Taivaan tuli ja Pimeys laskeutuu ja Vaikea taival

Erin Hunter Etsijät 5 – Taivaan tuli


Taivaan tuli (Seekers: Fire in the sky 2010) jatkaa pseudonyymi Erin Hunterin Etsijät-sarjaa (aiemmat osat: Matka alkaa, Iso Karhujärvi, Savuvuori ja Viimeinen erämaa). Alkuperäinen sarja ilmestyi jo vuosien 2008-2011 välisenä aikana kuusiosaisena. Sarjan viimeinen osa Tähtien henget ilmestyy meillä syksyllä 2015.

Aikoinaan orvoksi jääneet Toklo, Kallik, Lusa ja Ujurak kohtasivat sarjan aiemmissa osissa ja lähtivät Ujurakin johdolla etsimään Viimeistä suurta erämaata. Edellisessä osassa he saavuttivat viimeisen erämaan ja nyt he ovat pohjoisessa meren rannalla, josta he näkevät ikijään reunan.

Jääkarhu Kallikia ikijää vetää puoleensa ja muutaman päivän odottelun jälkeen hän on sitä mieltä, että jään reuna on lähentynyt tarpeeksi ja he päättävät uida jään reunalle. Saavutettuaan jään he huomaavat, että jopa kävely siellä on liukastelevaa. Nelikolla on vaikeaa myrskyssä ja lumisateessa, mutta onneksi Kallik osaa kaivaa lumeen lämpimän pesän. Kaverukset kohtaavat matkallaan jäänmurtajien tekemiä railoja, joissa ui miekkavalaita, myrskyjä ja kylmää. Ylittäessään railoa Kallik putoaa veteen ja miekkavalaat ovat siepata hänet, mutta muodonmuutokseen kykenevä Ujurak muuntautuu maitovalaaksi ja työntää Kallikin takaisin jäälle.

Kuolema ja vaarat vaanivat siis varjoissa syvällä jään allakin, ja maistuivat öljylle ja lattanaamoille ja puskivat eläimet ja kalat tieltään yhtä helposti kuin hän oli puhaltanut pikku ravut esiin merenpohjan hiekasta. Ujurak epäili, ettei hän saisi enää koskaan tuntea olevansa turvassa.


Ruoan hankinta on vaikeaa, sillä hylkeiden pyytäminen ei ole helppoa. Lusalle rasvainen hylkeenliha ei edes maistu. Hän haluaisi mustikoita, hedelmiä ja toukkia. Lusaa elämä koettelee. Väsymys ja uni vaivaa. Lusaa ei meinaa saada edes hereille. (talviunen tarve).

Kallik tunsi taas syyllisyyden tulvahduksen sisällään. Mikä valkoinen karhu se sellainen oli, joka ei edes hyljettä saanut napattua? Ehkei hän pystyisikään lopulta huolehtimaan ystävistään. Toisaalta häntä ärsytti ajatella Tokloa ja Lusaa. Antaisivat nyt hänelle edes tilaisuuden! Hän oli seurannut heitä maalla silloinkin kun Toklolta oli joskus jäänyt saalis saamatta.

Nelikko vaipuu jo epätoivoon, vaikka Ujurak patistelee koko ajan, että matkaa on jatkettava. Lopulta, kun kaikkien toivo alkaa hiipua, jokaiselle ilmestyy unessa oma tähtikarhunsa, joka kertoo mitä tulee tehdä. Ujurakille kerrotaan, että oikea suunta on kohti nousevaa aurinkoa, mutta vastusteluista huolimatta Lusa ja Toklo päättävät palata mantereelle. Ensin he törmäävät uppoavaan laivaan ja tämän jälkeen öljynporauslauttaan, jolla on sattunut öljyvahinko. Lusa tahrii uidessaan turkkinsa ja hän joutuu vangiksi, missä häntä aletaan puhdistaa öljystä, mutta musta väri ei vain lähde. Lopulta puhdistajat tajuavat, että Lusa on mustakarhu eikä jääkarhu.


Taivaan tulessa Hunter jatkaa kuvaustaan pohjoisen haavoittuvasta luonnosta. Öljynporauslauttoja ja jäänmurtajien tekemiä uomia on ohenevalla ikijäälläkin. Öljytuhoja sattuu arktisilla alueilla, eläimiä pestään öljystä... Tarina on hyvin kirjoitettu ja sen lukee mielellään aikuisempikin. Suositusikä on yli kymmenvuotiaille. Viides osa on kuitenkin selvästi väliosa, joka on kirjoitettu, jotta sarjaan on saatu kuusi osaa niin kuin Soturikissoissa ja Selviytyjissä. Karhunelikko seikkailee ikijäällä, mutta juonen käänteitä on vähän. Kirjan kansi on erittäin onnistunut.

”Ei”, valkoinen karhu sanoi silmäillen nahkapesässä hyöriviä lattanaamoja. ”Ei kannata.” Hän laskeutui makuulle, laski pään käpäliensä päälle ja sulki silmänsä. ”Minun tuntemaani maailmaa ei ole enää”, hän sanoi suruissaan. ”Eikä koskaan enää tule.”

Erin Hunter Etsijät 5 – Taivaan tuli
Alkuperäisteos Fire in the sky 2010
Suomentaja Mika Renvall
Jalava 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.



Erin Hunter Selviytyjät 3 – Pimeys laskeutuu


Pimeys laskeutuu (Darkness falls 2013) on Erin Hunterin eläinfantasiasarja Selviytyjien (Survivors) kolmas osa. Teoksen on suomentanut Veli-Pekka Ketola. Pimeys laskeutuu jatkuu suoraan edellisestä osasta. Lykkyä syytetään petoksesta ja Alfa tuomitsee hänet merkattavaksi pysyvästi.

Alfa ei ollut vielä lopettanut. ”Ja uusi omega saa pysyvän muistutuksen petollisuudestaan: arpi hänen kyljessään auttaa jokaista muistamaan, mitä hän on tehnyt.”

Kesken seremonian alkaa kuulua kuitenkin kimeää vonkunaa entisen kaupungin suunnasta ja lauman koirat joutuvat paniikkiin.


Lykky kääntyi katsomaan metsän takaa nousevaa mustaa savua, ja hänen hengityksensä salpautui. Se oli kuin myrskypilvi, mutta vieläkin mustempi. Se toi mieleen savupilven, jonka Lykky oli kerran nähnyt kaupungissa, kun joukko mölyhäkkejä oli hyökännyt tiellä toistensa kimppuun ja roihahtanut liekkeihin. … Yksi toisensa jälkeen koirat vaikenivat tyrmistyneinä ja vain katselivat savun leviämistä.


Lykky karkotetaan pysyvästi laumasta ja hän lähtee yksinäisenä koirana takaisin kaupunkiin etsimään Mikkiä, joka on kadonnut yön aikana laumasta. Hän nauttii vapaudestaan, kunnes huomaa, että yksinäisen koiran on vaikea tulla toimeen luonnossa, metsästäminen on vaikeaa ja puolustautuminen petoja (kojootit, karhu) vastaan on yksin vaikeaa. Kaupungin hän toteaa olevan raunioitunut, pitkätassut eivät ole palanneet, ruokaa eikä puhdasta vettä ole, taloja romahtelee lisää ja laitapuolen kulkijat ryöstelevät ja yrittävät löytää ruokaa jäljellä olevista. Lisäksi musta pilvi kylvää myrkyllistä sadetta.





Löydettyään Mikin entisen romahtamaisillaan olevan kotitalon luota he päättävät palata takaisin lauman luo. Matkalla he löytävät hurjakoirien (Guard dog!) pentueen, jonka emo on kuollut. He päättävät viedä pennut lauman luo, vaikka ne ovat pieniä ja niiden hurjakoiran luonto on pyrkimässä esiin. Alfa kuitenkin juuri ja juuri hyväksyy pennut leiriin. Samoin Lykky pääsee takaisin omegaksi. Lauman on etsittävä koko ajan uutta ja parempaa leiripaikkaa.





Lykky ajatteli kuinka Taivaskoirat olivat tuoneet sumun. ”Henkikoirat ovat meidän puolellamme, olen varma siitä. Tarvitsemme heidän apuaan pitkällä matkalla, joka on edessämme. Maailma muuttui pitkätassujen lähdettyä. Ehkä se palaa ennalleen ja pitkätassut tulevat takaisin. Tai ehkä tulee uusi Suuri murahdus, joka muuttaa maata uudelleen. Mutta toistaiseksi on vain yksi ratkaisu. Meidän on pysyttävä liikkeellä.”

Sarjan osassa ei ole yhtenäistä juonta, vaan enemmänkin erillisiä tapahtumia ja aina kriittisellä hetkellä tapahtuu jotain dramaattista, joka kääntää tilanteen. Kirja on hieman ankea, täynnä pahansuopuutta ja väkivaltaa. Suuren murahduksen jälkeiset katastrofit jatkuvat. Koirat tappelevat keskenään tai muiden petojen kanssa. Välillä joku koira kuolee. Alfa on varsinainen tyranni johtajana. Kriisitilanteessa hän menettää hermonsa muuttuen pelkuriksi, mutta on sen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kirjassa tuodaan esiin hyvin jengikäyttäytyminen, heikoimpien kaltoinkohtelu ja ryhmädynamiikka. Ryhmän jäseniä kohdellaan epäreilusti, tehdään hätäisiä päätöksiä ja jaetaan epäoikeudenmukaisia tuomioita pinnallisten mielipiteiden ja puolitotuuksien perusteella. Lykyn persoona on myös monitahoinen, päättämätön, hän ei oikein tiedä mitä tahtoo.


Tästä osasta puuttuu se syvällisyys, mitä Hunterin aiemmissa kirjoissa on ollut. Tämä osa on enemmän varhaisnuorisolle suunnattu koirien seikkailukertomus. Karhusarjassa on mukana tärkeitä ekologisia näkemyksiä luonnon kestokyvystä.


Erin Hunter Selviytyjät 3 – Pimeys laskeutuu

Jalava 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.




Erin Hunter Selviytyjät 4 – Vaikea taival




Vaikea taival (The broken path 2014) on Erin Hunterin eläinfantasiasarja Selviytyjien (Survivors) neljäs osa. Teoksen on suomentanut Veli-Pekka Ketola.


On tullut aika antaa Roihun ja kuun pennuille nimet. Seremoniaa varten tarvitaan valkoinen kaniini ja sitä ja tietenkin muutakin ruokaa ja sitä Lykky, Roihu ja Lipsu ovat lähteneet metsästämään. Lykky on otettu pitkin hampain takaisin laumaan ja hän on tappeluiden kautta pystynyt kohoamaan arvojärjestyksessä korkeaan metsästäjän asemaan.


Tuhkasade jatkuu ja lauma joutuu siirtymään aina kauemmaksi päästäkseen turvalliselle alueelle. Mutta matka on hankala, Veitsen johtama hurjakoirien lauma on kannoilla ja he törmäävät uuteen vihamieliseen villikoirien laumaan, jota johtaa raivohullu, ja jota muu lauma tottelee sokeasti. Alfan johtamiskyvyt ovat edelleen hakusessa ja Lykyn hermoja ja neuvokkuutta tarvitaan. Lykky tuntee vihdoinkin sopeutuneensa villiin luontoon ja laumakoiraksi.


Aikoinaan hän oli ällistynyt itsessään tapahtunutta muutosta. Hän oli rakastanut aikaa yksinäisenä koirana, joka kuljeksi kaupungin kaduilla ja kaiveli pitkätassujen jätteitä. Hän oli ollut ylpeä, jos oli onnistunut nappaamaan vanhan, puoliksi syödyn kanan ruokatalon jätelaatikosta.


Toisaalta välillä Lykkykin on tyytyväinen hierarkian ankaruudesta: Yhdessä hurjakoiranpennut pystyisivät päihittämään Lykyn, mutta kyse oli muustakin kuin raa’asta voimasta, ja he tiesivät sen yhtä hyvin kuin Lykky. Minä olen laumassa Lipsun yläpuolella ja korkea-arvoisempi kuin Mörö, ja hänen vaistonsa käskee edelleen alistua.


Kuten muissakin Hunterin sarjoissa (Soturikissat ja Etsijät), maagisuudella on vahva rooli. Niin Henkikoira, Pelkokoira, Aurinkokoira, Kuukoira kuin Taivaskoira johtavat koirien elämää. Sarjoille on yhteistä myös pääosan esittäjä, joka on kaikissa karannut ihmisten luota villiin luontoon: Selviytyjissä Lykky (entinen nimi Napsu), Etsijöissä mustakarhunpentu Lusa ja Soturikissoissa nuori kollikissa Tulitassu (Ruska).


Etsiessään uutta leiripaikkaa lauma saapuu pitkätassujen tuhoutuneeseen kaupunkiin, jossa lojuu, kuolleita, mätäneviä ruumiita. Alfan edelleen epäröidessä ja pilkatessa muita, varsinkin hihnakoiria, Roihu haastaa hänet lauman johtajuudesta. Taistelu tultaisiin pitämään seuraavana yönä. Päivän metsästysreissulla yksi metsästäjistä joutuu kuitenkin pitkätassujen vangiksi ja tilanne muuttuu ratkaisevasti.


Kirjan alussa on lueteltu laumojen jäsenet, mikä helpottaa huomattavasti tilanteen seuraamista. Myöskin tämä osa on lähinnä koirien seikkailukertomus. Jokin katastrofi on tapahtunut, mutta siihen vain viitataan, eikä missään vaiheessa kerrota mitä se on ollut. Ihmiset on kuitenkin alueelta evakuoitu.


Ensin Lykky ei tuntenut mitään, mutta sitten taivaalta alkoi tulla valtavat määrät vettä ja märkää tuhkaa. Mustat hiutaleet takertuivat Lykyn märkään turkkiin, ja niistä valui vettä hänen haavoihinsa. Sade poltti pahemmin kuin mäyrän kynnet; myrkyllinen vesi tuntui menevän lihan läpi ja syövyttävän luita.


Erin Hunter Selviytyjät 4 – Vaikea taival
Jalava 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Erin Hunter Selviytyjät Autio kaupunki ja Yllättävä vihollinen

Erin Hunter Selviytyjät 1 – Autio kaupunki

Selviytyjät (Survivors) on Erin Hunterin uusi eläinfantasiasarja, jossa lukija pääsee tar­kastelemaan maailmaa koiran silmin. Erin Hunter on salanimi, jonka takana on kuusi kirjailijaa. Selviytyjät-sarjan takana on Gillian Philip, joka asuu Skotlannin Ylämaalla ja on innoittunut kolmesta erirotuisesta koirastaan. Alkuteos Survivors: The Empty City ilmestyi 2012 ja kirjan on suomentanut Veli-Pekka Ketola. Erin Hunterin pseudonyymi-nimellä kirjoitetaan myös Soturikissat- sarjaa, jossa seikkailevat kissat ja Etsijät-sarjaa, jonka hahmoja ovat karhut.

Lykky, sheltin ja noutajan risteymä, on kullanruskeavalkoinen, paksuturkkinen uroskoira, joka on syntynyt kaupunkilaisperheessä ja luovutettu pentuna uuteen kotiin, mutta on karannut uuden omistajan väkivaltaisuuden takia. Hän on sopeutunut kaupunkiin yksinäiseksi katukoiraksi, eikä kaipaa ympärilleen laumaa vaan on tottunut kulkemaan yksin kaupungin vilkkailla kaduilla syöden löytämiään jätteitä. Rankkuri on saanut lauman koiria kiinni ja Lykkykin on joutunut vankitaloon muiden mukana. Suuri murahdus (?maanjäristys) tuhoaa vankitalon ja koko kaupunki autioituu, vain joitain kuolleita pitkäjalkoja on jäänyt jäljelle.


Lykky ja Siru ovat ainoat vankitalosta selviävät koirat ja he lähtevät etsimään kaupungilta vettä, ruokaa ja suojapaikkaa. Kaikki on kuitenkin tuhoutunut ja Siru lähtee kaupungista omille teilleen. Lykky törmää erinäisten kohtausten ja vaaratilanteiden jälkeen laumaan koiria, jotka omistajat ovat hylänneet kiireesti lähtiessään. Yllättäen yksi heistä on Lykyn sisko Bella samasta pentueesta kuin Lykky.

”Katso vaikka Brunoa. Hänen emonsa oli saksanpaimenkoira. Ja Mikin emosta pitkätassut käyttivät nimitystä bordercollie. Hän on tosi älykäs ja paimentaa meitä mielellään! Doriksen isä ja emo olivat länsiylämaanterrieri ja jackrussellinterrieri. Pikku Viki on maltankoira. … Manta on newfoundlandinkoira. Vertaa hänen kokoaan Vitiin.”

Lykky alkaa opastaa ”hihnakoiralaumaa” selviämään omillaan, ja niin he poistuvat autiosta kaupungista niityille ja metsiin. Hihnakoirat takertuvat Lykkyyn ja odottavat hänen auttavan kaikessa mahdollisessa. Lopulta Lykky löytää laumalle laakson, joka tarjoaa leiripaikan ja riistaa. Lykky on kuitenkin tottunut selviämään yksin ja niin hän päättää lähteä jatkamaan elämäänsä yksin, mutta… jatkuu seuraavassa osassa.

Erin Hunter Selviytyjät 1 – Autio kaupunki
Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.






Erin Hunter Selviytyjät 2 – Yllättävä vihollinen

Yllättävä vihollinen (A Hidden Enemy 2013) on Erin Hunterin eläinfantasiasarja Selviytyjien (Survivors) toinen osa. Teoksen on suomentanut Veli-Pekka Ketola.


Lykky on jättänyt hihnakoirien lauman Bellan johdettavaksi laaksoon, jossa on joki ja yllin kyllin riistaa metsästettäväksi. Lykky on lähtenyt erilleen laumasta elääkseen yksin, niin kuin hän on tottunut elämään. Mutta ei aikaakaan, kun koirasuden johtama villikoirien lauma hyökkää Bellan lauman kimppuun ja vaatii heitä poistumaan alueelta.


Vaikka Lykky kaipaa itsenäistä elämäänsä, hän ei halua jättää tovereitaan pulaan ja palaa auttamaan. Villikoirat lähtevät pakoon, kun maanjäristys uusiutuu. Samalla paljastuu, että jokikin on saastunut ja puhtaan juomaveden saanti osoittautuu pulmaksi. Lisäksi Manta haavoittuu hyökkäyksessä ja Bruno sairastuu vedestä.


Bella laatii mutkikkaan ja petollisen juonen, jossa Lykky liittyy villikoiralaumaan. Villikoiralaumassa on spartalainen kuri ja järjestys, jossa jokaisella koiralla on nokkimisjärjestyksensä ja ruoka-aikansa. Ensin aterioi lauman Alfa, sitten Beta, metsästäjät, partiokoirat ja viimeksi Omega, jos ruokaa jää. Omega on kaikkien palvelija, joka joutuu tottelemaan käskyjä ja palvelemaan muita nurisematta. Laumasta voidaan erottaa tai jopa tappaa virheen vuoksi. Hihnakoirien laumassa taas on päinvastoin. Kaikki ovat tasa-arvoisia ja osallistuvat kaikkiin tehtäviin parhaan kykynsä mukaan.

Lopuksi laumojen kesken syntyy tappelu, jossa ei vältytä uhreilta ja Lykky joutuu miettimään kehen voi luottaa tosipaikan tullen ja hänen todellinen luontonsa kyseenalaistaa tapahtumat. Ja niinpä kirja jää taas kesken jännittävimpään kohtaan…


Selviytyjät-sarja on lapsille tarkoitettu eläinfantasia. Sarjan voi kuitenkin lukea kaikenikäiset, sillä lapsi lukee sen koiraseikkailuna, mutta aikuisille aukeaa monimutkaiset erot laumojen välillä. Hihnakoirien tasa-arvoisuus ja villikoiralauman tiukka kuri pahnanpohjimmaisineen. Kakkososan moraalista mallia lapsilukijoille voi hieman arvostella. Monimutkainen petoksen verkossa luodaan hieman arveluttavaa käytösmallia. Samoin tappelut ovat jopa pelottavia lukea pienimmille lukijoille.

Hihnakoirat tarvitsivat paljon opastusta eloonjäämisessä, mutta ainakin he vetivät yhtä köyttä. He tekivät yhteistyötä, koska he välittivät toisistaan. He jakoivat tehtävät ja ruoan tasan, koska he pitivät toisiaan ystävinä ja tasa-arvoisina eivätkä kilpailijoina arvoasemasta tai mahdollisina uhkaajina.

Selviytyjät on kertomus koirien sopeutumisesta uusiin olosuhteisiin maailman muututtua. Yllättävä vihollinen on tavallaan kehityskertomus kuinka hihnakoirien on opittava selviytymään omillaan ja miten he ovat sidoksissa maailmaan eli kuten Lykky sanoisi, löytää oma koirahenkensä. Kuinka jokainen yksilö löytää paikkansa ja vahvuutensa maailmassa. Aikuisempi lukija löytää taustalta syvällisen kertomuksen elämästä ja sen monimutkaisuudesta. Näkisin nämä seikkailut kuitenkin parempina kuin vampyyrien verenimemiset. Näihin kirjoihin sisältyy paljon enemmän sisältöä ja syvyyttä kuin äkkiseltään uskoisi.


Erin Hunter Selviytyjät 2 – Yllättävä vihollinen

Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin

Erin Hunter Etsijät 4 – Viimeinen erämaa ja Vuosi kuvina Tammikuu

Viimeinen erämaa (Seekers: The Last Wilderness 2008) jatkaa pseudonyymi Erin Hunterin Etsijät-sarjaa jo neljännellä osalla. Alkuperäinen sarja ilmestyi jo 2008-2011 välisenä aikana kuusiosaisena. Sarjan viides osa ilmestyy meillä keväällä 2015 ja päätösosa syksyllä 2015.


Victoria Holmes on kertonut, että kun Soturikissat-sarjan innoittamana haettiin uutta eläinjoukkoa seikkailemaan, mietittiin ensin koiria, mutta niitä pidettiin elintavoiltaan liian samanlaisina kuin kissoja eli Soturikissat-sarjaa (sittemmin koirat on kuitenkin otettu käyttöön). Mietittiin hevosia, saukkoja ja delphiinejä, mutta näitä kaikkia pidettiin liian ”kesyinä” taistelemaan ja luomaan jännittäviä kohtauksia. Karhujen mukana saatiin Victoria Holmesin omat ympäristönsuojeluintressit, kierrätys ja halu pelastaa maapallo. Holmes on myös saanut vaikutteita alkuperäiskansojen kielestä ja kulttuurista. Esimerkiksi muotoaan muuttamaan pystyvän Ujurakin innoittajana on ollut shamaanit, joiden on oletetaan pystyvän muuntumaan toisiksi eläimiksi. Karhut ovat erivärisiä ja rasismi nostaa päätään ja erivärisillä karhuilla on erilaiset taustat ja uskomukset, jotka aiheuttavat kahnauksia.


Alun perin orvoksi jääneet Toklo, Kallik, Lusa ja Ujurak kohtasivat sarjan aiemmissa osissa ja lähtivät Ujurakin johdolla etsimään Viimeistä suurta erämaata. Lusalla oli suojattu elämä eläintarhassa, mutta vapauden hinku sai hänet karkaamaan lattanaamojen ja tulipetojen maailmaan. Pitkän taipaleen ja erilaisten vaarojen jälkeen joukkio löytää vihdoin etsimänsä. Vihdoinkin ruokaa on tarjolla yllin kyllin.


Kallik on suuri valkoinen jääkarhu, joka tuntee jään kutsun, Toklo on harmaakarhu, jonka tekee mieli lähteä merkkaamaan reviiriään puihin, Lusa on pieni mustakarhun pentu, joka ei tahdo pysyä muiden kyydissä ja jota muut eivät kuuntele, kun hän haluaisi olla villi mustakarhu, asua metsässä ja kiipeillä puissa, mutta ei haluaisi eroon ystävistään. Ujurakin päässä kuuluu kuitenkin: Tämä ei ole vielä tässä.

Hanheksi muuntautunut Ujurak nielaisee uistimen ja on menehtyä. Ystävykset kantavat lattanaamaksi muuntuneen Ujurakin parantaja Tiinchuun majan eteen ja toivovat parasta.

”Se on ohi”, Tiinchuu vakuutti. ”Annoin sinulle lutukkaa verenvuotoon ja auringonhattua tulehdukseen.”


”Juo tätä”, parantaja sanoi istuutuen vuoteen reunalle. ”Se on tehty lamosalalin marjoista. Se helpottaa kipua ja auttaa nukkumaan. Siinä on myös seljaa laskemaan kuumetta.”

Hänet viedään kuitenkin läheiseen kaupunkiin sairaalaan ja toiset huolestuvat. Tällä välin Toklo ryhtyy elämään oikean harmaakarhun tavoin, mutta saa huomata, että oman reviirin valtaaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Kallik ja Lusa lähtevät pelastamaan Ujurakia ja kuinka ollakaan nöyryytetty Toklo yhyttää heidät kaupungin rajalla. Sairaalamatkalla Ujurakille kuitenkin selviää, mikä on ongelma.

”Mitä täällä on tapahtunut?” Ujurak kysyi tyrmistyneenä.
”Tämä on Propkinin öljykenttä”, hoitaja selitti. ”Tuolla tavoin öljyä saadaan maasta.” Hän pörrötti hymyillen Ujurakin hiuksia.

…

Lumivalkoisin siivin ilmassa liitävä Ujurak rääkäisi epätoivoissaan. Hänen painajaisnäyssään karhuja ei enää ollut, eikä liioin karibuja, hanhia eikä kettujakaan – vain putkia ja melua ja katkun pilaamaa ilmaa niin kauas kuin silmä kantoi. Saaste oli levinnyt jopa merelle: jäässä nousi esiin mustia seiniä, aaltoihin vyöryi jätteitä. Pakopaikkaa ei ollut.

Viimeinen erämaa on Hunterin kuvaus pohjoisen haavoittuvasta luonnosta öljykenttien uhatessa levitä viimeisiinkin erämaihin. Tarina on hyvin mukaansatempaava ja sen lukee mielellään aikuisempikin lukija. Totta kai luin nuo lääkekasvien käytön tarkemmin ja oikein ne olivat. Viimeinen erämaa on eläinfantasiaa ja arvostan sen ekologista aspektia. Biologina näen siinä paljon hyvää ja fantasian lukijana pystyn astumaan sen maailmaan, vaikka karhut eivät olisi juuri niin lajityypillisiä tapoineen.


Erin Hunter Etsijät 4 – Viimeinen erämaa

The Last Wilderness 2008

Suomentaja Mika Renvall.

Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Vuosi kuvina tammikuu

Huomaatko näiden kuvien välisen eron? Nuo langat pimentävät pienenkin myrskyn  jälkeen kotimme.

Lunta ei ole paljon. Tuon sentään sietää.

Erin Hunter Soturikissat I. Villiin luontoon

Erin Hunterin Soturikissa-fantasiasarjan aloittaa osa Villiin luontoon, joka ilmestyi jo vuonna 2003 nimellä Warriors. Into the wild. Kotimainen ensimmäinen painos on vuodelta 2009 ja sen on suomentanut Vesa-Matti Paija.

Kuten jo karhuista kertovan Etsijät-sarjan kohdalla totesin, Erin Hunter on pseudonyyminimi, jonka takana eri lähteiden mukaan on 4-6 naiskirjailijaa. Soturikissat on heidän tunnetuin fantasiasarjansa ja siitä on suomennettu yhdeksän osaa.

Monta kuunkiertoa sitten kissat tulivat kesyttömään erämaahan, jossa ne elivät pieninä ryhminä. Vielä ei ollut klaaneja eikä rajoja ja paljon kissoja kuoli verisissä taisteluissa. Nelipuun luona käydyn hirvittävän taistelun jälkeen henget puhuivat eloonjääneille: liittoutukaa tai kuolkaa, metsä on kyllin iso tuottamaan ruokaa teille ja jälkeläisillenne, etsikää kaltaisenne, valitkaa asuinpaikka ja asettakaa rajat. Jos teette näin, saatte kahdeksan henkeä lisää. Näin neljä kissaa Varjo, Joki, Tuuli ja Myrsky muodostivat neljä klaania nimensä mukaan: Varjoklaani, Jokiklaani, Tuuliklaani ja Myrskyklaani.

Tilanteessa, jossa Varjoklaani on vahvistumassa ja uhkaamassa muiden klaanien olemassaoloa tavallinen kotikissa Ruska näkee unia hiirijahdista ja päättää käydä tutustumassa puutarhan kivimuurin ulkopuolella alkavaan metsään. Siellä hänen kimppuunsa hyökkää soturioppilas Harmaatassu ja taistelun loputtua paikalle ilmestyy Myrskyklaanin päällikkö Sinitähti ja Harmaatassun soturivalmentaja Leijonamieli.

”Uhkaat klaaniamme, kun viet ruokaamme”, Sinitähti ulvaisi. ”Sinulla on jo kylliksi syötävää kaksijalkojesi pesässä. Tulit tänne saalistamaan vain huvin vuoksi, mutta me saalistamme selviytyäksemme.

Totuus soturikuningattaren sanojen takana lävisti Ruskan kuin seiväs, ja yhtäkkiä hän ymmärsi tämän suuttumuksen. Hän pakotti vapinan loppumaan, nousi istumaan ja suoristi korvansa. ”En ajatellut sitä aiemmin tuolla tavalla. Pyydän anteeksi”, hän maukui juhlallisesti. ”En saalista täällä enää.”

Kaikesta huolimatta Sinitähti esittää Ruskalle yllättävän tarjouksen: ”Kenties sinun tulisi itse tutustua näihin asioihin. Haluaisitko liittyä Myrskyklaaniin?”

Ruskalle tehdään selväksi, että koulutukseen osallistuminen edellyttää klaanin luo menoa, elämistä yhdessä ja tapojen kunnioittamista. Paluuta Kaksijalkalaan ei ole eli eläminen tassu kummassakin maailmassa ei ole mahdollista. Näin Ruska päättää liittyä Myrskyklaanin soturioppilaaksi ja saa leiskuvan turkkinsa mukaan oppilasnimen Tulitassu. Hän kohtaa kuitenkin paljon kiusaamista ja syrjintää aitojen soturikissojen puolelta.

”Katsokaa kaulapanta! Hän on kotikisu!” Huutaja oli jälleen hailakanvärinen kissa. ”Kerran kotikisu, aina kotikisu. Tämä klaani tarvitsee vapaana syntyneitä sotureita, ei lisää avuttomia suita ruokittaviksi.”

Kaikesta huolimatta Tulitassu osoittautuu ahkeraksi ja älykkääksi oppilaaksi, vaikka koko ajan pinnan alla epäillään. Klaanin soturit joutuvat koko ajan taisteluihin mitä erilaisimmista syistä ja kissoja kuolee ja haavoittuu. Onko joukossa petturi?


Klaaniin kuuluu päällikkö, sotureita, soturioppilaita, vanhuksia, kuningattaria (pentujen emoja) ja pentuja. Klaanilla on myös oma ”parantaja”, joka hoitaa syntyneet haavat ja sairaudet. Katit hallitsevat kasvilääkinnän perusteet, eikä neuvot ole aivan tuulesta temmottuja.

”Luulen, että kultapiiskuhauteesta voisi olla apua. Niin, ja voisit samalla tuoda unikonsiemeniä pureskeltavaksi. Tämä kipu tekee minut hulluksi.”
…
”Kehäkukka ei ole aina kyllin tehokasta rotanpuremiin. Piehtaroi karhunlaukkamättäässä.”
…
”Myrskyklaani, piiloutukaa tuohon sananjalkapusikkoon”, sihisi Keltahammas. ”Se on täynnä myrkkysieniä, jotka kätkevät tuoksunne.”

Villiin luontoon on eräällä tavalla kehityskertomus. Miten nuori kotikissa Ruska hylkää kotinsa ja ryhtyy soturioppilaaksi Myrskyklaaniin nimellä Tulitassu ja valmistuu soturikissaksi ja saa aikuisnimen Tulisydän. Kirja on eläinfantasiaa ja tyypillistä lanu-genreä, mutta sopii aikuisemmallekin luettavaksi. Taistelut ovat aika raakoja ja eivätkä sovi ehkä aivan nuorimmille lukijoille. Välillä kuitenkin vaihdetaan kieliä ja suitaan toisten turkkia ja ollaan huvittuneita muille.

Totta kai minä luin tämän kirjan, olenhan minä elänyt kahden punaisen soturikissan kanssa, eikös vaan Red Arrow ja Reishi Goddess? Näinhän minä myös kirjastossa, kuinka tämä kirja sai ilmestyessään lapset kiljahtelemaan ilosta.

”Ei kai Nuhanenä? hän maukui.
”Kyllä vain!”
Keltahammas pudisti päätään. ”Eihän hän osaa parantaa edes omaa nuhaansa!”
”Juuri niin Harmaatassukin sanoi!” He kehräsivät yhdessä huvittuneina hetken ajan.

Erin Hunter Soturikissat I. Villiin luontoon

Art House 2013. 3. painos. Kustantajalta. Kiitoksin.

Erin Hunter Etsijät osa 1: Matka alkaa ja 3. Savuvuori

”Kauan, kauan sitten, kauan ennen kuin karhut kulkivat maan päällä, jäätynyt meri pirstoutui palasiksi ja pienenpieniä jäänsiruja lensi ympäri taivasta. Jokaisessa sirussa asuu karhunhenki, ja jos olette hyviä, urheita ja vahvoja, jonain päivänä teidän henkenne liittyvät niiden joukkoon.”

Etsijät on Soturikissat-kirjoista tunnetun Erin Hunterin toinen eläinfantasiasarja. Matka alkaa on trilogian aloitus. Iso Karhujärvi on trilogian toinen osa ja aloitin lukemiseni siitä.

Matka alkaa ilmestyi helmikuussa 2013. Kolmas osa Savuvuori ilmestyi 2014 pian Iso Karhujärven jälkeen. Erin Hunter on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kuusi kirjailijaa. Kirjan on suomentanut Mika Renvall. Halusin tutustua Etsijöihin, sillä olin nähnyt, kuinka ahmimisikäisten silmät paloivat uuden Soturikissan saapuessa. Kissa sankarina oli heille jotain niin mahtavaa.

Sarjan alkuperäinen nimi on Seekers ja osan The Quest Begins. Sarja seuraa neljän karhunpennun seikkailuja. Alku käynnistyy keräämällä kirjan karhut yhteen eli kukin liittyy joukkoon vuorollaan. Pentujen nimet tulevat intiaanikielisistä sanoista, esimerkiksi Ujurak tarkoittaa kalliota, Toklo toista, Lusa mustaa, Kallik tarkoittaa inuikkien kielellä salamointia ja Taqqiq kuuta. Kirjassa on shamanistista ajattelua, henkien olemassaoloa ja johdatusta ja voimaeläimiä.

Pentujen sosiologiset taustat ovat erilaiset. Kallik on ”valkoinen” jääkarhunpentu, joka jää yksin jäälautalle kun sen emo ja veli katoavat. Toklo on harmaakarhu, jonka emo masentuneena hylkää sen toisen pennun kuoltua. Lusa on mustakarhunpentu, joka on syntynyt Karhulinnassa, ja joka saa Toklon emolta tehtäväksi viedä viesti Toklolle. Lusa päättää jättää Karhulinnan tietäen, että hän menettää vanhempansa, leikkinsä ja ravinnon. Lusa tietää että paluuta ei koskaan ole. Lattanaamojen (ihmiset) lisäksi hän tulee kohtaamaan tulipedot (autot). Lusa on hemmoteltu Karhulinnan lemmikki, jolle avara luonto on tyystin vieras.

Kukaan muu hänen perheestään ei kokisi koskaan tällaista suurta seikkailua - he eläisivät koko elämänsä samojen muurien ympäröiminä, samoissa puissa ja samoilla "vuorilla". Hän saisi sen sijaan nähdä jotain ällistyttävää. Hän näkisi maailman. Vaikka häntä pelotti. Karhunkatsoja katseli häntä. Hän ei ollut yksin.

Matka alkaa on kertomus nuorten karhujen vaelluksesta, selviämisestä ilman emoa, sosiaalisista suhteista eri karhulajien joukossa ja välillä. Kirjassa karhut puhuvat ja ymmärtävät asioita omista näkökulmistaan. Asioita yritetään lähestyä karhunsilmin.

Kirjassa on selkeä ekologinen aspekti. Kaikki Pohjois-Amerkian karhut kärsivät elinympäristössään muutoksista. Mustakarhut pärjäävät yleisesti ottaen paremmin kuin jääkarhut ja harmaakarhut.

Lähdin Etsijöiden matkaan huolettomasti, mutta lukiessani ihastuin karhuihin ja huomasin sisällön huomattavasti monimuotoisemmaksi kuin olin olettanut. Kirjasarjan tulkinnan tekee lukija, sillä kirjalla on tärkeä ekologinen ja biologinen aspekti ja sitä tulee tarkastella olemassaolon taistelun sekä alkuperäiskansojen kontekstin kautta. Nämä karhut yrittävät löytää oman ekolokeronsa ihmisten pirstomassa ekosysteemissä. Aikuiselle nämä kirjat avautuvat aivan osin tasolla kuin nuorelle lukijalle. Tarina on fiktiivinen seikkailukirja, realistisemman suunnan eläinfantasiaa, jossa eläimet ovat pääosissa. Biologin lukiessa tarinan hän kiinnittää huomionsa siihen, että karhut eivät käyttäydy lajityypillisesti, mutta toisaalta lukijalla pitää olla kyky antautua fiktioon, antaa fantasiageenin palaa. Kerään sarjan omaan kirjahyllyyni.


Erin Hunter Etsijät osa 1: Matka alkaa
Jalava 2013. Työkappale-leimalla. Kiitollisena.

Erin Hunter Etsijät 3: Savuvuori




Savuvuori on Etsijät sarjan kolmas osa. Se ilmestyi Mika Renvallin suomentamana keväällä 2014.
Mustakarhu Lusa, harmaakarhu Toklo ja jääkarhu Kallik lähtevät Isolta Karhujärveltä Pisimmän päivän vietosta muotoaan muuttavan harmaakarhu Ujurakin opastamana kohti Ikijään paikkaa. Mukaan liittyy pitkinhampain myös Kallikin veli Taqqiq. Kukin pennuista seuraa opastavia henkiä oman lajinsa lähtökohdista: Lusan henget ovat puissa, Toklon virtaavassa vedessä ja Kallikin tähdissä. Samoin he kukin kutsuvat kesää eri nimellä, Lusalle se on lehtiaika, Toklolle kalanhyppyaika ja Kallikille palavantaivaanaika. Taqqiq ei sopeudu joukkoon, joten tämä päättää palata Kallikin vastusteluista huolimatta jo alkumatkasta takaisin Sulavalle merelle.

”Mutta jospa tämä onnistuisi sittenkin”. Kallik yritti vielä kerran. ”Lupaan kuunnella sinua tästedes enemmän. Ehkä… ehkä me sittenkin tulisimme kaikki jotenkin toimeen keskenämme, vaikka sinä tulisitkin mukaan. Taqqiq, minulla on kovin yksinäistä Ikijään paikassa ilman sinua.”

...

”Katso noita neljää oksaa. Ne ovat nuoria oksia ja kaikki lähtevät rungosta samaan suuntaan.”
Toklo puuskahti. ”Tuo on yhtä hölmöä kuin jos lähtisi seuraamaan perhosta!”

Kallik intti. ”Etkö sinä huomaa? Neljä oksaa olemme me, me olemme pentuja, joten olemme kuin nuoria oksia, ja mekin kuljemme yhdessä. Ne näyttävät meille tien.”

Pennut löytävät kuolemaisillaan olevan vanhan jääkarhu Qopukin, joka kertoo, että matkalla viimeiseen erämaahan täytyy ylittää Isojoki ja Savuvuoret. Savuvuorten ylittäminen on vaarallista muun muassa siksi, että siellä asuu jättiläislattanaama, joka paistaa karhuja vartaassa vuoren loimussa.

”Mistä tiedät että se paikka on tässä?” Toklo kysyi.
”Joessa on pikku saaria pitkin matkaa”, Ujurak sanoi kääntyen katsomaan virtaa.
”Onko?” Lusa kysyi siristellen silmiään pimeässä. ”Onko niissä lattanaamojen pesiä? Tai tulipetoja”
”Ei, ne ovat autioita. Siellä on joitain lattanaamojen rautatekeleitä, mutta ne eivät tee mitään. Me voimme levätä saarilla”, Ujurak selitti.
”Pyh”, Toklo murisi. ”Näädänpäiseltä tämä minusta tuntuu.”

Lusan loukkaannuttua joen ylityksen jälkeen, pennut joutuvat Savuvuorelle ja Lusa pelkää kuolevansa mutta saa unessa hengiltä tehtävän:

”Paitsi että… etten minä pääse perille asti”.
”Ei pikku karhunvatukka”, Ashia sanoi. ”Sinun aikasi ei ole vielä.”
”Sinun pitää pelastaa erämaa.”

Lusan sairastaessa Toklo alkaa kuntouttaa häntä:

”Venytä etujalkojesi varpaita.”…
”Hyvä nyt takajalkojen varpaat”…
”Mene nyt makaamaan ja potki käpälilläsi kuin uisit vedessä”, hän käski.
”Ilman vettäkö”
”Niin”, Toklo sanoi. ”Tällä tavoin.” Hän laskeutui vatsalleen ja alkoi tehdä uimaliikkeitä.

Savuvuorella:

Heidän otetuaan siellä pari käpälänaskelta Kallik alkoi yskiä ja hieroa silmiään. Käpälistä jäi mustia tahroja hänen naamaansa. Toklo katsoi alas ja huomasi maan olevan mustana noesta.

Välillä ihmetellään:

Hän nuuhkaisi jokaista tulipetoa, jonka ohi he hiipivät, mutta melkein kaikki näyttivät nukkuvan lattanaamojen pesien ulkopuolella. Niiden kova turkki oli joko hopeanvärinen tai punainen tai vihreä tai kirkkaansininen tai musta – ja kerran Lusa näki yhden auringonkeltaisenkin. Hän pohti, tulivatko ne kaikki toimeen keskenään vai olivatko vain samanväriset ystävällisissä väleissä toistensa kanssa.

Miten pentujen käy, selviävätkö he viimeiseen erämaahan? Esteenä on pohjoinen, ankara luonto ja ihmisen aikaansaamat esteet: mustapolut (asfalttitiet ja niiden ylittäminen), tulipedot ja kaivannot sekä metsästäjät, joita pitää paeta henkensä kaupalla. Ilmasto lämpiää, jää pakenee pohjoisemmaksi, erämaa pirstoutuu. Karhunpentujen ”puhe” ottaa kantaa luonnon tuhoutumiseen. Etsijöissä viehättää kirjojen mytologia, historia sekä maantieteellinen, geologinen ja globaalisesti vaikuttava ilmastonmuutosaspekti. Sarjan neljäs osa ilmestyy syksyllä.


Erin Hunter Etsijät 3: Savuvuori
Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Erin Hunter Etsijät osa 2: Iso Karhujärvi

”Kauan, kauan sitten, kauan ennen kuin karhut kulkivat maan päällä, jäätynyt meri pirstoutui palasiksi ja pienenpieniä jäänsiruja lensi ympäri taivasta. Jokaisessa sirussa asuu karhunhenki, ja jos olette hyviä, urheita ja vahvoja, jonain päivänä teidän henkenne liittyvät niiden joukkoon.”

Iso Karhujärvi on Erin Hunterin karhuja käsittelevän eläinfantasiasarja toinen osa. Ensimmäinen osa, Matka alkaa, ilmestyi helmikuussa 2013. Kolmas osa Savuvuori ilmestyy kevään 2014 aikana. Erin Hunter on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kuusi kirjailijaa. Kirjan on suomentanut Mika Renvall.




Sarja seuraa neljän karhunpennun seikkailuja. Pentujen nimet tulevat intiaanikielistä, esimerkiksi Ujurak tarkoittaa kalliota, Toklo toista, Lusa mustaa, Kallik tarkoittaa inuikkien kielellä salamointia ja Taqqiq tarkoittaa kuuta. Victoria Holmesin mukaan Ujurakin muotoa muuttavassa hahmossa on shamanistista ajattelua.



Pentujen sosiologiset taustat ovat erilaiset. Kallik on ”valkoinen” jääkarhunpentu, joka jää yksin jäälautalle kun sen emo ja veli katoavat. Toklo on harmaakarhu, jonka emo masentuneena hylkää sen toisen pennun kuoltua. Lusa on mustakarhunpentu, joka on syntynyt Karhulinnassa, ja joka saa Toklon emolta tehtäväksi viedä viesti Toklolle. Niin Lusa päättää karata tietäen, että hän menettää vanhempansa, leikkinsä ja ravinnon, ja Lusa tietää että paluuta ei koskaan ole.



Toinen osa Etsijät vie lukijan pohjoisen tundralle, missä ilmaston lämpiäminen ja ihminen muuttavat luontoa, hakkaavat metsiä, pienentävät karhujen asuinalueita, tuhoavat siirtymäreittejä, vähentävät niiden ravintolähteitä ja ikijään reuna loittonee. Mustapolkuja pitkin kulkevat lattanaamojen tulipedot vaarantavat karhujen hengen.

”Jää sulaa joka auringonkierrolla aina vain nopeammin”, toinen karhu sanoi. ”Me tulimme kutsumaan sen takaisin, mutta mahtavatko jäähenget kuulla meitä? Sen minä haluaisin tietää.”

Kolme hyvin erilaisista lähtökohdista orvoksi jäänyttä karhunpentua ovat kohdanneet ja jatkavat seikkailua ristiriitaisissa tunnelmissa. Muotoaan muuttamaan (shape-shifting) pystyvä harmaakarhu Ujurak johdattaa Tokloa ja Lusaa kohti karhujen pisimmän päivän juhlapaikkaa Isolla Karhujärvellä.



Lusalla on viesti Toklolle tämän kuolleelta emolta, mutta tämän ylpeys ei suostu sitä kuuntelemaan. Keskenkasvuiset karhunpennut kulkevat kuitenkin urheasti seikkailusta toiseen saavuttaakseen kohteensa. Toisaalla yksin jäänyt Kallik tekee samaa vaellusta seuraten isompien karhujen jälkiä. Nämä neljä karhunpentua tulevat erilaisista perheistä, ovat ”erivärisiä” ja heidän maailmankatsomuksensa on hyvin erilainen. Perillä pentujen tiet kohtaavat monien risteymien kautta ja mukaan tulee Kallikin teini-ikäinen kovisveli Taqqiq, joka kiusaa vanhuksia ja varastaa ruokaa heikommiltaan.



Harmaakarhujen juhlassa Toklo joutuu sankarin roolissa matkaamaan yksin Käpälänjälkisaarelle lepytelläkseen Arcturuksen henkeä ja palauttaakseen saalistusonnen.

Hän jäi seisomaan rantaveteen toviksi ja tunsi laineiden liplattelevan vatsan alla. Hän oli onnistunut! Hän oli viettänyt päivän ja yön Käpälänjälkisaarella ja palannut takaisin harmaakarhujen luo. Yhtäkkiä hän tunsi jonkin törmäävän jalkaansa ja upotti vaistomaisesti käpälänsä veteen. Hänen kyntensä osuivat lihavaan loheen ja hän kiskaisi sen vedestä. Sitten hän kahlasi kala kidassaan rannalle ja lähti kohti Oogrookia. Karhut väistyivät antaakseen hänelle tietä ja hän pudotti kalan puhekivelle.

Kirja on kertomus nuorten karhujen vaelluksesta, selviämisestä ilman emoa, sosiaalisista suhteista eri karhulajien joukossa ja välillä. Kirjassa karhut puhuvat ja ymmärtävät asioita omista näkökulmistaan. Ujurakin muuttaessa muotoaan hän näkee asiat kuten kotka tai hirvi. Hunter käsittelee myös rasismia ja ystävyyttä karhujen näkökulmasta ainutlaatuisella tavalla. ”Mustat” karhut ovat heikompia ja vähäosaisempia, joilta valkoiset karhut yrittävät anastaa niiden alueen ja ravinnon.


Etsijöissä tekijät halusivat tarpeeksi erilaisen eläinlajin seikkailemaan. Lähdin Etsijöiden matkaan huolettomasti, mutta lukiessani ihastuin karhuihin ja huomasin sisällön huomattavasti monimuotoisemmaksi kuin olin olettanut. Kirjasarjan tulkinnan tekee lukija, sillä kirjalla on tärkeä ekologinen ja biologinen aspekti ja sitä tulee tarkastella olemassaolon taistelun sekä alkuperäiskansojen kontekstin kautta. Nämä karhut yrittävät löytää oman ekolokeronsa ihmisten pirstomassa ekosysteemissä. Aikuiselle nämä kirjat avautuvat aivan eri tasolla kuin nuorelle lukijalle. Tarina on fiktiivinen, jossa eläimet ovat pääosissa. Biologin lukiessa tarinan hän kiinnittää huomionsa siihen, että karhut eivät käyttäydy lajityypillisesti, mutta toisaalta lukijalla pitää olla kyky antautua fiktioon.


Erin Hunter Etsijät osa 2: Iso Karhujärvi
Jalava 2013. Arvostelukappale. Kiitoksin.