Jeffrey Eugenides Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides Naimapuuhia

Alkuperäisteos: The Marriage Plot 2011

Suomentaja: Arto Schroderus

Otava 2012, Otavan kirjasto. Kotikirjasto.

Olen kirjoittanut aiemmin blogitekstin Jeffrey Eugenideksen teoksista Middle sex ja Virgin suicides. Naimapuuhista kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä kirja on minulle läheinen, pidän siitä niin kovasti. Mutta syksyn uutuusähkyssä on pakko pitää breikki Eugenideksen ja Toni Morrisonin seurassa. En iloitse tiiliskivistä, mutta Naimapuuhien sivut eivät tunnu liiallisilta, vaikka niitä onkin kertynyt teokseen peräti 509 sivua. Teoksen englanninkielinen nimi, The Marriage Plot, on hyvä, sillä se johtaa ajatukset heti aiheeseen. Sen olisi voinut säilyttää meilläkin. Naimapuuhien kirjallinen koti on lukijalle tuttu ja läheinen.

Kirjallisuudenopiskelija Madeleine Hanna on valmistumassa ja tekee yliopistossa tutkielmaa 1800-luvun viktoriaanisen ajan englantilaisista avioliittoromaaneista.  Teoksen intertekstuaalinen ote on vahva. Madeleinen rakkaita kirjailijoita ovat Edith Wharton, Henry James, Charles Dickens ja George Eliot, unohtamatta myöskään Brontën sisaruksia ja Jane Austenia.

ENSINNÄKIN KAIKKI NÄMÄ kirjat. Tässä olivat hänen Edith Whartoninsa, eivätkä romaanit olleet nimen vaan julkaisuvuoden mukaisessa järjestyksessä; tuossa koko Modern Libraryn Henry James -sarja, jonka hän oli saanut lahjaksi isältään 21-vuotissyntymäpäivänään; myös koirankorvilla olevat kurssikirjapokkarit jotka hän oli lukenut collegessa; paljon Dickensiä, nokare Trollopea ja mahan täydeltä Austenia, George Eliotia ja hirmuisia Brontën sisaria.

Tarinassa eletään 1980-luvun opiskelijaelämää Brownin yliopistossa, seksuaalisen vapautumisen, mielenterveydellisten ongelmien ja oman aikuistumisen puristuksessa. Valmistumisen jälkeisessä ajassa haetaan omaa paikkaa elämässä.

Madeleine tempautuu myös omaan rakkaustarinaansa ja modernin kolmiodraaman kierteisiin. Madeleinen mielestä biologian opiskelija Leonard tuntuu sydämen valitulta. Suhteesta muodostuu syvällinen ja kipinöivän eroottinen. Karismaattisen Leonard Bankheadin elämää vaikeuttaa kaksisuuntainen mielialahäiriö. Madeleinen ja Leonardin suhde on sairauden takia kiemurainen.

Leonardin kanssa seurusteleminen oli niin kuin olisi jutellut syvällisiä koko ajan. Aina kun Madeleine oli Leonardin kanssa, Leonard antoi hänelle koko huomionsa. Leonard ei tuijottanut häntä silmiin tai tukahduttanut häntä niin kuin Billy mutta antoi ymmärtää olevansa läsnä. Hän ei juuri tarjonnut neuvoja. Kuunteli vain ja mumisi rauhoittavasti.

Mitä enemmän Leonard vetäytyi, sitä enemmän Madeleine huolestui. Mitä epätoivoisemmaksi hän tuli, sitä kauemmas Leonard vetäytyi. Hän meni kirjastoon tekemään avioliittojuonta koskevaa tutkielmaansa, mutta seksifantasioille otollinen ilmapiiri – katseyhteydet lukusalissa, kutsuvat kirjahyllyt – saivat hänet kaipaamaan Leonardia epätoivoisesti.

Kilpakosijana tarinassa on uskollinen ystävä ja uskontotieteen opiskelija Mitchell Grammaticus, joka uskoo puolestaan, että hänet ja Madeleine on tarkoitettu toisilleen. Valmistumisen jälkeen Mitchell etsii itseään maailmalta ja uskon asemilta yrittäen saada Madeleinen mielestään.

Kun Madeleine oli syöksynyt kahvilasta ulos, Mitchell oli jäänyt pöytään lamaantuneena katumuksesta. Heidän sovintonsa oli kestänyt kokonaista kaksikymmentä minuuttia. Mitchell oli lähdössä Providencesta samana iltana ja muutaman kuukauden kuluttua myös maasta. Mistä sen tiesi, milloin hän näkisi Madeleinen seuraavan kerran, jos milloinkaa

Opiskeluelämä, lukusalit, seminaarit ja yliopistomiljöö ovat mieluinen kehys tarinalle ja otollinen paikka rakastua. Kampuselämä tulee likelle ja pidän siitä, koska olen käynyt itse kampusmaisen yliopiston. Muutenkin ajankuva kiehtoo, koska olen itse opiskellut 80- ja 90-lukujen vaihteessa. Mietin Eugenideksen kykyä tunkeutua naisen mieleen, kirjoittaa rakkaudesta, siten, että tuo kaikki hapuilu, epävarmuus, kärsimys, tuskaisuus on alastomana ja paljaana käsin kosketeltavana. Tunteiden vuoristoradassa on kiivas kulku. Sivun 479 vaiheisuus hämäsi minua, kuulua kakkosvaiheeseen. Höh! Yksi puuttuva kirjain siirtää toiseen vaiheeseen.

Naimapuuhia on kirjallisten viittausten runsaudensarvi. Se on ihana, kepeä ja täydellinen kirja, sillä se ihastuttaa, rakastuttaa ja pakahduttaa mielen.  Madeleinen pitäisi hallita asioita, joihin hän ei pysty.  Tarinaan mahtuu huolta, murhetta ja epätoivoa. Olisin voinut kirjoittaa tämän blogitekstin jo paljon aiemmin, mutta minussa eli viha-rakkaussuhde kirjaan, olin lukenut sen pokkarina, jota inhosin. Vasta eilen löytäessäni uudenkarhean kirjan saatoin  naputella tämän blogiini.  Naimapuuhia on älykäs rakkausromaani koomisesta nimestään huolimatta.

Blogeissa toisaalla: Lumiomena, Sara, Liisa, Sabinan knalli

Josephine Hart Miksi?

Josephine Hart Miksi?

Alkuteos Damage (1991)

Suomentaja Harriet Vuosalmi

Tammi 1993. Kotikirjasto

Lontoo ei ole oikea paikka kuolemalle. Me ajoimme pitkin katuja, joilla melusivat autot matkalla työhön, autot matkalla kouluun, bussit jotka purkivat ihmisnauhoja rakennuksien harmaille käytäville, ohi rajunväristen paikkojen joissa voi vaatettaa ruumiinsa, paikkojen joissa voi ravita ruumistaan. Ei mikään sopiva reitti ruumishuoneelle. Siellä elämästä jota olet rakastanut on jäljellä vain ruumis joka sinun on haudattava.

Josephine Hart (1942-2011) oli irlantilaissyntyinen kirjailija, joka toimi Lontoossa kustantajana, toimittajana ja teatterissa.

Luin viikon ja viikonlopun aikana neljä ohutta teosta lukuhaasteeseeni New To You Reading Challenge. Hartin teoksessa sivuja on 232, mutta kapean formaatin takia luen sen pienoisromaaniksi.  Joudun sirottelemaan tekstiini tavallista enemmän lainauksia, koska en halua unohtaa niitä.

Josephine Hartin teos on rakkausromaani. Sen teemoja ovat intohimo, rakastuminen, hullaantuminen, kielletty rakkaus, petos ja kuolema. Nimetön minäkertoja on menestynyt lääkäri ja sittemmin poliitikko, jolla on täydellinen perhe. Vaimo Ingrid on viehättävä ja varakas, poika Martyn on komea ja menestyvä ja tytär Sally herttainen. Kirjan miljöönä on 1980-luvun Lontoo.

Jokaisella on sisäinen maisemansa, sielun oma maantiede; me etsimme sen ääriviivoja koko ikämme.

Tarinan keskiössä on minäkertoja ja Anna.  Miehen elämä on kulkenut suosiollisia etappeja pitkin hänen omien valintojensa mukaisesti. Ingridin isä saa miehen lähtemään mukaan politiikkaan.  Martyn aiheutti hieman huolta, sillä tyttöystäviä riitti ja yliopisto keskeytyi työpaikkaan paikallislehdessä.  Sally kehitti vähäiset taiteilijanlahjansa äärimmilleen ja nappasi harjoittelijapaikan kustantamon graafiselta osastolta.

Mutta minulle Martyn pysyi arvoituksena. Joskus häntä katsellessani muistutin itselleni, että hän on minun poikani. Silloin hän saattoi katsahtaa minuun kysyvästi ja hymyillä. Tiesin että Martynin osalta esitykseni oli vain välttävä.

Rakkaudesta hullaantunut Martyn aikoo viedä Anna Bartonin vihille. Äiti karsastaa valintaa, sillä niin muutkin naiset suhtautuvat Annaan, kun taas miehet ovat sulaa vahaa hänen edessään. Kahdeksan vuoden ikäerokin vaatii sulattelua, että nainen on vanhempi. Martyn on kahdenkymmenenviiden ja naisen lumoama.

Eräänä päivänä mies tapaa naisen, jonka jälkeen mikään ei palaa ennalleen. Mies joutuu intohimon valtaan, mutta kaikesta huolimatta hän tajuaa tilanteen. Siltikään mies ei pysty hallitsemaan tilannetta, vaan eroottinen pakkomielle tuhoaa kaiken. Anna on vaurioitunut ja valmis vaurioittamaan.

Ja jokaisen tapaamisemme ympärille kietoutui nauhana varmuus että elämäni oli jo päättynyt. Se oli päättynyt sinä silmänräpäyksenä kun näin hänet ensi kerran.

Se oli aikaa elämän ulkopuolella. Happona se valui kaikkien taakse jääneiden vuosieni läpi, polttaen ja hävittäen.

Miksi? on kiehtova teos, jonka loppu on julma. Mies joutuu maksamaan paljosta, uhraamaan kaiken, myös uransa. Tarinassa on selkeä juoni, jotakin on ajoittain ennakoitavissa, mutta loppu on jonkin verran yllättävä ja loppuun asti hallittu. Kertoja on aulis ja avoin  kuvaamaan tilanteita. Hartin tyyli tuo mieleen Herman Kochin. Alla oleva lainaus kiteyttää tarinan parhaiten.

Hautajaisiini olisi osallistunut runsaasti niitä jotka olivat päässeet elämässä pitemmälle kuin minä ja joiden läsnäolo sen vuoksi oli muistolleni kunniaksi. Sekä sellaisia, jotka uskoivat rakastaneensa minua yksityishenkilönä ja todistivat kyynelillään tämän henkilön olleen olemassa..

…

Mutta minä en kuollut viisikymmenvuotiaana. Kovin harvat niistä jotka tuntevat minut nyt eivät pidä sitä tragediana.

Tämä pienoisromaani vie lukijan mukanaan. Löysin tämän kirjan kotikirjastosta ja tuomitsin sen luettuani takaisin paikalleen.  Kirjasta on tehty elokuva vuonna 1993. Myönnän, että en tietäisi sitä, jos miespääosassa ei olisi Jeremy Irons.



Osallistun tällä kirjalla  New To You Reading Challenge -lukuhaasteeseeni.

Joyce Maynard Vuori talon takana

Joyce Maynard Vuori talon takana

Alkuteos After her (2013)

Suomennos Eeva Parviainen

HarperCollins Nordic 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Hieman yli kolmekymmentä vuotta sitten, kesäkuisena päivänä juuri ennen auringonlaskua, olin ypöyksin vuorella Marinin piirikunnassa Kaliforniassa, kun mies tuli minua kohti pianonkieli käsissään ja aikoi päättää päiväni. Olin neljätoistavuotias, ja moni muu oli jo kuollut hänen kätensä kautta. Minä kannan mukanani tietoa siitä, miltä tuntuu katsoa miehen silmiin ja uskoa, että hänen kasvonsa ovat viimeinen näky, jonka koskaan näen.

Saan kiittää sisartani, että olen vielä kertomassa, mitä sinä päivänä tapahtui.

Tämä on meidän tarinamme.

Joyce Maynard on yhdysvaltalainen journalisti ja kirjailija, joka on kirjoittanut jo 15 teosta.  Hänen tunnetuin teoksensa Labor Day on myös filmattu. Elokuvan pääosassa on Kate Winslet. 

Vuori talon takana on fiktiivinen teos, joka kertoo miltä tuntuu olla murrosikää lähestyvä tyttö. Rachelin suojeleva rakkaus isäänsä kohtaan on uskomaton kuvaus. Tarina on fiktiivinen trilleri, joka pohjautuu todelliseen tapaukseen. Toisaalta tarina on kahden sisaruksen vahva kehityskertomus. Kertomus sisarten välisistä siteistä sekä isän ja isäänsä palvovan Rachelin välisistä suhteista.

Rikosetsivä Anthony Torricelli on naisten mies. Hän eroaa vaimostaan tyttöjen ollessa kahdeksan ja kuuden vanhat. Tytöt ja omissa oloissaan kirjojen parissa viihtyvä äiti asuvat Morning Glory Courtin alueella Mount Tamalpasin vuoren varjossa rappeutuvassa talossa. Vuori kuuluu suojelu- ja retkeilyalueeseen, jossa tytöt lapsuutensa seikkailevat hippien, korppikotkien, kojoottien ja puumien kanssa.

Eräänä päivänä vuorelta löytyy alaston nuori nainen kuolleena. Ja pian löytyy toinen uhri ja tätä jatkuu yli vuoden. Tyttöjen isä päätyy tutkinnanjohtajaksi, mutta tutkimukset polkevat paikallaan, kun uhria seuraa aina uusi uhri. Mitään johtolankoja ei löydy, ainoastaan murhattujen naisten kengännauhat katoavat joka kerta.  Anthony Torricellin terveys alkaa horjua tapaus tapauksen jälkeen. Lopulta hänet vapautetaan tehtävästä ja FBI jatkaa tutkimuksia.

Minun isäni –sanonta toistuu kirjassa varmaan tuhat kertaa.  Onko tämä jokin tekstin korostuskeino? Joka tapauksessa se ärsyttää lukijaa. 

Kirjan alkuosa on nuoren kolmetoistavuotiaan tytön kuvausta vuosina 1970–1980. Vilkkaat ja mielikuvitusrikkaat (varsinkin Rachel) tytöt saavat varttua omissa oloissaan ja tehdä kolttosiaan kenenkään perään katsomatta. 

Tapaus ei jätä koskaan Rachelia, vaan hän pohtii tarinaa. Tapauksesta tuomitaan väärä mies ja Iltaruskokuristaja livahtaa karkuun. Kirjan kaksi viimeistä lukua kuljettaa tarinan nykyaikaan asti kertoen Rachelin tarinan.  Sivuilla 337–394 kerrotaan tapahtumien jatko vuodesta 1980 eteenpäin. Mietin lukiessa, että ehkä tarinan olisi voinut jättää sivulle 336. 

Tarinassa on tottakin, sillä Mount Tamalpasin vuorella oli  vuonna 1979 sarjamurhaaja, joka tunnettiin nimellä Trailside Killer. Kirjan juoni pohjaa sisarusten Janet Cubleyn ja Laura Xerogeanesin kertomukseen. Heidän isänsä  oli myös rikosetsivä. Robert Gaddini toimi Marinin piirikunnan rikospoliisina henkirikospoliisin johtajana silloin, kun oikea sarjamurhaaja teki veritekojaan. Tositapahtuma on kuitenkin  vain juonen lähtökohta, sillä kaikki muut on fiktiota: Kaksi aikuista sisarusta, jotka tapasin olohuoneessani järjestämässäni kirjoitustyöpajassa, kertoivat minulle oman tarinansa. He antoivat minulle siunauksensa muuttaa tarinaa niin paljon kuin halusin, ja minä myös muutin.

 Vuori talon takana on paljon monitahoisempi ja syvällisempi kirja kuin perinteiset sarjamurhaajien jahtikertomukset.  Tarina tuo mieleeni Jayne Anne Phillipsin kirjan Murhenäytelmä, joka pohjaa myös tositapahtumaan. Vuori talon takana  sai tuomiokseen paikan kirjahyllystä.

Marion Brasch Ja nyt hiljaisuus. Romaani suurenmoisesta perheestäni

Marion Brasch (s.1961) on saksalainen journalisti ja kirjailija. Ja nyt hiljaisuus on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos.

Brasch kertoo omaelämänkerrallisessa romaanissaan etuoikeutetun itäsaksalaisen perheen tarinan. Ja nyt hiljaisuus on nuoren tytön kasvutarina, lapsen ja nuoren naisen näkökulmasta. Vaikka Brasch kirjoittaa perheestään, niin hän jättää nimet pois. Veljetkin ovat nuorin, keskimmäinen ja vanhempi kuin myös äiti, isä ja äitipuoli.

Perhekuvan miljöönä ovat Itä-Saksa ja Berliini aina muurin murtumiseen asti. Luin äskettäin samaan miljööseen ja osin samaan aikaankin liittyvän Christoph Heinin kirjan Vieras, ystävä. Ja nyt hiljaisuus ja Vieras, ystävä ovat myös osa samaa lukuhaastetta. En jätä aihetta tämänkään jälkeen, sillä lukupinossani odottavat jo Heinin Säestäjä ja Tien loppu, jotka onnisuin löytämään Kaisa-talosta.

Marionin isä pakeni natsien vainoja Englantiin 1940-luvun alussa. Heti toisen maailmansodan päätyttyä isä palasi synnyinmaahansa Saksaan ollakseen mukana maan jälleenrakentamisessa. Marion näki lapsesta asti erilaisia maailmoja. Isoäidin tarinoilla ei ole mitään yhteistä sen todellisuuden kanssa, jossa pojantytär eli. Potsdamin isoäiti kertoi varakkaasta juutalaisesta tehtaanomistajaperheestä, joka oli tullut Wroclawin läheisestä kyläpahasesta Berliiniin. Isoäiti kertoi kolmesta aviomiehestään, joista jokainen oli ollut toistaan pahempi. Hänen mukanaan Marion pääsi sunnuntaisin kirkkoon, vaikka isä oli kieltänyt tyttärensä viennin kirkkoon. Isoäiti halusi enemmänkin keljuilla pojalleen, koska tiesi poikansa vihaavan äitinsä katolilaisuutta.

Isoäitini eli vielä eron jälkeen kaksi vuotta ex-miehensä ja tämän nuoren vaimon luona näiden vierashuoneessa, ja kun sitten tuleva isäni palasi maanpaosta, löysi ex-mies heille pienen asunnon Potsdamista, jossa isoäiti vietti koko loppuelämänsä.

Lontoon isoäiti ei antanut ikinä anteeksi, että hänen tyttärensä oli sallinut ensin katolilaisuuteen ja sitten kommunismiin kääntyneen juutalaisen kuljettaa itsensä sodan jälkeen takaisin juuri tähän vihattuun Saksaan ja siellä vielä jopa siihen itäiseen. Äiti vastusti Saksaan lähtemistä kauhunsekaisin tuntein, koska hän oli Wienistä ja juutalainen. Äiti jäi pienen lapsen kanssa sisarensa ja tämän aviomiehen luo Lontooseen, mutta seurasi aviomiestään vuotta myöhemmin.

Isäni rakasti äitiäni. He menivät naimisiin ja puolen vuoden kuluttua syntyi vanhin veljeni. Mutta enemmän kuin omaa pientä perhettään isäni rakasti uskoaan maanpäällisestä paratiisista, jonka hän halusi rakentaa siihen maahan, jonka turvissa hän oli elänyt nuoruutensa. Saksaan.

Isä kohosi poliittisella urallaan DDR:n hallituksen ministeriksi. Perhe vietti elitististä elämää DDR:n poliittisen hierarkian huipulla, mutta isä joutui joksikin aikaa sivuun ja vanhimman pojan edesottamusten takia perheen kohtalona oli Karl-Marx-Stadt, kun vanhin poika otti julkisesti kantaa Neuvostoliiton tekemään Tšekkoslovakian miehitykseen.

”Minua ei kiinnosta ollenkaan se, että tyttäreni saisi erityisoikeuksia”, isä keskeytti rehtorin lauseen ja katsoi tätä vihaisesti. ”Jos hän ei kuulu parhaimpiin oppilaisiin, silloin hän ei kirjoita ylioppilaaksi. Niin yksinkertaista se on.”

Nuorin veli muuttaa Leipzigiin opiskelemaan, äiti sairastuu vakavasti. Paluu Berliiniin tapahtuu, kun tytär aloittaa yhdeksännen luokan. Äiti kuolee ennen joulua ja tiukka isä kertoo, että lapsen ei tarvitse mennä seuraavana päivänä kouluun. Vanhin veli lähtee länteen. Lapsen kanssa on vaikeampi puhua hankalista asioista, joten lapsen kohtelu aikuisena helpottaa, kun isä kertoo, että aikoo mennä uudelleen naimisiin. Sekin on väliaikainen muutos.

Pikkuhiljaa ymmärsin, miksi hän ei halunnut käydä tätä keskustelua huoneessani ja miksi hän oli tarjonnut minulle tupakan. Hän halusi, että olisin kuin aikuinen. Hän halusi että ymmärtäisin. Hän halusi minun siunaukseni.

Brasch ei silottele perhekuvaustaan, jossa isän sitoutuminen sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän rakentamiseen tapahtuu oman perheen kustannuksella. Perheen kolme poikaa luo uraa sosialistista järjestelmää kritisoivina taiteilijoina. Keskimmäinen poika kuolee ennen isää epäselvissä olosuhteissa. Suhteet poikiin jäävätkin etäisiksi. Lontoon isä kokee osaksi itseään nuoruutensa takia ja näyttää sen tyttärelleen, lännen. Perheen ihmissuhteet ovat solmussa, perimmäinen syy perheenjäsenten keskustelukyvyttömyyteen ja tunteettomuuteen eivät selviä. Tytär on lapsista ehkä uskollisin isälleen. Hänkin etsii ja kokeilee omaa paikkaansa hakien.

Ja nyt hiljaisuus on helppolukuinen teos, joka on kirjoitettu häivyttäen ja etäännyttäen. Se häilyy fiktion ja toden välillä välittäen eletyn arjen sellaisena kuin kirjoittaja sen koki.

Marion Brasch Ja nyt hiljaisuus. Romaani suurenmoisesta perheestäni
Alkuperäisteos Ab jetzt ist Ruhe
Suomentaja Arja Rinnekangas.
Lurra Editions 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.
Kannen kuva Marion Brasch, kirjailijan kokoelmat. Kirja on uusi ja kansi kaunis kirjassa, vaikka vanha kuva näyttäytyy blogissa kuluneelle.

Osallistun tällä kirjalla Tahattoman lukijan Leningrad - Ost-Berlin - lukuhaasteeseen.
Kirjan on lukenut myös Peegee hydatoon

Toivotan kaikille hyvää viikonloppua. Palaan 1.3. ellen löydä ajastamatonta blogitekstiä.