Risto Räppääjä ja pullistelija

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja pullistelija

116 s., Tammi 2016

 

Risto Räppääjä ei ole koskaan kuulunut kirjasuosikkeihini toisin kuin samojen tekijöiden Heinähatut ja Vilttitossut. Elokuvista sen sijaan olen pitänyt ja siinä sivussa ehkä ajatukseni kirjoistakin on hieman muuttunut, joten ihan jo työnikin vuoksi halusin lukea uusimman Risto Räppääjän.

 

Risto Räppääjän aurinkoinen kesä saa yllättävän käänteen, kun naapurin asuntoon muuttaa kuntoilua harrastavat isä ja poika Pöntinen. Ristosta tuntuu, että hänellä ei ole mitään yhteistä urheiluhullun naapurinpojan kanssa, sillä Ristoahan tunnetusti kiinnostaa räppääminen. Riston pettymykseksi Nelli kuitenkin pitää uudesta pojasta ja ystävystyy tämän kanssa. Samoin Rauha-täti ihailee estottomasti Bill-isää eikä aikaakaan, kun myös alakerran naapuri Lennart Lindberg huomaa Riston tavoin, että uudet naapurit on palautettava maanpinnalle ja osoitettava Nellille ja Rauhalle, että lihaskimput eivät ole yhtään se coolimpia tyyppejä kuin esimerkiksi eräs räppäävä nuorukainen ja postimerkkejä keräilevä keski-ikäinen herrasmies. Riston ja Lennartin ainoa toivo on Elvi Räppääjä, joka voisi auttaa kohentamaan heidän imagojaan Nellin ja Rauhan silmissä. Hätä on todellakin suuri, kun Elviä pelkäävät Risto ja Lennart päättävät kutsua tämän apuun!

 

Monenmoisten väärinkäsitysten kautta tilanteet saavat lopulta onnellisen lopun, mutta matkan varrella sivutaan kuitenkin erilaisia teemoja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta ystävyyteen ja kateuteen. Mielestäni Risto Räppääjä ja pullistelija osoittautui ihan hauskaksi kirjksia ja siinä oli sopivasti vauhtia. Lennart Lindbergin hahmossa on edelleen jotakin, josta pidän kovasti ja joka tuppaa naurattamaan minua, mutta on Elvi-tätikin aika pakkaus. Mielestäni hauskimmat hetket koettiinkin juuri Lennartin, Elvin ja Riston seurassa.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikolla: Eetu ja nokkelat neropatit

Nyt viikolla 42 vietetään Kirjan vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden viikkoa. Tämä viikko tulee näkymään blogissani siten, että nostan esille pelkkää lasten ja nuortenkirjallisuutta. Lisää tietoa viikon ohjelmasta löydät Kirjalittan Facebook-sivulta.

 

Teija Rekola (teksti) & Mervi Lindman (kuvitus): Eetu ja nokkelat neropatit

60 s., WSOY 2014

 

Esittelin syyskuussa Teija Rekolan ja Mervi Lindmanin teoksen Eetu ja ruma Rusina, ja totesin tuolloin, että täytyy varmaan tutustua tähän jatko-osaankin. Bongasin tämän Eetu ja nokkelat neropatit -kirjan kirjaston hyllystä, ja täytyihän tämä sitten lainata.

 

Eetu on taas saanut kannoilleen kateuden varjon, josta hän jo kerran pääsi eroon. Tällä kertaa varjo ilmestyy, kun ruotsalaiset pikkuserkut Annabella ja Isabella tulevat viettämään kesälomaa Eetun perheen luo. Tytöt tuntuvat olevan hyviä kaikessa mihin ryhtyvät, ja Eetun vanhemmat ylistävätkin tyttöjä kilpaa. Eetusta tuntuu, että hän ei osaa mitään, kun hänelle aina sattuu kommelluksia. Eetu ja varjo päättävät, että tytöiltä pitää ottaa luulot pois! Ja loppujen lopuksi paljastuukin, että edes Annabella ja Isabella eivät osaa kaikkea.

 

Mielestäni tämä teos kuvaa oivallisesti niitä tunteita, joita lapsi voi kokea verratessaan tai joutuessaan verratuksi muihin ikätovereihinsa. Se miten varjon avulla ilmennetään negatiivia tunteita, on mielestäni hyvä idea, ja toimi erinomaisesti jo edellisessä Eetu-kirjassa.

 

Tämä teos herätti ajatuksia Eetun vanhempien käytöksestä. Mielestäni he käyttäytyivät hyvin ajattelemattomasti, ja osaltaan ilmentävät hyvin sitä, miten aikuisen hieman ajattelematon käytös voi kääntyä lapsen mielessä paljon ikävemmäksi kuin miksi se on tarkoitettu. Tämä teos sopii siis hyvin myös aikuisen ja lapsen yhteisiin lukuhetkiin, sillä molemmat löytävät tästä teoksesta varmasti ajateltavaa.

Helmi

John Steinbeck: Helmi

suom. Alex Matson

3 h 45 min, Tammi 2009, Keltainen äänikirja

lukijana Ismo Kallio

John Steinbeck on minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka toki olin aikaisemmin kuullut puhuttavan hänen teoksistaan. En ole mikään äänikirjojen suurkuluttuja (tämä on kolmas kuuntelemani äänikirja), mutta nyt jotenkin oikein innostuin, sillä mielestäni Helmi on todella toimiva äänikirja ja voin vilpittömästi todeta, että Ismo Kallio on varsinainen täysosuma tämän kirjan lukijaksi.

Helmi kertoo Tyynenmeren rannalla asustavasta helmenkalastaja Kinosta sekä hänen vaimostaan Juanasta ja heidän lapsestaan Coyotitosta. Kino perheineen asuu kaupungin laidalla köyhyydessä, samoin kuin muutkin intiaaniheimon jäsenet. Uudisasukkaat pitävät valtaa ja vanhat perinteet on suistettu kaupungin laidoille. Erään kerran, kun hätä on kaikkein suurin, Kino onnistuu löytämään uskomattoman suuren helmen, sellaisen, jota kukaan ei ole aikaisemmin löytänyt. Helmi saa hänet uskomaan parempaan huomiseen ja mielessä vilistää kuvia hartaista toiveista, mutta loppujen lopuksi näyttää siltä, että helmen löytäminen tuo sittenkin mukanaan enemmän pahaa kuin hyvää.

Steinbeck pohdiskelee teoksessaan alati ajankohtaista vastakkainasettelua hyvästä ja pahasta sekä oikeasta ja väärästä tuoden samalla esiin köyhien ja varakkaiden välisen kuilun, koulutuksen ja sivistyksen ja lukutaidon voiman sekä ikiaikaisen ajatuksen vahvemman vallasta. Steinbeckin romaani antaa paljon ajattelemisen aihetta, enkä lainkaan ihmettele miksi hänet listataan amerikkalaisen kirjallisuuden kärkinimiin.

Steinbeckin romaani on teemoiltaan runsas, mutta kerronnaltaan sangen vähäeleinen. Jokainen sana tuntuu tarkkaan harkitulta ja merkityksekkäältä, mistä kiitos täytyy antaa Steinbeckin lisäksi tietysti myös suomentaja Matsonille sekä lukija Kalliolle. Helmi vangitsee huomion täysin, sillä Steinbeck on kerronnan vähäeleisyydestä ja tasaisuudesta huolimatta onnistunut  luomaan hyvin tiivistyvän ja jännittävän tarinan, joka välillä saa miltei pidättämään hengitystä.

Kino perheineen on sellaisia hahmoja, joihin on melko vaikea päästä sisälle, mutta siitä huolimatta heidän kokemuksensa pysähdyttävät ja mietityttävät. Sekin on melko poikkeuksellista, sillä yleensä vastaavissa tapauksissa lopputarinalla ei sitten ole mitään merkitystä, jos hahmot tuntuvat vaikeasti lähestyttäviltä. Mutta kun asiaa oikein tarkemmin pohtii, onhan tässä kirjassa paljon sellaista, joka kuvastaa Kinon ja Juanan luonteenlaatuja. Helmi tuo oikeastaan nekin esiin. Kaikki tiivistyy siis helmeen. En oikein tiedä mitä muuta olisin voinut tältä kirjalta toivoa, mutta siitä huolimatta lopputunnelma pisteiden osalta on:

♠♠♠♠

Kaikki oikein

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein

317 s., Otava 2014

 

Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein on ehkä eniten odottamani syksyn uutuuskirja, sillä olen tottunut luottamaan Härkösen kykyyn kirjoittaa toimivia romaaneita. Odotukseni palkittiin jälleen ja viihdyin tämän kirjan parissa todella hyvin. Olen ollut koko ajan sitä mieltä, että Häräntappoase on Härkösen paras romaani, mutta nyt koen Härkösen tavoittaneen onnistuneesti samanlaista nasevuutta ja iskevyyttä kuin esikoisromaanissaan: muissa teoksissa en ole tällaista samalla tavalla erottanut (kolumnikokoelmia lukuunottamatta).

 

Kaikki oikein kertoo aviopari Eevi ja Kari Puttosesta, jotka ovat tottuneet haaveilemaan rahasta, mutta se on ollut heille vain kaukainen unelma. Kun Eevi voittaa lotossa 7 miljoonaa euroa, he huomaavat, että rahalla on myös kääntöpuolensa. Kateellisten läheisten kanssa tulee riitoja ja Karille alkoholi maistuu aina vain paremmin. Edes etelänmatka ja materia eivät peitä sitä hyväksytyksi tulemisen tunteen kaipuuta, jota jokainen kohdalleen toivoo. Sekä Eevi että Kari kumpikin muuttuvat ihmisinä ja he joutuvat punnitsemaan monta asiaa uudelleen.

 

Oli välillä aika ahdistavaakin lukea miten Eevi ja Kari kipuilevat rahojen mukanaan tuomassa ristipaineessa: taustalla jäytää pelko rahojen katoamisesta ja loppumisesta, uusi elintaso halutaan kuitenkin näyttää, pohditaan mikä on kohtuullista rahankäyttöä ja miten suhtautua kateellisiin ystäviin sekä ennen kaikkea miten itse pitäisi toimia, jotta tulisi kohdelluksi edelleen samana ihmisenä kuin ennen tätä onnenpotkua. Eevin ja Karin parisuhdeongelmat tuntuvat painostavilta, samoin heidän persooniensa muuttumiset ja joskus etenkin Eevin aika alentuvakin suhtautuminen muihin ihmisiin tuntuu kamalalta. Tässä nähdään kuitenkin se, miten aidon oloisia Härkönen on hahmoistaan kirjoittanut. Heihin pystyy samaistumaan ja heidän tunteensa välittyvät lukijalle hyvin. Eevi ja Kari voisivat olla ihan keitä tahansa, joiden elämän suuri äkillisesti saatu rahamäärä sekoittaa.

 

Vaikka teoksessa on ahdistaviakin pohjavireitä, niin on tässä huumoriakin runsain mitoin. Kärkevä sanailu ja tehokkaat sanavalinnat tekevät teoksesta melkoisen hykerryttävän ja välillä nauroin ihan ääneenkin. Pidän kovasti Härkösen kipinöivästä kirjoitustyylistä, joka tekee tästäkin romaanista hyvin mieleenpainuvan. Sen lisäksi, että Härkönen taitaa huumorin, niin hän tekee samalla myös tarkkanäköisiä ja tosia huomioita ihmisluonteen syvimmästä olemuksesta.

 

Kuten jo edellä totesin, odotukseni tulivat todellakin palkituiksi täydelleen. Hieman välillä vieroiksuin joitakin asioita etenkin henkilöhahmoissa, mutta jälkeenpäin niitä on vaikea enää erotella. Kokonaisuus siis toimii todella hyvin, mutta siitä huolimatta pisteeni ovat

 

♠♠♠♠½

 

***

Tämä teos sai minut jälleen ajattelemaan, että mitä itse tekisin, jos voittaisin lotossa. Voiton mahdollisuus on kylläkin nollan luokkaa, kun en edes lottoa. Mutta kuitenkin, onhan se joskus aika hauskaa huvitella ajatuksella, että mitä tekisi, jos rahaa yhtäkkiä ilmaantuisi. Tosin esimerkiksi 7 miljoonaa euroa on niin käsittämättömän suuri summa rahaa, että en ihan oikeasti osaa edes ajatella mitä kaikkea se voisi mahdollistaa. Vastikään ennätyssuuri 61 miljoonan euron Eurojackpot-voitto meni Espooseen. Miettikää oikeasti, 61 miljoonaa! En voi mitenkään päin käsittää tuollaista rahasummaa.

 

Mutta jos nyt voittaisin esimerkiksi pari miljoonaa euroa rahaa, haluaisin ensimmäiseksi hankkia oman asunnon sekä uudet autot ainakin itselleni ja veljelleni romukasojemme tilalle. Haluaisin myös lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Ulkomaanmatkakin voisi olla kiva. Mutta vielä enemmän haluaisin osata suhtautua uuteen elämäntilanteeseeni neutraalisti enkä haluaisi tehdä asiasta numeroa, vaikka kaiken säilyttäminen muuttumattomana olisikin käytännössä varmaankin lähes mahdotonta. Mutta aina voi silti haaveilla! :-)

 

Mitä te haluaisitte voittorahoillanne tehdä?

Tie, totuus ja elämä

Heikki Turunen: Tie, totuus ja elämä

509 s., WSOY 2012

kansi: Seppo Polameri

Kuten aikaisemmin tulin maininneeksi, kirjallisuuspiirin seuraavalle kerralle pitää lukea maaseutukuvaus. En oikeastaan tiennyt mitä olisin lukenut, joten valitsin listalta jonkin kirjailijan eli Heikki Turusen ja hänen kirjoistaan jonkin aihepiiriin sopivan vähän kuin arpomalla. Piiri kokoontuu huomenna, joten pelkäsin etten ehdi tätä tiiliskiveä siihen mennessä lukemaan, mutta toisin kävi. Tie, totuus ja elämä piti minua yllättävän hyvin otteessaan, mitä en osannut laisinkaan odottaa.

Tie, totuus ja elämä kertoo pienen maalaiskylän elämästä Savon sydänmailla. Naapurisopu ei ole todellakaan kylällä kukoistuksessaan, sillä ikiaikaiset kaunat ja riidat ovat voimissaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Kun kylälle aletaan puuhata uutta tietä 1970-luvulla, vaikuttaa vuoden 1918 sodan aikaiset arvet edelleen. Riidoilta ja kateudelta ei vältytä nytkään, mutta loppujen lopuksi tien teon tuoksinnassa tehty karmea löytö paljastaa kaunan synnyttäneestä tapahtumasta totuuden: ja johtaa jonkinlaiseen sopuun. Kaikilla on ylpeytensä, ennakkoluulonsa, oma totuutensa ja kateutensa, joista heidän on luovuttava, jotta kylä voi kehittyä tuona maaltamuuton aikana.

Turusen henkilöhahmot ovat monenkirjavia kaikin puolin. Oikeastaan kaikkien ulkoisesta olemuksesta voidaan erottaa jotain hahmolle omaa, samoin kuin luonteestakin. Kylällä on edustettuna useita uskontokuntia, "joka talolla on oma uskontonsa" kuten kirjassa sanotaan. Se on yksi ristiriitoja aiheuttava tekijä, mutta se ei kuitenkaan ole olennaisinta, vaikka uskonnolla ja uskolla onkin teoksessa vahva asema. Uskonnon ulkoisista tunnusmerkeistä ja hurskaista käytöstavoista saadaan kuitenkin joidenkin hahmojen suulla revittyä sangen rikasta huumoria, joka ei mielestäni ole kuitenkaan ilkeämielistä. Hahmojen välinen sanailu onkin mielestäni yksi teoksen parhaista puolista, sillä siinä on terävyyttä ja oivallisia sanavalintoja.

Vaikka dialogi onkin tehokasta ja iskevää, on teksti mielestäni muuten aika vaikeaselkoista. Siinä on omituisia lauserakenteita, jotka tekevät tekstistä melko hidaslukuista ja sekavaa. Välillä minun piti lukea jokin lause pariin kertaan, että pääsin selville siitä, mitä sillä ajettiin takaa. Samoin hahmojen useat lempinimet, joita lähes jokaisella on vähintäänkin yksi, vaikeuttaa lukemista, kun hahmoja on muutenkin paljon. Nämä seikat hieman himmentävät lukunautintoa, mutta kun tarinaan vain pääsee kunnolla kiinni ja kerrontatapaan tottuu, Turusen luoma tarina jaksaa viihdyttää, huvittaa ja välillä jopa nostattaa jännitystä ilmaan.

♠♠♠♠

Isänmaan tähden

Linturi, Jenni: Isänmaan tähden
233 s., Teos 2011

Tämä kirja päätyi lukulistalle oltuaan viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaana. Täytyy todeta, että tämä oli melko karvas pettymys.

Isänmaan tähden kertoo 79-vuotiaasta Antti Vallaksesta, joka tippuu katolta ja vaipuu muistoihinsa. Hän elää muistoissaan uudelleen nuoruuttaan Saksan Waffen-SS-joukoissa. Teos etenee kertoen välillä hänen nuoruudestaan, sitten nykyisyydestä "muissa maailmoissa" sekä osittain hänen serkkunsa nykypäivästä ja muistoista.

Ideanahan tämän teoksen juoni oli hyvä, mutta toteutuksena se jäi kyllä jotenkin keskeneräiseksi. Tuntui, että kaikki tärkeät käännekohdat ja asiat sivuutettiin nopeasti eikä niitä oikeastaan palattu pohtimaan. Sodan kauheuksistakin puhuttiin, mutta sitten niistä vaan mentiin eteenpäin. Teos jäi melkoisen pintapuolikseksi huolimatta siitä, että taustoja esiteltiin ja henkilöhahmojen historiaa/nuoruutta kuvattiin. Henkilöhahmojen ratkaisujen vaikuttimet jäivät eräällä tavalla hämärän peittoon. Jotenkin ei oikein päässyt selville, että kuka kukin oikeasti oli.

Teoksessa näkyy kahden serkun, Antin ja Kaarlon, ikuinen kateus toisiaan kohtaan. On kateutta sotasaavutuksista, koulutuksesta, perheestä, muistoista ja jopa kuolemasta. Kuitenkin tämänkin aiheen, serkuskateuden, käsittely jää pintaraapaisuksi, vaikka se selkeästi loistaakin esiin. Ei suoranaisesti edes pohdita mikä siihen johti, vaikka serkukset olivat ystäviä ennen sotaa. Ehkäpä kirjailija yrittää sanoa, että sota muuttaa ihmisiä.

Linturin kieli on omaa luokkaansa, ehkä melko tavanomaista, mutta hyviä ja iskeviä lauseita/toteamuksia kerronnasta löytyy. Ne voisivat saada asiat käännekohtiinsa, mutta ei silti niin käy. Esimerkiksi sivulla 124 sanotaan näin: "Oli vihdoin koittanut se hetki, jolloin isänmaa ei enää laskenut uhrien lukua, eivätkä uhrit laskeneet isänmaalle arvoa." Se oli mielestäni vaikuttavasti ilmaistu, mutta silti se ei teoksessa juurikaan näy käytännössä.

♠♠