja kuin tuuliajolla. Vahvat neuvojat ja tukijat puuttuvat, Gustav Adolf Sundelius puuttuu joka asiaan, Carl Magnus ei tunnu millään kasvavan vastuulliseksi isännäksi ja ihmisiä vain poistuu kartanolaisten elämästä. On kuolemaa, sydänsuruja ja riitoja, ja vaikka teoksessa onkin myös onnea ja onnistumisia, päällimmäiseksi jäävät mieleen kaikki takaiskut. 

Hovimäki on kuitenkin aina Hovimäki, ja vaikka olenkin nyt purkanut tuntojani, ei se tarkoita, ettenkö olisi tämänkin kirjan parissa viihtynyt, vaikkakaan en niin hyvin kuin ensimmäisen kirjan parissa. Sarjan seuraava osa kuvaa vaiheita, joita ei tv-sarjassa nähdä. Vaikka olenkin sen jo useaan otteeseen lukenut, odotan silti jo mielenkiinnolla hetkeä, jolloin ehdin sen pariin palata.

Viisasteleva sydän

Jane Austen: Viisasteleva sydän

alkup. Persuasion 1818

suom. Kristiina Kivivuori 1951

8 CD-levyä, WSOY äänikirja

lukijana Erja Manto

Kyllä nyt äänikirjaa pukkaa! Lainasin Jane Austenin Viisastelevan sydämen automatkoille kuunneltavaksi, mutta en sitten malttanutkaan kuunnella sitä vain autossa, vaan ensimmäisen levyn jälkeen nappasin sen ihan kotiin kuunneltavaksi: jäin tarinaan vain kerta kaikkiaan niin koukkuun, että oli pakko saada kuunnella lisää jo ennen seuraavaa pidempää automatkaa!

Joskus nuorempana luin ahkerasti Austenin teoksia, mutta Viisastelevaa sydäntä en kyllä muista aiemmin lukeneeni. Ylpeys ja ennakkoluulo sen sijaan kolahti Austenin teoksista parhaiten, enkä suoraan sanottuna kyllä muusta hänen tuotannostaan kauheasti paljon mitään merkittävää muista. Itse asiassa pidän enemmän Brontën sisarusten tuotannosta, mutta se ei ole tämän tekstin aihe.

Viisasteleva sydän kertoo aatelissukuisesta Anne Elliotista, joka on jo aikaa sitten ohittanut sopivan naimaiän oltuaan kerran rakastunut mieheen, jota perhe ei hyväksynyt hänen aviomiehekseen. Anne ei ole päässyt Frederick Wentworthista yli, mutta kun he vuosien tauon jälkeen kohtaavat, mies ei tunnu antaneen Annelle anteeksi saamiaan rukkasia. Tunteet elävät kuitenkin molemminpuolisina, vaikka väärinkäsitykset seuraavat toisiaan ja mahdollisuus onneen uhkaa kilpistyä niihin.

Viisasteleva sydän noudattaa melko samanlaista kaavaa kuin muutkin Austenin teokset, sikäli kun niistä jotain muistan: on väärinkäsityksiä, onnetonta rakkautta ja lopulta kuitenkin kaikki kääntyy parhain päin ja sankaritar saa miehen, jota halajaa omakseen. Sivujuonteena mainittakoon, että sankarittarelle ilmestyy yleensä yhtäkkiä liuta kosijaehdokkaita, kuten Anne Elliotille tässä teoksessa kävi. Mutta juonen ennalta-arvattavuus - sillä sellainenhan se on, vaikkei Austenia olisi aiemmin lukenutkaan - ei haittaa yhtään: tarina vain vei minut ihan täysin mukaansa ja vaati tulla kuulluksi.

Erja Manto lukee tämän teoksen mielestäni tismalleen niin kuin pitääkin, ilmentäen taitavasti eri hahmojen luonteenlaatuja ja käytösmalleja äänenpainoillaan ja lukurytmillään. Jotenkin hänen ääntään todella jaksaa kuunnella, enkä toden sanoakseni usko, että olisin välttämättä nauttinut tästä teoksesta näin paljon, jos olisin itse alkanut lukemaan jotakin ikivanhaa ja nurhuista painosta, joka olisi löytynyt kirjaston varastosta (ja teoksesta onkin onneksi tullut uusi pokkaripainos!). Mielestäni toteutus on jotenkin raikas ja kutsuva, se välittää hienosti tunnelmaa ja sitä Austenille ominaista ymmärtämystä ja ajattelevaisuutta, jonka muistan hänen teoksiaan värittäneen.

Anne Elliot on hahmona jotenkin mieleenpainuva, vetää hyvin vertoja jopa Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennettille. Hän on kolmilapsisen sisarussarjan keskimmäinen lapsi, hyljeksitty ja vähäpätöisenä pidetty nuori äitinsä jo varhain menettänyt nainen, jonka ainut tuki lienee naapurinrouva, joka ei aina hänkään osaa kannustaa Annea täysin neitokaisen oman hyvinvoinnin vaan pikemminkin yleisen mielipiteen mukaan. Anne on pyyteetön, välillä liiankin kiltti ja sinisilmäinen, mutta silti omilla aivoillaan ajatteleva olento, mikä kumoaa liiallisen kiltteyden vaikutukset ainakin siltä osin, että hahmosta voi siitä huolimatta pitää.

Pidin myös tarinan miljööstä, vaikka aikaisemmin olenkin aina ajatellut Bathia, kaupunkia johon tämä tarina hyvin pitkälti sijoittuu, jotekin koleana ja harmaana paikkana. Siltä se tuntui kyllä vieläkin mitä suurimmassa määrin, mutta jotenkin se ei tunnu enää niin kolealta kuin joissakin muissa Austenin teoksissa (yllättäen huomaan muistavani hajapaloja hänen teoksistaan vaikka kuinka paljon!). Jotenkin tuntuu, että tästä melkein nousee jokin Austen-kuume, niin että piankin haluaisin lukea tai kuunnella hieman lisää Austenia. Saapa nähdä toteutuuko ajatus vai jääkö se vain hetken huumaksi...

♠♠♠♠

Hovimäki: Ruotsin vallan iltarusko

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia: 

Hovimäki - Ruotsin vallan iltarusko

392 s. + Hovimäen aikaan (s. 393-416)

Gummerus 2004, 2.p.

Perustuu samannimiseen tv-sarjaan

Kirjasarjan ensimmäinen osa

Hovimäki. En edes yritä lähteä arvostelemaan tätä teosta samanlaisella asenteella kuin minulla yleensä on tapana kirjoja esitellessä, sillä Hovimäki on minulle jotakin sellaista, johon ei sovi kovin ankaralla kädellä kajota. Olen nähnyt tv-sarjan jokaisen tuotantokauden moneen monituiseen kertaan ja kirjatkin olen lukenut melkein yhtä useasti. Itse asiassa nuorempana Hovimäet olivat vakiolukemistoani ja onnentunteeni oli valtava, kun vihdoin san kerättyä koko kirjasarjan itselleni. Tunnustan, että sarjassa on joitakin epäjohdonmukaisuuksia eikä kirjatkaan välttämättä aina ole ihan sitä priimakirjallisuutta, mutta se mikä Hovimäessä viehättää, on tarina hahmoineen ja heidän kohtaloineen sekä upea miljöö.

Nuorempana olin niin tosifani, että yksi perheemme kesälomamatkoista suuntautui Turun Kakskertaan ihan siitä syystä, että pääsin käymään Brinkhallin kartanossa, jossa Hovimäki kuvattiin. Yllätyin hieman, sillä livenä kartano oli mielestäni paljon pienempi kuin tv:ssä, mutta moni muu fani taas oli kokenut asian päinvastoin: kartano oli suurempi kuin he olettivat. Vaikka mielikuvani kartanosta osoittautuikin vääräksi, niin upea paikka se silti oli. Oli mahtavaa päästä kiertelmään "Lindhofien kartanossa" ja paikan päällä nähdä missä mitäkin kohtauksia oli kuvattu. Paikka on oikein kaunis, mutta kartano oli sisältä valitettavan huonossa kunnossa, tapetit repsottivat ja lattiat olivat likaiset. Toivottavasti kartano vielä kunnostettaisiin entiseen loistoonsa.

Hovimäkeä tehtiin neljä tuotantokautta ja kuusi kirjaa, joista kolmas ja kuudes kuvaa tapahtumia tv-sarjan ulkopuolella. Minulle kaikkein rakkain tuotantokausi on aina ollut niistä ensimmäinen, se jossa pennitön luutnantti Magnus perii sääntöperintötilan ja pääsee Johanna-vaimonsa kanssa muuttamaan pois Viaporin kurjuudesta omaan kartanoonsa, vaikkei elämä sielläkään aina kovin helppoa ole. Ensimmäinen kirja Ruotsin vallan iltarusko, joka kuvaa juuri näitä samoja vaiheita hieman laajemminkin, on niin ikään minulle tärkein tästä sarjasta.

En tiedä miksi ensimmäinen kausi on minulle tärkein. Ehkä se johtuu siitä, että tulevaisuus tuntui menetyksistä, sodasta ja Magnuksen sokeutumisesta huolimatta siinä jotenkin valoisalta ja turvatulta. Magnus oli kapteeni myös siinä mielessä, että vakaasti, viisaasti ja harkiten hän ohjasi laivaansa eli kartanoaan kohti tulevaa. Tuntui siltä, että kaikki järjestyy, olihan talossa pystyvä isäntä, joka kyllä huolehtisi niin perheestään kuin palkollisistaankin. Ensimmäinen tuotantokausi päättyy Magnuksen dramaattiseen kuolemaan - ja samalla päättyy Hovimäellä tämä "turvattu aikakausi". Kartanon isäntä on kuollut, perillinen vielä kapaloissaan ja holhoojaksi määrätään Johannan ärsyttävä veli Gustav Adolf Sundelius, jota ohjaa ahneus ja kateus. Magnus oli minun lempihahmoni oikeastaan koko sarjan aikana, mihin ehkä liittyy osittain hieman pikkutyttömäistä ihailuakin: kun muksuna katsoin tätä sarjaa tv:stä, niin olihan Magnus nyt hyvin ritarillinen ilmestys ja ilmiselvä ihailun kohde voittamattomuudessaan.

Ruotsin vallan iltarusko -kirja kuvaa ajanjaksoa 1798-1820, vaikkakin viimeiset kymmenen vuotta onkin kuvattu sangen ylimalkaisesti pikakelauksella. Vuosiin mahtuu muutto Hovimäelle, lasten syntymät, kahden lapsen kuolema, sotavuodet ja venäläisten tulo kartanoon, Magnuksen sokeutuminen ja lopulta kuolema vuonna 1809. Todentotta kapteenska Lindhofilla oli kestämistä ja suuri tila emännöitävänään, mutta samalla tavalla kuin Magnusta, häntäkin ohjasi vastuuntunto niin perheestään kuin alustalaisistaan. Onneksi Johannalla oli tukenaan tuikea mamselli Frieda sekä monitaitoinen parantaja ja sepänvaimo Maria Heikintytär, sillä ilman heitä hän tuskin olisikaan pystynyt olemaan niin vahva kuin oli.

Se mikä Hovimäestä ehkä tekee niin hienon sarjan on se, että siinä ei keskitytä kuvaamaan pelkästään säätyläisten vaiheita, vaan tapahtumien keskiössä on koko ajan myös tavallinen rahvas. Säätyläiset ja torpparit, siis Lindhofit ja Sepät pitävät yhtä. Myös kartanon palvelusväellä on suuri rooli, sekään ei jää kulisseihin. Kuten sanottu, valloittavat hahmot ja todentuntuiset kohtalot antavat anteeksi pienet asiavirheet, epäjohdonmukaisuudet ja kirjojen kohdalla myös hienoisen kömpelyyden. Hovimäelle on aina yhtä mukava saapua ja siellä viihtyy hyvin.

Aurora

Raija Oranen: Aurora

632 s., Teos 2014

etukannen maalauksen c: Helsingin kaupunginmuseo

 

Olen aikaisemminkin maininnut blogissani, että Aurora Karamzinin elämä on kiehtonut minua jo vuosia. Tästä syystä lienee ihan selvää, että Raija Orasen romaani Aurora herätti kiinnostukseni, mutta valitettavasti se ei oikeastaan minua vakuuttanut, vaikka ei ollut suoranainen pettymyskään. Jotenkin Auroran mielenkiintoinen elämä oli jäänyt pitkälti monen muun asian kuvauksen jalkoihin, eikä niin pitäisi olla, jos romaani kertoo Aurorasta.

 

Aurora Karamzin (o.s. Stjernvall, ent. Demidov) oli suomalainen vallasnainen ja hyvin tunnettu seurapiirikaunotar. Ensimmäisen avioliittonsa kautta rikkauksiin nousseella Auroralla oli valtava auttamisenhalu, minkä varallisuus pitkälti mahdollistikin. Aurora Karamzin oli muun muassa Diakonissalaitoksen perustaja Suomessa. Henkilökohtaisessa elämässään hän kohtasi paljon surua, menetyksiä ja pettymyksiä, mutta pysyi silti uskossaan lujana. Näistä tausta-aineksista saisi toden totta aikaan hyvinkin vetävän romaanin. Valitettavasti Orasen teos ei ollut sellainen, vaan ihan todella melkoista juoksuhiekassa rämpimistä. Kuvaavaa lienee, että aihe todella kiinnosti minua, mutta teoksen lukemiseen meni vaikka kuinka kauan aikaa (viikkoja) eikä tarina kerta kaikkiaan ottanut minua mukaansa muuta kuin vasta ihan teoksen loppupuolella.

 

Raija Oranen on luonut Auroran tarinalle laajan historiallisen viitekehyksen, kuten historiallisessa romaanissa kuuluukin tehdä. Ongelmana on vain se, että viitekehys on hieman liiankin laaja, sillä Oranen kuvaa mielestäni aivan liian tarkasti suomalaisten yhteiskunnallisia oloja 1800-luvulla osana Venäjän keisarikuntaa. Välillä keskitytään sivukaupalla kertomaan Snellmanista, lainsäädännön takkuisuudesta, kenraalikuvernööreistä ja Auroran Walleen-isäpuolesta eikä päähenkilöstä mainita halaistua sanaa. Teoksen tarkoitus olisi mielestäni kuvata Auroran elämänvaiheita eikä isäpuolia ja poliittisia oloja, jotka toki täytyy jollakin tavalla tuoda esiin, mutta mielestäni ei tässä mittakaavassa. Välillä Aurora oli pitkiäkin aikoja aivan muualla kuin Suomessa, mutta silti keskityttiin sepustelemaan Suomen oloja, mikä ei mielestäni ole kovin järkevää: Auroran tarina jää jalkoihin!

 

Koska historiallinen viitekehys on paisunut hyvin laajaksi, on se tehnyt romaanistakin laajan. Olisin kaivannut enemmän ytimekkyyttä ja tarttumista tarinan kannalta oleellisempiin yksityiskohtiin, jolloin tarina olisi tuntunut etenevän paremmin ja samalla se olisi varmasti myös ottanut lukijan reippaammin mukaansa, sillä Orasen tekstihän on sujuvaa ja hän kirjoittaa hyvää suomea. Jotenkin tämä kirjallinen tasokkuuskin jää liiallisen taustoittamisen jalkoihin.

 

Se mikä mielestäni oli tässä teoksessa todella mielenkiintoista, oli Orasen rohkeus lähteä muuttamaan Aurora Karamzinin imagoa aina lempeästä ja hyväsydämisestä auttajasta myös itsekkääksi ja omaa etuaan ajavaksi naiseksi. Hän uskalsi tuoda Auroralle heikkoudet, mikä on kyllä ihan mainitsemisen arvoista, sillä varmasti Auroralla niitä oli, vaikka jälkipolville jäänyt maine vihjaakin muuta. Aluksi tämä tuntui hieman oudolta ja "väärältä", mutta loppujen lopuksi hyvin mielenkiintoiselta ja "oikealta". En tiedä minkä verran Orasen käsityksellä on todellisuuspohjaa, mutta tuntuu kuin hän olisi tavoittanut Auroran persoonasta jotakin olennaista.

 

Vasta viimeiset parisataa sivua oikein todella jaksoivat pitää minua kunnolla otteessaan ja tarina tuntui etenevän. Lopussa kuitenkin mielestäni sorruttiin hieman liialliseen karsimiseen ja lisää yksityiskohtia olisi kaivattu: mitä Aurora teki viimeisinä vuosinaan, millaiset välit Auroralla oli lapsenlapsiinsa ja sisarentyttärensä perheeseen ja muihin hänen elämänsä tärkeisiin ihmisiin ja niin edelleen. Nyt Aurora vain yhtäkkiä olikin supervanha ja elämä oli siinä. Monta vuotta jäi kuvaamatta, vaikka varmasti niidenkin aikana jotakin tapahtui. Lopetus saattoi tuntua liian nopealta myös siksi, että teoksessa oli pitkin matkaa keskitty laajoihin kuvauksiin.

 

Kun nyt vihdoin sain tämän teoksen luettua, tuntuu kuin olisi tehnyt samanlaisen urotyön kuin luettuani Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanin. Minua oikein todella harmittaa se, että Auroran tarina ei mielestäni päässyt oikeuksiinsa, sillä soisin oikein mielelläni hänen tarinansa tulevan tutummaksi kaikille. Aurorasta on kirjoitettu myös nuortenromaani Aurora - Keisarinnan hovineito (Raili Mikkanen, 1998).

 

♠♠♠

Satakielimetsä

Laila Hietamies: Satakielimetsä

511 s., Otava 1996

kansi: Kari Piippo

Sain juuri luettua Laila Hirvisaaren Sonja -sarjan neljännen eli toiseksi viimeisen osan. Tämä kirja oli jotakin ihan muuta kuin olin odottanut. Se ei ollut sitä mihin olen tottunut Laila Hirvisaaren kirjoissa, sillä ensimmäistä kertaa huomasin kuvaan astuneen epäuskottavuuden. Hirvisaaren kirjojen suola ja sokeri ovat olleet niiden uskottavuus ja aitous, joten olen hieman pettynyt tähän teokseen.

Satakielimetsä kertoo Sonja Orbelianin elämästä ja koko Venäjän tilanteesta vuosina 1913-1916. Kuten nykyään tiedämme, tuolloin oli jo selkeästi nähtävillä tsaarinvallan heikkenemisen merkit. Se tuodaan myös tässä kirjassa selkeästi esiin paitsi tapahtumien myös asenteiden kuvauksessa ja pidän edelleen hyvin uskottavana tämän historiallisen ajanjakson kuvausta. Epäuskottavuus piilee Sonjan oman elämän käänteissä, sillä paljastuva suuri salaisuus on niin jotenkin yllättävä ja shokeeraava, että sellaista on vaikea sulattaa noin vain.  Tämä salaisuus on oikeasti todella epäuskottava, ei sellaista voisi oikeasti tapahtua ainakaan minun mielestäni. Salaisuuden paljastuminen muuttaa monia asioita ja samalla koko päähenkilön elämää. Sonja vaipuu aluksi synkkyyteen ja itsesääliin, mutta lopuksi päättää unohtaa koko asian miltei täysin. En ymmärrä ensinkään, että miten sellaisen asian unohtaminen ja mielenrauhan saavuttaminen niin pian voisi olla mahdollista. Tietysti toiset ovat lujia, mutta kumminkin!

Se mistä olen erityisen iloinen tässä kirjassa, on se, että Hirvisaari hieman korjaa Myrskypilvissä esiintyneitä virheitä tai ristiriitoja ja selittää ne paremmin auki. Ilman tuota suurta salaisuutta tämä kirja olisi siis melko mainio teos ja onkin sääli, että epäuskottavuus tietyissä asioissa vaikuttaa kovasti koko lukuelämykseen. Odotan mielenkiinnolla sarjan viimeisen osan lukemista, sillä aivan kaikki vaietut asiat eivät tässäkään osassa tulleet vielä sanotuiksi. Toivottavasti viimeinen osa tyydyttää uteliaisuuteni uskottavammin kuin Satakielimetsä.

♠♠♠

Myrskypilvet

Laila Hietamies: Myrskypilvet

464 s., Otava 1995

kansi: Kari Piippo

Luin toukokuun puolivälissä kaksi ensimmäistä osaa Laila Hietamiehen Sonja -sarjasta. Valkoakaasioiden arvioon kirjoitin, että toivoisin pääseväni pian lainaamaan seuraavan osan kirjastosta. Niin teinkin, mutta kirjan kumminkin luin vasta nyt. Myrskypilvet on Sonjaa ja Valkoakaasioita tummasävyisempi teos, vaikka sanoinkin jo Valkoakaasioitakin melko tummasävyiseksi.

Myrskypilvet sijoittuu 1900-luvun alkuun, vuosiin 1903-1906. Historiaa edes jonkin verran tuntevat tietävät, että tuo aika oli Venäjällä melkoisen kuohunnan aikaa: keisarin yksinvaltiutta alettiin vastustaa, kansa alkoi vaatia oikeuksia ja maa kävi lyhyen mutta vaativan sodan Japania vastaan. Myrskypilvien pääosassa on ruhtinatar Sonja Orbeliani, joka palaa Venäjälle useiden vuosien jälkeen. Rakastettunsa kuoleman jälkeen hän asui vuosikausia Nizzassa ja nyt Venäjälle palattuaan hän näkee hyvin selvästi, miten maa on muutamassa vuodessa muuttunut paljon epävakaisemmaksi ja räjähdysherkemmäksi kuin milloinkaan aikaisemmin.

Myrskypilvet on jossain määrin jopa ahdistava teos, sillä sota, turvattomuus ja jatkuva epävarmuus sekä keisarin kyvyttömyys nähdä ongelmia on kuvattu hyvin aidosti. On mielenkiintoista lukea venäläistä (fiktiivistä) näkökulmaa Japanin sotaan sekä siihen, mitä tuo aika käytännössä tarkoitti Venäjälle: koulun historiantunneilla kun tuota aihetta oikeastaan vain sivutaan Suomen näkökulmasta. Hietamiehen romaani avasi silmäni näkemään tuon ajan muultakin kuin vain Suomen kantilta. Hän luo oivallisesti jännitettä ja Sonjan oman elämän salaisuus herättelee lukijan uteliaisuutta. Sitä Hietamies ei kuitenkaan paljasta vielä tässä osassa, joten jännityksellä odotan seuraavan osan lukemista.

Minun on poikkeuksellisesti pakko kritisoida Hietamiehen tekstiä haparoinnista. Lauserakenteet ovat välillä todella kömpelöitä, välillä teksti taas soljuu vaivatta eteenpäin. Samoin tekstistä löytyneet kirjoitusvirheet pomppasivat silmilleni, mutta se kyllä saattaa johtua tekstin ajoittaisesta kömpelyydestäkin. Sisällössä ei ole mitään vikaa, ilmaisussa sen sijaan on. Samoin huomasin hienoisia ristiriitoja aikaisempien kirjojen sisältöön, joitakin pieni lipsahduksia vain, mutta kyllä ne kumminkin huomasi. Ikinä ennemmin en muista moiseen hänen kirjoissaan törmänneeni, joten siinä suhteessa olen hieman pettynyt.

Jos teitä kiinnostaa lukea venäläistä näkökulmaa sijoittuen 1900-luvun alkuun ja käsitellen poliittisia oloja, niin harkitkaa ihmeessä tämän teoksen lukemista. Suosittelen kumminkin lukemaan Sonjan ja Valkoakaasiat ensin.

♠♠♠♠

Valkoakaasiat

Laila Hietamies: Valkoakaasiat

495 s., Otava 1994

kansi: Kari Piippo

Innostuin Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Sonjasta niin, että pakkohan oli heti käydä lainaamassa sarjan seuraava osa kirjastosta. Luin tämän lähes yhtä suurella innolla kuin Sonjan ja nyt toivon, että pääsisin pian lainaamaan seuraavan osan luettavaksi. Olen pitänyt Hirvisaaren teoksista jo heti ensimmäisen luettuani ja tämäkään  kirja ei muodosta poikkeusta. Havahduin pari päivää sitten ihmettelemään sitä, että Hirvisaaren tuotanto iskee minuun todella hyvin, vaikka yleensä kaihdan kaikkia järkälekirjoja. Minä jopa vastasin yhteen kysymykseen taannoin, että keskimittainen kirja on mieleeni enemmän kuin järkäle, mutta Hirvisaaripa tekee siinä poikkeuksen! :D

Valkoakaasiat on siis Sonjan jatko-osa, joka on huomattavasti edeltäjäänsä tummasävyisempi ja surullisempi. Siitä voi jo lukea ennusmerkkejä tulevista historian vaiheista, mutta pääosassa on kuitenkin Sonjan oma elämä ja siinä tapahtuvat suuret myllerrykset. Sonja Orbeliani viettää melko huoletonta elämää hovineitona, mutta sitten suru ja murhe muuttavat hänen elämäänsä: äidin vakava selkäsairaus on todettu tuberkuloosin aiheuttamaksi ja pian Sonja itsekin sairastuu vakavasti. Hän löytää rakkauden miehestä, joka myös painii saman sairauden kanssa, mutta etiketti ja yleinen mielipide sanelee heidän tarinaansa eikä rakkaus pääse palamaan täydellä liekillä. Sonjan vaiheiden mukana seurataan kiinteästi keisariperheen elämää, Nikolai II valtaanastumista ja tuon ajan yhteiskunnallista murrosta ja myllerrystä.

Tämä kirja on jokseenkin ennalta-arvattava verrattuna Sonjaan, mutta se ei oikeastaan haittaa yhtään, koska pieniä yllätysjuttujakin löytyy. Kerronta on sujuvaa ja historiallisesti asiantuntevaa, Hirvisaari ei kikkaile turhia. Kirja etenee tasaisesti pohjaten edelliseen osaan, mutta toimii myös itsenäisenä teoksena. Hieman häiritsi se, että joihin edellisen osan tapahtumiin viitattiin siten kuin ne olisivat tapahtuneet hieman eri tavalla kuin ensimmäisessä osassa kuvattiin. Tässä kirjassa on edelleen minäkertojana Sonja itse ja lukija pääsee edelleen lukemaan "Sonjan omaa tekstiä".

Kuten sanoin, tämä on tummasävyisempi ja surullisempi kuin edeltävä osa, jotenkin painostava ja ahdistava. Tuntuu kuin koko ajan myrskypilvet leijuisivat Sonja Orbelianin ja koko Venäjän yllä. Sonjan sairastuminen, masentuneisuus ja äidin vakava sairaus tuovat ahdistavia vivahteita tarinaan, samoin kuin myös rakkaussuhteessa ilmenevät ongelmat. On jotenkin kamala lukea tarinaa, jossa koko ajan joku sanelee päähenkilölle miten hänen pitää toimia ja hän ei voi rikkoa kehoitusta (käskyä) vastaan. Kun ihmiset puuttuvat jopa rakkauselämään, muuttuu kaikki vielä ikävämmäksi. En nyt sano, että tämä olisi kamala kirja ja niin edelleen, sillä nämä tuntemuksethan ovat hyvä merkki: Hirvisaari on onnistunut kerronnassaan niin hyvin, että päähenkilön tuntemukset välittyvät lukijalle saakka hyvin aidosti.

Kaiken kaikkiaan tämä teos on siis sangen onnistunut paketti, mutta jotenkin tuo synkkyys ja jatkuvat vastoinkäymiset saavat minut hieman kavahtamaan. Tämä teos ei ollut myöskään yhtä mielenkiintoinen ja vetävä kuin edellinen osa, mutta hieno jatko sarjalle kuitenkin. Kirja loppuu sellaiseen kohtaan, että kaikki jää hieman avoimeksi, joten pakkopakko päästä pian ottamaan selvää, että miten lopulta käy.

♠♠♠♠

Sonja

Laila Hietamies: Sonja

463 s., Otava 1993

Sain tänään luetuksi yhden Laila Hirvisaaren (ent. Hietamies) historiallisen romaanisarjan avauksen, Sonjan, jonka mukaan sarjakin on nimetty. Ajattelin aluksi kirjoittaa tästä vasta huomenna, mutta sitten hoksasin, että nythän on Sonjan nimipäivä, joten tämä päivä on hyvä kirjoittaa tästä kirjasta!

Sonja kertoo Orbelianin ruhtinassuvun tyttärestä Sonjasta eli Sofia Dmitrijevnasta minäkertojamuodossa. Sonja on kapinallinen, joka jo pikkutyttönä uhmaa aatelistyttöjen tiukkoja kasvatusnormeja ja toimii oman päänsä mukaan. Hänestä kasvaa voimakastahtoinen aikuinen nainen, joka oppii näkemään asioita eri kanteilta, vaikka yksi asia ei muutukaan: hän on yhtä taipumaton kuin ennenkin. Kirja sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle Pietariin ja perheen kotikartanoon Inkerinmaalle. Belaja Roza on Sonjan turvasatama Pietarin melskeen rinnalla.

Kirjan kertoja siis on Sonja itse ja tapahtumat tulevat esiin takaumamaisesti, sillä Sonja on kirjoittanut tarinansa ylös. Lukija ikäänkuin lukee Sonjan omaa tekstiä, mikä on mielestäni kerronnallisesti onnistunut valinta. Minäkertojan käyttäminen auttaa pääsemään paremmin päähenkilön elämään mukaan, se kuvaa asioita selkeästi jostakin tietystä näkövinkkelistä ja luo sitä kautta omanlaisensa tunnelman koko kirjalle.

Sonja Orbeliani on todellisuudessa elänyt henkilö, yhden Venäjän vanhimman suvun edustaja. En tiedä kuinka suuri osa tästä teoksesta on tosipohjaista ja kuinka paljon on kirjailijan oman mielikuvituksen tuotetta, mutta tämä teos on juoneltaan kyllä mielenkiintoinen ja vetävä. Hirvisaarella on kyllä todellakin taito kirjoittaa laadukasta ja mielenkiintoista historiallista draamaa, joka tuntuu aidolta ja uskottavalta. Kirjassa vilahtelevat myös meille suomalaisille tutut henkilöt paroni Mannerheimista keisari Aleksanteri II:een ja III:teen.

Tässä kirjassa yksi erityisen hyvä asia on se miten tarkkaan Hirvisaari kuvaa hovielämän sääntöjä ja aatelissäädyltä vaadittuja asioita. Hän ei tuo niitä esille erillisinä osina vaan upottaa ne taitavasti juoneen. Välillä oikein heräsi ajattelemaan, että niin todellakin, kyllä se vain olikin ihan oikeasti vaativaa ja tarkkaa ihan kuin jatkuvan suurennuslasin alla olisi. Mielenkiintoista on myös se miten lapsista tehtiin aikuisia todella varhain ja heiltä vaadittiin jo pienenä paljon sellaista, mitä oikeastaan pitäisi vaatia vain aikuiselta. Samaten aikuista naista kuitenkin kohdeltiin kuin lasta. Sääntöjen ja tapojen ristiriitaisuudet tulevat tässä teoksessa hyvin esille ja minäkertojan kapina täydentää niitä hyvin.

Laila Hirvisaari lukeutuu suosikkikirjailijoihini, joten minun on aika vaikea löytää tästä kirjasta yhtäkään moitteen sanaa. Ehkä ainut pieni miinus on tiettyjen asioiden sivuuttaminen ja palaaminen niihin myöhemmin, siis pientä polvelevuutta juonellisesti on. Minä kuitenkin pidin tästä kirjasta todella paljon, tämä on hyvä avaus sarjalle ja onhan tämä voittanut Lukijan  Finlandiankin ilmestymisvuonnaan. Laadukas kirja kaikin puolin, oikein onnistunut ja taattua Hirvisaarta. Piti oikein tänään käydä kirjastossa töiden jälkeen lainaamassa tälle kirjalle jatkoa, jotta saan heti jatkaa sarjan lukemista. Arvosanan antaminen on nyt kovin vaikeaa, kun täysiä pisteitä tämä ei ihan ansaitse ja silti tässä ei ole juuri mitään moitittavaa.

♠♠♠♠½