Jhumpa Lahiri Kaima

Tutustuin Jhumpa Lahiriin viime keväänä lukiessani Tulvaniityn. Ihastuin tuolloin Lahirin tapaan kirjoittaa. Olen nähnyt myös Kaiman pohjalta tehdyn elokuvan (The Nameshake), joka on hyvin tehty ja uskollinen kirjalle. Pidän eniten selkokielisestä tekstistä, kyvystä kirjoittaa kaunista kieltä. Vastakohtana edelliselle on haahuilu, runollinen ja unenomainen teksti. Kirjan alkuperäisteoksen nimi on The Nameshake. Kirjan on suomentanut Kersti Juva.

Kaima ammentaa aiheensa erilaisuudesta, toiseudesta, siirtolaisperheen integroitumisesta täysin erilaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Tarinaa kuljettaa kaikkitietävä kertoja. Kaima kertoo Cambridgessa, lähellä Bostonia asuvasta Gangulin bengalilaisperheestä ja perheenjäsenten vaiheittaisesta kotiutumisesta Amerikkaan. Perheenäiti Ashima ja perheenisä Ashoke Ganguli ovat muuttaneet Kalkutasta Yhdysvaltoihin Ashoken opiskelujen ja työn takia. Lapsista esikoispoika Gogol ja sisar Sonia syntyvät vieraassa kulttuurissa. Tarina alkaa vuodesta 1968, ja perheen vaiheita seurataan 30 vuoden ajan. Gogol saa nimensä kuuluisan venäläisen kirjailijan novellin mukaan. Tämä novelli Päällystakki liittyy erääseen perheenisän kokemaan traagiseen tapahtumaan ja kohtaamiseen junassa nuoruudessa. Nimenantokulttuuri aiheuttaa ongelmia. Bengalilaisen nimikulttuurin mukaan jokaisella on kotinimi ja virallinen nimi. Ashiman isoäidin antama nimi on ainoa oikea, jota ei kyseenalaisteta saati korvata omalla. Kirje on vain kadonnut matkalla. Opintojen aikana Gogol siirtyy Nikhil -nimeen.

Perheenisästä tulee yliopisto-opettaja, he ostavat talon esikaupungista ja omaksuvat vieraita tapoja ja juhlia osaksi omaa elämäänsä. Ashima ei pääse irti tunteestaan, että muukalaisuus on kuin elinikäinen raskaus: lakkaamatonta odotusta, jatkuva taakka, alituinen tunne ettei kaikki ole kunnossa. Ashima pitäytyy oman kulttuurinsa elintavoissa, eristäytyy kotiin eli hänen integroituminen on hidasta ilman opiskelua tai työtä. Länsimainen yhteiskunta, kulttuuriset erot ja vieras kieli erottavat häntä. Vaikeuksia tuollainen entisessä pitäytyminen ei voi olla kasaamatta. Ashoke integroituu vaimoaan paremmin väitöskirjaopintojen ja työn kautta.

Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus – jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempaa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta.

Nikhil asuu New Yorkissa ja valmistuu arkkitehdiksi Columbian yliopistosta. Maxinen myötä Nikhil tutustuu amerikkalaiseen kulttuuriin, perheeseen, yöpyy tyttöystävän kotona tämän vanhempien läsnä ollessa. Myös tutustuminen Silasiin, punaruskeaan cockerspanieliin, perheenjäsenenä on uutta. Vasta lasten koulujen päättymisen jälkeen Ashima hakeutuu osa-aikatyöhön kirjastoon. Moushumi on Nikhilin kaltainen muukalainen, jotka kohtaavat hetken. Jollain tasolla eletty elämä näkyy päätöksissä, että Ashima jakaa aikansa ja tulevaisuutensa kahden kulttuurin välille. Ashima oppii, että ihminen on läsnä eletyssä talossa, tutussa paikassa, vaikka hänen tuhkansa olisi siroteltu Gangesiin. Sonia löytää onnensa Benin kanssa, joka on puoliksi juutalainen, puoliksi kiinalainen, kasvanut Newtonissa. Nikhil hyväksyy viimein itsensä ymmärtäessään, että hän itse on ollut pahin vastustajansa.

Monella tavalla perheen elämä tuntuu sarjalta sattumia, joita ei ole osattu odottaa, joihin ei ole tähdätty, yhdestä tapahtumasta on seurannut vain toinen.

Gogolista joulu on aina ollut omaksuttu tapa, olosuhteiden tuottama sattuma, juhla jota ei oikeastaan pitäisi olla. Ja kuitenkin juuri hänen tähtensä ja Sonian tähden hänen vanhempansa ovat vaivautuneet opettelemaan nämä muodot.

Jälleen kerran Keltaisen kirjaston kirjan luettuani kysyn itseltäni, että miksi luen edes muuta. Kerta kerralta vastaan siihen heikommin. Tietyissä sarjoissa pitäytyminen takaa hienoja lukunautintoja. Lahirin teksti on rikasta, kirkasta ja kaunista. Lahirin kuvaama perhetarina on aidontuntuinen, kulttuuriset erot luovat kontrasteja. Jokaisen on yksin löydettävä omaa tiensä sopeutuessaan vieraisiin oloihin. Nikhil ja Sonia tuntevat itsensä muukalaisiksi niin synnyinmaassaan kuin vanhempien entisessä kotimaassa. Lahirin tarina on värikäs ja lämmin perhetarina.

Jhumpa Lahiri Kaima
Tammi 2. painos 2010. Kotikirjasto.

Jhumpa Lahiri Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri on sukujuuriltaan intialainen, hän syntyi Lontoossa 1967. Lahiri kasvoi aikuiseksi Yhdysvaltain itärannikon Rhode Islandissa, opiskeli Bostonin yliopistossa. Hän asuu nykyään Brooklynissa New Yorkissa journalistimiehensä ja kahden lapsensa kanssa. Hänen esikoisteoksensa oli palkittu novellikokoelma Tämä siunattu koti (2001), joka on käännetty 29 kielelle. Sen jälkeen hän on kirjoittanut romaanin Kaima (2005) ja uuden novellikokoelman Tuore maa (2008). Kirjan on suomentanut Sari Karhulahti.

Tulvaniitty (The Lowland, 2013) alkaa veljesten Subhashin ja Udayanin lapsuudesta Kalkutassa tulvaniityllä. Tarina alkaa ajasta jolloin he olivat erottamattomat. Vuosien myötä he ajautuvat erilleen ja valitsevat eri tiet 1960-luvulla. Vallankumouksen repimässä Intiassa Udayan päätyy kommunistiseen naksaliittiliikkeeseen, kun taas Subhash lähtee valmistuttuaan tutkijakoulutukseen Amerikkaan.


Tulvaniitty on Subhashin, Udayanin ja Gaurin tarina. Jotkut lukijat tuntevat Gaurin tarinan voimakkaimpana, jotkut lukijat tuntevat tarinat tasavertaisina. Itselleni tämä oli Subhashin ja Belan tarina. Bela on Gaurin tytär, jonka Subhash kasvattaa. Vuosikymmeniä siivittävä ja maanosien läpi rientävä tarina kuvaa, kuinka emme ole vapaita juuristamme ja velvollisuuksistamme, vaan meihin kohdistuu odotuksia ja vaateita, joita noudatamme tai emme noudata. Kirjan keskeisiä kysymyksiä ovat muun muassa. Miten Gaurin tie yhtyy Subhashin kanssa? Mikä on Subhashin rooli Belan kanssa ja miten se määrittyy? Lahiri avaa tarinaa eri kohdista eri näkökulmin jättäen lukijalle avaamattomia ajatuksia.


Lahiri kuvaa Gaurin tarvetta itsenäistyä, saavuttaa oma asema. Hänelle ei riitä aviovaimon osa. Hän halajaa yliopistolle ja luennoille. Mutta 20 vuotta oli kulunut, eikä kumpikaan heistä ollut tullut. He eivät olleet käskeneet Gauria palaamaan luokseen. Hän oli saanut sen, mitä oli vaatinut; hänelle oli suotu juuri se vapaus, jota hän oli tavoitellutkin.


Belasta kasvaa itsenäinen nainen, erilaisen yhteiskunnan kasvatti kuin vanhempansa. Bela luo oman erilaisen elämän. Bela sanoi Drew'lle, että hänen äitinsä oli kuollut. Hän sanoi aina niin, kun häneltä kysyttiin äidistä. Hän kuvitteli, että Gauri oli palannut Intiaan, ja sanoi, että äiti oli mennyt käymään siellä ja sairastunut. Vuosien varrella hän oli alkanut itsekin uskoa tarinaansa. Hän kuvitteli, että äidin ruumis oli poltettu ja tuhka oli hajonnut tuuleen.


Subhash elää elämänvaiheista toisesta toiseen ja on kiitollinen elämästään. Hän katsoo ympärilleen viimeisen kerran, koska tietää, ettei tule koskaan takaisin. Hän kävelee kohti yhtä kiveä, kompastuu ja ottaa siitä tukea. Saa elämänsä illassa muistutuksen siitä, mitä ihmiselle annetaan ja mitä ihmiseltä otetaan.


Lahirin tarina ottaa lukijansa alusta lähtien mukaan. Minulle hän on jäänyt kirjailijana vieraammaksi, koska en ole novellien lukija. Olen iloinen, että hankin tämän koskettavan kirjan. Lahiri kirjoittaa kaunista kieltä. Hän toimii erilaisten yhteiskuntien tulkkina. Monin tavoin hän tuo mieleeni Murakamin äänen kertojana. Tulvaniitty on kaunis ja viehättävä kertomus juurettomuudesta ja erilaisuudesta. Nämä ihmiset ovat yksin toisen kanssakin eläessään. Lahirin luontokuvaus elää merkityksinä eikä täytteenä.


Jhumpa Lahiri Tulvaniitty
Tammi. Hankittu 31.3.2014 Adlibris

Osallistun tällä Opuscolon Keltaiseen kesään.