Tuukka ja Olga Temonen: Teit meistä kauniin
161 s., WSOY 2016
En yleensä kirjoita katsomistani elokuvista, mutta tällä kertaa aion tehdä poikkeuksen, sillä Teit meistä kauniin -kirja kertoo samannimisen elokuvan tekemisestä ja näin ollen on vahvasti sidoksissa tällä hetkellä elokuvateattereissa esitettävään elokuvaan. Elokuvakertoo Apulanta-bändin alkuvuosista. Itse pääsin katsomaan elokuvan jo sen ensi-iltakiertueella ja kokemus oli melko huikea: oli punaista mattoa, yllätysesiintyjää ja ennen kaikkea hieno tunnelma.
Teit meistä kauniin -kirja on runsaasti kuvia sisältävä teos, jossa kerrotaan elokuvanteon vaiheista. Teoksesta lukija saa hyvän käsityksen paitsi siitä mitä milloinkin kuvattiin myös siitä millaisia tunnelmia kulisseissa koettiin. Mielestäni erityisen mielenkiintoisia olivat näyttelijöiden ajatukset hahmoistaan ja elokuvan tekemisestä yleensä, ja kiinnostusta herätti myös apulantalaisten kommentit elokuvasta, rooleista ja todellisista tapahtumista kohtausten taustalla. Luin tämän kirjan elokuvan katsomisen jälkeen ja mielestäni tämä täydensi elokuvakokemusta mukavasti. Erityisesti tämän teoksen kuvat palauttivat elokuvan tunnelmia hyvin mieleeni ja viihdyinkin hyvän tovin niitä katsellen. Teoksen kuvat on napannut Lars Johnson.
Olen lukenut muutamia elokuvasta kertovia arvioita ja päällimmäisenä on jäänyt mieleen kritiikki, jota sitä kohtaan on esitetty. Minä en osaa arvioida kuvausteknisiä asioita tai muita sellaisia juttuja, joita elokuva-asiantuntijat osaavat. Sen sijaan taidan kertoa elokuvan nostattamista tunteista ja ajatuksista ihan vaan "mutuna".
Mielestäni Teit meistä kauniin -elokuva on mielenkiintoinen kuvaus Apulannan synnystä. En ole mikään erityisen antaumuksellinen fani, mutta pidän kyllä bändin musiikista. Koska elokuva herätti paljon ajatuksia tällä minun taustallani, en osaa edes kuvitella miten tosifanit elokuvan kokevat. Myönnän, että elokuva lähti mielestäni vähän kesynoloisesti käyntiin, mutta siitä kasvoi vahva ja tunnepitoinen kokonaisuus. Elokuvassa on muun muassa kohtaus, jossa Toni kertoo tuskaisena ajatuksistaan Sipelle tai ehkä enemmänkin itselleen. Tuossa kohtauksessa oli jotakin niin riipivää, että se jäi erityisesti mieleeni ja sekä minä että kaverini liikutuimme kohtauksen tunnelatauksesta.
Mielestäni Toni Wirtasta näyttelevä Tatu Sinisalo on roolissaan todella vakuuttava ja hän saa hahmostaan jopa todella hämmentävissä määrin tonimaisen. Sinisalo kohoaakin minun silmissäni yhdeksi elokuvan kantavista voimista ja kirjan luettuani en ihmettele miten hän onnistuukaan roolissaan niin hyvin: hän on harjoitellut tarkasti Tonin elehtimistä, puhetapaa ja olemusta ja pitänyt tätä roolia yllä voidakseen tehdä hahmostaan mahdollisimman paljon esikuvan kaltaisen.
Kokonaisuutena elokuva oli mielestäni siis hyvinkin onnistunut ja mielelläni katsoisin sen joskus uudelleen. Vaikka olikin hienoa päästä mukaan ensi-iltakiertueen näytökseen, yksi seikka hieman haittasi kokemusta: äänentoisto siellä ei ollut parhainta ja välillä ääni tuntui jäävän ikävästi kaikumaan isossa tilassa. Se ei kuitenkaan himmennä hienoja roolisuorituksia ja itse tarinaa, joten jos mietit menisitkö katsomaan elokuvan, minä kannustan menemään.
