Jeffrey Eugenides Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides Naimapuuhia

Alkuperäisteos: The Marriage Plot 2011

Suomentaja: Arto Schroderus

Otava 2012, Otavan kirjasto. Kotikirjasto.

Olen kirjoittanut aiemmin blogitekstin Jeffrey Eugenideksen teoksista Middle sex ja Virgin suicides. Naimapuuhista kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä kirja on minulle läheinen, pidän siitä niin kovasti. Mutta syksyn uutuusähkyssä on pakko pitää breikki Eugenideksen ja Toni Morrisonin seurassa. En iloitse tiiliskivistä, mutta Naimapuuhien sivut eivät tunnu liiallisilta, vaikka niitä onkin kertynyt teokseen peräti 509 sivua. Teoksen englanninkielinen nimi, The Marriage Plot, on hyvä, sillä se johtaa ajatukset heti aiheeseen. Sen olisi voinut säilyttää meilläkin. Naimapuuhien kirjallinen koti on lukijalle tuttu ja läheinen.

Kirjallisuudenopiskelija Madeleine Hanna on valmistumassa ja tekee yliopistossa tutkielmaa 1800-luvun viktoriaanisen ajan englantilaisista avioliittoromaaneista.  Teoksen intertekstuaalinen ote on vahva. Madeleinen rakkaita kirjailijoita ovat Edith Wharton, Henry James, Charles Dickens ja George Eliot, unohtamatta myöskään Brontën sisaruksia ja Jane Austenia.

ENSINNÄKIN KAIKKI NÄMÄ kirjat. Tässä olivat hänen Edith Whartoninsa, eivätkä romaanit olleet nimen vaan julkaisuvuoden mukaisessa järjestyksessä; tuossa koko Modern Libraryn Henry James -sarja, jonka hän oli saanut lahjaksi isältään 21-vuotissyntymäpäivänään; myös koirankorvilla olevat kurssikirjapokkarit jotka hän oli lukenut collegessa; paljon Dickensiä, nokare Trollopea ja mahan täydeltä Austenia, George Eliotia ja hirmuisia Brontën sisaria.

Tarinassa eletään 1980-luvun opiskelijaelämää Brownin yliopistossa, seksuaalisen vapautumisen, mielenterveydellisten ongelmien ja oman aikuistumisen puristuksessa. Valmistumisen jälkeisessä ajassa haetaan omaa paikkaa elämässä.

Madeleine tempautuu myös omaan rakkaustarinaansa ja modernin kolmiodraaman kierteisiin. Madeleinen mielestä biologian opiskelija Leonard tuntuu sydämen valitulta. Suhteesta muodostuu syvällinen ja kipinöivän eroottinen. Karismaattisen Leonard Bankheadin elämää vaikeuttaa kaksisuuntainen mielialahäiriö. Madeleinen ja Leonardin suhde on sairauden takia kiemurainen.

Leonardin kanssa seurusteleminen oli niin kuin olisi jutellut syvällisiä koko ajan. Aina kun Madeleine oli Leonardin kanssa, Leonard antoi hänelle koko huomionsa. Leonard ei tuijottanut häntä silmiin tai tukahduttanut häntä niin kuin Billy mutta antoi ymmärtää olevansa läsnä. Hän ei juuri tarjonnut neuvoja. Kuunteli vain ja mumisi rauhoittavasti.

Mitä enemmän Leonard vetäytyi, sitä enemmän Madeleine huolestui. Mitä epätoivoisemmaksi hän tuli, sitä kauemmas Leonard vetäytyi. Hän meni kirjastoon tekemään avioliittojuonta koskevaa tutkielmaansa, mutta seksifantasioille otollinen ilmapiiri – katseyhteydet lukusalissa, kutsuvat kirjahyllyt – saivat hänet kaipaamaan Leonardia epätoivoisesti.

Kilpakosijana tarinassa on uskollinen ystävä ja uskontotieteen opiskelija Mitchell Grammaticus, joka uskoo puolestaan, että hänet ja Madeleine on tarkoitettu toisilleen. Valmistumisen jälkeen Mitchell etsii itseään maailmalta ja uskon asemilta yrittäen saada Madeleinen mielestään.

Kun Madeleine oli syöksynyt kahvilasta ulos, Mitchell oli jäänyt pöytään lamaantuneena katumuksesta. Heidän sovintonsa oli kestänyt kokonaista kaksikymmentä minuuttia. Mitchell oli lähdössä Providencesta samana iltana ja muutaman kuukauden kuluttua myös maasta. Mistä sen tiesi, milloin hän näkisi Madeleinen seuraavan kerran, jos milloinkaa

Opiskeluelämä, lukusalit, seminaarit ja yliopistomiljöö ovat mieluinen kehys tarinalle ja otollinen paikka rakastua. Kampuselämä tulee likelle ja pidän siitä, koska olen käynyt itse kampusmaisen yliopiston. Muutenkin ajankuva kiehtoo, koska olen itse opiskellut 80- ja 90-lukujen vaihteessa. Mietin Eugenideksen kykyä tunkeutua naisen mieleen, kirjoittaa rakkaudesta, siten, että tuo kaikki hapuilu, epävarmuus, kärsimys, tuskaisuus on alastomana ja paljaana käsin kosketeltavana. Tunteiden vuoristoradassa on kiivas kulku. Sivun 479 vaiheisuus hämäsi minua, kuulua kakkosvaiheeseen. Höh! Yksi puuttuva kirjain siirtää toiseen vaiheeseen.

Naimapuuhia on kirjallisten viittausten runsaudensarvi. Se on ihana, kepeä ja täydellinen kirja, sillä se ihastuttaa, rakastuttaa ja pakahduttaa mielen.  Madeleinen pitäisi hallita asioita, joihin hän ei pysty.  Tarinaan mahtuu huolta, murhetta ja epätoivoa. Olisin voinut kirjoittaa tämän blogitekstin jo paljon aiemmin, mutta minussa eli viha-rakkaussuhde kirjaan, olin lukenut sen pokkarina, jota inhosin. Vasta eilen löytäessäni uudenkarhean kirjan saatoin  naputella tämän blogiini.  Naimapuuhia on älykäs rakkausromaani koomisesta nimestään huolimatta.

Blogeissa toisaalla: Lumiomena, Sara, Liisa, Sabinan knalli

Riitta Jalonen Kirkkaus

Jos lähtisin takaisin, vastassa olisivat Myrtle, Isabel, äiti ja isä ja June ja Geordie. He kaikki ovat moninkertaisesti olemassa, koska he ovat menneessä ja nykyisessä ja tulevassa. Kirjoittaessani kierrän ympyrää heidän ympärillään, teen matkaa joka ei ala eikä pääty koskaan.

Riitta Jalonen Kirkkaus

Tammi 2016. Arvostelukappale. Kiitän kustantajaa kirjasta.

Riitta Jalonen on hämeenlinnalainen kirjailija, jonka laaja tuotanto käsittää niin aikuisten kuin lasten kirjoja. Olen itse lukenut kirjailijalta aiemmin Todistaja Brigitin talossa, johon ihastuin. Se kertoo Iiriksestä, joka matkustaa vuodeksi Irlantiin ja vuokraa huoneen. Vuokraemäntä antaa tuntuvan alennuksen, kun Iiris suostuu olemaan läsnä sunnuntaisessa teehetkessä.  Kerronta on hidasta, mutta minä rakastuin sen tunnelmaan.

Kirkkauden luettuani annoin tekstin kiteytyä mielessäni ennen blogitekstiä, sillä yritän samalla hahmotella tämän vuoden kärkeä kotimaisten osalta. Heti keväällä kolmen parhaan joukkoon kipusi Leena Parkkisen teos Säädyllinen ainesosa. Helmi Kekkonen liittyi seuraan kirjallaan Vieraat. Kolmantena paikan valtaa Riitta Jalonen. Keskinäinen järjestys selviää sitten aikanaan. Ja Tuula-Liina Variksen Huvilan noukin keskiviikkona laatikosta.  Ennakko-odotukseni ovat lujat hänen kirjojen suhteen. Ei, minulla ei ole erikseen miehiä. Luen parhaillaan miehen kirjoittamaa kirjaa ja tuon kirjan asemaa puntaroin myös.

Kirkkaus kertoo uusseelantilaisesta kirjailijasta nimeltä Janet Frame (1924–2004). Kirjailijan teoksia ei ole suomennettu, mutta Jalosen teos herättänee toiveen suomennoksiin. Kyseessä ei ole elämäkerta, vaan fiktiivinen tarina.  Tarinassa on hetkiä, mielentiloja ja kirjoittamisen hehkua, mutta tarinaan mahtuu myös kurjuutta, surua ja menetyksiä.

Näin joka päivä naisia, joille oli tehty lobotomia. Paljaaksi ajelluissa päissä arvet juoksivat kuin ihoon painetut remmit, niin kuin arpien tarkoitus olisi ollut kiristää naisia kasaan. Lobotomian jälkeen ystäväni Audrey kadotti oman katseensa, hän astui muualle ja jäi sinne.

Janet kokee menetyksiä, sillä kaksi siskoa hukkuvat. Hän menettää aikanaan vanhempansa, taistelee taloudellisesti ja pääsee kulkemaan maailmaa.  Janetilla on sanansa, ne tekevät hänet eläväksi. Hänellä ei ole aavistustakaan, mitä hän tulee kirjoittamaan, mutta siitä huolimatta kirja on hänen sisällään odottaen oikeaa aikaa ja oikeaa paikkaa. Iloitsen, että pöydällä odottaa kasa liuskoja, jotka ovat täyttyneet sanoista. Sanoilla on kyky toimittaa kahta asiaa samanaikaisesti: pelkällä läsnäolollaan ne hoitavat mutta ne myös poimivat tuskan esille elettäväksi uudelleen.  Aloituslainaukseni kuvaa teosta erittäin hyvin. Lukeminen vaatii paikka paikoin oivaltamista eri ajassa liikkuessaan ja henkilöiden läsnäolo ei pääty edes kuolemaan.

Sairaalassa seinät ovat erityisen tärkeitä, täytyy joskus kertoa se Junelle. Sairaalassa seinät olivat meidän ajatustemme hautausmaa. Tai voi olla, että seinät pitivät meitä koossa kuin kapalo vastasyntynyttä.

Kirkkaus on osin puistattava teos, sillä tietyt tapahtumat olisivat voineet estää Framen tuotannon syntymisen. Janetin kirkuvanpunainen tukka suojeli päätä sadoissa sähkösokin tärähdyksissä, joita hän sai kestääkseen.  Häntä hoidettiin vuosikausia psykiatrisessa sairaalassa skitsofreenikkona, ja hän oli vähällä joutua lobotomian uhriksi. Nykytermit ovat moderneja, mutta hyvin sopivia, sillä erityisherkkä kuvaisi kirjailijaa loukkaamatta häntä.

Katselin muistokiviin hakattuja päivänmääriä. Ne seisoivat kivissä itsestäänselvinä, vailla mitään epäröintiä syntyikö hän tänään, tai eilen, tai toissapäivänä tästä päivästä katsoen, ei yhdessäkään kivessä mitään sellaista epävarmaa kuin elämä itse on, vaan elämän alku ja loppu kaiverrettuna samoin järkähtämättömin numeroin.

Olen mykistynyt teoksen kauneudesta ja koskettavuudesta.  Janet Framen kirjallinen ura on osoitus luovan ihmisen kyvyistä. Luulen, että moni on hapuillut sanojaan minun tavoin kuvatessaan tätä kirjaa. Tällaisia kirjoja ei osu usein kohdalle. Tämän lukeminen vain pakahdutti mieleni ja jumitti ajatukseni. Olen mahdottoman tehtävän edessä kertoessani tästä kirjasta, joten tyydynkin toteamaan, että lue itse tämä kirja. Kirjani on kuin tilkkutäkki, sillä sivut ovat täynnä lappuja, merkittyjä lainauksia, jotka haluan muistaa. Linkkejä kerätessä havaitsin monen kanssalukijan ihastuneen tähän teoksen minun tavoin.

Emma Cline: Tytöt

Emma Cline: Tytöt
Alkuperäisteos: The Girls 2016
Suomentaja Kaijamari Sivill
Otava 2016, Otavan kirjasto
Arvostelukappale. Kiitokseni kustantajalle.

Kiinnostuin kalifornialaissyntyisen Emma Clinen esikoisromaanista nuoren tytön kasvutarinana ja sen kuulumisesta Otavan kirjastoon. Tarinan sijoittuminen kulttiryhmään on melkoisen kaluttu aihe, mutta nuori esikoiskirjailija innosti siitäkin huolimatta tarinan lukemiseen. Sivuliepeen tekstissä kerrotaan, että tarinan juuret ovat Charles Mansonin johtamassa kultissa ja sen jäsenten hirmuteoissa. 

Odotin kovasti tätä kirjaa, sillä Otavan Sininen ja Tammen Keltainen ovat suosikkejani. Odotan niiltä tietyn tasoista lukukokemusta. Pidin Milena Busquetsin kevään kirjasta Tämäkin menee ohi.  Se ei saanut varauksetonta vastaanottoa, mutta minä pidin siitä. Se vain sopi minun ajatuksiini ja elämääni. Tämä kirjasyksy on mahtava, mutta en pysty lukemaan uutuuksia uutuus uutuudelta toisensa jälkeen. Luen uutuuksien välissä  vanhempaa ja uutuuksissa luen kevyempää ja raskaampaa rinnakkain eli dekkarit ja YA keventävät lukemistani. En pysty lukemaan Ishiguron ja Murakamin kaltaisia kirjoja putkessa, vaan tarvitsen hengähdystaukoja ja kirjan sisällön omaksumista. Lukeminen ei ole tärkein pointti.

Toisaalta kirja vaatii aikaa löytääkseen paikkansa. Esimerkiksi Michael Cunnighamin Lumikuningatar ja Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet jättivät laimean lukujäljen minuun. Lumikuningattaressa rakastuin sen kanteen, mutta tarina ei ihastuttanut, mutta kasvoin siihen vähitellen. Se löysi paikkansa Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta ja Cunninghamin Koti maailman laidalla myötä. Samoin kävi Värittömän miehen kanssa.  Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa jätti miedon jälkimaun. Se ei nouse suosikikseni kirjailijan tuotannossa, vaikka pidin siitä.

Emma Clinen esikoisromaani on hienovarainen tutkimusmatka tytöistä kultin kourissa. Romaanin kertoja on neljätoistavuotias kalifornialaistyttö Evie Boyd, joka elää vuoden 1969 kultaista kesää tylsistyneenä ja janoaa uusia kokemuksia. Vanhemmat ovat eronneet ja äidin poikaystävät ilmaantuvat kotiin.

Äidin puheita niistä miehistä, joita hän isän jälkeen tapaili, väritti uudestisyntyneen epätoivoinen optimismi. Ja näin, miten antaumuksellista työtä treffeillä käyminen vaati: hän jumppasi kylpypyyhkeen päällä olohuoneessa voimistelupuku hiestä märkänä.

 Evie on menossa syksyllä vanhanaikaiseen sisäoppilaitokseen Carmeliin, jota äitikin oli käynyt. Connie on paras ystävä, mutta hänen kanssaan on puuduttavan tylsää.  Ystävysten välitkin ovat vähän niin ja näin. Evie on kapinallinen ja irrallinen. Hänellä on kiihkeä kokemisen halu. 

  

Evie kohtaa tummahiuksisen ja lumoavan hippitytön ja ajautuu Suzannen matkassa kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell.  Mitä jää jäljelle idyllin murtuessa ja vapaan rakkauden huuman haihtuessa raadollisen totuuden paljastuessa? Kultin hirmuteot tulevat esiin, mutta pysyvät sivuosassa. Niiden avulla haetaan selitystä siihen, että Evie ei saa oikein koskaan otetta elämästään. Jonkinlainen pelko hiertää häntä, sillä Suzanne käy tervehdyskäynnillä Carmelissa.

Russelin taitavasti tuputtamilla ajatuksilla: Luovu egostasi, kytke mielesi vapaalle. Lähde kosmisen tuulen mukaan. Uskomukset olivat yhtä laimeita ja helposti  sulavia kuin ne makeat pullat ja kakut joita pihistimme leipomosta Sausalitossa, tyhjää höttöä jota ahmimme mahan täydeltä.

 Tytöt ei ole ehkä täydellinen romaani, mutta se peilaa hyvin kulttiperheen  toimintoja ja huumeiden kyllästämää arkea. Jollakin tavalla tarina on ajaton kommuuniyhteisön kuvaus, joka voi perustua moneen ismiin niin uskontoon, ekokulttuuriin kuin yhteiskunnalliseen ryhmittymään. Cline kuvaa hyvin tyttöikää ja orastavaa aikuisuutta. Nuori Evie on koskettavampi kuin aikuinen Evie, joka on enemmän sivullinen ja tarinan painolastia. Ehkä Evien olisi voinut jättää sisäoppilaitokseen tai sitten ravita lihalla luiden päälle aikuisuudessa.  Toisaalta aikuisessa Eviessäkin menneisyyden arvet näkyvät eli ilman aikuisuutta tarina menettäisi merkitystään. Cline kertomuksessa on parasta, että hän ei saarnaa, moralisoi tai julista.

… ja päivät murenivat kuin sora kallioseinästä. Elämä oli jatkuvaa perääntymistä jyrkänteeltä.

… Minä sain sivustakatsojan tukahdutetun tarinan, olin karkulainen vailla rikosta, elin puolittain siinä toivossa ja puolittain siinä pelossa, ettei kukaan koskaan tulisi minua hakemaan.

Pidin Clinen hienoista kielikuvista, kerronnasta ja taitavasta  suomennoksesta. Tytöt on koskettava kertomus nuoruuden elämänjanosta, osallisuudesta omaan elämään sekä nuoruuden hauraasta itsetunnosta. Minusta tuntui haikealle lukea kirjan viimeisiä sivuja, sillä viihdyin niin täydellisesti tarinassa.

Blogeissa toisaalla: Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjojen keskellä.