Annika Wennström: Lapinkylä - Sukutarina
334 s., Bazar 2012
suom. Outi Menna
alkup. Lappskatteland. En familjesaga 2006
Pakko sanoa, että on uskomatonta, että tällaisen kirjan suomennosta on odotettu kuusi vuotta sen ensijulkaisusta. Tai en tiedä onko tätä kirjaa edes tiedostettu aikaisemmin, mutta tuntuu silti ihmeelliseltä, että jo näin vaikuttavan oloinenkin kirja on odotellut niin monta vuotta. On kuitenkin hienoa, että se on nyt suomennoksen myötä saavuttanut suosiota Suomessakin ja saanut ansaitsemaansa huomiota täällä blogeissa.
En oikeastaan taaskaan tiedä mitä kirjoittaisin juuri lukemastani kirjasta. Sen voin sanoa, että en ole pitkään aikaan lukenut mitään näin lumovoimaista teosta: olen lukenut hauskoja, koskettavia, jännittäviä, yllättäviä ja muutenkin hyviä kirjoja mutta en mitään näin lumoavaa. Annika Wennströmin kaunis kieli, luontoa kunnioittava asenne ja johdonmukaisesti rakennettu tarina luo eheän kokonaisuuden, johon uppoutuu mielellään. Välillä minulla tosin oli hieman vaikeuksia pysyä perässä, kun liikuttiin eri sukupolvien matkassa. Oli kuitenkin hyvä, että teoksen alusta löytyy sukupuu, josta saattoi tarkistaa asioita.
Tässä teoksessa nuori nainen löytää sattumalta vanhat kengänpaulat, mutta kukaan koko suvusta ei tunnu tietävän mistä ne ovat peräisin. Suvun vaietut asiat ja sukujuurien tukahduttaminen vaivaa päähenkilöä, joka ei oikein tunnu tietävän minne hän kuuluu. Hän tahtoo ottaa asioista selvää. Teos kuljettaa lukijaansa neljän sukupolven naisten matkassa.
Erityisen mielenkiintoinen tämä teos on mielestäni siksi, että se kuvaa saamelaisten kulttuuria ja aikaa, jolloin saamelaiset ajettiin ahtaalle. Tällaista ei minun tietääkseni ole aikaisemmin juuri julkaistu ja nyt tämä vähemmistö saa myös heille kuuluvaa huomiota. Vaikka teos sijoittuukin Ruotsiin, niin onhan se käännytys ja jopa sorto ollut samantyyppistä myös Suomen puolella. Ehkä juuri siksi tämä teos on saanut suomalaisilta lukijoilta kiitosta.
Toinen mielenkiintoa herättävä asia on sana "sukutarina" ja se miten tässä teoksessa liikutaan useassa eri ajassa aina vuodesta 1861 lähtien. Tuo ajan kulku luo hyvän poikkileikkauksen siitä, miten saamelaisiin on eri aikoina suhtauduttu ja miten se on vaikuttanut heihin itseensä. Mielestäni teoksen pysähdyttävin kohta löytyy ihan teoksen lopusta, sivulta 332: "Vuosikausien ajan sisällä kannettu häpeä jylisee korvia huumaavasti. Me olemme aina väistyneet sivuun. Mutta kukaan ei itke. Meidät on karkoitettu kahdesta maailmasta". Tuon kohdan voi ajatella koskemaan pelkästään teoksessa kuvattua tiettyä sukua, mutta samalla sen voisi ajatella kuvaavan myös saamelaiskansan suuren osan tuntemuksia; jos he yrittivät sopeutua muuhun väestöön, ei heitä sinne kelpuutettu, mutta samalla heitä saatettiin alkaa karsastaa myös alkuperäisen saamelaisväestön keskuudessa. Ihmiset jäivät kahden maailman väliin. Minä ajattelisin, että Wennström luo tällä teoksellaan myös suvaitsevaisuuden ilmapiiriä.
♠♠♠♠½
