Hiekkalinnoja Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Hiekkalinnoja Jylhäsalmella

Jylhäsalmi, osa 9

Otava 2024

Kirsi Pehkosen uusin Jylhäsalmi-kirja Hiekkalinnoja Jylhäsalmella yllättää erilaisella kerrontaratkaisullaan. Tässä kirjassa tarina nimittäin kulkee osittain kahdessa aikatasossa, kahden eri aikakauden nuoren/nuoren aikuisen silmin, ennen kuin kietoutuu yhdeksi tarinaksi. Hyvin toimiva ja juonellisesti mielestäni oivallinen ratkaisu.

Selma on saapunut joksikin aikaa Jylhäsalmelle enonsa Esan ja tämän Sisko-vaimon luo. Vain muutamaa kuukautta aiemmin koko elämä on mennyt uusiksi avioeron ja muuton myötä. Työnantaja on laittanut töihin hukuttautuneen Selman pitämään ylityövapaitaan, joten äkillinen vapaa-aika tarjoaa tilaa ajatella. Lapsuuskesistä rakkaat Jylhäsalmen maisemat tarjoavat myös uutta tekemistä ja mahdollisuuden todella irtautua kaikesta vanhasta.

Toisessa aikatasossa eletään kesää 1973, jolloin Jylhäsalmen leirintäalue kukoisti ja matkailijoita riitti. Kioskilla kesätyöntekijänä oleva Taina ottaa itsenäisen elämän ensiaskeleita. Kotitilan töiden sijaan Taina tienaa omaa rahaa niin opiskeluja kuin omia ostoksiaan varten. Rakkausrintamallakin on muodostumassa ensimmäinen pidempi oikea parisuhde. Leirintäalue kioskeineen ei kuitenkaan olekaan ihan niin turvallinen lintukoto kuin voisi kuvitella, sillä kaikenlaisia kulkijoita on liikkeellä.

Selman ja Tainan elämät sivuavat toisiaan Jylhäsalmen nykyhetkessä. Jylhäsalmen vanha leirintäaluekin herää vielä kerran eloon, kun kyläläiset kokoavat voimansa yhteen ja järjestävät ison retroleiritapahtuman. Kuten aina, jylhäsalmelaiset tekevät paljon pyyteetöntä työtä yhteiseksi hyväksi. Ympärillä kukoistaa kaunis kesä vesistöineen. Suorastaan rakastan Jylhäsalmen miljöötä. Kuten olen aiemminkin sanonut, se kuvaa Suomen kesää kauneimmillaan. Jotain nostalgistakin tuollaisissa kyläyhteisöissä ja idyllisessä maaseudussa on. Joskus toivon, että pystyisin tekemään matkan aikaan, jolloin maaseutu oli vielä täynnä elämää. Se kun ei ole mahdollista, niin onneksi on Jylhäsalmi tarjoamassa mielikuvitusmatkoja.

Mustissa vesissä

Minna Mikkanen: Mustissa vesissä

Lind & Co:n äänikirja, 2023

lukija: Hannamaija Nikander

Olin tallentanut äänikirjasovellukseni kirjahyllyyn odottamaan Minna Mikkasen jännärin Mustissa vesissä. Valitsin sen kuunneltavakseni, vaikka sovelluksen kommenttikenttä antoi aika karua kyytiä tälle kirjalle. Alun perin tämä kirja on ilmestynyt Reunan kustantamana vuonna 2022.

Pihla ja Henri ostavat kesämökin idylliseltä vaikuttavasta pikkukylästä lammen rannalta. Mökki on Pihlan unelmien täyttymys, jonka laittamiseen oman maun mukaiseksi hän tarttuu innolla. Henri suhtautuu asioihin varovaisemmin, varsinkin kun käy ilmi, että mökkinaapurina heillä on häiriötä aiheuttava lihaskimppu. Kylällä asuva Aliina-mummo vihjaisee yli 20 vuoden takaisista synkistä tapahtumista, mutta ei sano enempää. Pian Pihlakin saa huomata, että alue ei tosiaankaan ole ihan niin idyllistä kuin hän haaveissaan luuli. Viimeisetkin luulot rapisevat erään hillaretken jälkeen, kun alueesta tulee yhtäkkiä rikostutkinnan keskus.

Miljöön idyllinen kesämökki, maalaismaisema ja luonto oli kuvattu mielestäni hienosti. Mukana oli sopivasti arvoituksellisuutta ja oikeasti jännittäviä ja hyytäviä käänteitä. Miljöön ja ydinjuonen puolesta tämä onkin varsin kelpo kesädekkari, mutta valitettavasti päähenkilö vie aika paljon huomiota kaikista ansioista. Päähenkilö Pihla on juuri niin typerä ja ajattelematon kuin mitä äänikirjasovelluksen kommenttikenttä antoi ymmärtää. Hän tunkee nenänsä joka asiaan ja vaikuttaa useimmiten lähinnä hysteeriseltä. En voi sanoa pitäneeni hänestä, mutta muut hahmot sentään jättivät neutraalimman maun.

Minna Mikkaselta alkaa tänä vuonna ilmestyä uusi maalaisromanttinen Sydänmaalaiset-sarja, jolta uskallan miljöön puolesta odottaa hyvää, mutta henkilöhahmojen puolesta epäilyttää. Toivottavasti ne ovat onnistuneempia kuin tässä, sillä silloin lopputulos on luultavasti sangen hyvä.

Unikoita ja unelmia Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Unikoita ja unelmia Jylhäsalmella

287 s., Karisto 2023

kannen kuva: Petri Jauhiainen

kansi: Saana Nyqvist 

Minulle yhdeksi kevään odotetuimmista kirjoista on muodostunut Kirsi Pehkosen uusi Jylhäsalmi-kirja, joka tuo aina tullessaan ihanan kesäfiiliksen. Tulevana syksynä ilmestyy ensimmäinen talvinen osa tähän sarjaan, joten tänä vuonna sarjan faneja hemmotellaan oikein tuplasti.

Jenni Väätäisen elämä on muutoksessa, kun pitkä parisuhde päättyy ja muuttokuorma matkaa takaisin lapsuudenkotiin, jonne Jenni perustaa väliaikaisen tukikohtansa. Hän ei oikein tiedä minne on menossa ja mitä elämältään haluaisi. Keikkahommat terveyskeskuksessa ja isän taksissa pitävät leivässä, mutta eivät houkuta loppuelämän ammatteina. Kuin tilauksesta Jenni saa uuden työtarjouksen ja yllättäen kesäksi löytyy myös asuinpaikka ja kananhoitohommia toisaalta Jylhäsalmelta. Omaa piristystään tuo paikkakunnalle ilmaantunut mystinen motoristimies, vaikka Jenni ei yhtäkään miestä riesakseen haluakaan.

Unikoita ja unelmia Jylhäsalmella on samanlaista taattua maalaisromanttista viihdettä kuin sarjan aiemmatkin osat. Sarjan miljöö on vain niin kertakaikkisen ihana, että sieltä ei haluaisi lähteä lainkaan pois. Syksyllä onneksi nähdään taas, niin ei tarvitse odottaa kokonaista vuotta!

Uutta elämää, Jylhäsalmi

Kirsi Pehkonen: Uutta elämää, Jylhäsalmi

Jylhäsalmi 6

333 s., Karisto 2022

kansi: Petri Jauhiainen & Saana Nyqvist 

Jylhäsalmi-sarjan uuden osan ilmestyminen alkaa olla jo kevään tai kesän merkki. Sarjan upeisiin maisemiin on ilo saapua uudelleen, sillä niissä maisemissa henkii kaikki se ihana, mitä Suomen kesällä parhaimmillaan on tarjota. Uutta elämää, Jylhäsalmi oli siinä mielessä edeltäjiinsä nähden yllättävä kirja, että se liikutti minut ihan kyyneliin asti.

Inkeri eli tutummin Inkku on saapunut kotipaikkakunnalleen kesäeläinlääkäriksi. Opinnot ovat vielä hieman kesken, mutta ammattimainen ote työhön on jo kehittynyt. Kesän ajan on tarkoitus panostaa työntekoon ja ehkä pitää hieman hauskaa paikkakunnan toisen kesäeläinlääkärin, Inkun opiskelukaveri Eemin kanssa. Kiireinen arki näyttää kuitenkin karut kasvonsa eikä Eemikään taida olla ihan sellainen kuin Inkku kuvitteli. Romantiikkaa on kuitenkin ilmassa, sillä Supon mieheksi tiedetty Lassi viihtyy kesällä niin ikään lapsuusmaisemissaan Jylhäsalmella.

Olen pitänyt kaikista tämän sarjan kirjoista, mutta jotenkin tämä kirja kolahti vielä ihan eri tavalla kuin aiemmat. Eläinlääkärin työn kuvaus oli kiinnostavaa ja pidin Inkun hahmosta paljon. Juuri Inkun työhön liittyy se kohta, joka liikutti minut kyyneliin, sillä kaipaan edelleen edesmenneitä kissojani. Pehkonen on onnistunut kuvaamaan tilanteen todella koskettavasti ja lämpimästi. Perusvireeltään viihteellinen ja romanttinen kirja yllätti moniulotteisuudellaan: naurusta kyyneliin ja takaisin.

Seinäjoen lukuhaaste #kulkuneuvossa, tarkemmin sanottuna eläinlääkärin autossa pitkin poikin Jylhäsalmea, välillä taksissa, lossissa tai kajakilla melomassa.

Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella

Jylhäsalmi 5

269 s., Karisto 2021

kansi: Petri Jauhiainen, Saana Nyqvist

Kirsi Pehkosen maalaisromanttisen Jylhäsalmi-sarjan uusi osa alkaa olla vankkumaton osa jokaista kesääni. Sen miljöö kuvastaa Suomea juuri sellaisena, jollaisena se on minulle kauneimmillaan: aurinkoa, luonnonrauhaa, maalaisidylliä, vettä (järviä, jokia, ulapoita). Sarjan pariin palaaminen on aina ilo, etenkin kun henkilöhahmojenkin parissa viihtyy oikein mainiosta.

Freelance-toimittaja Laura saapuu Jylhäsalmen Lossikahvilaan juttukeikan (ja lossin) kuljettamana. Häneltä on tilattu maakuntalehteen juttu Lossarin uuden terassin avajaisista. Tuo keikka poikii monta muutakin juttua, sillä kohtalo tuntuu haluavan pidättää Lauraa Jylhäsalmen maisemissa. Kesäisen keikkaviikon aikana Laura tutustuu monenlaisiin ihmisiin eikä Pennasen Vate ole niistä vähiten merkittävä. Jylhäsalmella Laura tapaa pitkästä aikaa myös äitinsä entisen työtoverin Sarin, joka on paikallisen pankin toimitusjohtaja. Nyt näyttää siltä, että Sari on jotenkin onnistunut ärsyttämään jotakuta niin kovasti, että ilmassa alkaa olla jopa pientä uhkan tuntua.

Laura ja Sari ovat molemmat teoksen päähenkilöitä. Teos rakentuu siten, että vuoroluvuin jompikumpi on enemmän keskiössä. Tarina kulkee jouhevasti eikä keskushahmon vaihtelu vaikeuta juonen seuraamista. Kieltämättä kuitenkin ehkä hieman kiinnostuneempana luin kommelluksille alttiin Lauran kuvioista kuin säntillisen Sarin. Kahden eri ikäisen päähenkilön  käyttö tuntuu kuitenkin onnistuneelta valinnalta siinä  mielessä, että teos luullakseni kolahtaa sitä kautta paremmin monen eri ikäiseen lukijaan.

Sarjan aiempien osien tapaan Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella tarjoaa roppakaupalla kesäidylliä ja romantiikkaa. Huumoriakaan ei teoksesta puutu, ja paikoitellen taisin hieman tyrskähdellä ääneen, sillä Pehkosen dialogi on paitsi sujuvaa niin myös ilahduttavan iskevää. Toivottavasti ensi keväänä pääsee taas palaamaan Jylhäsalmelle uuden osan kautta.

Jylhäsalmen sydänkesä

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä

263 s., Karisto 2020

kannen kuva: Petri Jauhiainen

kannen suunnittelu: Saana Nyqvist

Jylhäsalmi, osa 4

 

Kirsi Pehkosen ihana maalaisromanttinen Jylhäsalmi-sarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Pidän tästä sarjasta todella paljon eikä tämäkään osa ollut pettymys. Jylhäsalmen sydänkesä on yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista ja mielestäni tämä sarja onkin mitä oivallisinta kesälukemista. Jos et ole vielä lukenut, niin suosittelen tekemään sen!

 

Jylhäsalmella sijaitseva Reunamäen talo on ollut jo vuosikausia tyhjillään, sillä perikunta ei ole oikein päässyt sopimukseen siitä, mitä talolle tehtäisiin. Nyt jonkinlainen ratkaisu on syntynyt ja suvun nuoret naiset Maiju ja Henna lähetetään Reunamäelle raivaamaan paikkoja myyntiä varten. Serkusten urakka ei ole kuitenkaan todellakaan niin helppo kuin voisi olettaa, ja välillä mielenkiinto karkaa Reunamäen fiksauksesta kylän kesärientoihin ja etenkin kylän poikamiehiin.

 

Jylhäsalmen sydänkesän keskiössä on serkuksista tasaisempi ja harkitsevaisempi Maiju. Pidin hänen hahmostaan paljon ja oli jälleen mukava kuulla tuttujen jylhäsalmelaisten kuulumisia. Mikäli käsitin oikein ja muistan edellisen osan tapahtumat oikein, niin tämä kirja sijoittuu osittain samaan ajankohtaan sen kanssa. Aika kiinnostava veto ja toisaalta sarjan jatkokehittelyn kannalta ehkä myös jokseenkin tarpeellinen, jos ei haluta viedä (muissa osissa keskeisien) hahmojen asioita eteenpäin vauhdilla. Myös kerrontaratkaisussa oli sikäli uutta tyyliä, että tässä teoksessa oli kaksi aikatasoa, jotka punoutuivat yhteen ehkä hieman yllättävälläkin tavalla.

 

Jylhäsalmen kesä tempaisi minut jälleen mukaansa ja olisin mielelläni viipyillyt sen maisemissa pidempäänkin. Nyt ei auta kuin jälleen alkaa odottaa uutta kirjakevättä, jos silloin pääsisi taas palaamaan uusien kuvioiden myötä Jylhäsalmelle!

 

♠♠♠♠½

Siirin simakesä

Elisabet Aho: Siirin simakesä

189 s., Kustannus-Mäkelä 2017

kansi: Tanja Mitchell

 

Kun valikoin luettavaa kesälomapinooni, halusin lainata myös pari nuortenkirjaa. Siirin simakesä valikoitui lainalle paitsi kesäisen nimensä myös aiheensa puolesta. Siiri matkustaa pariksi viikoksi isotätinsä luokse ja kohtaa siellä ikäisensä tytön. Amanda ei kuitenkaan ole nykyajan lapsi, sillä vaikka paikka on sama, Amanda elää menneessä ajassa. Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta on yksi ikisuosikkejani, joten halusin tottakai lukea millainen tämä niin ikään ajassa matkustamiseen keskittyvä kirja olisi.

 

Siiri on 12-vuotias reipas tyttö, joka on aina viihtynyt hyvin isotäti Napparin seurassa. Pari viikkoa Napparin luona sujahtaa tavallisesti hyvin nopeasti, mutta tällä kertaa Siiriä vähän harmittaa, kun aiemmilta visiiteiltä tutut kaverit lähtevät kuka minnekin eikä Siirillä ole ketään, kenen kanssa pyöräillä kaduilla tai keksiä muuta tekemistä. Nappari on kyllä kiva, mutta kipsi jalassa ei paljon seikkailla. Kuin tilauksesta Siiri näkee vanhan pappilan liepeillä vilauksen tytöstä, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Kun Siiri pääsee lopulta tutustumaan Amandaan, hän tajuaa pian, että he ovat eri ajan lapsia: siitä kertoo paitsi miljöö myös erot vaateparressa, puheessa kuin tavallisessa arjessakin. Amandan kautta Siiri saa melkoisen historianluennon, mutta lopulta näyttää siltä, että näille kohtaamisille on olemassa syynsä ja Siiriä odottaa iso tehtävä.

 

Siirin simakesä oli leppoisaa luettavaa. Pidin teoksessa yhtä lailla nykyajan kuin menneenkin miljööstä, vaikka toki tuo menneen miljöö tietyllä tavalla enemmän kiinnosti ja olihan se oikeastaan koko kirjan olennainen pointtikin. Harmi, että tämä kirja ei ole ainakaan meidän kirjastossa juuri lainalla liikkunut, sillä tässä historia muuttuu lukijalleen taas hieman elävämmäksi. Itse kyllä vähän moitin sitä, että historian ajanjaksoa ei kirjassa mielestäni mitenkään määritelty, vaikka se pääteltävissä olikin. Myös loppuratkaisu oli mielestäni erikoinen. Ensin tarina tuntuu kulkevan rationaalisesti eteenpäin, mutta loppuratkaisuun siirtyminen hieman ontuu.

♠♠♠

Uusintaluku: Juhannusvieras

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras

255 s., Otava 2006

kansi: Anu Ignatius

 

Muutama vuosi sitten (noh, ehkä 10 vuotta sitten) koin suoranaisen härköshuuman Häräntappoaseen myötä ja luin varmaan kaikki hänen siihen mennessä ilmestyneet kirjansa aiheesta riippumatta. Juhannusvieraan olen halunnut lukea uudelleen jo jonkin aikaa ja nyt nappasin sen juhannuslukemiseksi. Muistan pitäneeni Juhannusvieraasta jo ensilukemalta, mutta nyt uuden lukukokemuksen myötä tämä kirja avautui minulle vielä paremmin.

Juhannusvieras kertoo nelikymppisestä sisustussuunnittelija Tuijasta, joka saa kesän alussa kirjeen Sailalta. Lapsena Tuija vietti monet kesät Sailan perheen luona maalla Ristinojalla ja tuo paikka näyttäytyy hänen muistoissaan aina todellisena paratiisina. Nyt Saila kirjoittaa kutsuakseen Tuijan Ennin 80-vuotisjuhliin. Enni oli monet lapsuudenkesät Tuijan "varaäiti", ja nyt hän alkaa olla huonossa kunnossa. Tuija päättää lähteä Ristinojalle, mutta yllättäen nostalgisiin muistoihin ilmestyy tummia pilviä. Mitä kesäparatiisin kulisseissa oikein piilikään? Mikä vei Tuomon kauas kotoaan ja sai Riston tarttumaan pulloon ja Suvin Raamattuun? Oliko Ristinoja lopulta paratiisi kenellekään muulle kuin Tuijalle?

Juhannusvieraassa on todellinen kesän tunnelma. Se on miljööltään juuri sellainen maaseutuidylli, joka puhuttelee minua: hiekkatiet, peltomaisemat, vanhat talot ja navetat. Tuijan muistoissa heinä tuoksuu, aina paistaa aurinko ja kylän kioskista ostetaan karkkia, jotka hartaudella syödään. Ristinojalla on helppo viihtyä. Tuijan lapsuusidylli kuitenkin murenee pala palalta, kun hän alkaa aikuisen silmin ymmärtää Palolan perheen vaiettuja asioita. Sitä, että Juho ei oikeastaan ollutkaan vitsikäs vaan jopa ilkeä. Että Tuijan saapuminen Ristinojalle oli Sailallekin aina vuoden kohokohta. Että aika on kullannut muistot.

Juhannusvieras on kirja, jossa on mielestäni aimo annos eräänlaista haikeutta siitä, että niin moni asia on muuttunut. Jostain syystä valoisat kesäyöt, lapsuuden paratiisi ja murtuvat kulissit ovat erityisen voimakas yhdistelmä. Lempeässä kesäyön valossa verhot raottuvat, mikään ei pysy enää piilossa. Ollaan vähän kuin ukkosen edellä eikä kuitenkaan.

Paitsi miljöössä myös Härkösen sujuvan tekstin parissa on helppo viihtyä. En voi kuin ihailla hänen verbaalista lahjakkuuttaan ja antaa sen viedä. Ehkäpä otan tänä kesänä jälleen kerran uusintalukuun Häräntappoaseenkin. Tuntuu, että härköshuuma saattaa taas iskeä päälle.

Juuret Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella

264 s., Karisto 2019

kansi: Petri Jauhiainen ja Saana Nyqvist

 

Kirsi Pehkosen Juuret Jylhäsalmella on sarjan kolmas osa ja yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista. Sarjan aiemmissa osissa olen nauttinut täysin siemauksin idyllisestä maalaismiljööstä,  tunnelmasta ja hahmojen seurasta. Samalla linjalla jatketaan edelleen, joten odotus ei todellakaan mennyt hukkaan.

 

Teoksen päähenkilö on Emppu, joka on joutunut lomautetuksi työpaikastaan ja saapuu keväällä Jylhäsalmelle auttelemaan ystäväänsä Heliä tämän pitopalveluyrityksessä ja lastenhoidossa. Jylhäsalmella Emppu tapaa monta tuttua tyyppiä, kuten nuoruusvuosien koulukaverinsa Sampon. Samanlainen Sampo on vieläkin, elämää syleilevä ja avoin. Tapaa Emppu leskeksi jääneen kahden pienen tytön isän Paulinkin. Jotenkin ajatus Paulin kanssa kulkee samaa rataa ja yhteisiä ideoita Paulin puutyöverstaan suhteen alkaa kehkeytyä. Vaikka Emppu viihtyy Jylhäsalmella, hän pohtii tosissaan voisiko  hän vielä juurtua paikkaan, jossa ei ole asunut enää pitkiin aikoihin.

 

Juuret Jylhäsalmella on minulle samanlainen hyvän mielen kirja kuin sarjan aiemmatkin osat. Emppu ei ehkä hahmona tullut niin tutuksi kuin aiempien osien päähenkilöt Riina ja Anna, mutta samanlainen vaikeuksien ja väärinymmärrysten kautta onneen -tyyppi hänkin on. Pidin teoksen juonesta, jossa on kyllä omat ennalta-arvattavuutensa. Ne eivät kuitenkaan minua haitanneet, sillä lukeminen oli kaiken kaikkiaan viihdyttävää ja pidin jälleen teoksen dialogeista, joissa oli hauskaa sanailua. 

 

Tässä kirjassa nousee esiin myös vähän varttuneempi ihastus ja romanssi, jonka kuvaus on oikeastaan aika hellyttävää, vaikka aluksi tuntuukin vähän irralliselta. Sen yhteydessä yksi jo entuudestaan tuttu näyttäytyy uudessa valossa. Tässä kirjassa suosikkihahmoni oli epäilemättä leskimies Notkon Pauli. Enpä yhtään ihmettele, että Emppukin menee välillä hänen lähellään hämilleen, sillä kyllä tuollaiseen Notkon Pauliin voisi melkein vaikka itsekin ihastua!

 

Toivon, että Pehkonen jatkaa Jylhäsalmen maisemissa vielä pitkään!

♠♠♠♠½

Minä en pelkää

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

272 s., Otava 2004

alkup. Io non ho paura, 2001

suom. Leena Taavitsainen-Petäjä 

Kartanon kruunaamattoman lukijan blogissa esiteltiin hiljattain tämä Niccolò Ammanitin teos, joka alkoi heti kiinnostaa minua. Kävin töissä hakemassa sen varastosta ja ajattelin, että luen pari ekaa sivua kokeillakseni kannattaako sitä lainata. Olisin voinut nauliutua siltä istumalta lukemaan vaikka koko kirjan. Jouduin todella pakottamaan itseni laskemaan kirjan kädestäni siltä erää. Ammaniti koukutti minut heti alkuunsa.

Kirja sijoittuu kuvitteelliseen italialaiseen pikkukylään vuonna 1978. On kesä, niin kuuma ja kuiva kuin kesä voi olla. Kotikylä Acqua Traverse näyttää pölyiseltä ja tukahduttavalta. Kylän lapset, heidän joukossaan kirjan kertoja Michele, yrittävät huvittaa itseään kisailemalla ja pyöräilemällä ympäriinsä. Eräänä kuumana päivänä lapset lähtevät keskinäisen vedonlyönnin tiimoilta alueelle, jolla eivät ole ennen käyneet. Tuolla retkellä 9-vuotias Michele tekee hylätyn rakennuksen liepeiltä löydön, jota ei oikein itsekään käsitä. Kenelle sellaisesta voisi edes puhua?

Minä en pelkää on teos, joka todella vie mennessään. Sen tunnelma tuo mieleen ilmanalan juuri ennen ukkosmyrskyä: painostava, tukala ja jyrähdystä enteilevä. Siitä huolimatta teos ei kuitenkaan ole liian ahdistava tai jännittävä. Ehkä se johtuu osin siitä, että se on kerrottu lapsen näkökulmasta: lapsen arkipäivän rutiinit jalkapallopeleineen ja päivällishetkineen suojelevat herkkää mieltä murehtimasta liikaa. Ja sitä paitsi Michelen äiti on turvallinen ihminen. Vaikka hänelle ei asiaansa saisikaan kerrottua, niin ainakin äiti luo elämälle turvalliset perusraamit.

Tästä teoksesta jää vahva jälkimaku ja tarina vaatiikin oman pohtimisensa ja pyörittelynsä vielä tovi lukemisen jälkeenkin. Juoni tuntuu oikeastaan jokseenkin huikealta, ehkä hieman epätodennäköiseltäkin, mutta kuitenkin se on jotenkin hyvin tosi. Siitä heijastuu ihmisen pyrkimys muuttaa elämäänsä paremmaksi melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Hahmotkin ovat onnistuneita. Päähenkilö Michelestä on erityisen helppo pitää hänen oikeudenmukaisuutensa vuoksi.

♠♠♠♠

Tällä kirjalla merkitsen Italian kolutuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

Murha maalaisidyllissä

Marie Bengts: Murha maalaisidyllissä

541 s., Bazar 2018

alkup. En sax i hjärtat, 2017

suom. Ulla Lempinen

kansi: Nils Olsson

 

Blogiani pidemmän aikaa seuranneet ovat varmasti jossain yhteydessä kuulleet, että välttelen paksuja kirjoja. Jotenkin vain tuntuu, että en saa niitä koskaan luettua, joten usein en edes yritä. Olen aiemmin lukenut kyllä paksujakin kirjoja, mutta nykyään joskus kriteeri kirjan "hylkäämiselle" on ollut se, että kirja on niin paksu. Huvittavaa sinänsä, että työssäni kirjastossa aina sanon kirjan paksuutta empiville nuorille, että älkää miettikö sitä vaan ajatelkaa kiinnostaako aihe teitä. Marie Bengtsin Murha maalaisidyllissä palautti uskoni siihen, että paksuistakin kirjoista selviää ja vieläpä ihan reipasta vauhtia. Olen tyytyväinen itseeni, että sain pitkästä pitkästä aikaa luettua näin paksun kirjan!

 

Murha maalaisidyllissä on hidastempoinen vuoteen 1957 sijoittuva dekkari, jonka tapahtumapaikka on Enebyssä Smoolannissa. Tukholmalainen vaatesuunnittelija Hannah Lönn matkustaa Enebyhyn auttelemaan Lilly-tätiään, joka on loukannut jalkansa. Hannahin on määrä viettää Enebyssä kaksi viikkoa, mikä tuntuu hänestä raskaalta ajatukselta. On hiostava heinäkuun loppu, maalaisten pienet piirit kiristävät modernin Hannahin hermoja ja Lucky Strike -savukkeita palaa. Sitten kylässä tapahtuu murha. Asta Granqvist löytyy kotoaan räätälinsakset sydämeen survaistuna. Löytäjinä ovat Hannah ja Lilly.

 

Eneby on tyypillinen hieman sisäänpäin lämpiävä maalaiskylä, jossa jokainen kyläläinen tuntee toisensa. On suoranainen ihme, että kenelläkään edes voisi olla mitään salaisuuksia. Vähitellen selviää, että oikeastaan jokaisella kyllä on, osalla isojakin. Murha maalaisidyllissä vilisee hahmoja, joista oli aluksi hieman hankala pysyä kärryillä: mikä perhe olikaan Lönnbladit, Söderlundit, Mattsonit ja Karlssonit? Hahmoja on monta ja heitä pohjustetaan huolella. 

 

Ainakin ensimmäiset 100 sivua käytetään tutustumalla hahmoihin ja miljööseen, vasta sitten alkaa tapahtua. Jokainen kyläläinen tuntuu olevan herttaisen samanmielinen siitä, että murhaaja ei voi olla kukaan kyläläinen. Sitä paitsi kuka nyt edes haluaisi murhata Astan, joka oli niin auttavainen ihminen? Kuin vahingossa Hannah alkaa yhdistellä kuulemiaan asioita ja pohtia rikosta. Paljastuu, että yhdellä jos toisellakin voisi olla motiivi hankkiutua Astasta eroon. Hannahilla on lopulta merkittävä rooli rikoksen selviämisessä.

 

Vaikka Murha maalaisidyllissä on hidastempoinen, ei se silti ole missään vaiheessa mielestäni tylsä. Minä pidin miljööstä, hahmojen persoonallisuudet kiinnostivat ja teos oli kokolailla muutenkin onnistunut. Ajankuva on mielestäni osuvaa ja teoksessa on myös humoristisia sävyjä. Jos kaihtaa raakoja dekkareita, tämä on oivallinen valinta huolimatta siitä, että murha on tehty survaisemalla sakset Granqvistin sydämeen. Jännitys ei missään kohtaan tihene kovinkaan voimakkaasti, mutta silti teoksesta aistii tietyllä tavalla "suljetun piirin" paineen. Mielestäni kansikuva on juonta ajatellen onnistunut ja houkutteleva.

 

Käsittääkseni tämä teos on avausosa Hannah Lönnista kertovalle sarjalle. Jatkossa toivoisin, että kirjailija veisi juonta hieman vikkelämmin eteenpäin ja vähentäisi henkilöhahmoja, jotta lukemisesta tulisi vielä nautittavampaa. Lukukokemus oli tosin nytkin jo mieluisa. Ainoa kummastelemani asia oli Hannahin polttamien savukkeiden määrä ja se, että hän todella poltti käsittelemiensä kankaiden äärellä tehdessään tilaustöitä kyläläisille. Jos jokin haju inhottaa, niin tupakan pinttynyt onka. Kansikuvan raikkaus on noilla hetkillä muisto vain. 

 

♠♠♠♠

 

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Anneli blogissaan Annelin lukuvinkit. Hänen tekstinsä ohessa on hauskasti Hannahinkin himoitsemien vaniljasydänten resepti. Myös Kirjarouvan elämää -blogissa on tutkailtu tätä kirjaa.

 

Kuittaan tällä kirjalla luetuksi Ruotsin Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa 2019.

Musta kuu

Mia Vänskä: Musta kuu

295 s., Atena 2012

 

Kuuntelin pari vuotta sitten Mia Vänskän esikoisteoksen Saattaja, josta en ollut alunperin tajunnut, että kyseessä on kauhukirja. Teen mielelläni tällaisia pieniä retkiä myös itselleni vieraaseen genreen, joten kokemus oli kuitenkin mieluisa. Ajattelin jo silloin, että Vänskän tuotantoa voisin lukea lisääkin, ja nyt tuon tuuman toteutin. Musta kuu on koukuttava tarina, jossa menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat.

 

Musta kuu sijoittuu syrjäiseen pieneen mökkikylään, jossa lomailee keskenään hyvin erilainen joukko ihmisiä: Reino ja Ursula ovat eläkeläispariskunta, Juhani lomailee pienen Iida-tyttärensä kanssa, Annukka kaipaa omaa rauhaa ja erossaoloa perheestään ja nelihenkinen rock-bändi on saapunut mökkeilemään saadakseen keulahahmonsa rauhoittumaan. Heidän matkaansa on viime hetkellä keulahahmo-Jaken kutsumana liittynyt nuori Aurora. Eletään lämmintä kesää, mutta ilmassa leijuu jotain kylmäävän painostavaa.

 

Kapeenkärjessä alkaa tapahtua kummia. Omituiset pikimustat perhoset näyttäytyvät yhdelle jos toisellekin, jostain kuuluu omituista sykkeenkaltaista kuminaa, vuorokaudenajat tuntuvat heilahtelevan miten sattuu ja tunnelma on välillä yleisesti painostava. Jotain outoa on tekeillä ja ennen pitkää näyttää siltä, että tunnelma saa jokaisen näyttämään itsestään esiin nurjimmat puolensa kuin pakotettuina. Kun osa mökkeilijöistä yllättäen katoaa ja puhelimet eivät toimi, mökkikylästä ei tunnukaan pääsevän pois. Vuosikymmenten takaiset tapahtumat mökkikylän liepeillä tuntuvat heräävän taas henkiin, mutta onko kaiken juuret vielä kauempana, satojen vuosien takana?

 

Kirja alkaa rikostutkimuksesta, joka on käynnistetty omaisten huolestuttua, kun he eivät ole saaneet yhteyttä mökkikylässä lomaileviin läheisiinsä. On selvää, että jotain vakavaa on tapahtunut, sillä mökkiläiset näyttävät kadonneen ja paikalta löytyy lukemattomia kuolleita perhosia. Sen jälkeen lukija pääsee tutustumaan mökkeilijöihin, joista keskiössä on Annukka ja bändiläiset Jake, Erkka, Äijälä ja Markus sekä heidän kanssaan mökkeilevä Aurora. Tunnelma tihenee vähitellen ja etenkin Annukka kokee outoja tuntemuksia Kapeenkärjen maisemissa.

 

Musta kuu on tiheätunnelmainen kuvaus siitä, miten aurinkoinen kesäloma voi saada synkkiä väreitä täysin yllättäen. Pidin miljööstä, joka oli tavallaan suljettu. Se tihensi tunnelmaa ja etenkin metsän läheisyys ja siellä olevat ristinkivet ja muut muistomerkit tuntuivat jännittäviltä ja hyytäviltä. Pidin myös siitä, että miljöö ulotetaan jopa 1600-luvulle lyhyin piipahduksin, mikä tuo tarinaan ihan oman säväyksensä ikiaikaisen kirouksen tunnelmissa.

 

Mielestäni Mia Vänskä osaa kirjoittaa vetävästi ja tihentää tunnelmaa askel askeleelta. Teos alkaa prologista huolimatta aika leppoisasti ja lukijana jopa melkein unohdin sen, mitä alussa oli jo hieman paljastunut, mutta sitten metsä alkaa tuntua painostavalta eikä järvikään houkuttele virkistäytymään. Miljöötä en voi tarpeeksi kehua, mutta hahmot eivät puhutelleet ihan niin paljon. Suosittelen kuitenkin tätä myös niille, jotka eivät ole välttämättä kauhukirjallisuuteen kovinkaan mieltyneet.

 

♠♠♠♠

Jylhäsalmella salamoi

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi

197 s., Karisto 2018

kannen kuva: Petri Jauhiainen

kannen suunnittelu: Saana Nyqvist

 

Luin viime kesänä Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi-sarjan avausosan Sydämenasioita Jylhäsalmella. Teoksen ihana maalaisidyllinen miljöö, tunnelma ja hahmot veivät minut mennessään ja pidin lukemastani oikein paljon. Siksi odotinkin innolla sarjan seuraavaa osaa, jossa on edelleen mukana tuttuja hahmoja ja maalaisidylliä, mutta päähenkilö on eri. Käsittääkseni tämä sarja tuleekin rakentumaan niin, että kirjoissa on eri päähenkilöt.

 

Anna on kolmikymppinen kiinteistönvälittäjä Helsingistä. Hänen työpaikalleen on tullut vuokravälitykseen idyllisessä maalaismiljöössä sijaitseva puutalo Jylhäsalmelta, ja Anna on ihastunut taloon ikihyviksi. Anna ja hänen miesystävänsä Tom ovat vuokranneet talon ja tiedossa on ihana syksy maaseudun rauhassa. Kun Anna elokuussa saapuu Haapa-ahon tilalle auto täynnä tavaraa, hän saapuu yksin. Tomin muutto on viivästynyt ja Annan on tultava ensialkuun toimeen yksin. Miten Anna pärjää täysin erilaisessa ympäristössä kuin mihin hän on tottunut?

 

Jylhäsalmella salamoi on samanlainen hyvänmielen kirja kuin edeltäjänsäkin. Annasta sukeutuu Haapa-ahossa reipas ja ahkera "emäntä", joka kerää marjat pakkaseen ja hilloaa omenat. Hän kohtaa tiellään myös pettymyksiä eikä lähimpien naapureidenkaan kanssa elo suju aluksi kitkatta, mutta maaseutu voittaa silti Annan puolelleen. Ja miksikäs ei voittaisi, sillä Jylhäsalmen maisemat piirtyvät esiin juuri sellaisena suomalaisena kansallismaisemana, joka monelle edustaa maatamme kauneimmillaan: on vehreää luontoa, järvien sineä ja kukkaloistoa.

 

Pidin Annasta hahmona, mutta tarina itsessään ei imaissut minua mukaansa yhtä voimakkaasti kuin sarjan avausosa. Ehkä syynä on se, että tässä oli nyt vähemmän sosiaalisia kohtaamisia. Teoksessa kuitenkin vilahtaa edellisestä osasta tuttuja hahmoja, myös alkukesästä Jylhäsalmelle saapunut edellinen päähenkilö Riina. Mielestäni on hauskaa, että kirjat jatkuvat näin peräkkäin ja myös edellisen päähenkilön nykytilanteesta saadaan uutta tietoa.

 

Jylhäsalmella salamoi on mielestäni hyvin miellyttävää luettavaa ja dialogeista löytyi nokkelaakin sanankäyttöä. Tämän tyyppisestä kirjallisuudesta tapaa usein ennalta-arvattavuutta, ja niin sitä oli tässäkin, mutta se ei haitannut mitään. Kokonaisuutena tämä on hyvin valloittava kirja, josta ei kommelluksia, romantiikkaa ja huumoria puutu.

 

 ♠♠♠♠½

Karhukirjeitä kesäleiriltä

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä kesäleiriltä

94 s., WSOY 2004

kansi: Mika Tuominen

 

Kyselin pari viikkoa sitten kirjabloggaajilta vinkkejä hyvistä lyhyistä tarinoista, joita voisin lukea alakouluikäisille pitämässäni kirjastokerhossa. Kriteerinä oli, että tekstin pitäisi olla hauskaa, sillä aiheena oli vitsit ja huumori. Minulle vinkattiin mm. Parkkisen Karhukirjeitä, joihin en ollut ennemmin tutustunutkaan. Kun valikoin sopivia tarinoita kerhoon, tiesin heti lukevani kirjan vielä kokonaan ja oikein ajatuksen kanssa. Karhukirjeistä välittyi heti tekstin monitasoisuutta, huumoria ja hyviä juonikuvioita.

 

On kesä ja Otso viettää kesäänsä Amalia-tädin hoivissa omien vanhempiensa huidellessa ties missä. Tädin mukana Otso pääsee VPK:n kesäleirille, jossa harjoitellaan katastrofeihin valmistautumista ja tietysti paloturvallisuusasioita. Kirjeensä Otso osoittaa ystävälleen Karvoselle, joka on jäänyt kaupunkiin. Kommelluksilta leirillä ei todellakaan vältytä, sillä vapaapalokuntalaisille sangen epätyypillinen lausahdus "antaa palaa" näyttäisi toteutuvan hyvin kirjaimellisesti. Muutenkin erilaisten taitojen harjoittelu on vähän niin ja näin, sillä Amalia-täti on oikea sähläri eikä suunniteltu ohjelma onnistu yleensä läheskään niin kuin piti.

 

Karhukirjeissä on monitasoista huumoria, joka huvittaa sekä lapsilukijaa että aikuistakin. Parkkinen käyttää sanoja taitavasti ja niistä välittyy aikuisille paljon sellaista, mitä lapset eivät välttämättä huomaa. Nokkelasta sanankäytöstä kertoo jo sarjan nimi Karhukirjeitä. Tämän kirjan perusteella sanoisin, että nämä ovat mitä oivallisinta luettavaa lasten ja aikuisten yhteisiin satuhetkiin, sillä Karhukirjeiden äärellä viihtyy kaikki. Meillä ainakin oli kerhossa hauskaa lukemieni tarinoiden  parissa! Voisin jossain vaiheessa lukea vaikka lisääkin näitä ihan omaksi ilokseni.

 

♠♠♠♠♠

Sydämenasioita Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella

190 s., Karisto 2017

kannen kuva: Fredrik Schlyter/Johner

kannen suunnittelu: Saana Nyqvist

 

Aiemmin keväällä kirjakatalogista huomasin, että pian ilmestyy uuden maalaisromanttisen kirjasarjan avaus. Kyseessä on tietenkin tämä Kirsi Pehkosen Sydämenasioita Jylhäsalmella, jota hatarien muistikuvieni mukaan jossain kehuttiin takuuvarmaksi hitiksi Anneli Kivelän Katajamäki-sarjan faneille. Sen perusteella minäkin suosittelin tätä töissä asiakkaille, ja päätinpä itsekin tutustua tähän kirjaan ja katsoa mitä itse olisin tästä mieltä. Olen jo vuosia sitten lukenut Katajamäki-sarjan avausosan, ja pidin lukemastani, joten mikään huono suositus ei kyseiseen sarjaan rinnastaminen ole.

 

Sydämenasioita Jylhäsalmella kertoo alle 30-vuotiaasta Riinasta, jonka elämä on heittänyt ylösalaisin: Riinan avopuoliso Aki on pakannut tavaransa ja lähtenyt. Samalla ovenavauksella Riina menetti takuuvarman kesätyöpaikan Akin isän firmassa, mutta vastavalmistunut maisteri ei lannistu. Hän saa kesätyöpaikana Sirkka-tädin lossikahvilasta Jylhäsalmelta. Kaupungissa Riinaa on vaivannut levottomuus, mutta vähitellen saavuttuaan lapsuutensa kesämaisemiin Jylhäsalmelle hän huomaa rentoutuvansa ja nauttivansa kesästä ja työstään.

 

Miten nautittavaa luettavaa tämä olikaan! Tykästyin heti alusta lähtien teoksen idylliseen kesätunnelmaan, aitoihin ihmisiin ja mukavasti etenevään juoneen. Minä ihan jään odottamaan koska sarja mahtaa saada jatkoa, niin paljon tähän tykästyin. Mielestäni tämä onkin mitä erinomaisinta kesäluettavaa: rentoa, romanttista ja viihdyttävää. Jylhäsalmi lossikahviloineen, maisemineen ja ihmisineen piirtyi eteeni pirteänä, houkuttelevana ja ennen kaikkea idyllisenä - mutta ei liian, sillä paikka tuntui silti uskottavalta. Miljöö on ihastuttava ja kuvattu juuri sellaiseksi kuin kesäisen Suomen pitääkin olla. 

 

Päähenkilö Riina on järkevä ihminen ja pidin hänestä siksi aivan erityisesti, mutta ei uuden tulokkaan sukutaustasta ja miesasioista kiinnostuneet jylhäsalmelaisetkaan ikäviltä tuntuneet. Vaikka hahmoissa oli tiettyjä stereotyyppisiä piirteitä riuskasta tekijänaisesta vähän lapatossumaiseen vanhaanpoikaan asti eivät hahmot silti tuntuneet mitenkään kliseisiltä. Heidän parissaan viihtyi.

 

Vaikka sinänsä jotkin juonenkäänteet olivat ennalta-arvattavia, se ei haitannut minua yhtään, sillä tässä tarinassa on kuitenkin sopivasti yllätyksiä ja kiperiäkin paikkoja. Oikeastaan tämä teos on sekoitus kaikkea sitä mitä viihdyttävän hyvänmielen kirjan pitääkin mielestäni sisältää: huumoria, romantiikkaa ja vähän kommelluksiakin. Kyllähän tässäkin kirjassa on tietysti pieniä puutteita, sillä esimerkiksi lauserakenteet tuntuivat paikoitellen hieman kankeilta, mutta sellainen pikkujuttu on helppo antaa anteeksi, kun kirjassa on paljon enemmän niitä valloittavia piirteitä.

 

♠♠♠♠♠

Talossa ja taivasalla

Ilona Pietiläinen: Talossa ja taivasalla - Tuo kesä kotiin, puutarhaan ja parvekkeelle

192 s., Docendo 2017

kannen suunnittelu: Eija Kuusela

 

Kevät edistyy, mutta tuskastuttavan hitaasti. Juuri siitä syystä halusin päästä edes ajatusmatkalle kauniisiin kevät- ja kesäpäiviin, ja kun Ilona Pietiläisen uusi teos Talossa ja taivasalla ilmestyi, oli valinta selvä. Luin ja katselin tätä kirjaa pääsiäisen aikaan ja lumisadetta katsoessa oli vaikea uskoa kesän olevan pian täällä, mutta Pietiläisen kirjasta minulle kuitenkin välittyi kesän paahteinen lämpö, puutarhan varjoiset sopukat ja auringon kultaama miljöö.

 

Minä katselen mielelläni kuvia huolella rakennetuista ja hoidetuista puutarhoista, vaikka itse en kyllä taitaisi jaksaa ylläpitää yksityiskohtaisia asetelmia tai katsoa ettei rikkakasvit leviä laatoituksen saumoihin. Asun vuokralla ja vaikka olenkin jonkin verran muokannut jo olemassa olleita kukkapenkkejä ja tapaan istuttaa ruukkuihin kesäkukkia ja joitain hyötykasveja, en koe olevani ahkera puutarhuri. Kesäkeitaan loihtimisessa olennaisin puute on kuitenkin terassittomuus: pieni katos on lähinnä kulkuväylä eikä siinä voi pitää puutarhakalusteita. Varsinaisesti en siis lähtenyt tästä etsimään uusia ideoita ja inspiraatiota itselleni, vaan enemmänkin halusin vain nauttia muiden aikaansaannoksista.

 

Pietiläisen kirjassa esille pääsee paitsi hänen oma pihapiirinsä myös erilaisia pihoja ja parvekkeita. Nuo kaikki näyttivät niin kauniilta ja houkuttelevilta pehmeine tyynyineen ja ihanine istutuksineen. On mukavaa, että tässä teoksessa esitellään erilaisia pihoja tai kesäkeitaita, sillä siten erilaisissa kodeissa asuvat ihmiset voivat löytää vinkkejä omiin pihoihinsa. Ihailun lomassa minä en muuten voinut olla ihmettelemättä, että millä ihmeen konstilla kaikki tekstiilit pidetään läpi kesän puhtaina ja kuivina, sillä minun kokemukseni mukaan useimmiten niihin kertyy kosteutta ja kaiken maailman pölyä ulkona. Ehkä en koskaan pääse selvyyteen tästä mysteeristä!

 

Tässä kirjassa pidin eniten isojen linjojen ideoista ja kuvista, sillä niistä välittyy hienoja kokonaisuuksia. Itse en ole oikeastaan lainkaan kiinnostunut pieniin yksityiskohtiin keskittyvistä vinkeistä, joita tästäkin kirjasta löytyi, mutta varmasti joku löytää niistä inspiraatiota. Tämän kirjan kohdalla voi hyvällä syyllä sanoa, että jokainen taatusti löytää tästä jotain itseään viehättävää. Kiitosta ansaitsee myös teoksen aito kesäinen tunnelma, josta mielestäni henkii eräänlaista arvoituksellisuutta. Jokainen voi luoda itselleen oman täydellisen kesäpaikan minne tahansa, kesän taika seuraa kyllä perässä.

Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi

176 s., Karisto 2017

kansi: Saana Nyqvist

 

Kesä kasiysi herätti kiinnostukseni, sillä siinä tapahtumien keskiössä on kirjastoauto ja kirjaston työt - mitäpä sitä muutakaan kirjastonhoitaja toivoisi! :-D Lisäksi teoksen kansi on mielestäni hieno, mikä entisestään innosti lukemaan. Odotin tästä kirjasta rentoa lukuelämystä ja sellainen tämä olikin, mutta ihan varauksettomasti en tähän kuitenkaan tykästynyt.

 

Kesä kasiysi kertoo rennolla elämänasenteella varustetusta kirjastoautonkuljettaja Katista, joka päättää pelastaa työkaverinsa Mikan sinkkuudelta ja etsiä tälle naisystävän. Omalta osaltaan hän on tyytyväinen sinkkuna, vaikka yöllisessä grillijonossa kohdattu Topias vaikuttaakin kiinnostavalta. Kesän kohokohta on festarit, jonne Kati on onnistunut haalimaan porukkaa niin työkavereista kuin kirjaston asiakkaistakin. Luvassa on rentoa kesämeininkiä, kasaritunnelmaa ja tietysti romantiikkaa.

 

Kesä kasiysi sijoittuu nimensä mukaan 1980-luvun loppuun ja kyllähän ajankohdan tunnistaa tarinasta hyvin, vaikka ei olisi tuota vuosikymmentä elänyt minuuttiakaan. Ajankuva tuntuu autenttiselta, mutta kieltämättä monta kertaa ajattelin, että ajankuvaa on korostettu hieman liikaakin: teos vilisee viittauksia mm. kasarimuotiin ja bändeihin. Vähemmälläkin olisi mielestäni pärjätty. Ehkä 1980-luvulla nuoruuttaan eläneelle tämä on todellinen nostalgiatrippi ja ihastuttaa viittauksillaan, mutta minun makuuni ajankohtaa oli korostettu liikaa, sillä jopa Katin kissa on nimetty kasarikuuluisuuden mukaan. Kirjastomaailman kuvaus tuntui myös autenttiselta, ja kirjailija onkin kirjastoalan opiskelija.

 

Juonen puolesta tarina on aika kevyt ja ennalta-arvattava, mutta kuitenkin ihan viihdyttävä ja hyväntuulinen. Toisinaan tarina etenee vähän nykien, joten siihen olisin sujuvuutta kaivannut, mutta pidin kuitenkin tämän teoksen kesäisestä tunnelmasta, josta oikeasti pystyin aistimaan lämmön, auringon ja nuoruuden.

 

 ♠♠♠½

ps. Vaikka päähenkilö Kati ei minua oikein miellyttänytkään, niin mainio musiikkimaku hänellä on! Päädyin nimittäin kuuntelemaan Modern Talkingia ja hyvältä kuulostaa. Monta tuttuakin biisiä on jo tullut vastaan, esittäjästä ei vaan ole aiemmin ollut aavistustakaan. :-D

Hietakehto

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

336 s., Otava 2012

kannen kuva: Jussi Kangas / Otavan arkisto 

Aloitin Sirpa Kähkösen ihanan Kuopio-sarjan lukemisen tammikuun lopussa 2014, ja melko nopeaan tahtiin luinkin neljä ensimmäistä osaa. Sitten vierähtikin yli vuosi ennen kuin luin viidennen osan kesällä 2015, ja nyt oli sitten kuudennen ja viimeisen osan vuoro. Olen vähän tarkoituksellakin antanut Hietakehdon odotella lukulistalla, sillä en millään olisi halunnut vielä sanoa hyvästejä Tuomen perheelle, Juho Tiihoselle, Saaralotalle, Marille, Arville ja kaikille muille näiden kirjojen myötä niin tutuiksi tulleille hahmoille.

On elokuun loppu vuonna 1943. Joukko kuopiolaisia on muuttanut kesän ajaksi Kesäkallioon, joka on Selma Kelon omistama huvila. Omavaraisuus kukoistaa ja työtä tehdään ankarasti, välillä jopa voimien äärirajoilla. Lapsille koitetaan tarjota ihana huvilakesä, sillä aikuiset haluaisivat suojella pienimpiä sodan todellisuudelta - niin ja myös itseäänkin. Kukin yrittää selviytyä tavallaan, eikä helppoa ole kenelläkään. Juho Tiihosen isä on menehtynyt sodassa saatuun tuberkuloosiin, Anna tekee töitä niin että hän tuntuu vain kuihtuvan entisestään ja Selma Kelon mielessä myllertää monet ihmissuhdeasiat. Jopa Hildan, aina niin vakaan ja varman naisen, ajatukset tuntuvat syöksyvän raiteiltaan, kun Lassi-veli saapuu katsomaan Anna-vaimoaan sekä muuta perhettään.

Hietakehto kuvaa tapahtumia vain parin päivän ajalta, mutta siinä ehtii tapahtua kaikenlaista. Pidin kovasti Kähkösen luomasta miljööstä, joka tuntuu työntäyteisyydestään huolimatta kuitenkin todelliselta keitaalta verrattuna kaupunkiin, jossa parveilee sotilaita, liikkeitä on suljettu eikä kaupungilla liikkuminen ole kovinkaan turvallista ainakaan iltamyöhään. Näin sieluni silmin huvilaa varjostavat puut, joiden viileisiin varjoihin kätkeytyi monta hyvää leikkipaikkaa. Näin auringon paahtaman kasvimaan, huvilan kuuman keittiön ja Hertan ateljeen. Koko miljöö piirtyi silmieni eteen hyvin terävänä ja selkeänä, kuten aikaisemmissakin Kuopio-sarjan osissa. Kähkönen jättää lukijan mielikuvitukselle hyvin tilaa, mutta silti kuvaa miljöötä niin hienosti, että se on helppo aistia paitsi kuvina myös makuina ja tuoksuina.

Tässä teoksessa myös ihmisten kohtaamisessa oli jotain erilaista kuin ennen. Eräänlainen herkkyys tuntui hiipineen ihmisten välille, mikä kuvastaa kyllä sota-aikaa: koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua ja pitäisi uskaltaa tuntea juuri niin kuin sisimmässä tuntuu. Erityisesti minua liikutti Lassi Tuomi, sillä mies joka on aina tuntunut jotenkin etäiseltä paljastuikin olosuhteisiin nähden melko rennoksi ihmiseksi. Jotenkin hänen tunneälynsä tuntui vasta nyt pääsevän esiin samoin kuin hänen kykynsä kohdata erilaisia ihmisiä ja etenkin lapsia.

Kuopio-sarja päättyy tähän teokseen. Sota jää edelleen melskaamaan, ja minua ehkä hieman jää vaivaamaan se, etten tiedä mitä tutuille hahmoille tapahtuu sodan aikana ja rauhan tultua. Selviääkö Lassi Tuomi? Miten voimansa äärimmilleen venyttänyt Anna jaksaa? Miten Juho saa käsiteltyä suuren surunsa? Antaako Hilda lopunkin roudan murtua sydämestään? Monta kysymystä jää avoimeksi, ja haluan kuvitella kaiken kääntyvän parhain päin. Näitä hahmoja jää kyllä vähän ikävä ja Kuopio-sarja on epäilemättä yksi mieleenpainuvimmista sarjoista, joita olen koskaan lukenut. Kiitos kirjailijalle tästä!

♠♠♠♠♠

Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet, Neidonkenkä

Suomalaisen kirjallisuuden päivänä: Kesä Koiramäessä

Mauri Kunnas: Kesä Koiramäessä

39 s., Otava 2015

 

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää on mielestäni hyvä juhlistaa Mauri Kunnaksen uudella lastenkirjalla Kesä Koiramäessä, sillä se henkii kansanomaista historiaa ja suomalaisen luonnon tuntemusta päivään sopivalla tavalla. Odotin tätä kirjaa ihan innoissani, sillä kyllä Mauri Kunnaksen uusi kuvakirja on minulle aina Tapaus isolla t-kirjaimella, etenkin jos kyseessä on koiramäkeläinen historiaa henkivä teos.

 

Kesä Koiramäessä kuvaa kesäisiä vapaa-ajan aktiviteetteja ja juhlapyhiä, mutta tuo esiin myös arkista aherrusta heinätöistä marjankeruuseen. Päähenkilöinä nähdään Koiramäen lapset Elsa, Kille ja Martta sekä heidän ystävänsä, rovastin lapsenlapsi Aukusti, joka tulee viettämään kesälomaansa maalle. Teokseen on upotettu kosolti tietoa linnuista, eläimistä ja kasveista sekä erilaisista perinteistä.

 

Olin aika yllättynyt siitä, että Kunnas teki toisenkin kesäaiheisen kuvakirjan, sillä häneltähän on jo aiemmin ilmestynyt teos Koiramäen lapset ja näkki. Epäilin, että olisko tuon mainion teoksen jälkeen entisajan kesistä enää mitään uutta sanottavaa, mutta hienosti Kunnas on kuitenkin löytänyt uusia asioita esiteltäviksi. Siinä missä Koiramäen lapset ja näkki keskittyykin pitkälti erilaisiin uskomuksiin ja tarinoihin, tämä Kesä Koiramäessä valottaa enemmän arkisia asioita.

 

Pidin paljon tästä teoksesta, jonka kokonaisuus on hyvin toimiva. Voisin tähän taas kriipustella ja kraapustella huomioita Kunnaksen ihanasta kuvituksesta ja toimivasta tekstistä, jossa on paljon mutta kuitenkin sopivasti faktoja tarinan lomassa. Sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että takakannen virke "Kesä Koiramäessä on klassikko jo syntyessään" taitaa hyvinkin pitää paikkansa.

 

♠♠♠♠♠

Kummajaisten kylän kuuma kesä

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylän kuuma kesä

kuvitus: Miranda Koskinen

134 s., Haamu 2015

a-kappale kustantajalta

 

Kun vuosi sitten huhtikuussa luin Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen teoksen Kummajaisten kylä, en aavistanut lainkaan, että siitä kehkeytyisi sarja. Hyvät ainekset olivat kuitenkin olemassa, joten minun ei kai olisi pitänyt yllättyä. Vastikään ilmestyi Kummakylä -nimeä kantavaan sarjaan toinen osa, Kummajaisten kylän kuuma kesä.

 

Kummajaisten kylän luettuani olin todella innoissani ja annoin teokselle omalla mutuhuttuasteikollani täydet viisi pistettä, sillä mielestäni teoksessa oli onnistuttu monin tavoin: kieli, miljöö, tapahtumat/juoni ja hahmot olivat onnistuneita. Tästä syystä olen todella ällistynyt siitä, että Kummajaisten kylän kuuma kesä jäi melkoisen hajanaiseksi kokonaisuudeksi, joka ei minua onnistunut viehättämään siinä määrin missä sarjan avausosa onnistui.

 

Kummajaisten kylän kuuma kesä kuvaa nimensä mukaisesti hyvin kuuman kesän tapahtumia Korpikylässä, kylässä joka on sinänsä ihan tavallinen, mutta jossa kansanperinne elää vahvana. Päähenkilöinä nähdään edellisestä osasta tutut lapset/nuoret, jotka olivat kyllä jääneet hyvin mieleen. Ystävysten kesästä ei tosiaankaan kehkeydy tavallista, sillä näyttää siltä, että uusi opettaja viihtyy epätavallisen hyvin Susi-Herkon aavemökillä, noitien kätyreinä tunnetut käärmeet luikertelevat pitkin pihoja ja metsän haltioillakin näyttäisi olevan sanansa sanottavana. Jännittävien tapahtumien rinnalla eletään normaalia arkea, kuten uidaan, ostetaan jäätelöä ja hengaillaan kavereiden kanssa.

 

Kuten edellä totesin, Kummajaisten kylän kuuma kesä ei minua viehättänyt eikä vakuuttanut siinä määrin missä sarjan avausosa. Teoksen hahmot ja kieli ansaitsevat kyllä samanlaista kiitosta kuin Kummajaisten kyläkin, mutta juonenpunonnaltaan ja jännittävyydeltään tämä jää mielestäni kauas taakse. Ihan ensimmäisenä ongelmana näen sen, että juoni on jotenkin ihan liian löysä eikä se onnistu pitämään jännittynyttä fiilistä yllä samalla tavoin kuin edellinen osa. Juoni tuntuu ajelehtivan kuin ylikuuman kesäpäivän laiskat tunnit, vailla mitään selkeää päämäärää. Ainoastaan yhdessä kohtaa jännitys pääsee tiivistymään kunnolla, mutta muuten kaikki ne "kummalliset", yliluonnolliset ja jännittävät mausteet, joista pidin edellisessä osassa, ovat joko jääneet hyvin kevyiksi tai kokonaan pois.

 

Odotukseni eivät siis täyttyneet, mutta ihmekös tuo, sillä Kummajaisten kylä asetti riman hyvin korkealle minun silmissäni. Tässä teoksessa olisi ollut ainesta samanlaiseksi jännityspaketiksi kuin edeltäjänsä, mutta kun juoni todellakin ajelehtii liikaa, niin ei siitä sellaista voi muodostua. Jahka teos saa jatkoa, toivon, että jännityselementtejä lisätään ja juonenkulkua tiivistetään, niin että mielenkiintokin pysyy vielä terävämmin hereillä.

 

♠♠♠