Sonja Strömsholm - Emilia Lahti - Lauri Järvilehto - Meeri Koutaniemi sisu

Teoksessa Sisu – Tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä Emilia Lahti kertoo mitä sisu on, ja miten sen voi valjastaa itsessään käyttöön. Sonja Strömsholm on haastatellut kirjaan mm. Pekka Hyysaloa, Miki Kuusta ja Rauli Virtasta. Heidän tarinoidensa kautta avautuu ymmärrys siitä, miten erilaiset kasvot sisulla voi olla. Meeri Koutaniemen valokuvat paljastavat sisun sisintä olemusta haastateltujen kasvoilta. 

Sisu – Tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä 

Kirjan 14 sisutarinaa on koostettu Sonja Strömsholmin tekemien haastattelujen pohjalta.  Sisutarinat ovat ryhmitelty kolmen osion alle: Aktiivinen tapa kohdata haasteet, Rajoja uhmaava päättäväisyys sekä Vastoinkäymisistä kumpuava voima. Kirjan lopussa tekijät Sonja Strömsholm, Emilia Lahti, Lauri Järvilehto ja Meeri Koutaniemi raottavat oman sisutarinansa. Sisu on positiivinen voimavara meissä jokaisessa, ja sen avulla yksilöt ja yhteisöt onnistuvat yli oletettujen resurssiensa. Sisun sanotaan alkavan sieltä, mihin sinnikkyys loppuu. Ihminen pystyy uskomattomiin suorituksiin pakon edessä, joskus on pystyttävä enempään kuin ikinä uskoisi itsestään. Voimme nähdä sisun myös menneessä, kun mietimme millaisia uhrauksia, askelia tai tekoja tilanteet ovat vaatineet ennen meiltä eläneiltä?  Kollektiivinen sisu heijastuu tähänkin päivään kansallisessa identiteetissä.

Sanotaan, että elämää voi elää vain eteenpäin mutta sen merkityksen voi ymmärtää vain katsomalla taaksepäin. Sisussa on jotain samaa. Vaikean tilanteen keskellä teemme sen, mitä pitää tehdä, emmekä tunnista ja anna arvoa periksi antamattomuudellemme. Tämä on erityisen totta kulttuurissa, jonka sisuksiin on koodattu odotus loputtomasta lannistumattomuudesta ja henkisestä lujuudesta. Sisukkuus ja ihmisten yleismaailmallinen kyky kääntää vastoinkäymiset voimaksi on kuitenkin juhlistamisen ja puhumisen arvoinen asia.

Tämän kirjan sisukkaat kertovat meille oman tarinansa, minkä vuoksi ja miten he ovat käyneet oman kestokykynsä rajoilla. Mukana ovat Sirkka Hagman, Pekka Hyysalo, Kimmo Kedonpää, Esko Kivi, Suvi Kuivila, Miki Kuusi, Silja Kyytinen, Kati Lepistö, Obinna Obieze, Linda-Maria Roine (Mercedes Bentso), Evon Söderlund, Tuija Talvitie, Ville Turkka ja Rauli Virtanen.

Kirjan sisukkaita yhdistää kyky ja päätös suhtautua elämäänsä ja työhönsä intohimoisesti. He kertovat, miten ovat ylittäneet mahdottomiltakin tuntuvia esteitä ja löytäneet yrityksen ja erehdyksen kautta onnistumisen. Moni heistä olisi voinut luovuttaa ja moni on  vastaavassa tilanteessa luovuttanutkin.

Jokainen lukija lukee kirjan tarinat oman elämänkokemuksensa kautta, joten jokaista lukijaa koskettavat eri tarinat sen mukaan, mitä kullakin on kantamuksena elämämme repussa. Itse vaikutuin eniten Rauno Virtasen, Kati Lepistön, Obinna Obiezen ja Evon Söderlundin tarinoista.  Kahden henkilön tarinat tunsin entuudestaan.  Ihailen Kati Lepistön selviytymistä, en ole koskaan tavannut häntä, mutta olen lukenut hänen kirjansa ja luen hänen blogia. Katin hymyilevät kasvot antavat uskoa monelle. Kun ihminen joutuu kohtuuttomaan tilanteeseen ilman, että olisi voinut myötävaikututtaa itse omaan tilanteeseensa, niin ihminen joutuu arvioimaan oman elämänsä uudelleen – halusi tai ei. 

Kati kiteyttää kaiken seuraavasti: kaikkein tärkeintä on hetkessä eläminen ja joka hetkestä nauttiminen. ilo voi päättyä milloin vain. Niin paljon on omasta asenteesta kiinni. Ja totta kai perhe ja ystävät ovat se kaikkein arvokkain asia elämässä.

Olen kulkenut maailmaa ristiin rastiin, mutta minulla ei ole mitään käsitystä, mitä Rauli Virtanen on kokenut ja nähnyt maailman kriisipesäkkeissä. Eikä ole edes tarvis. Jonkun on tarvinnut uhrautua, asettaa itsensä vaaraan voidakseen kertoa näkemästään muille. Luin vuoden alussa Cristina De Stefanon  kirjoittaman elämäkerran Oriana Fallaci – Nainen ristitulessa, jossa oli jotain samaa, hän ei pelännyt, vaan toimi tapahtumien keskipisteessä.

 Virtanen tuo hyvin esiin sisun ytimen. Sisuun liittyy myös kekseliäisyys: mietitään rohkeasti, miten tämä este tässä voidaan raivata tai kiertää. Periksi antamattomuutta tarvitaan usein: ei luovuteta, vaikka olisi vaikeaa ja vaarallistakin. 

Obinna Obieze kertoo, että iloisuus on avain menestykseen ja kasvuun. Jotkut odottavat, että joku toinen tekee heidät onnellisiksi. Se ei pidä lainkaan paikkaansa. Selvitä itsellesi, mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi, ja hakeudu niiden pariin. Tee itse itsesi iloiseksi.

Evon Söderlund sanoo, että hän ymmärsi, että vain hän voi auttaa itseään. Toki ajattelin myös, mitä pikkusiskolleni tapahtuisi, jos kuolisin. Kuka huolehtisi hänestä? Joten käänsin vihan rakkaudeksi. Siinä tilanteessa löysin toivon.

Kati Lepistö opettaa, että kun asettaa itselleen mahdottomilta tuntuvia päämääriä, saavuttaa hyvin paljon enemmän elämässä kuin edes kuvitteli olevan mahdollista. Elämä antaa juuri sen verran kuin mihin tyytyy. Uskoessasi itseesi elämästäsi tulee yhtä rajaton kuin mielikuvituksesi.

Kirjan inspiroivien tarinoiden avulla lukija löytää sisua omaan tilanteeseen ja hahmottaa sisun entistä monipuolisemmin. Mikä tahansa onkaan lukijan kokemus, niin omaa itseään ei pidä kieltää tai hukata.  Kukaan ulkopuolinen ei voi määrittää toisen tarpeita tai tuhota ihmisen omaa tahtoa. Toki voi yrittää, mutta näitä vastaan on taisteltava. Niin kauan kuin on sisua, niin on myös toivoa. Sisulla on parantava voima, kun parannumme hyvinkin vaikeista kokemuksista voidaksemme jatkaa matkaa. Olen lueskellut Lotta Uusitalo-Malmivaaran toimittamaa kirjaa Positiivisen psykologian voima tämän Sisun rinnalla. Kirjassa on myös Emilia Lahden artikkeli Sisu - Toiminnan tahtotila. Positiivisen psykologian voima on erinomainen lisäteos positiiviseen ajatteluun.

Sonja Strömsholm - Emilia Lahti - Lauri Järvilehto - Meeri Koutaniemi
Sisu Tarinoita itsensä ylittämisestä ja hyvän tekemisestä

PS-kustannus 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Leonie Hohenthal-Antin Muistot näkyviksi & Muistellaan

Muistot näkyviksi

Leonie Hohenthal-Antin kirjoittaa, että muistelutyöhön ei ole oikeaa tapaa muistella eikä liioin oikeaa tapaa työstää muistoja. Muistelutyö on dialogia menneen ja nykyisen välillä. Muistorasia on omista muistoista noussut roolityö oman elämän näyttämölle. Se ilmentää kunkin omaa identiteettiä ja minäkuvaa. Muistorasia on muisteluprosessin tuloksena syntynyt konkreettinen rasia, jolla ei ole määrättyä muotoa, se voi olla pahvilaatikko, soitinrasia tai korurasia. Se voi sisältää valokuvia, esineitä ja muita dokumentteja. Siinä voi olla ensimmäiset kengät, jotka ovat kulkeneet läpi elämän mukana. Jokaisen muistorasia on erilainen, yksilöllinen.

 Meillä on tarve taltioida muistoja valokuvin, videoin, päiväkirjoihin, kotisivuihin, blogeihin ja facebookiin. Jätämme jälkeemme koko ajan muistojälkiä. Muistorasia on ikään kuin eletyn elämän pienoisnäyttämö, jonka pääroolissa on ihminen itse. Sen tärkein tehtävä on tuoda esille ihmisen oma ääni, eletty elämänsä ja kokemusmaailmansa. Muistorasia voi olla myös kollektiivisten tunteiden tulkki, joka yhdistää yksilölliset ja yhteiset muistot. Siinä voi olla evakkotaipaleen, sota-ajan ja sotalapsen muistoja. Se voi olla myös välittävä muistojen silta sukupolvelta toiselle tai kulttuurien välinen pitkospuu maahanmuuttajalta meille täällä asuneille monikulttuurisessa yhteiskunnassamme.

Muistojen teatteri

 Muistojen teatterissa kerrotaan yksityisen ihmisen muistot. Tavallisen ihmisen tarina on draamaa täynnä. Muistojen teatteri dokumentoi muistoja, elettyä elämää ja arkea teatterin keinoin. Ihmiset rakastavat tarinoita ja tarinoiden kertomista. Käsikirjoitus syntyy muistoista. Draaman avulla herätetään mennyt eloon. Muiston teatterin kasvot ovat moninaiset.  Näytelmissä voidaan avata, millaista elämä oli ennen ja miten sitä elettiin. Esitys voidaan toteuttaa muistisairaiden ryhmässä. Se voidaan toteuttaa myös julkisena projektina.

 Muistojen teatterissa opitaan näkemään, että ei se isoäidin elämä loppujen lopuksi ollutkaan niin erilaista, samat pakahduttavat tunteet hänkin on tuntenut. Se toteuttaa yhteisöllisyyttä, entisaikain leirinuotiota. Personifoitu muisto avaa enemmän kuin historiallinen teksti.

 Luovuuden tarinat

 Muistelutyön tarinat saadaan talteen monin tavoin. Muistoista voi tehdä vaikka sarjakuvan tai skräp-albumin eli leikekirjan. Leikekirjoja voidaan tehdä eri aiheista ja osoittaa lapsille, lapsenlapsille. Kaikista ei ole elämäkertureiksi, mutta kertomus voidaan tuottaa pienempänä kuvakertomuksena. Digikamerassa ja tietokoneen käytössä ei ole ikärajaa. Kuvat ja värit työstävät muistot esille, mutta monelle värit ja liidut ovat jääneet kouluaikaan, mutta taidot ovat palautuvia. Aarrekartta-workshopeissa etsitään oman elämän suuntaa ja kartoitetaan oman elämän toiveita. Muistot voidaan koota teemanäyttelyiksi, kuten Kotkan Muistojen Talossa. Erilaiset teemaprojektit, aarrekartat, sururyhmät, siirtymisvaiheen etapit voidaan kohdistaa tiettyyn elämän käännekohtaan joutuneille.

 Leonie Hohenthal-Antin kirjoittaa, että laitoshoidossa elävillä ei ole useinkaan menneestä muistuttavia esineitä ympärillään. Muistorasia voisi toimia muistamattomalla minäkuvan tukena eli se voi aktivoida muistamaan.  Lähiomaiset voivat tarvittaessa auttaa muistorasian kokoamisessa, sillä nämä tuntevat yksilön elämänkulun. Kun oman elämän muistikuvat alkavat haalistua, niin muistorasia tai leikekirja voi jäsentää ne uudelleen. Se voi kertoa tekijälle, kuka hän on, mistä tullut, mitä on tapahtunut ja kuka tuo on, joka jatkuvasti käy katsomassa.  Se voi eheyttää, lieventää katkeruutta, väistää pahoja muistoja. Pahatkin muistot kulkevat elämän repussa mukana. Traumaattisten muistojen käsittely helpottaa elämää.

Muistelun rakentajat

 Muistelu on minuuden muistuttaja ja voimaannuttava kokemus. Se on  myös yhteisöllinen voimavara, josta esimerkiksi sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset, pedagogit ja kulttuurityöntekijät voivat ammentaa ammatillisia eväitä ja hyviä käytäntöjä ja välineitä. Muistelu voidaan sisällyttää mielekkään päivätoiminnan osaksi. Päivätoiminta on liian usein väärin suuntautunutta aikuisten leikkikoulua, vaikka sen pitäisi olla arkea rikastuttavaa ja kuntouttavaa viriketoimintaa. Ohjaajien pätevyys ryhmässä on merkityksellistä. Ikääntynyt saattaa olla hyvinkin koulutettu, pitkän työnuran tehnyt opettaja. Hän saattaa olla iäkäs, hän on eläkkeellä, mutta onko hän valmis mä ja sä -puhutteluun on eri asia.

 Työyhteisön kehittymisessä hiljaisen tiedon siirtyminen kokeneemmilta työntekijöiltä nuoremmille on ensiarvoisen tärkeää. Kirjassa kuvataan tuoreita projekteja ja oppimistilanteita, jotka täydentävät ja syventävät muistelutyön osaamista. Mukana on ihmiselämän koko kaari lapsista vanhuksiin. Erityishuomion saa muistelun henkilökohtainen merkitys ja sen eheyttävä vaikutus. Tällä kaikella on myös kulttuuriperinnöllinen ja -historiallinen merkitys, keräävä ja dokumentoiva perspektiivi. Nämä välittävät hiljaista kulttuuriperintöä polun kulkeneelta polkua aloittavalle.

Leonie Hohenthal-Antin  Muistot näkyviksi
PS-Kustannus 2012, 2. painos. Arvostelukappale.

Olen lukenut viime aikana useita muistisairauksia käsitteleviä kaunokirjallisia teoksia, kuten Anneli Kannon Pala palalta pois, John Bayleyn Elegia Irikselle ja Lisa Genovan Edelleen Alice.  Kaunokirjalliset kirjat voivat toimia vertaistukena, välittää että joku toinenkin on elänyt samassa tilanteessa. Sen sijaan Hohenthal-Antinin kirjat antavat käytännön välineitä muistisairaiden kanssa elävien arkeen. Hänen kirjansa ovat apua kenelle tahansa muistisairaan kohtaavalle, myös omaishoitajille ja omaisille.

Hohenthal-Antin esittelee kansainvälistä yhteistyöprojektia Muistoista voimaa omaishoitoon / Remembering together - reminiscence training for family carers of people with dementia 2010-2012 (RTRT). Hän esittelee ohjelman aikana toteutetun opetuspaketin omaishoitajille. Kirjassa ohjeistetaan ryhmäharjoituksia, kuten karttaharjoituksen, teemarasian, muistojen paratiisin, elämänkaaritarinan sekä erilaisia harjoituksia omaishoitajille. 

Hohenthal-Antin tuo esiin kirjan alussa, että maailmassa on tällä hetkellä 36 miljoonaa muistisairasta ihmistä. Heistä noin 6 miljoonaa asuu Euroopassa. Suomessa arvioidaan olevan 125.000 muistisairasta ja vuosittain 13.000 uutta potilasta saa diagnoosin. Muistisairautta ei voi parantaa tai hoitaa koneilla. Lisäksi se on erittäin kallis sairaus yhteiskunnalle.

...

Sodan jälkeen syntyneet on ensimmäinen ikäpolvi, joka vanhenee varsin hyvätuloisena ja hyväkuntoisena. Heidän muistoissaan eivät soi satumaat ja muut tangot, vaan rock- ja pop-musiikki. Minkälaista tarinaa he kertovat? Mitkä muistot tuovat heille lohtua? Mistä asioista rakentuu elämisen mieli ja onni?

Muistoista voimaa

Hohenthal-Antin korostaa muistelua dementiatyön täsmälääkkeenä. Hän painottaa kohtaamista, aitoa läsnä olemista, vuorovaikutusta sekä sanatonta elekieltä (äänensävyä, äänen voimakkuutta, ilmeitä, puheen nopeutta). Luova muistelu on elämyksellistä, toiminnallista, voimaannuttavaa, yhteisöllistä sekä muistisairaan ehdoilla tapahtuvaa.  Se on usein jäljellä olevien taitojen esiin kaivelua. Monia asioita voidaan palauttaa, vaikka ne vaikuttaisivat unohtuneilta.

Muistoista voi viritä toiveitakin, tekemättä jääneitä asioita, joista voi saada elämänsisältöä ja tekemistä.  Toiveet voivat olla pieniä, sillä itse ainakin tavoitin lähiomaiseni parhaiten päivän reissuilla kahden kesken hänen kotiseudullaan, isovanhempien haudalla, lapsuuden metsissä, linnavuoren laella, kotiseudun kirkon penkissä. Mieheni jätti meidät kohteissa kaksin ja etsi oman mielenkiinnon alueen luonnosta. Näistä reissuista jäi itsellekin hyvät muistot. Jos minulla olisi ollut tämän kirjan tiedot, olisin osannut edetä paremmin.

Lähimuisti saattaa olla heikentynyt, mutta varhaisemmat tapahtumat elävät hyvinkin mielessä.

Ikääntyneen elämänhistorian tarkastelu aikajanan avulla tuo esille elämän käännekohdat, eletyn elämän kirjon, joiden kautta pystytään tarkastelemaan tapahtumien merkitykset, riippuvuussuhteet, tunteet ja muistot. Minäkuva selkiytyy muistojen avulla. Muistelua pidettiin ennen jopa negatiivisena, vanhuuteen kuuluvana sekavuutena ja höperyytenä, mutta tänä päivänä muistelua arvioidaan voimaannuttavana ja psyykkistä hyvinvointia lisäävänä.

Erityisen tärkeää on se, että luovassa muistelutyössä kiinnostus ei kohdistu muistisairauteen vaan osaamiseen ja luovuuteen. Muistisairas nähdään ihmisenä, jolla on takana rikas eletty elämä ja paljon muistoja. Hänen mielipiteitään arvostetaan, hänet otetaan vakavasti ja hänen tarinalleen herkistytään.

Eletty elämä näkyviin

Luova muistelu auttaa muistisairasta hahmottamaan minuuttaan ja maailmaa kohtaamissaan arjen tilanteissa. Muistoja herättävät monet asiat kuten esineet, valokuvat, elokuvat, kirjat, laulut, kartat, kalenterit, vaatteet, postikortit jne. Muistinvirkistäjinä voivat toimia laulut, tanssi, hajut tai vaikka maut. Esineillä on voimakas vaikutus, sillä ne ovat käsin kosketeltavia ja katsottavia.

Valokuvista voi rakentaa tarinan elämänkaarileikekirjan: koulukuva, rippikuva, hääkuva, merkkipäivä jne. Taitekohdan kuvilla rakentuu elämäntarina. Sen avulla muistisairas voi kertoa omaa tarinaa myös itselleen. Hajut ja tuoksut ovat unohtumattomia. Kuka kamfertin tuoksun aistinut unohtaisi sen? Saunavihta ja mäntysuopa herättävät tuoksujen muistoja. Laulujen sanat pysyvät mielessä pitkään.

Askartelu voi olla mielekästä ja suuntautunutta. Muistorasia, skräbbialbumi, muistojen teatteri ja ryhmämuistelut avaavat ovia menneisyyteen. Kaikista meistä ei ole elämäkertureiksi, mutta oma kuvakirja on helppo toteuttaa. Ihmisillä on tarve muistella ikääntyessä, haluamme tehdä elämästä järjellisen kokonaisuuden ikävaiheiden kehitystehtäviin kuuluvana, eheyttää ja hyväksyä eletyn. Voidaan puhua elämäntarkastelusta, joka on eheyttävä prosessi. Elämän ehtoossa vanhuuden kehitystehtävät ovat moninaisia, kun yritetään sopeutua  fyysisen toimintakyvyn alenemiseen ja terveyden heikkenemiseen. Eläkkeelle jäämisen jälkeen täytyy sopeutua elämään ilman työyhteisön tukea, hyväksyä elämänpiirin kapeutuminen ja kenties puolison menetys.

Unohduksen yöstä muistot pulppuaa

Hohenthal-Antin tuo esiin myös kentän sudenkuopat, kuinka kustannustehokas ratkaisu omaishoito on kunnalle.

Omaishoitajaksi ryhtyminen on erityisen kustannustehokasta, joten on hyvin vaikea ymmärtää viimeaikaisia omaishoidon tuen leikkauksia. Omaishoitoon tulisi panostaa entistä enemmän ja tukea omaishoitajien jaksamista kaikin mahdollisin keinoin. Omaishoitajien työ on äärimmäisen rakasta. Se on usein ympärivuorokautista ja eristää omaishoitajan normaalista sosiaalisesta vuorovaikutuksesta.

Omaishoitajien asema on surkea, nämä ahertajat poltetaan loppuun. Pahimmassa asemassa on työikäiset omaishoitajat. Heistä ei välitä kukaan, eikä heidän jaksaminen kiinnosta ketään, vaikka nämä normaalin työpäivän jälkeen kantavat yksin kodinhoidon ja kumppaninsa. Heille muutaman sadan apu on pilkantekoa, eikä heitä huomioida mitenkään eläkeiän nostossa. Kuitenkin kunnissa ollaan valmiita palkkaamaan henkilökohtaisia avustajia kokopäiväisinä, joilla ei ole minkäänlaista terveydenhuollon koulutusta.  En ainakaan itse kestäisi nurkissani vierasta ihmistä,  jolla ei ole kunnon ammattikoulutusta ja ammattietiikan tuomaa käytöstä. Lähihoitajan koulutus pitäisi olla edellytys kunnallisissa kotihoidoissa ja avustajatehtävissä.

Omaishoitajat voivat elää hyvinkin erilaisissa elämäntilanteissa, kun työikäinen sairastuu, jolloin yhteinen aika on kortilla, ja siinä ei ensimmäisenä ole mielessä hoitovapaat viikonloput. Muistisairaita ei voida valaa samaan muottiin, sillä ihminen on silloinkin yksilö, sillä pitkä työura, koulutus, aktiivinen harrastustoiminta (lukeminen, kuorolaulu, matkustaminen) on totuttanut ja harjaannuttanut ihmisen muistia. Gerontologinen tutkimus on ensiarvoisen tärkeää ikääntyvässä yhteiskunnassa. Ikääntyvät eivät kuitenkaan halua paneutua vanhuuden elämiseen, vaan elämänsä elämiseen. Tein itse vierailun sukulaiseni luo jokin aika sitten ja näin kun 92-vuotias nainen eli yksin omassa talossa kuihtuneen kylän reunalla yksin, tukiverkostonsa avulla, mutta itsenäisesti.

Elämänkaari ja luova muistelu

YTT, Leonie Hohenthal-Antin toimii Kotkan Muistojen Talon taiteellisena johtajana ja draamakouluttajana. Jokainen meistä voi joutua tilanteeseen, että kohtaa läheisensä muistisairaana, joten kirjasta on hyötyä muistisairaiden läheisille, omaishoitajille, muistisairaiden parissa työskenteleville, päivätoiminasta vastaaville ja ikäihmisten kanssa työskenteleville. Se antaa  arjen avaimia, sillä monet ideat on sovellettavissa omaan elämään. Minusta tämä sanonta kiteyttää paljon: on sanottu, että ihminen ei elä menneisyydessä, vaan menneisyys elää ihmisessä.

Leonie Hohenthal-Antinin kirjat Muistot näkyviksi ja Muistellaan muodostavat ehjän kokonaisuuden muistisairaiden kanssa elämisestä.

Leonie Hohenthal-Antin Muistellaan

PS-kustannus 2013. Arvostelukappale.