Raija Hentman Etelä-Suomen retkeilyopas 1. & 2,

Raija Hentman Etelä-Suomen retkeilyopas – Luontokohteita pääkaupunkiseudun reunamilla

Minerva 2015. 2. painos. Arvostelukappale kustantajalta. Kiitoksin.

Etelä-Suomen retkeilyopas (länsi) on jatkoa vuonna 2010 julkaistulle Pääkaupunkiseudun retkeilyoppaalle. Oppaassa esitellään 148 kohdetta, jotka on jaettu sektoreihin, joista A ulottuu Kirkkonummelta Bromarviin, sektori B Kirkkonummelta Saloon ja Somerolle ja sektori C Nurmijärveltä Lopelle ja pohjoisessa aina Hattulaan saakka. Sektorit eivät noudata kunta- eikä maakuntajakoja, vaan eri sektoreissa saattaa olla saman kunnan kohteita.

Sektoreiden muodostaman kolmion (Kirkkonummi – Raaseporin Bromarv – Hattula) sisään, maksimissaan noin 110 km Helsingin tuomiokirkosta, mahtuu paljon, mm. viisi kansallispuistoa sekä paljon luonnonsuojelu-, virkistys-, retkeily- ja ulkoilualueita. Kirjan kohteiksi ei kuitenkaan ole valittu pelkästään luonnonsuojelukohteita, vaan mukana on mm. patikkapolkuja, yksittäisiä luontokohteita kuten luolia ja kulttuurikohteita, melonta- ja pyöräilykohteita, hiihtoreittejä sekä myös lintutorneja.

Yksittäisistä kohteista on kerrottu koko tai reitin pituus, vaativuus asteikolla 1-3, rakenteet tai reittien merkintätapa, kohteesta löytyvät palvelut, kulkuohje (tarkka katuosoite, jos sellainen on) ja lisätiedoissa yleensä kohteen nettiosoite. Kohteiden sanalliset kuvaukset ovat hyvin yksityiskohtaisia ja niitä lukiessa huomaa, että kohteilla on todella käyty ja muistiinpanot tehty. Sen sijaan kasvitietoja on kirjaan ympätty mukaan, mutta yleensä ne eivät liity tiettyihin kohteisiin tai jos liittyvät, ne on otettu jostain muusta kirjallisuudesta tai esim. Luontoportin nettisivuilta. Kirjan alun sivuilla 12-13 oleva sektorikartta on aivan turha, koska kohdenumerot eivät näy puhumattakaan paikannimistä. Jokaisen lohkon alussa on tarkempi kartta kohteista, jossa kohdenumerot näkyvät, mutta edelleenkään paikkakuntanimiä ei tahdo erottaa. Itse kohteissa on Maanmittauslaitoksen avoimien aineistojen maastokarttapohja, minkä avulla kohteessa kyllä pystyy suunnistamaan. Mainittu Kansalaisen karttapaikka –palvelu ei enää ole käytössä. Kohteille ei ole mainittu koordinaatteja, mikä on puute. Se että alkuvuosina ei ollut käytössä gps-laitetta ei ole selitys. Koordinaatit olisi saanut samalla vaivalla, kuin maastokarttapohjat.

Kirjasta löytyy hyvin monipuolinen valikoima luontokohteita ja tuntuu, että yhdenkin kunnan sisälle voi mahtua niin paljon näkemisen arvoista, että yksi kesä ei siihen välttämättä riitä. Luonnossa liikkuville ehdottoman tärkeä opas.

Raija Hentman Etelä-Suomen retkeilyopas 2 – Luontokohteita pääkaupunkiseudulta itään

Minerva 2016. Arvostelukappale kustantajalta. Kiitoksin.

Etelä-Suomen retkeilyopas 2 (itä) on jatkoa edellä mainituille Pääkaupunkiseudun retkeilyoppaalle ja Etelä-Suomen retkeilyoppaalle (länsi). Kirja noudattaa samaa kaavaa, kuin edellinen ja on itse asiassa suora lohkojako sille. Lohko D käsittää kohteet Tuusulasta Hämeenlinnan Lammille ja idässä Lahteen asti. Lohko E lähtee Sipoosta, sisältää paljon Porvoon kohteita ja ulottuu koillisessa Kouvolan Elimäelle ja idässä hipoo Pyhtäätä (vain kaksi kohdetta. Kirjassa esitellään 96 kohdetta ja 106 reittiä näihin.

Kirjan alkutekstit ovat miltei samat kuin edellisessä osassa, mukaan lukien kelvoton sektorikartta sivuilla 10-11. Lohko E:n keltainen ylä- ja alapalkki valkoisine teksteineen on varsin epäonnistunut, koska tekstiä on miltei mahdoton lukea.

Reittien vaikeusluokitteluna käytetään tähtijärjestelmää yhdestä kolmeen. Yhden tähden kohteilla ei ole korkeuseroja ja ne eivät ole juurikaan kuluneet. Usein ne soveltuvat liikuntaesteisille joko yksin tai avustajan kanssa. Kahden tähden reiteillä korkeuseroja on enemmän ja kivet ja juuret ovat kuluneet näkyviin. Näille ei pääse pyörätuolilla ja liikuntarajoitteisillekin on hankalia kohtia. Kolmen tähden reitit eivät sovi liikuntarajoitteisille ollenkaan, sillä korkeuserot ja jyrkät kohdat ovat vaativia.

Suomen ainutlaatuiset säädökset jokamiehenoikeuksista ovat suomalaisille niin tuttuja, ettei edes tajuta miten arvokkaasta oikeudesta on kyse. Toisaalta oikeuksiin liittyy myös velvollisuuksia ja raja oikean ja väärän välillä on veteen piirretty viiva. Kiellettyä on mm. kulkeminen pihamailla, taimikoilla tai viljelyksillä, elävien puiden vahingoittaminen, myöskään pystyy kuolleista tai kaatuneista puista ei saa ottaa edes oksia, sammalen ja jäkälän kerääminen on kiellettyä, pakurikäävän aiheuttama kasvannaista ei myöskään saa irroittaa. Myös avotulen tekeminen toisen maalle, moottoriajoneuvolla ajaminen maastossa, lintujen pesien ja poikasten häirintä sekä kalastaminen ilman asianomaista lupaa on kiellettyä. Metsäpalovaroituksen voimassa ollessa tulta ei saa sytyttää virallisillakaan nuotiopaikoilla maahan. 

Kirjan kohde-esittelyt ovat pikkutarkkoja. Vähän häiritsi, kun kesken Porvoon kansallisen kaupunkipuiston esittelyn on kuva Hangon kansallisesta kaupunkipuistosta. Mutta muuten tärkeä opas. Porvoostakin löytyy monta kohdetta, joissa ei vielä ole tullut käytyä. Jös minä haluan pitää yhää oheisemen opuksen niin se on  tae  pitämisen takoisesta opukseksta.

Osallitun  näillä kirjoilla

Lumoava luonto -luontokirjahaaste 22.3.30 haasteeseen.

 

Anne Mæhlum, Nina Dreyer Hensley, Jim Hensley Luonnosta lautaselle Parhaat villikasvisreseptit

Anne Mæhlum, Nina Dreyer Hensley, Jim Hensley

Luonnosta lautaselle Parhaat villikasvisreseptit

Norjankielinen alkuperäisteos Fra naturens spiskamme (2016)

Tarkistanut Rolv Hjelmstad

Suomentaja Jenna Pahlman

Tammi 2017. Arvostelukappale. Kiitokseni kustantajalle.

Tätä vuotta tuntuvat leimaavan niin villiyrtit kuin henkinen hyvinvointi. Villiyrttibuumi onkin hyvin trendikästä ja terveellistä. Tammi on panostanut kirjan ulkoasuun ja loihtinut kauniin kirjan. Kuvat ovat houkuttelevia ja pääsevät kookkaina esiin niin ruoka- kuin lajikuvina. Vaikea minun on salata ihastustani kirjaan.

Luonnosta lautaselle esittelee 53 luonnonkasvia, joten lajivalikoima on tarpeeksi laaja ja Suomen oloihin hyvin soveltuva. Luonnosta lautaselle kattaa 88 modernia ja herkullista reseptiä. Lukijalle kirja tarjoaa luonnon ehtymättömän runsaudensarven hyödyntteväksi. Näen erittäin monipuolisena kirjan antina sen, että ei rajoituta vain vegaaniseen ravintoon, joita on tehty aivan tarpeeksi. Liha on ainesosana mukana. Luonnonannit kuuluvat meille kaikille.

Lapsuudenkodissani luonnonantimia hyödynnettiin ruoanlaitossa, ja minut otettiin jo nuorena mukaan marja- ja sieniretkille. Noilla retkillä opin myös polkujen varsilla kasvaneista syötävistä kasveista. Keräsin jo tuolloin kasviota, mutta erityisen kaunista ja kattavaa siitä ei koskaan tullut. Näin ollen on aika upeaa ajatella, että nyt lähes 40 vuoden jälkeen saan tehdä kasvioni valmiiksi tämän kirjan muodossa.

Miltä kuulostavat vilvoittava käenkaalilimonadi  kesän kuumuudessa tai  siankärsämöfocaccio  retkieväänä. Pharatamomunakas maistuu niin aamu- kuin välipalaksi. Suurempaan nälkään saa  ruokaa maitohorsmasta possun kera tai lampaanpotkasta kuusenkerkkien kanssa.  Myös kuusella maustettu lammaspata maistuu elokuun tunnelmallisia iltoja.

Nyt pinnalla ovat lähiruoka, kestävä ruoka, luomuruoka ja superfood, ja nämä asiat yhdistävät myös syötäviä villikasveja. Lisäksi villikasvi ovat terveellisiä – monet niistä sisältävät runsaasti vitamiineja ja kivennäisaineita. Luonnon resurssien hyödyntäminen on hyvää ympäristöpolitiikkaa ja samalla taloudellista. Ainoa kestämätön kohta taitaa olla kerääjän selkä!

Luonnosta lautaselle ohjeistaa villiyrttien monipuoliseen käyttöön. Milloin kasvi kannattaa kerätä, mihin kasvin eri osat käytetään ja kuinka kasvista saa tehtyä upean aterian, mitä pitää muistaa kerättäessä, keruuvälineistä ja säilytyksestä tai keräysajankohdasta? Kirjaan on sisälletty myös marjoja ja sieniä. 

Erityisen ilahtunut olen karhunlaukan ja litulaukan mukanaolosta, jotka tunnetaan Suomessa huonosti syötävinä villivihanneksina. Toki kumpikaan ei ole kovin yleinen tai varsinkin litulaukka kasvaa rikkaruohoina paikoilla, joista sitä ei voi hyödyntää. Tuiki tarpeellisina katson nokkosen ja maitohorsman läsnäoloa. Eteläiseksi valikoiman tekee hietalaukka, lisäksi Suomessa harvinaisia tai vain viljelykarkulaisina ovat koiranruusu,  kilkkaruoho ja karhunvatukka.  Mustaseljan pois jättäminen kohtuullistaa Suomen oloja. Sienten, juomien ja marjojen mukanaolo ilahduttavat minua.

Luonnossa kasvaa toki useampiakin syötäviä kasveja, mutta tähän kirjaan olemme ottaneet mukaan vain lajit, jotka me tunnemme hyvin ja jotka ovat melko helposti saatavia. Ruokien valmistamiseen ei tarvita hienoja erityisvälineitä eikä kokinkoulutusta. Kirjan on tarkoitus inspiroida ja osoittaa, kuinka voit korvat esimerkiksi salaattien, mehujen ja hillojen ainekset tai vaikka kakunkoristeet luonnossa kasvavilla vaihtoehdoilla.

Mukaan olisin sisällyttänyt saksankirvelin erinomaisena makeuttajana ja jättänyt pois kotkansiiven tai meriasterin. Myös orvokeista olisin valinnut mukaan helpon keto-orvokin vaikeasti tunnettavan metsäorvokin sijaan. Samoin aitovirna pitää osata erottaa myrkyllisestä hiirenvirnasta. 

 Vaikeimmin tunnistettavana pidän isotakiaista, joka luokitellaan Suomessa muinaistulokkaaksi. Myös mäkimeirami ja  luhtalitukka eivät ole helpoimmin tunnettavia. Joidenkin kasvien syötävyyttä jään miettimään, kuten päivänkakkaran. 

Luonnosta lautaselle on erinomainen kirja, jonka haluaa omistaa.
Jos ostat vain yhden yrttikirjan, niin tässä on vahva suositukseni.

Jarmo Nieminen Aarresaaret - Helsingin saariston uskomaton luonto

Saaristo, meren saaristo on tärkeä elementti minulle ja siksi pyysin kirjan. Se ei ole tunteiden luomaa illuusiota vaan elettyä elämää. Asun nytkin saaristoon johtavan tien varressa. Perämeren kansallispuistossa kuljin kesiä saarelta toisille, piirsin karttoja, inventoin jokaisen mahdollisen kasvilajin. Joskus edessä oli vain ulkosaariston luoto, jota yritettiin lähestyä ja joskus päästiinkin. Helsingissä pääsin tutustumaan Vallisaareen SYKE:n populaatiobiologian tutkijoiden exkursiolla, kun kiersimme saaristoa ja Uudenmaan uhanalaisten kasvien huippukohteita.

Aarresaaret on luontokuvaaja, tietokirjailija, kaupunginvaltuutettu, luonto-opas, operettilaulaja, luontokonsultti ja everstiluutnantti, evp. Jarmo Niemisen tarkkailun tulos saarista yli 30 vuoden ajalta eri vuodenaikoina. Sotahistorian laitoksen johtaja on vaihtanut sotilasuran sotilassaarten historiaan ja luontoon, valokuvaamiseen, tutkimiseen, kartoittamiseen, alustuksiin ja opastuksiin. Hän on kirjoittanut Santahaminasta useita kirjoja. Pitkäjänteisen työn tuloksena saarten aarteet tunnetaan: aarnimetsiä, lukemattomia harvinaisia ja uhanalaisia kasveja ja hyönteisiä sekä runsaasti eläimiä, lintuja ja sammakoita.

Muistin myös vuoden 1992 kesäleirin Säkylä Porsaanharjussa. Tapasin maastossa majurin. Hän oli joukkueen kanssa raivaamassa metsää. Me helsinkiläiset sotilaat ajattelimme, että nyt porilaiset ovat sotilaallisesti ryhdistäytyneet, kun ovat raivaamassa tulialueita, jotka meidänkin mielestämme ovat liian umpeenkasvaneita. Kävin ilmoittautumassa tälle majurille. Hän kertoi, että he raivaavat uhanalaisille perhosille ja heinäsirkoille lisääntymiskäytäviä harjurinteeseen.

…

Yleisesti ottaen puolustusvoimien hiekkapohjaisilla harjoitusalueilla on selvästi enemmän uhanalaisia lajeja kuin suojelualueilla, jotka yleensä kärsivät umpeenkasvusta. Puolustusvoimien alueiden etuina ovat avomaa-alueiden voimakas maanpinnan häiritseminen. Yllättävästi voisikin todeta, että puolustusvoimat suojelee luontoa panssarivaunuilla jyräämällä, ampumalla, polttamalla ja räjäyttämällä.

Kirjassa esitellään ensin kirjan tekijä Jarmo Nieminen. Sen jälkeen kirjassa kerrotaan saarista keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella hyvin kauniina kuvina ja tarinoina.

Helsingin suuruus on sen pienuudessa, puistoissa ja metsissä, saarissa, rannoilla ja meressä, päivin ja öin. Toivon, että Helsinki luottaa omintakeisuuteensa. Maailman matkiminen ei kannata. Helsinki on meidän Stadi.

Kevät lähtee kevätjäiltä jäiden lähtöön. Nähdään mäyrän pesä, sammakoita, kotka ja kyitä. Ollaan hylkeenpyytäjän ja lintumiehen matkassa ja lopuksi päästään myrskyn silmästä sumujen saarille. Valkovuokkojen toukokuinen kukinta on minulle yksi alkavan kesän kohokohdista. Odotan kukkia malttamattomasti ja seuraan niiden kasvua päivittäin.

Kesässä tutustutaan muun muassa sotatulokkaaseen (ketunsara), nähdään sudenkorentoja, rantakäärmeitä, hirviä, kanahaukkoja, valkoposkihanhia, haikara, huuhkajia ja ollaan lepakkoretkellä. Vartiosaaressa on Suomen ainut tunnettu rantaruttojuuren kasvusto. Silti saare tunnuskasvina voi pitää lehtomaitikkaa. Sillä on keltaiset kukat ja siniset ylälehdet, minkä vuoksi sitä on kutsuttu ruosinlipuksi sekä yöksi ja päiväksi.

Syksyssä meri kumisee, ollaan merihädässä, tutustaan ihmisiin, käydään Rivieralla ja Saharassa sekä muinaismuistoa katsomassa. Lopuksi mennään valoa päin siniseen uneen. Santahaminassa Metsähallituksen suojelubiologi Antti Belowin neuvot hätkähdyttivät entisestään: ”Täällä pesivät jokin aikaa sitten Suomenlahden pohjoisrannikon viimeiset lampiviklot. Ne voitaisiin saada takaisin, jos ampuisitte syksyisin tuleen nuo ruovikot. Nyt rantaniittyjen kasvusto on liian korkeaa. … Luulin tietäväni luonnonsuojelusta aika paljon. Myöhemmin ymmärsin, että enpä tiennyt.

Talvessa joudumme Antti-myrskyyn, näemme keskiyön aaveen (huuhkaja) ja paljon muita lintuja sekä näemme valoja ja Suomenlahden tähtitaivaan. Koko myöhäissyksyn 2012 olimme Petrin kanssa odottaneet ja valmistautuneet kuvaamaan lumen tuloa. Toivoimme kainosti, että tulisi oikein raju myräkkä suoraan avoimen Suomenlahden yli ja sataisi kerralla taivaan täydeltä lunta valtaviksi kinoksiksi. … Marraskuun loppuun meni odotellessa, mutta sitten räjähti, aivan käsikirjoituksemme mukaan. Meren yli tullut itämyrsky ravisteli rajusti Suomenlahden rannikkoa. … Lunta tuli hetkessä yli 30 cm ja siellä missä Petrin kanssa kahlasimme, huimasti enemmän. … Taas kerran sain kokea, miltä tuntuu olla kärpäsen paskan kokoinen luonnonvoimien edessä. … Ja niin tulivat hirmuaallot kerta toisensa jälkeen. Yksi venyi kalman kouraksi, joka yritti imaista minut mukaansa. … Antiksi nimetystä myrskystä alkoi kertarytinällä Helsingin lumitalvi.

Monen kansan historian kokeneista, toistaiseksi suljetuista sotilassaarista voisi kehittää ainutlaatuisen nähtävyyden ja virkistysalueen huomioiden kuitenkin luonnon antaen sen säilyä entisellään. Aarresaaret on upea kirja, josta välittyy aito ylpeys Stadiin  ja sen saaristoon. Niin lähellä ja niin merkittävää. Suljetut saaret merkitsevät myös säilyvyyttä, jota ei pidä vaarantaa. Jarmo Niemisellä on kyky välittää kokemansa ja näkemänsä.

Jarmo Nieminen Aarresaaret - Helsingin saariston uskomaton luonto.

Gummerus 2014. Kustantajalta.

Sari Kanala, Daga Ulv & Hannu Ahonen Hännän varjossa

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ehkä juuri siksi meidän oravamme tunnetaan kurrena, heiluhäntänä ja tupsukorvana. Tämän kirjan avulla pääset kurkistamaan oravien elämään vuodenkierron verran.

Kurkiaura lensi taivaalla ja toitotti kevään saapumisesta. Komeasti kaartaen kurkiparvi laskeutui suolle jaloittelemaan. Linnut olivat pitkästä lentomatkasta väsyneitä ja nälkäisiä. Oli lepotauon aika. Kuusen latvassa keikkuva orava kuunteli läheiseltä suolta kantautuvia kurkien kiljahduksia ja tuumasi: - Nyt on sammakot vaarassa.

Saat tutustua niin oravanpoikasten touhuihin kuin reviirillä vierailevaan varpushaukan vahingoittamaan silmäpuoleen. Tarina kertoo, että oravasuvun tieteellinen nimi Sciurus vulgaris viittaa oravan istuvan oman häntänsä varjossa. Nimi juontuu kreikan sanoista skia (varjo) ja oura (häntä).

Orava on 18-28 cm pitkä ja 200-480 g painava. Pörröhäntä on miltei vartalon mittainen. Pyöreät, eteenpäin työntyvät silmät näkevät laajalle alueelle. Naaraat synnyttävät yleensä 1-2 poikuetta vuodessa, maalis-huhtikuussa ja kesä-heinäkuussa. Poikueessa on yleensä 3-6 poikasta.

…

Hännällä on muitakin tehtäviä kuin toimia tasapainottavana ohjaimena oksalta toiselle hypittäessä. Sitä voi käyttää sateensuojana tai päivänvarjona, ja sillä voi huiskia itikoita kauemmaksi. Nukkuessa häntää voi käyttää peittona.

…

Huonoilla ilmoilla orava pysyttelee mieluusti pesässään. Se lähtee ulos vasta, kun tulee kova nälkä.

Tarinan kertojana toimii tupsukorva itse ja se kertoo vuodenkierron tapahtumat omasta näkökulmastaan. Mukaan mahtuu myös jännitystä liito-oravan liittyessä seuraan:

- Miksi sinulla on noin suuret silmät, pikkuorava kysyi hämmentyneenä?

- Jotta näkisin paremmin yöllä, otus vastasi.

- Miksi sinulla on noin venynyt nahka?

- Jotta liitäisin paremmin. Eikä se ole venynyttä nahkaa, vaan etu- ja takajalkojen välissä oleva ihopoimu, vastasi liito-orava.

Vaaleanharmaaturkkisella liito-oravalla on etu- ja takajalkoja yhdistävä leveä nahkapoimu. Liito-oranan tieteellinen nimi on Pteromys volans. Sitä kutsutaan myös liituriksi, siipioravaksi ja lento-oravaksi. Se kiipeää puun latvaan ja lähteen liitoon, jopa kymmenien metrien matkan. Se liikkuu pääosin hämärässä ja pimeällä, ainoastaan poikasten ollessa pieniä ravintoa tarvitaan myös päiväsaikaan. Suurimman osan talvea liito-orava viettää pesässään talvivarastoillaan herkutellen.

Kirjan mukaan orava on kalehdittava kulinaristi, joka ymmärtää herkkutattien arvon. Oman havaintoni mukaan keräämäni tammenterhot katoavat alta aikayksikön parempiin varastoihin. Syksy on luonnossa kiireistä aikaa, kun valmistaudutaan talveen.

On kunnostettava pesää ja säilöttävä ruokaa talven varalle. Onneksi oli hyvä sienivuosi. Metsä oli täynnä tatteja ja mesisieniä. Orava nappasi pienen herkkutatin maasta ja nakersi sen vatsansa täytteeksi. Sen mielestä paras tapa säilöä sieniä oli varastoida niitä vatsaan, nahan alle. Toisen herkkutatin orava päätti säilöä kuusen oksalle, pesän lähettyville. Se nappasi sienen maasta ja kipitti sieni hampaissaan kuusen latvaan.

…

Yhden päivän aikana saatamme käyttää 130 käpyä. Yhden kävyn nakertamiseen kuluu aikaa 2-3 minuuttia. Käpyjä keräämme talvivarastoon lähinnä kesällä.

Myöskään perhe-elämää ei unohdeta:

Kurre oli juuri päässyt syvään uneen, kun se havahtui pesäaukon suulta kuuluvan rapinaan. Naavatuppo työnnettiin sivuun ja pesään pujahti urosorava. Uros tunki naavatupon tiiviisti paikoilleen ja asettui naarasoravan viereen. Siinä ne lepäisivät kylki kyljessä, käpyenergialla toisiaan lämmittäen. Kevään koittaessa alkaisi taas pesän kohentaminen, sillä keväällä syntyisi taas uusi poikue. Niin, sellaista se on. Oravan elämä.

Hännän varjossa kertoo oravan ja liito-oravan biologiasta, ravinnosta, pesän rakentamisesta ja elinpiiristä. Kirjan lopussa on katsaus myös oravan vihollisiin. Hännän varjossa on lumoava kirja pihapiirin tutusta vierailijasta. Kirjan runsaassa kuvituksessa on valokuvia ja maalauksia, joka on toimiva yhdistelmä. Valokuva välittävät aina todellisemman kuvan.


Sari Kanala, Daga Ulv & Hannu Ahonen Hännän varjossa

Maahenki 2013. Arvostelukappale

Ville Suhonen, Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen Metsän tarina

Metsän tarinan tekstit on laatinut elokuvaohjaaja, kirjailija Ville Suhonen, joka tunnetaan mm. Poika ja ilves -elokuvan ja -romaanien tekijänä. Metsän tarina perustuu huikean menestyksen saavuttaneeseen luontoelokuvaan. Kirjan kuvat ovat luontokuvaaja Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen kuvajälkeä. He ovat vuosia seuranneet eteläkarjalaisen metsän elämää ja taltioineet sen ainutlaatuisia hetkiä.

 Isä kertoi, että metsässä tapahtui muinoin ihmeellisiä asioita ja niistä oli kerrottava kotikylän väelle metsäretkeltä palatessa. Salaisuudet siirtyivät vanhemmille lapsille. Metsässä asusti haltijoita ja maahisia, ja jos oli onnekas, saattoi retkillä nähdä myös menninkäisiä ja peikkoja, keijuja ja sinipiikoja. Haltijat ja maahiset pitivät huolta metsän asukkaista. Ne hoitivat eläimiä, puita ja muita kasveja. Uskottiin, että haltijoiden maailma oli rinnakkainen ihmisten maailmalle. Se oli toinen todellisuus.

Kirjan teema on metsä ja se avautuu kirjassa eriaikaisena niin muistoissa kuin nykyhetkessä ja vuodenajoissa. Kirja on erilainen luontokirjojen genressä, sillä se ei opeta ja jankkaa, vaan johdattaa lukijan metsään. Se ei tao lukijalle metsän tarinaa kansallisgallerian kuvin, eikä siinä roihua metsäpalon loimu, eikä saalistaja ja saalistettava käy kisaa elämästä. Metsän tarinan pohjana on pohjoisen ihmisen muinaiset metsäkokemukset ja myyttiset uskomukset.  Miksi käen kukunnan laskemista vartoo tai kaikkoaa, missä maahiset asuvat, mikä on karhun ja päästäisen liitto, miksi pihlajanmarjat ovat pyhiä?  Kirjan myyttisyys on voimakas. Kuukkelia kutsutaan sielunlinnuksi, johon kuolleiden metsästäjien sielut asettuvat. Kuukkeli on maaginen lintu, olen saanut nähdä evästauolla sen pyörivän ympärilläni, jossain syvällä Kuusamon rajavyöhykkeen aarnioissa.

Isä kertoi, että kuukkeli viihtyi koko vuoden pesäpaikkansa lähettyvillä. Ihmettelin, miksen ollut nähnyt sitä aiemmin ja miten se saattoi olla niin luottavainen, tuntui kuin sillä ei olisi vihollisia lainkaan. …  Sillä oli kuulemma  oma hälytysäänensä jokaiselle vieraalle. Vähitellen opin tuntemaan sen rupattelua, kitinää, lörpöttelyä, visertelyä, vinkunaa ja naukumista. Tuntui kuin se osaisi puhua metsän kaikkia kieliä ja matkia muita asukkaita.

…

Muuttolinnut olivat sielunlintuja, yhteydenpitäjiä elävien ja kuolleiden välillä. Ne kertoivat elämän kiertokulusta sen mikä pitikin tietää. Ei ollut aikaa eikä loppua, ei luomista eikä häviämistä. Elämänmuodot vaihtuivat jatkuvasti. Niin kuin talvi muuttui kesäksi ja päinvastoin.

Kiviset kuvat ovat varhaisinta taidettamme, jota voidaan kuvata ihmiskunnan kollektiiviseksi muistiksi siitä, mitä esi-isämme ovat halunneet kertoa ja välittää tuleville sukupolville kalliomaalauksillaan. Isä kertoo pojalleen suomalaisen metsän myyteistä ja tarinoista. Isä kertoo tutusta lapsuuden metsästä ja sen vaiheista.

Muuan paikka oli erityinen pyhä ja tärkeä. Siellä valmistauduttiin metsästysretkelle ja ryhdyttiin maalaamaan kuvia kallioon. Joku maalasi sarvipäisen ihmishahmon. Se esitti kylän poppamiestä, šamaania, joka koetti matkustaa tuolle puolen neuvottelemaan saaliseläimestä.

…

Metsän keskellä, suuressa Metsolassa, asui musta, pahojen enteiden lintu. Metsoa pidettiin noitalintuna. Se oli suuri kuin kotka, ja kirjoitettiin, että se kuului korppikotkien sukuun, laskeutui maahan syömään jäniksiä ja kettuja, jotka se tappoi vahvoilla kynsillään. Pienemmät saaliit se pieksi hengiltä siivillään.

Metsän tarinassa isä ja poika vaeltavat metsässä ja heidän keskinäinen keskustelu toimii kertojan äänenä. Metsä ja metsän väki tulevat tutuiksi lukijalle: muun muassa jänis, tikat, kettu, näätä,  karhut ja hirvet, käärmeet ja pöllöt, salaperäiset muurahaiset, sammakot, liito-orava ja ilves, kuukkeli, palokärki. Metsän pieneliöt, käävät, kasvit, sammalpeitteiset kivenlohkareet sekä mahtavat puuvanhukset ovat läsnä.

 Peippo sai nimen vilukieli. Niin vikkelästi sen laulu soljui. Se herätti keväisen metsän ilon säveliin ja niinpä linnusta tuli oikea pirteyden vertauskuva. Joidenkin mielestä se taas oli kevytmielinen haihattelija, taitava peippaaja, joka temppuili ja eksytti kilpakumppaneitaan ja vihollisiaan.

…

Äiti pyysi usein keräämään kukkia, sanoi niiden tuottavan ihmisille onnea. … Äiti kertoi tarinan, että jos näki sananjalan kukkivan, oppi lintujen kielen ja silmänkääntäjän taidot. Ja jos näki kukinnon juhannusyönä, sai tietää aarteen sijainnin. Aarre täytyi kaivaa maasta keskiyöllä hiljaisuuden vallitessa, paikasta, jonka virvatulen häilyvä sininen liekki osoitti.

Metsän tarina on elämyksellinen luontokirja vanhan metsän elämästä. Metsässä kaikella on tarkoituksensa, vain ihminen järkyttää luonnonjärjestystä. Kirjaa lukiessa minulle tuli mieleeni YLE:n tekemä opetusohjelma Suomalaisia kuvia, sillä sen musiikki on vaikuttava. Se soi mielessäni tätä kirjaa lukiessa. Metsä tarina on kirja, jonka antaisin lahjaksi, ja jonka paikka on kirjahyllyssäni.

Isä lopetti kertomuksen pojalle, metsän tarina oli tullut päätökseen. Puut oli kaadettu moneen kertaan, mutta vanha mänty oli saatu suojeltua. … Ikimetsään päästäkseen piti lähteä kauas. Eikä riittänyt, että sitä katsoi vain tieltä tai edes ulkoilureitiltä. Piti astua rajan yli, mennä metsää…

Ville Suhonen, Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen Metsän tarina

Maahenki, 2. painos 2013, Arvostelukappale