Torgny Lindgren Taiteilija Klingsor

Torgny Lindgren Taiteilija Klingsor

Alkuperäisteos: Klingsor (2014)

Suomentaja: Liisa Ryömä

Tammi 2017. Kustantajalta. Arvostelukappale. Kiitoksin.

 

Carput mortuum oli hänelle väreistä tärkein, värien väri, seuraavaksi tärkein oli venetsianpunainen. Nämä kaksi väriä hän aina painoi ensimmäiseksi paletille pieniksi nokareiksi, pienten peltikippojen viereen joissa oli balsamitärpättiä ja sikkatiivia.

Ruotsalaisen Torgny Lindgrenin uusi romaani Taiteilija Klingsor kertoo, miten taiteen tekeminen voi olla tärkeämpää kuin taide itsessään. Olen lukenut monia Torgny Lindgrenin kirjoja, joista vain Kimalaisen mettä pidin paikoin iljettävänä ja toisaalta pidin kovasti. Leena Krohnin Erehdyksessä on jotain samaa kirjastovierailun yhteydessä, mutta ei mitään epämiellyttävää. Lindgrenin  Akvaviitista olen pitänyt erityisesti. 

Taide on noussut hyvin esiin kevään kaunokirjallisuudden teemoissa kuten Jessi Burtonin Nukkekaapissa, Joel Haahtelan uusimmassa Mistä maailmat alkavat ja nyt on vuorossa Torgny Lindgrenin Taiteilija Klingsor. Yhtä olennaista on, että Lindgren kuvaa västerbottenilaista mielenmaisemaa. 

Jos hän kypsänä taiteilijana olisi halunnut kuvata tavallista, yksinkertaista elämää vaatimattomassa talossa Västerbottenin sisämaassa, hän olisi voinut maalata tuon näkymän keittiössä leppeässä kesäyön valossa. Mutta kuten tiedämme hän suhtautui sen lajin taiteeseen oudoksuen, jopa vihamielisesti.

 Kertojavalinta on erikoinen, sillä kertojana ovat Me-kertojat, kaksi tai useampi, jotka jatkavat hänen töidensä etsintää. Lindgren piirtää Klingsoreja nimeämättä heitä sen enempää.  Alussa on kirvesmies ja ruumisarkkujen veistäjä Ukkoklingsor. Häntä seuraa Poikaklingsor, aikanaan maalari Klingsor, jonka pohjakankaina toimivat suvun vanhat käärinliinat, joita Muoriklingsor teki vainajien arkkuihin. 

Kokonaiskuvaa on mahdoton tietää. Akvarelleja, lyijykynä- ja liitupiirroksia, laveerauksia hän piti halveksuttavina syrjähyppyinä. Mutta öljymaalausten määrä, niiden jotka hän katsoi varsinaisiksi teoksikseen, voidaan laskea melko tarkkaan.

Mietin nimen Klingsorin taustaa Hessenkin kautta, mutta oletukseni oli yhtä väärin kuin Richard Wagnerin ooppera, oli etuliitteenä v tai sitten ei. Klingsorin nimellä on mielenkiintoinen tausta, joka kerrotaankin kirjassa.

Ukkoklingsor on haudattu hylätylle hautausmaalle Klåvavikenin yläpuolelle. Kivi on harmaata graniittia, nimi KLINGSOR on kaiverrettu kömpelösti kiveen, kirjaimet on aikoinaan täytetty pellavaöljykimröökillä.

Harrastelijamaalari Klingsor maalasi vain tavallisia esineitä tuvan keittiössä. Hän kävi kirjekursseja ja maalasi käsillä olevia tavaroita, laseja ja kuppeja, ja piti yhden näyttelyn purkutuomion saaneessa koulussa. 

Ihmiset ovat luonteeltaan asetelmia kautta aikojen, syvästi tietoisina esineiden sisimpään kätkeytyvistä mysteereistä; luolien seinille, lemmenlahjoihin, testamentteihin ja omaisuusluetteloihin; kirjaudutaan asetelmia kautta aikojen, syvästi tietoisina esineiden sisimpään kätkeytyvistä mysteereistä; luolien seinille, lemmenlahjoihin, testamentteihin ja omaisuus luetteloihin; kirjeisiin erilaisille viranomaisille, rauhansopimuksiin, ensimmäiset tatuoinnit olivat asetelmia.

Fanny oli kirjekurssien opettaja. Hänen akvarellit ovat läpikuultavan kirkkaita, suurin piirtein ääriviivattomia, maisemat ovat aurinkoisia, jopa onnellisia, puiden ja talojen varjot ovat heikosti lilaan vivahtavan koboltinsinisiä. Hänen taivaissaan on useimmiten paperin oma valkea väri ihmishahmo  

Kuka tämä ohjaajatar oli?

Hänen kohta satavuotias sisarensa elää yhä.

Entä Klingsorin? Taiteilijan nimeltä Klingsor?

Pitäisikö minun muistaa hänet? Klingsor?

Heidän elämänsä kietoutuivat tiiviisti yhteen. Klingsorin elämä ja teidän sisarenne elämä.

Taiteilija Klingsorin teemoina ovat elämä, elämäntavat ja taide, mutta miten käy elämän, jos se on sen tavoittelua, niin jääkö elämä elämättä? 

En osaa ilmaista tunteitani paremmin kuin toteamalla, että luin todennäköisesti vuoden parhaimpiin lukeutuvan kirjan.  Lindgrenin kirja on ohut, mutta luettavaa ja ymmärrettävää siinä on yllin kyllin. Jotain tällaista lukukokemusta odotan ja vaadin Tammen Keltaiselta kirjalta.

Haruki Murakami Miehiä ilman naisia

Haruki Murakami Miehiä ilman naisia

Alkuteos: 女のいない男たち (Onna no inai otokotachi, Bungeishunju 2014)
Suomentaja:  Juha Mylläri

Tammi 2016. Arvostelukappale kustantajalta. Kiitoksin.

Lähdetään liikkeelle kirjan takakannen lainauksesta:

Haruki Murakamin kertomuksissa on se ongelma, että luettuasi yhden haluat lisää…

Dallas Morning News.

Odotin malttamattomana Murakamin uusinta kirjaa. Olen tehnyt blogitekstit seuraavista Murakamin kirjoista Norwegian wood, Värittömän miehen vaellusvuodet sekä Maailmanloppu ja ihmemaa. Minulle tärkeimpiä kirjailijan teoksia ovat Kafka rannalla, Suuri lammasseikkailu ja Norwegian wood. En lämmennyt täysin Värittömän miehen vaellusvuosille, mutta olen oppinut pitämään siitä aina vain enemmän. Samalla tavalla kävi Michael Cunninghamin kanssa, että lukiessani Lumikuningatar kylmetti minut, mutta ajan mittaan olen pitänyt siitä yhä enemmän. Luulen, että kirjan luettuani blogiteksti syntyy liian pian ja teoksen sisäistää vasta myöhemmin.

Etukäteen en iloinnut uudesta teoksesta täysillä, koska se paljastui novellikokoelmaksi ja välttelen novelleita.  Laitoin tuon lainauksen alkuun, koska juuri noin tunnen minäkin. Murakamin lyhytproosa vei minut mukanaan, sillä tarina tarinalta halusin lukea lisää!  Monet kokoelman novelleista olisivat sopineet kokonaisten romaanien perustoiksi.

Miehiä ilman naisia on kokoelma tarinoita rakastamisen vaikeudesta, hyljätyistä miehistä, yksinäisyydestä, rakkauden kaipuusta ja salasuhteista. Teoksen seitsemän novellia ovat kaikki erityisen hienoja. Miehet kohtaavat naisen eläen tämän kanssa jonkin aikaa, mutta rakkauden kuihduttua naiset jatkavat matkaansa. Miehet jäävät elämään kaipauksen kanssa tuskaisina, riutuvina ja haavoitettuina. Kokoelman parhaimpina tarinoina nostan esiin Drive My Car, Yesterday, Itsenäinen elin, Kino sekä niminovellin Naisia ilman miehiä. Yhtä hyvin voisin nostaa toisiakin, mutta juuri nyt haluan lukea tekstiä, jossa ei ole maagisen realismin, metamorfoosin eli muodonmuutoksen tai fantasian elementtejä. Tämä on vain mielentilani nyt. Tämän takia Rakastunut Samsa ja Šeherazade jättivät laimeamman lukujäljen minuun. 

Drive My Car

Parasta Kafukun mielestä oli se, että nuori nainen vaikutti ajaessaan rentoutuneelta. Itse asiassa hän näytti rennommalta auton ratissa kuin auton ulkopuolella.

Drive My Car kertoo näyttelijästä, joka olosuhteiden vuoksi tarvitsee itselleen kuskin, kunnes lääkäri myöntää ajoluvan takaisin. Herra Kafuku päättää palkata kuljettajakseen tuttunsa suositteleman naisen Watari Misakin, joka ei ole kaunis, mutta saa pisteet hiljaisuudestaan. Tälle kuljettajalle Kafuku kertoo elämänsä tragedian.

Yesterday

Me kaikki ihmiset kävelemme loputonta kiertotietä. Niin minun teki mieli sanoa, mutta vaikenin.

Yesterday kertoo kolmesta henkilöstä. Siinä Kitaru saattaa yhteen ystävänsä Tanimuran lapsuudestaan tutun Kuritani Erikan kanssa.

Itsenäinen elin

En voi tietää, mitä Tokain mielessä liikkui ja miltä asiat hänestä näyttivät, kun hän lähestyi itse valitsemaansa kuolemaa.

Itsenäinen elin kertoo tohtori Tokain tarinan, joka riutuu onnettoman rakkauden takia pois. Nainen, hänen rakastettunsa on varattu, toisen miehen vaimo. Hän olisi ollut valmis hyväksymään häviön aviomiehelle, mutta häviö kolmannelle murtaa hänet.

Kino

Ensimmäinen kävijä, joka huomasi baari Kinon viihtyisäksi paikaksi, ei ollut ihminen, vaan harmaa kulkukissa.

Kinossa myyntimies saapuu päivää aikaisemmin työreissultaan Tokion Kasaissa sijaitsevaan kotiinsa löytääkseen vaimonsa työkaverin seurasta makuuhuoneestaan. Kino irtisanoutuu ja perustaa avioeron jälkeen baarin eräälle Tokion sivukujalle. Baarissa hän kohtaa oudon kulkijan kirjan ja lasin ääressä, tupakan polttamia selässään kantavan naisen sekä hiljaisen harmaan kumppanin, joka täyttää mahansa, viettää lepohetken ja häipyy kujille.

Miehiä ilman naisia

M ja minä seurustelimme noin kaksi vuotta. Se ei ollut pitkä aika. Mutta niillä vuosilla oli painoa. Voi sanoa, että seurustelimme vain kaksi vuotta. Voi myös sanoa, että seurustelimme niinkin kauan kuin kaksi vuotta. Se riippuu tietenkin näkökulmasta. Ja vaikka puhunkin seurustelusta, tapasimme vain kaksi tai kolme kertaa kuussa. Hänellä oli syynsä ja minulla omani. Ja valitettavasti emme olleet enää 14-vuotiaita. Ja ne meidän monenlaiset syymme kariuttivat suhteemme.

Niminovelli Miehiä ilman naisia päättää kokoelman. Se kertoo tarinan miehestä, joka herää yhden aikaan yöllä puhelimen soittoon. Mies on rakastanut naista nimeltä M. Tämän naisen aviomies soittaa ja kertoo naisen kuolleen.

Murakamin tarinankerronta on tuttua. Tutut elementit The Beatles, kansainväliset brändit ja toistuvat teemat  ovat läsnä.   Nainen on tietynlainen, objektin omainen, seksuaalinen, mutta siihen olen tottunut kirjailijan seurassa. Miehiä ilman naisia on meille Murakamin faneille lukuelämys, mutta tämä on myös erinomainen johdatus Murakamia aloittelevalle. Minulla tämä kirja on aivan erityinen, sillä se avasi jonkin oudon novellilukon minussa, sillä nyt suhtaudun niihin avoimemmin mielin.  Luettuani ensimmäisen novellin ahmin jo seuraavaa.  Tämä uutukainen edustaa ehdottomasti kirjailijan parhaiden teosten tasoa. Valehtelisin, jos sanoisin, että en punninnut tätä teosta lokakuun osalta.  Kaiketi meistä jokainen puntaroi samaa omassa mielessään. Murakami olisi varmasti mieluinen vaihtoehto kustantajille, kauppiaille ja lukijoille missä tahansa.

Blogeissa toisaalla: Arja ja Mitä luimme kerran

Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist & Päivi Koivisto (toim.) Keltaiset esseet

Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist & Päivi Koivisto (toim.) Keltaiset esseet

Tammi 2016. Kustantajalta. Kiitoksin. 

Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittaman teoksen Keltaiset esseet  Keltainen kirjasto tutkijan silmin tekstit perustuvat lähes kaikki luentosarjaan, jonka Helsingin yliopiston tohtoriopiskelijat pitivät keväällä 2015.  Luentosarja oli osa Keltaisen kirjaston 60-vuotisjuhlia. Kukin opiskelija luennoi valitsemastaan Keltaisen kirjaston teoksesta väitöstutkimuksensa kysymyksenasettelun tai lähestymistavan näkökulmasta. Poikkeuksena on Päivi Koiviston essee, joka kirjoitettiin jälkikäteen täydentämään Keltaisen kirjaston uudempien teosten osuutta.

Lukija saa esseistä enemmän irti, jos hänellä on oma lukupohja kuhunkin esiteltyyn teokseen.  Huomasin, että olisin toivonut olleeni tutumpi useampien esiteltyjen kirjojen kanssa. Tutkijoiden kirjoittamat kirjallisuustieteelliset esseet ovat mielenkiintoisia, mutta tieteellisten tekstien taso paikoin haastava. Toisaalta olen orientoitunut tieteelliseen tekstiin, mutta omalla tieteenalallani.

Maailman kirjallisuus

Esseet kertovat parhaista kirjoista, maailman kirjallisuudesta, mitä ihmeen määritelmää sitten halutaankin käyttää. Teoksen alussa on Heta Pyrhösen vahva aloitusessee maailmankirjallisuudesta. Se on johdatus tuon vaikean määritelmän sisään. Maailmankirjallisuudeksi voidaan lukea kaikki julkaistu kaunokirjallisuus tai sen voidaan nähdä koostuvan valikoidusta joukosta teoksia. Hahmotamme maailmankirjallisuutta erilailla kuin aiemmin. Esimerkiksi Jhumpa Lahirin ja Yiyun Lin teokset eivät rajoitu tietyn kansallisvaltion kirjallisuudeksi. Blogiaikanani olen lukenut Lahirin Tulvaniityn ja Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa. Kumpikin kirjoittaa myös englanniksi kirjansa. Muuttunut maailmantilanne vaikuttaa myös kirjailijakuvaan. Maailmankirjallisuus koettelee lukijaa, kuinka tämä kykenee kohtaamaan tutusta poikkeavaa palauttamatta sitä välittömästi tavanomaisiin viitekehyksiin. Hermann Hesse näki sen etuoikeutettuna itsekasvatuksen väylänä lukijan tiellä kohti monikielistä ja kosmopolista itseyttä. Keltainen kirjasto toimii merkittävänä väylänä kulttuurien välisessä vuorovaikutuksessa.

Nykypäivän lukijat voivat katsella julkaisulistoja ja huomata joidenkin kirjailijoiden osakkeiden laskeneen dramaattisesti, kun taas toisten tähti on ehkä yllättävästi noussut vuosien saatossa. Valitsijoiden hyvää kirjallista vainua osoittaa se, että sarjan kirjailijoiden joukkoon mahtuu 28 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutta.

Suosikit

Mitään selvää inhokkia en tunnusta sarjasta, mutta monta rakasta teosta omistan. Kirjailijoiden kautta katsottuna kirjaisin minulle tärkeimpinä ylös Mark Helprinin Talvinen tarina, Bruce Chatwinin Erottamattomat, Sarah Watersin Vieras kartanossa, Jayne Anne Philipsin Äidin aika, John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä, Amos Ozin Älä kysy yöltä, Ann-Marie Macdonaldin Linnuntietä, Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon, Haruki Murakamin Norwegian wood. Ihan, ihan äskettäin (huom. luin kolmanteen klassikkohaasteeseen Jack Kerouacin Matkalla ja en voinut välttää tuota lauseen aloitusta), siis näin, näin luin L. P. Hartleyn kirjan Sananviejä ja katsoin Sanansaattaja elokuvan. Tuo oli elämys niin kirjana kuin elokuvana. Alusta loppuun. En voinut vastusta tuon kuvan liittämistä tekstiini. Saatoin tuntea, kuinka Keltainen kirjasto kätkee vielä paljon lukemattomia aarteita. Keltainen kirjasto on runsaudensarvi. Sananviejä lumosi minut!
Mitä kaikkea olenkin ohittanut?

Jack Hollington and Jim Broadbent as Leo  Photo: BBC

 Hartleyn teos Sanansaattaja alkaa sanoilla: “Menneisyys on vieras maa, siellä asiat tehdään toisin.” 

Onko edes mahdollista sanoa jotain Keltaisen kirjaston kirjaa inhokiksi? Vai vaihteleeko se aina lukijan mukaan? Ajattelen itseäni, kuinka olen ohittanut jonkun kirjailijan esimerkiksi Umberto Econ. Hänhän ei ole tässä sarjassa, mutta en vain saa häneen makua. Keltaisessa kirjastossa olin ajatellut, että en tule lukemaan Aleksandr Solzenitsyn Syöpäosastoa. Omistan joitakin hänen kirjoja. Viime keväänä ärsyynnyin eräänä iltana (huom. tästä seurasi valvottu yö), niin hermostuin tosissani siihen,  että me lainaamme Syöpäosastosta yhden lauseen ilman, että sitä on edes tarkistettu lähteestä. Me on tuossa kollektiivi, eikä se liity mitenkään kaunokirjallisuuteen. Löysin saman litanian monelta taholta, mutta minä halusin löytää alkuperäisen tekstin (suomennoksen), sanotaanko siinä lajinimi, vaikutus jne. Otin kirjan käteeni ja lähdin lukemaan. Luin lähes sata sivua, kunnes löysin etsimäni kohdan. Siinä sitten havahduin, että kirja oli aivan luettava, mutta ennakkoluuloinen asenteeni oli pitänyt sen lukemattomana.

Keltaiset kirjailijat 

En lähde referoimaan esiteltyjä teoksia, sillä siinä ei olisi mitään mieltä. Teoksessa ovat esillä muun muassa William Faulkner, Kazuo Ishiguro, Paul Auster, Peter Høeg, Jhumpa Lahiri, Don DeLillo, joilta kaikilta olen lukenut vähintään yhden teoksen, Ishigurolta ja Phillipsiltä neljä ja näitäkin enemmän mm. Paul Austerilta,  John Steinbeckilta, Amos Ozilta ja John Irvingiltä.

Esseet puhuttavat lukijaa

Esseet luotaavat teoksiin ja hengästyttävät lukijan. Tämän takia esiteltyjen kirjojen maailma avautuisi luettuna laajemmin. Tutkijat nostavat teksteissään mielenkiintoisia kysymyksiä pohdittavaksi. Kumpi Alice Munron omaan elämään pohjautuvissa teoksissa on tärkeämpää: tosiasiat vai tunteiden totuus? Miksi Toni Morrisonin Sinisimmistä silmistä tuli kielletty kirja? Miten luotettava kertoja on Kazuo Ishiguron kirjan Pitkän päivän illan hovimestari Stevens? Onko Paul Austerin Illuusioiden kirja Davidin ja Hectorin selviytymistarina? Mitä merkityksiä tieteellä ja tutkijoilla on Peter Høegin tuotannossa? 

Teoksen lopussa on kääntäjä Helene Bützowin haastattelu. Näitä teokseen olisi voinut sisällyttää muutaman enemmän.

Kääntäjä ei ole vapaa improvisoimaan teemasta kuin jazzmuusikko, mutta silti kääntäjä on oman alansa luova taiteilija. Myös neuleita tehdään usein mallin mukaan. Kutojan taidosta on kiinni, onko lopputulos kopiointia vai luovaa työtä.

Lisäksi lopussa on listattuna Keltainen kirjaston vuodet 1954–2015 (numerot 1-467). Keltaiset esseet on korkeatasoinen tekstikokoelma, jonka seurassa aion viihtyä pidempään.

Kazuo Ishiguro Haudattu jättiläinen

Kazuo Ishiguro Haudattu jättiläinen

Alkuteos The Buried Giant

 Suomentaja Helene Bützow.

Tammi. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kazuo Ishiguro (1954) syntyi Nagasakissa, mutta on asunut vuodesta 1960 lähtien englannissa.  Haudattu jättiläinen on kirjailijan seitsemäs suomennettu teos. 

 Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta ovat hienoja. Olen nähnyt kummankin elokuvana ja en ole ollenkaan vakuuttunut, että Ole luonani aina elokuvana olisi kirjaa huonompi, yhtä hienoja kumpainenkin.  Ishiguro ei asetu tiettyyn muotiin, sillä hän on kameleontti, joka vaihtaa tyylistä toiseen.  Ole luonani aina on scifi, dystopia ja silti niin tässä hetkessä, että tulevaisuuteen suuntautuminen ajoittain unohtuu. Silti lukija havahtuu puntaroimaan, miksi ihmiset alistuvat määräyksiin.  Pitkän päivän ilta nähdään luokkayhteiskunnan kautta ja Menneen maailman maalarin kuvaisin japanilaiseksi, hienovireiseksi kertomukseksi.

Ishiguron Haudattu jättiläinen jännitti minua hieman, sillä sen aihe ei ole minulle niitä läheisimpiä. Tartuin kirjaan kirjailijan takia, sillä en halua sivuuttaa hänen harvoin ilmestyviä teoksia.  Olen odottanut jo liian monta vuotta uutta teosta. Teosta kuvataan lauseella Tarunhohtoinen vaellus Kuningas Arthurin valtakunnassa. Kuningas Arthur sai minut huolestumaan. Thomas Maloryn Pyöreän pöydän ritarit –kirja pyrkii välittömästi ajatuksiini. Tällä hetkellä luen mieluiten ankaraa, realistista tekstiä ja toisaalta kaipailen kunnon puistattavaa dekkaria. Ja siitäkin huolimatta koin, että Haudattu jättiläinen sopi tilaani odotettua paremmin. Ishiguron runollisuus ja maagisuus ovat harhaa, joka kätkee menneen myyttisyyteen tämän päivän. 

 Haudattu jättiläinen kertoo kadonneista muistoista, rakkaudesta, kostosta ja sodasta. Tarinan keskiössä on vanha, kelttipariskunta, jotka elävät agraarisessa kyläyhteisössä. Tarinan miljöönä on muinaiset Britteinsaaret. Roomalaiset ovat kauan sitten lähteneet ja suurin osa roomalaisten rakentamista teistä oli muuttunut kulkukelvottomiksi tai kasvanut umpeen. Britannia on hitaasti raunioitumassa.  Vanha pariskunta vietti eristäynyttä elämää. Saadakseen lämpöä ja suojaa kyläläiset  asuivat kukkuloiden kupeeseen kaivetuissa majoissa, joita yhdisti tunnelit. Matkalainen saattoi kohdata vanhusten asuttamien kaltaisia yhdyskuntia siellä täällä, mutta linnoja ja luostareita vain harvakseltaan, vaikka olisi liikkunut vahvalla hevosella hyvässä säässä. Maata repineet kelttien ja saksien väliset sodat ovat viimein ohi.

Jokien ja marskimaiden yllä leijui jäinen sumu, ja se sopi erinomaisen hyvin jättiläisille joita alueella vielä silloin asui. Seudun ihmiset – on kysyttävä, mikä oli saanut heidät asettumaan niin synkkään kolkkaan – saattoivat hyvinkin pelätä noita olentoja, joiden puuskuttava hengitys kuului kauan  ennen kuin niiden epämuodostunut hahmo tuli sumusta näkyviin.

Ishiguro johdattaa lukijan tapahtumien keskelle, esittelee kaikkitietävän kertojan avulla vanhan pariskunnan yhteisön laitamilta. Lukija saa jonkinlaisen kehyksen ajasta ja paikasta. Axl ja Beatrice ovat unohtaneet paljon, mutta he päättävät korjata virheensä ja lähtevät etsimään poikaansa. Pojan nimikin on unohtunut aikojen saatossa.  Menneisyys oli tavallaan kadonnut sellaiseen sakeaan sumuun kuin usva marskimaiden yllä.

Tarinassa on muitakin keskeisiä elementtejä, joista maagisuuden sumu on merkityksellinen. Yhtä hyvin sumun sijaan voisi keskeiseksi tekijäksi määrittää muistamisen tai muistamattomuuden. Kaikkitietävä kertoja kuljettaa tarinaa selitellen ja ohjaten. Tarinassa on läsnä niin ritarien, soturien, lautturien, munkkien, lohikäärmeiden kuin keijujen mahti ja menneen maailman lumo.   

Jättiläisen hautakumpu saatettiin pystyttää jonkin muinaisen murhenäytelmän tai mahtavan kuninkaan muistoksi, jonka lähistöllä naaraslohikäärme Querig asustaa, ja jonka tappaminen olisi kohtalokasta.  Axl pohtii siihen liittyviä riskejä, sillä ihmisten muistot palautuisivat Querigin kuoleman myötä. Minkälainen riski muistojen palautuminen olisi? 

 Oletetaan, että Querig todella kuolee ja sumu alkaa hälvetä. Oletetaan että muistot palaavat, ja muistat myös ne kerrat jolloin olen tuottanut sinulle pettymyksen. Tai muistat pahat teot, joita olen ehkä joskus tehnyt, ja joiden takia olet minua katsoessani nähnyt miehen jota et tunne. Lupaa minulle yksi asia. Lupaa, ettet unohda, mitä tunnet tällä hetkellä sydämessäsi minua kohtaan.

Joillekin teistä pystytetään komeita muistomerkkejä, jotka muistuttavat eläviä teille tehdyistä vääryyksistä. Jotkut teistä saavat vain kömpelön puuristin tai maalatun kiven, ja jotkut jäävät piiloon historian pimentoihin. Olette joka tapauksessa osa ikiaikaista saattoa, joten on täysin mahdollista, että jättiläisen hautakumpu pystytettiin jonkin muinaisen murhenäytelmän muistoksi paikkaan jossa nuoria viattomia surmattiin sodassa.

 Ishiguron tarina on äärettömän kaunis, hieman maaginen ja hyvällä tavalla unenomainen. Haudattua jättiläistä voisi kutsua fantasiaksi, mutta siinä on liikaa riskin ottoa, liiallista pelkistämistä. Tietyn verran maagisuuden geeniä ja sumun sietämistä lukijan on varattava matkaan. Unenomaisuus ei ole epäselvyyttä, vaan kutsua sadun ja epätoden myyttiseen matkaan. Luulen, että jokainen lukija kokee tämän omien edellytystensä kautta.  Mietin lukiessani monia kirjan tapahtumia, kuten kaikkea sen vertauskuvallisuutta, menneisyyden kuvastoa, lautturin matkalaisia, yksi kerrallaan, vanhan pariskunnan keskinäistä sanailua, lohikäärmeen merkitystä...  Saaren luonne mietityttää, sinne menevä saa kulkea vehmauden keskellä omassa rauhassaan, näkemättä koskaan ristin sielua. Hän saattaa vaistota kanssaihmisten läsnäolon joskus kuutamoisina öinä tai myrskyn edellä.
Pitäisikö ihmisen muistaa muistot vai olisiko paras antaa niiden unohtua? Voiko rakkaus säilyä kahden ihmisen välillä ilman muistoja? 

Blogeissa toisaalla: Mummo matkalla