Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit

perjantai 4. marraskuuta 2016

Antti Tuomainen Mies joka kuoli



Antti Tuomainen Mies joka kuoli
Like. 2016. Marraskuun uutuusostos.

Antti Tuomainen (1971)  on kirjoittanut  viisi romaania: Tappaja, toivoakseni (2006), Veljeni vartija (2009), Parantaja (2010), Synkkä niin kuin sydämeni (2013) ja Kaivos (2015). Tuomaisen teoksia on julkaistu 28 maassa. Vuonna 2011 hän sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon.

Mies joka  kuoli on ensitutustumiseni kirjailijaan. Muutama viikko sitten hankin Suomalaisesta kirjakaupasta  Kaivoksen ja Parantajan. Satuin lukemaan muutaman  houkuttelevan esittelyn tästä uutuudesta ymmärtäen, että minunkin on pakko lukea tämä kirja. Mietin tovin, että kehtaanko kirjoittaa tästä kirjasta, siis sen aihepiirin takia. Kotimaiset dekkarit eivät ole myöskään ominta aluettani, sillä Christian Rönnbacka lienee ainoa kotimainen dekkaristi, jonka teosten ilmestymisen seuraan (selityksenä olkoon tapahtumien miljöö).  No nyt mennään ja sukelletaan kansainväliseen sienibisnekseen rikosromaaniin suojissa.

Paitsi, että tehdään pikaluotaus aiheeseen.  Kirjailija on laittanut alkuun huomautuksen:  Tekijä on ottanut suuria taiteellisia vapauksia maantieteellisten, lääketieteellisten, luonnontieteellisten ja ajallisten tosiseikkojen suhteen. Muilta osin tarina pitää täysin paikkansa. Tuo onkin paikallaan kirjailijan ottamien vapauksien takia. Tarinan juonena on lyhyesti se, että nyt liikutaan kansainvälisessä sienibisneksessä. Kovin välkky tuo Tuomaisen bisnesmies ei ole, sillä matsutake-bisnes ei ihan lyö leiville Haminassa. Olen asunut Porvoossa vuodesta 1997 lähtien ja löytänyt yhden matsutaken. Bisnestä etsisin pohjoisen metsistä. Mutta ei Antti ole tyhjästä temmannut tuota sientä tarinaansa. Entisen Vehkalahden ja nykyisen Haminan alueella sijaitsee Pyhältö, josta on kerätty neljä näytettä matsutakesta. Olen itsekin etsinyt ja kivunnut rinnettä paikantaessani tuota metsää, sillä aikoinaan tuon nimisestä paikasta on talletettu merkittävissä määrin hienoja löytöjä. Haminan tuntemukseni on heikonlainen, mutta Pappilansaaria ja Vilniemeä olen kulkenut ja vielä enemmän läheistä painolastisaarta Kotkassa. Käytän tekstissäni sienestä nimeä matsutake, koska suomeksi se olisi tuoksuvalmuska ilman mäntyä. Nimistötoimikunta säätää meillä käytettävän nimen. Jostain syystä ihmiset rakastavat mänty-etuliitettä aivan samalla tavalla kuin, että kantarelliin on pakko lykätä kaksi t-kirjainta.

Lääkäri istuu pöytänsä takana. Hän istuu siinä tänään ja vielä huomennakin ja ensi viikolla. Ajatus on voimakas ja hetkeä myöhemmin tiedän miksi se on tullut mieleeni. – Kuinka…, aloitan. Tällaisia asioita kysytään vain kerran elämässä, tajuan senkin. – Miten… Montako… Onko minulla… Kuinka paljon aikaa minulla on?
Kuolemantanssi kutsuu sienibisnesmiestä
 Tuomaisen kirjan tapahtumien miljöönä on Hamina. Tarinan päähenkilö on flunssaa poteva 37-vuotias sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa, joka hakeutuu lääkärin vastaanotolle. Testeissä paljastuu kummallisuuksia, sillä bisnesmiehemme onkin vakavasti sairas, kuolemansairas. Mies pyörittää sieniyritystä vaimonsa Tainan kanssa. Vaimo pettää miestään firman autokuskin kanssa. Tarinan keskiössä on myös tuoksuvalmuska, japanilaisten rakastama matsutake.  Myös elämä on kaiken keskiössä, sillä aiheestaan huolimatta tarina on hyvin elämänmyönteinen. Osa-aikaisella ja lojaalilla  työntekijällä Suvilla on merkittävä rooli.

Kuolema tulee vain kerran elämässä
Lääkäri kertoo, että miehellä on elinaikaa niukasti jäljellä,  päiviä, enintään viikkoja. Moni kuoleva tekisi viimeisen ajan niitä juttuja, jotka ovat jääneet liian vähälle. Sieniyrittäjämme toimii toisin, sillä hän paneutuu yritykseensä, selvittää myrkyttäjänsä, ahdistaa kilpailevaa sieniyritystä.  Miehemme on vältellyt kuolemaa aiheena. Nyt hän ymmärtää kuinka suuria kysymyksiä siihen liittyy. 

Kuka miehen myrkytti?
Miehemme ei piehtaroi epätoivossa, riudu tuskissaan, vaan hän on täynnä elämää ja vitaalinen voimissaan, jopa hurja kestävyydessään. Vainajiakin syntyy, jopa tahattoman helposti.  Tarina on juonivetoinen, mutta yllätyksellinen. Pidän tarinan etenemisestä ja juonikuvioista.  Lukijana toivoin miehemme selviävän, sillä myötätuntoni on hänen puolellaan.
Kuoleman hyviin puoliin voi laskea sen, että moni ennen tärkeä asia menettää merkityksensä. Se ei kuitenkaan tapahdu sillä tavoin kuin luulisi, tai niin kuin monesti kuulee sanottavan: että läheisistä tulee tärkeitä, että raha menettää merkityksensä, että ihmiseen syttyy jumalan (tai Jumalan) liekki ja ymmärrys ikuisuudesta.

Pidän kirjan mustasta, hirtehisestä huumorista ja sen absurdin dynaamisesta menosta. Koukutuin tarinan vietäväksi heti ja luin … myöhään. Haluan lukea myös aiemmin ilmestyneet Tuomaisen kirjat. Pidin myös tarinan täydellisestä lopusta. Wau, mikä löytö!

PS. Tarina on ajankohtainen sienibisneksen osalta, sillä pari vuosikymmentä sitten aihe olisi edustanut dystopiaa. Kiitos herkkutattien viennin, että sieniä kohtaan tunnetaan mielenkiintoa. Niiden parantavat vaikutukset tahkoavat vielä paikallaan.


Blogeissa toisaalla:  Tuijata, Lumi, Kirja hyllyssä

Osallistun tällä kirjalla Tuijatan järjestämään Marrasjännityksen teemaviikkoon.

torstai 3. marraskuuta 2016

Erlend Loe: Niin loppuu maailma ja Johanna Elomaa Säästä ajatuksesi eläviä varten



Erlend Loe Niin loppuu maailma – sellaisena kuin me sen tunnemme
Alkuperäisteos: Slutten på verden slik vi kjenner den (2015)
Suomentaja: Outi Menna.
Johnny Kniga 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.


Kieltämättä liikun aika vaaralliselle alueelle tarttuessani Loen kirjaan. Onhan modernia sanoa kokeilevansa rajojaan ja suorastaan trendikästä siirtyä pois omalta mukavuusalueelta.  En ole saanut kovinkaan kepeää mieltä Mielensäpahoittajista, sillä minusta naurut huomispäivän vanhukselle voivat olla vähissä. Lapset ja lapsenlapset voivat etsiä muualta huvituksensa, kun vanhus hallitsee englannin siinä missä lapsi. Ei kumminkaan huolta, sillä Loe vain kaappasi minut mukaansa ja viihdyin tarinan mukana.

Erlend Loen romaani Doppler ilmestyi suomeksi vuonna 2005. Sen päähenkilö Andreas Doppler kyllästyi ihmisiin, heidän tapaansa toimia, puhua ja olla. Doppler pakeni metsiin ja ryhtyi piileksimään. Loelta on suomennettu myös muita kirjoja, mutta kirjahyllyssäni on vain Supernaiivi (1998).

Nyt kirjan alussa kolmen vuoden jälkeen Andreas Doppler hyvästelee ystävänsä Bongo-hirven ja päättää palata ihmisten ilmoille. Hän vakuuttaa palaavansa ja jättää Bongon hoitovastuun hirvieläinharrastajalle. Koti on muuttanut väriään, vaimo on ottanut uuden kumppanin ja lapset kasvaneet. Doppler tarkkailee entisen perheensä kokonaiskuvaa lähipuussa asuen. Männyssä vietettyjen kuukausien aikana mies ehti ajatella kaikessa rauhassa, sillä toiminnan aika on myöhemmin. Hän aikoo häätää vieraan miehen kodistaan. Itse asiassa tähän Egil Hegelin häätöön asti tarina etenee napakasti, mutta sitten tarina hieman lässähtää suvannossa, mutta sitten taas tarina kulkee.

Doppler kertoi Solveigille, ettei hän kurssinvetäjän mielestä ollut vielä valmis palaamaan työelämään. Hänen pitäisi malttaa vielä vähän, niin hänelle oli sanottu, Doppler kertoi. Ja edetä askel kerrallaan. Kiirehtimättä, välittämättä siitä kauanko aikaa siihen menisi. Solveigin kokemus oli että kurssinvetäjät tiesivät mistä puhuivat, hän kunnioitti heitä ja jätti siksi Dopplerin rauhaan.

Doppler ei ole tyhjänpäiväinen taivaanrannan maalari, sillä hän on huolissaan maailman menosta. Droppler näki maailmanlopun enteitä kaikkialla. Pikkulintujen määrä vähenee, hän luki. Sammakkoeläimet katoavat, mehiläiset kuolevat, tuhansia ihmisiä menehtyy päivittäin ravinnon ja veden puutteeseen, antibiootit lakkaavat tehoamasta, tuberkuloosi palaa, on tynnyripommeja ja miehittämättömiä ilma-aluksia, lajeja jotka häviävät tuhat tai jopa kymmenentuhatta kertaa nopeammin kuin ne olisivat hävinneet maailmasta ilman ihmisiä. Perhe ei sopeudu Dropplerin nykyiseen elämäntapaan. Solveig ehdottaa jossain vaiheessa, että mies muuttaisi pois tai etsisi paikkaansa kaikessa rauhassa kanin kanssa kellarissa.   

Doppler päätyy töihin Kööpenhaminan elokuvapiirien cateringfirmaan. Hän tienaa hyvin ja asuu Bongon kanssa. He muuttavat jopa vanhaan kerrostaloon.  Droppler teetättää huonekalut, jotka sopivat niin ihmiselle kuin toiselta puolelta hirvelle. Eräs venäläinen aikuisviihdeohjaaja huomaa sankarissamme käyttökelpoisen fyysisen ominaisuuden. Dopplerista tulee taiteellisen aikuisviihteen supertähti, oikea panokuningas. 
Droppler ja Bongo seisoivat rinnakkain tanskanlaivan kannella ja katselivat lähestyvää pimeää Osloa. Elettiin keskitalvea, ja lämpötila oli reilusti pakkasen puolella. Hyytävän kylmä tuuli sai hytisemään kaikki ne, jotka olivat uskaltautuneet ulos ilman villaista aluskerrastoa. Dopplerin silmät kostuivat kyynelistä.
Tarinan kieli on suorasukaista, sillä eritteistä puhutaan kainostelematta. Niiden avulla Droppler onnistuu häätämään jopa Egilin.  Loelaiseen tyyliin arvioiduksi tulevat niin tyhjänpäiväinen työnteko ja kaiken maailman turhuus. Toisin sanoen Loe hauskuuttaa lukijaa ajattelemaan ja kyseenalaistamaan arkeaan. Tarinan yhteiskuntakriittinen viesti on selkeä. Niin loppuu maailma on humoristinen, vaikka paikoin absurdi. Kaikesta huolimatta tarinassa viihtyy, sillä se on surullisen tarkka analyysi nykymenosta. 

Blogeissa toisaalla: Krista


Johanna Elomaa Säästä ajatuksesi eläviä varten
Kosmos 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.


Säästä ajatuksesi eläviä varten on koskettava tositarina läheisen menettämisestä ja käänteentekevästä matkasta. Johanna Elomaa saa eräänä aamuna suru-uutisen, että hänen pikkuveljensä Antti on menehtynyt. Veljen poismeno ei ollut täydellinen yllätys, sillä veljen huumekierre oli pitkä. Antti ja Elina elivät Vietnamissa etäällä kotimaasta. Elina, veljen vaimo, väsyi ensin ja liiti alas 7. kerroksen parvekkeelta. Veli lähti perässä viisi päivää 30-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen. Elomaan kirja tuo mieleen Dan Simmonsin Kalin laulun, Katy Gardnerin Estherin ja Gemman sekä Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä.

Pidän Elomaan kertomasta tarinasta ja omaelämäkerrallisesta tekstistä. Itse en kestäisi Intian hajuja ja värejä vastaavassa tilanteessa, vaan haluaisin hiljaisuuteen tarpomaan vaikka Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitille tai sitten Brittilään ihmisten keskelle ja hakeutuen sieltä luontoon. Ayurvedaa tunnen jonkin verran ja joogasinkin vuosia, mutta miten hyvin ne sopivat länsimaisen ihmisen elämänohjeeksi?  En ole kovinkaan kiinnostunut huuhaasta tai new age-kulttuurista, joten suhtautumiseni on hieman varauksellinen, kun lähestytään uskomushoitoja. Tässä lukemassani kirjassa ei ole mitään tuollaista.

Kunpa olisit hävennyt vuosien varrella vähän vähemmän, kertonut ja luottanut vähän enemmän. Tunnustanut, että tarvitsitkin meitä. Ja jos en olisikaan osannut auttaa, olisin voinut vakuuttaa myöhemmin itselleni, että minulla oli ollut mahdollisuus. Että olin tehnyt kaikkeni. Mutta narkomaanit ovat näyttämötaiteen mestareita. Minä uskoin koko selityskirjon, eikä perhe ympärillä nähnyt rikkaakaan.

Elomaa tekee kirjassaan surutyötä, etsii syyllistä itsestään ja hakee itseään. Mitä hän olisi voinut tehdä veljensä eteen? Turvaverkon on kuitenkin mahdoton auttaa, jos autettavalla ei ole omaa motivaatiota. Hektinen työtahti mediatalossa on uuvuttavaa, joten Elomaa lähtee vuorotteluvapaalle ja pitkälle reissulle selvittämään, kuka hän oikeastaan on ja mitä hän elämältä haluaa.

Silti kaikki toimi pääsääntöisesti hyvin. Lehmillä on etuajo-oikeus. Riksat, skootterit, rekat, autot, linja-autot ja polkupyörät ajavat siellä missä mahtuu. Ne väistävät, kun joku on tulossa päälle, ja antavat käännöksissä tietä. Kun tielle sattuu pään päällä risukasaa kantava perheenäiti, lapsilauma tai ajotiellä hämmentyneenä pyörivä turisti, ne tekevät täydellisen väistöliikkeen.
Himalajan portilla
Kirja jakautuu tapahtumaympäristöjen mukaan kolmeen minäkerrontaiseen osioon. Lisäksi veljen tarina kulkee rinnalla sen eri vaiheissa. Lisäksi Johnny kulkee tarinassa alusta loppuun mukana, mutta himmentyen. Säästä ajatuksesi eläviä varten vie lukijan mukanaan ensimmäiseksi Intiaan  Himalajan portille pyhään kaupunkiin. Elomaa jättää työpaikkansa vuodeksi istuakseen lootusasennossa ashramin kylmällä lattialla. Olosuhteet ovat hyvin askeettiset tuollaisessa joogaretriitissa, jossa meditoidaan ja keskitytään hetkeen.

Ganges on intialaisille enemmän kuin pelkkä maan läpi virtaava joki. Se on elämän lähde, joka antaa elämää ja pesee pois huonon energian. Gangesissa kastetaan päälaki, jotta pyhällä vedellä viilennetty kruunuchakra ottaisi paremmin vastaan hyvän energian. Virtaavassa vedessä nähdään jumala, äiti, joka on läsnä jokaisessa elämän hetkessä.

Shivan yö on kahdestatoista vuotuisesta Shivaratri-festivaalista pyhin, Shivan ja Parvati-jumalattaren hääpäivä. Silloin naimisissa olevat naiset rukoilevat perheelleen terveyttä, naimattomat Shivan kaltaista aviomiestä. Juhlapäivä on intialaisille vuoden otollisin aika haalia lisää henkistä energiapääomaa, ja jotta energia kohdistuisi Shivan yönä ruoansulatusta tärkeimpiin toimintoihin, jokainen itseään kunnioittava hindu paastoaa.

Borneon viidakossa
Seuraavaksi Elomaa rientää vapaaehtoistyöhön Borneon viidakkoon orankien kuntoutuskeskukseen, jossa autetaan orpoja orankeja takaisin vapauteen.  Olin rakastunut ihmisapinoihin viisitoista vuotta sitten. Olin seisonut lumoutuneena roomalaisen eläintarhan gorillahäkin edessä ja vannonut, että tulisimme kohtaamaan vielä viidakon kuninkaiden kotikulmilla.

Balin rauhassa
Lopuksi Elomaa suuntaa keskelle Balin riisipeltoja, jossa hän työstää kirjaansa. Ehkä hän viimein malttaa myöntää, että rikottua ei saa ehjäksi, sillä se on lähtijän läksy oven suljennassa.  Sen oivalettuaan pystyy hengittämään ja vapauttamaan itsensä menneisyyden kuplasta. Kirjan tärkeitä teemoja ovat itsensä etsintä, narkomaaniveljen sisarena oleminen, huumeriippuvaisen läheisen taistelun seuraaminen sekä vanhasta suhteesta irtautuminen.   
Elomaan kerronta soljuu vaivatta, hän ei piehtaroi surussa, vaan käsittelee surun ja menetyksen omalla tavallaan.
Vastaavasti elämässä on hetkiä, jotka säilyvät särkymättöminä ainoastaan, jos ne pitää itsellään. Ne hetket, kaikista kalleimmat, tulee ottaa esiin, kun tietää olevansa yksin pimeässä, eikä kukaan katso tai kuule.

Blogeissa toisaalla: Aina jokukesken, Kirjaluotsi


PS. Olen tekemässä neljän kirjan blogitekstiä. (muut erikseen) Omalla tavallaan nämä täydentävät toisiaan ja omalla tavallaan teemat yhdistävät näitä. Kaikissa näissä neljässä kirjassa ihminen joko etsii itseään tai suhtautuu kriittisesti nykymenoon.