Laila Hirvisaari: Viktoria
560 s., Otava 1997
kansi: Kari Piippo
Sain vihdoin luetuksi loppuun Laila Hirvisaaren (Hietamiehen) Sonja -sarjan viimeisen osan, joka on ollut minulla kesken jo jonkin aikaa. Välillä oli kuitenkin pakko lukea Enni Mustosen Paimentyttö, koska pikalainan eräpäivä lähestyi. Sonja -sarjan viimeinen osa kantaa päähenkilönsä mukaan nimeä Viktoria.
Päähenkilö siis vaihtuu Sonjasta Viktoriaan, Irina ja David Hopkinsin eli Sonjan entisen palvelijoiden tyttäreen. Sonja tuntee olevansa kuolemaisillaan, vaikka näennäisesti hän toipuukin vakavasta onnettomuudesta, joka kohtasi häntä sarjan edellisessä osassa. Henkinen kantti on kuitenkin heikko ja Sonja luopuu elämästään pala palalta. Samaan aikaan Venäjällä kuohuu, kun bolsevikit saavat entistä enemmän kannattajia eikä kukaan aatelinen ole enää turvassa. Sonja testamenttaa omistamansa Obvodnyin orpokodin ja Viktoria-kodin Viktoria Hopkinsille, joka on sairaanhoitajatar ja jonka Sonja on tuntenut aina. Viktoria saapuu Venäjälle, mutta pian käy selväksi, että englannittaren turvallisuus on epävakaalla tolalla. Tyttö kuitenkin lykkää lähtöään koko ajan, sillä hän tuntee olevansa Sonjalle velkaa. Lopuksi alkaa olla jo liian myöhäistä lähteä, kun rajat sulkeutuvat.
Hirvisaari suorittaa päähenkilön vaihdon sangen taitavasti, vaikka hieman jäin kyllä kaipaamaan Sonjan muistelmatyylistä kerrontaa. Viktorian tarina on hyvin erilainen kuin Sonjan, mutta on mielenkiintoista lukea bolsevikkien pelossa elävien ihmisten maailmasta ja tuon ajan Venäjästä, kun tsaariperhe ja lähes koko Romanovien suku kitkettiin juurineen pois. Yleensä puhutaan vain tsaariperheeseen kohdistuneesta mielivallasta ja tavallisten ihmisten elämät unohdetaan: millaista oli yrittää olla herättämättä epäilyksiä, mistä sai ruokaa, keneen saattoi luottaa? On hienoa, että Hirvisaari on ottanut tämän harvinaisemman näkökulman.
Viktoriassa paljastuu monia salaisuuksia, joita Sonja varjeli elämänsä aikana ja jotka vaikuttavat ihmisiin edelleen. Jotkut salaisuudet olivat aika yllättäviä, toiset eivät niinkään. Jotkut salaisuuksista tuntuivat aika epäuskottavilta ottaen huomioon edellisten osien tapahtumat, sillä ei tuntunut todennäköiseltä, että ihmiset olisivat todella tehneet ja toimineet niin, kun heidän välillään oli jotain salaperäistä. Toisaalta Hirvisaari hakee hyvin tukea ja viitteitä edellisten osien tietyistä kohdista tai tapahtumista asioiden nyt saamille käänteille, joten lukijalle ei jää pelkkää mustaa aukkoa kaiken kohdalle.
Viktoria on hahmona mielestäni sangen naiivi ja lapsellinen, Sonja tuntui paljon vahvemmalta ja mieleenpainuvammalta persoonalta. Viktorian kuulemat salaisuudet eivät tunnu heilauttavan häntä mitenkään ja hän tuntuu hyväksyvän kaiken mukisematta. En usko, että tällaisten asioiden kohdalla ymmärtämys olisi ihan niin suurta kuin tässä kirjassa on kuvattu. Muuten Viktoria on onnistuneesti rakennettu hahmo, koska hänellä on historia jo aikaisemmissa osissa ja nyt hahmon kautta saadaan tuotua esiin monia bolsevikkivallan piirteitä.
Kirjan epilogi on mieleenpainuva, vaikka sen alun kerrontatyyli on mielestäni huono tai jotenkin typerä, mutta se asia kyllä paikkaantuu. Epilogi on yllättävä ja toimiva, se todella kruunaa tämän sarjan, joka on kokonaisuutena onnistunut pienistä epätarkkuuksista ja epäuskottavuuksista huolimatta. Sonjan tarinaa on ollut mielenkiintoista seurata ja olen jälleen nauttinut matkastani Hirvisaaren historiallisen romaanisarjan läpi.
♠♠♠♠
Jälkisanoissaan Hirvisaari kirjoittaa tämän sarjan todellisuuspohjasta, mutta sanoo jättävänsä omaan tietoonsa mikä kaikki on oikeasti totta ja mikä ei. Hän kuitenkin paljastaa edes jotakin, mikä on hyvä asia. Hirvisaari sanoo, että "tämä on minun totuuteni, näin tapahtui". Kirjailijalle suotakoon luomisen vapaus, vaikka haluaisin tietää enemmän sarjan todellisuuspohjasta ja Sonja Orbelianin elämästä.
