Joyce Maynard Vuori talon takana

Joyce Maynard Vuori talon takana

Alkuteos After her (2013)

Suomennos Eeva Parviainen

HarperCollins Nordic 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Hieman yli kolmekymmentä vuotta sitten, kesäkuisena päivänä juuri ennen auringonlaskua, olin ypöyksin vuorella Marinin piirikunnassa Kaliforniassa, kun mies tuli minua kohti pianonkieli käsissään ja aikoi päättää päiväni. Olin neljätoistavuotias, ja moni muu oli jo kuollut hänen kätensä kautta. Minä kannan mukanani tietoa siitä, miltä tuntuu katsoa miehen silmiin ja uskoa, että hänen kasvonsa ovat viimeinen näky, jonka koskaan näen.

Saan kiittää sisartani, että olen vielä kertomassa, mitä sinä päivänä tapahtui.

Tämä on meidän tarinamme.

Joyce Maynard on yhdysvaltalainen journalisti ja kirjailija, joka on kirjoittanut jo 15 teosta.  Hänen tunnetuin teoksensa Labor Day on myös filmattu. Elokuvan pääosassa on Kate Winslet. 

Vuori talon takana on fiktiivinen teos, joka kertoo miltä tuntuu olla murrosikää lähestyvä tyttö. Rachelin suojeleva rakkaus isäänsä kohtaan on uskomaton kuvaus. Tarina on fiktiivinen trilleri, joka pohjautuu todelliseen tapaukseen. Toisaalta tarina on kahden sisaruksen vahva kehityskertomus. Kertomus sisarten välisistä siteistä sekä isän ja isäänsä palvovan Rachelin välisistä suhteista.

Rikosetsivä Anthony Torricelli on naisten mies. Hän eroaa vaimostaan tyttöjen ollessa kahdeksan ja kuuden vanhat. Tytöt ja omissa oloissaan kirjojen parissa viihtyvä äiti asuvat Morning Glory Courtin alueella Mount Tamalpasin vuoren varjossa rappeutuvassa talossa. Vuori kuuluu suojelu- ja retkeilyalueeseen, jossa tytöt lapsuutensa seikkailevat hippien, korppikotkien, kojoottien ja puumien kanssa.

Eräänä päivänä vuorelta löytyy alaston nuori nainen kuolleena. Ja pian löytyy toinen uhri ja tätä jatkuu yli vuoden. Tyttöjen isä päätyy tutkinnanjohtajaksi, mutta tutkimukset polkevat paikallaan, kun uhria seuraa aina uusi uhri. Mitään johtolankoja ei löydy, ainoastaan murhattujen naisten kengännauhat katoavat joka kerta.  Anthony Torricellin terveys alkaa horjua tapaus tapauksen jälkeen. Lopulta hänet vapautetaan tehtävästä ja FBI jatkaa tutkimuksia.

Minun isäni –sanonta toistuu kirjassa varmaan tuhat kertaa.  Onko tämä jokin tekstin korostuskeino? Joka tapauksessa se ärsyttää lukijaa. 

Kirjan alkuosa on nuoren kolmetoistavuotiaan tytön kuvausta vuosina 1970–1980. Vilkkaat ja mielikuvitusrikkaat (varsinkin Rachel) tytöt saavat varttua omissa oloissaan ja tehdä kolttosiaan kenenkään perään katsomatta. 

Tapaus ei jätä koskaan Rachelia, vaan hän pohtii tarinaa. Tapauksesta tuomitaan väärä mies ja Iltaruskokuristaja livahtaa karkuun. Kirjan kaksi viimeistä lukua kuljettaa tarinan nykyaikaan asti kertoen Rachelin tarinan.  Sivuilla 337–394 kerrotaan tapahtumien jatko vuodesta 1980 eteenpäin. Mietin lukiessa, että ehkä tarinan olisi voinut jättää sivulle 336. 

Tarinassa on tottakin, sillä Mount Tamalpasin vuorella oli  vuonna 1979 sarjamurhaaja, joka tunnettiin nimellä Trailside Killer. Kirjan juoni pohjaa sisarusten Janet Cubleyn ja Laura Xerogeanesin kertomukseen. Heidän isänsä  oli myös rikosetsivä. Robert Gaddini toimi Marinin piirikunnan rikospoliisina henkirikospoliisin johtajana silloin, kun oikea sarjamurhaaja teki veritekojaan. Tositapahtuma on kuitenkin  vain juonen lähtökohta, sillä kaikki muut on fiktiota: Kaksi aikuista sisarusta, jotka tapasin olohuoneessani järjestämässäni kirjoitustyöpajassa, kertoivat minulle oman tarinansa. He antoivat minulle siunauksensa muuttaa tarinaa niin paljon kuin halusin, ja minä myös muutin.

 Vuori talon takana on paljon monitahoisempi ja syvällisempi kirja kuin perinteiset sarjamurhaajien jahtikertomukset.  Tarina tuo mieleeni Jayne Anne Phillipsin kirjan Murhenäytelmä, joka pohjaa myös tositapahtumaan. Vuori talon takana  sai tuomiokseen paikan kirjahyllystä.

Janne Kuusi Sielusta sieluun

Janne Kuusi Sielusta sieluun
LIKE 2016.


Janne Kuusi (s. 1954) on helsinkiläinen kirjailija, käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja. LIKE on aiemmin julkaissut Kuuselta romaanit Vapaus (2010) ja Kasvoista kasvoihin (2014).

Kasvoista kasvoihin kuvaa Kaskivuoren sukutarinaa sijoittuen 1960-luvulle.  Aloitin kirjailijan tuotantoon tutustumisen kirjalla Sielusta sieluun, joka on edellisen itsenäinen jatko-osa. Päätin tänä keväänä tutustua kotimaisiin mieskirjailijoihin, jonka myötä olen löytänyt Hannu Väisäsen kirjat ja nyt Janne Kuusen. Kuusen teksti tuntui helpolle senkin takia, että tapahtumat sijoittuvat osin Helsinkiin. 

Sielusta sieluun on perheromaani ja sukupolviromaani, jossa naisnäkökulma on vahvasti esillä. Sielusta sieluun on kahden naisen tarina kahdella aikatasolla. Aune Kaskivuori on nuori lukiolainen, joka elää nuoruuttaan 1940-luvulla sodan melskeessä. Maarit Berner on puolestaan taideopiskelija, jonka elämää seurataan 1970-luvulla. 

Talvisodan aatto on kohtalokas Aunelle ja hänen rakastetulleen Maurille, sillä mies kuolee Helsingin pommituksissa. Aune hakeutuu työvoimaksi isänmaan hyväksi. Hänet määrätään hoitoapulaiseksi Helsingin Tilkan sotilassairaalaan, johon toimitettiin vaikeasti haavoittuneita rintamalta.  Aune ei selviydy niin kovassa paikassa, joten hänet määrätään Lastensiirtokomitean palvelukseen Postitalolle. Aune kokee sen arvonalennukseksi, sillä ei aavista työn kuormittavuutta. Lapsia kuljetaan junalla Tornioon ja sieltä Haaparantaan, ja näihin kuljetuksiin Aunekin osallistuu Göteborgiin asti.  Hän huolehtii sotalapsien vastaanotosta, evakuointikuljetuksista sekä myöhemmin lasten paluusta turvakodissa. Aune oppii vähitellen, että lasten ja vanhempien eronhetket ovat karmeita.  Toisaalla lapset joutuvat ikään kuin markkinoille, joissa ruotsalaisperheet valitsevat heitä iän ja sukupuolen perusteella. 

Pari päivää Haaparannan vastaanottokeskuksessa työskenneltyään Aune ja Sinikka saivat määräyksen jatkaa pienen ryhmän kanssa lastensairaalaan Göteborgiin, Ruotsin länsirannikolle. Jatkaessaan junalla kuuden lapsen kanssa matkaansa Haaparannasta Aune koki olonsa raikkaaksi ja helpottuneeksi – he olivat nyt sodan ulottumattomissa, ainakin toistaiseksi.

Aselepoehtojen mukaan Suomen armeijan oli karkotettava saksalaiset maaperältään. Oulussakin ilmapiiri kiristyi  suhteissa saksalaisiin sotilaihin. Aunelle oli kehkeytynyt suhde saksalaisen luutnantin kanssa, joka oli salattava. Aune sai siirron loppuvuodesta 1943 Lotta Svärd –järjestön toimesta Helsingin Ruskeasuolle, jossa toimi Invalidisäätiön uusi sotilassairaala. Sodan loputtua Aune vapautettiin Lotta Svärd –yhdistyksen palveluksesta, jolloin hän palasi Helsinkiin koulun penkille ja ylioppilaskirjoituksiin. 

Toisaalla eletään 1970-luvun poliittisesti aktiivista opiskelijaelämää Helsingissä. Maarit Berner on taideopiskelija. Saksassa Heidelbergissä vuonna 1954 syntynyt Maarit muutti Suomeen äitinsä kanssa vuonna 1969 ollessaan neljätoistavuotias. Maarit aloittaa taideakatemian koulussa opinnot vuonna 1974, mutta kansainvälinen opiskelijavaihto ja kotitausta saa hänet hakeutumaan taideopintojen pariin Itä-Berliiniin Saksaan.  Maaritin äiti on suomalainen ja isä saksalainen.  

Maarit ja Alex viettivät yöt yhdessä, ja Maarit työnsi mieltään askarruttavat aatteelliset ristiriidat sivuun aina kun oli menossa tapaamaan rakastettuaan. Merkillistä oli se, että he yöpyivät joka kerralla eri paikassa, eri puolilla Berliiniä. Alex ei kertonut syytä, eikä Maarit sitä häneltä tivannut.

Saksassa Maarit joutuu Stasin hampaisiin, pidätetyksi ja kuulusteluihin, joten hän saa lähtöpassit Suomeen. Maarit ymmärtää, että katumukset ja jossittelut ovat turhia. Maarit jatkaa syksyllä Ateneumin opintoja vuotta alemmalla kurssilla Saksan seikkailuista toivuttuaan. Maarit saa kokea pettymyksiä niin aatteissaan kuin miessuhteissaan.

Maarit referoi lyhyen kaavan mukaan idealisminsa synnyn, kehityksen, huipentuman DDR:ssä ja katkeran pettymyksensä. Kertomus kesti melkein tunnin, jonka kuluessa mies ehti kipata parikin tuoppia. Maarit jarrutteli ja tilasi tarinansa jälkeen vasta toistaan. Mutta jouduttuaan hahmottamaan ja jäsentämään viime vuotensa oikeastaan ensimmäisen kerran hän osasi asettaa asioita jonkinlaiseen järjestykseen päänsä sisällä. Se tuntui huojentavalta.

Tarina kulkee nykyaikaan asti. Kumpikin kirjan naisista uskoo aatteisiinsa ja vakaumuksiinsa. Toisen elämää varjosti sota ja toisen elämää hallitsi DDR.  Tarinaa ei ole siloteltu, vaan Sielusta sieluun kuvaa olosuhteiden raadollisuuden kotirintamalla ja toisaalta taas juurettomuutta kahden yhteiskunnan jäsenenä kylmänsodan aikana.

Sielusta sieluun on vahva romaani ihmisen sidonnaisuuksia ja vapaudesta valita. Lähihistoriaan sijoittuvana se on mielenkiintoinen. En kerro tapahtumien kulkua, mutta tarina muodostaa lopussa ehjän kokonaisuuden. Minua ihastuttaa, kuinka tarinaa kuljetaan uusin ilmein. Jos tässä olisi kerrottu vain Aunen tarina, niin en olisi innostunut. Tarina olisi ollut jo kertaalleen kaluttu luu. Tarinassa keskeisellä sijalla ovat sota-aika, sotalapset, siviilien arki, saksalaiset sotilaat, 1970-luvun aatteellisuus, opiskelija-aktivismi,  naisen asema ja perhesuhteet. Kirjan kieli on soljuvaa ja kaunista. Kuusi ei kaunistele asioita, mutta hän ei myöskään revittele hirveyksillä. Hänen tekstinsä on taidokasta ja uskottavaa.

Kiitän kustantajaa kirjasta.

Blogeissa toisaalla

Savannilla

Peter Handke Vasenkätinen nainen

Peter Handke Vasenkätinen nainen
Alkuteos Die linkshändige Frau
Weilin & Göös 1981. Kotikirjasto

Tänään on 31.3 ja teen kirjoituksen omaksi ilokseni. Joten salli minulle ilakoimiseni. Ei minua vanheneminen huvita, mutta minulle päivä oli myös isoäitini syntymäpäivä ja hän oli elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Peter Handken Vasenkätinen nainen on yksi suurimmista kirjoista minulle. Joskus leikilläni silmäilen kirjojani ja ajattelen, josko tekisin blogitekstin jostakin luetusta, mutta järjen ääni estää hurjimmat.

Hyvin harvoin luen kriitikoiden tekstejä lukemistani kirjasta. Nyt teen toisin tai paremminkin olen tehnyt toisin aikoja sitten. Mikään apukeino, virike tai neuvo ei voi olla liiallinen Handken kanssa. Tämä ei ole helpoimpia kirjoja. Kriitikoiden analyyseistä ei ole paljon iloa, sillä jokaisen on itse saatava tämä kirja omakseen, mutta kyllä ne helpottavat. Kirjassa on jälkipuhe. Kirjan on suomentanut Outi Nyytäjä. Mainitsemme blogeissa yleensä hyvien tapojenmukaisesti suomentajan, mutta nyt teen eri syistä. Eli ei siis ole syyttäminen kääntäjääkään. Kirjani välissä on kirja-arvostelu, jonka on kirjoittanut Tuula Hökkä-Muroke, ja jota siteeraan myös tekstissäni.

Olemme varmaan sinut sen asian kanssa, että minun huumorintajuni on kehno, olematon tai outo. Ilakoin rajusti, kun Tuula Hökkä-Muroke kirjoittaa seuraavasti:

On näennäisen helppoja kirjoja, joista ei pääse helpolla yli. Ne ottavat kiinni: ensitapaamisen tunnistava ilo muuttuu miltei piinaksi; jokin on mietittävä edes joltiseenkin selvyyteen.

Kangerteleva ja kulunut (mekaaninen) teksti eivät ainakaan helpota artikkelin lukuiloa, kun taitokset ovat kuluttaneet tekstistä kirjaimia. En jaksaisi olla noin ylen kohtelias, vaan jättäisin tuon turhan sanan miltei pois. Lopussa Tuula Hökkä-Muroke kirjoittaa arviossaan: Outi Vallen valaiseva ja analyyttinen jälkipuhe on paikallaan varsin tuntemattoman modernistin kohdalla.

Vasenkätinen nainen kertoo kolmekymppisestä naisesta, joka asuu huvilayhdyskunnassa miehensä ja kahdeksanvuotiaan Stefan poikansa kanssa. Kirjan keskiössä on avioliiton päätös. Ajallisesti tarina sijoittuu 1970-luvulle ja tarina käynnistyy talvisena iltapäivänä. Mariannen mies on tunnetun posliinitehtaan myyntijohtaja ja on palamassa kotiin moniviikkoiselta liikematkaltaan Pohjoismaista.

Bruno sanoi: ”Suomessa oli aina pimeä yöllä ja päivällä. Enkä minä ymmärtänyt sanaakaan kielestä jota ne siellä puhuvat. Jokaisessa muussa maassa on ainakin tutuntuntuisia sanoja, mutta siellä ei kielessä ollut enää mitään kansainvälisesti tuttua.

Nainen noutaa miehensä lentokentältä. Kotiin palattuaan pariskunta menee syömään ja he jäävät hotelliin yöksi. Aamun valjetessa naisella on kiire laittamaan Stefania kouluun, mutta silti hän pyytää mistään poistumaan elämästään. Handke kirjoittaakin nyt naisesta, vapaudesta, identiteetistä, yksinäisyydestä ja kahleettomuudesta.

Yöllä – maatessaan selällään vuoteessa – nainen avasi äkkiä silmänsä selkoselälleen. Oli täysin äänetöntä; nainen juoksi ikkunan luo ja avasi sen, mutta vain äänettömyyden sijaan tuli vain hiljainen kohina. Hän meni peite sylissään pojan huoneeseen ja paneutui nukkumaan pojan viereen.

Yksin nainen ei ole elänyt koskaan aiemmin. Nyt hän rahoittaa elämänsä pienillä käännöstöillä ja onhan heillä yhteinen tili. Miehen nainen passittaa ystävänsä luo. Nainen pakkaa miehen tavarat, niin että tämän tarvitsee ainoastaan noutaa ne. Nainen työstää yksinäisyyttään kääntämällä. Aikanaan hän on valmis kohtaamaan ulkopuolisia. Lopuksi Handke hylkää lukijan oman onnensa nojaan jättäen naisen keinutuoliin istumaan, sillä lukijalle ei kerrota naisen tulevaisuudesta.

Handke kirjoittaa yksinäisyydestä, yksilöllisenä prosessina. Ei ole salaisuus, että tarina on elokuvamainen, sillä tämähän oli elokuvan käsikirjoitus alkujaan. Tämän kertomuksen nainen ei taistele tasa-arvosta miesten yhteiskunnassa, lasikatto efektistä, naisen roolista, vaan yksilön perusvapaudesta omaan itseensä, jota ulkomaailma ei murra. Marianne saavuttaa yksinäisyytensä kautta ihmisarvoon tarvittavan etäisyyden. Sen etäisyyden, joka vaaditaan toisen ihmisen kunnioittamiseen. Tapahtumat limittyvät löysin sidoksin toisiinsa kohtauksittain.

Hän istui pitkän tovin täysin hiljaa ja hänen silmäteränsä tykyttivät tykyttämistään muuttuen yhä suuremmiksi ja tummemmiksi; äkkiä hän ponnahti pystyyn, haki lyijykynän, paperiarkin ja alkoi piirtää itseään; ensin tuolilla lepääviä jalkojaan, sitten niiden takana näkyvää huonetta, ikkunaa, yön mittaan muuttuvaa tähtitaivasta - kaikkia esineitä yksityiskohtaisesti.

Tässä kirjassa on 88 sivua, mutta ... Kaikesta huolimatta sanoisin, että kirjan painosmäärä jäisi aika surkeaksi, jos sen tarkoitus olisi päätyä vain kriitikoiden ja tutkijoiden lukukentälle, joten kukin tarpokoon tämän oman ymmärryksensä turvin.

Lähde
Hökkä-Muroke, Tuula Vasenkätisyyden mielettömyys ja mieli / Tuula Hökkä-Muroke. Kaltio. - 0355-4511. - 38 (1982) : 3, s. 111-112

Hannu Väisänen Taivaanvartijat

Hannu Väisänen Taivaanvartijat
Otava. Kotikirjasto

Tein pääsiäisenä blogiini kirjoitelman suomalaisista mieskirjailijoista täällä. Aihe ei ole minulle kovinkaan läheinen. Sara P. S. Rakastan kirjoja laittoi minulle kommentin Hannu Väisäsen kirjasta Taivaanvartijat. Sara kertoo omassa tekstissään kirjojen autobiografisesta luonteesta ja ennen kaikkea huomioin hänen aloittaneen tästä osasta. Oletettavasti Väisäsen alter ego on Antero. Minäkin päätin aloittaa tutustumiseni Väisäsen tuotantoon Saran tavoin tästä osasta.

Hannu Väisänen on suomalainen kuvataiteilija ja kirjailija, joka on vuodesta 1989 asunut Ranskassa. Minulta on siis lukematta kirjailijan trilogian osat: Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat. Väisänen on minulle tutumpi kuvataiteilijana kuin kirjailijana.

Tarinan keskiössä on sunnuntaitaide. Ihana sana. Maistelen sanaa. En tiedä aiheesta kovin paljon, mutta olen suorittanut taidehistorian luentoja. Olen avannut maassamme monen (lue lähestulkoon kaikkien) keskiaikaisen kirkon oven ja joitakin vanhoja puukirkkojakin on tullut tutuksi. Asiantuntija (ja hah), että minä inhoan tuota sanaa. No edetään. Olen sanonut, että asiantuntija olen vasta kirkon oven suljettuani ja astuttuani kirkkotarhaan, sillä elävä kulttuuriperintö kiinnostaa minua eli siis kirkkotarhojen vanhat kasvit. Tiedonmuruni ovat siis vanhemmalta ajalta. Kirkon interiööri on tuttu ja olen valokuvannut nuo käymäni kohteet. Kirkollinen sanasto ja termistö ovat siten jotakuinkin hallinnassa.

Edellä kertomani on silti hassua sattumaa. Taivaanvartijoiden aihe voi jopa rajata myös lukijakuntaa. Sanoessani olevani kiinnostunut keskiaikaisten kirkkotarhojen kasvillisuudesta, niin saan usein vasten kasvojani toteamuksen, että henkilöä ei kiinnosta uskonto. En minä ole uskon kaupparatsu, minä etsin menneisyyttä, jonka takia olen kiertänyt ovelta ovelle. Tämän takia minulla ei ole ennakkoluuloja, vaan tartuin innostuneena teokseen. 

Kuski esittelee minut ja kertoo että kyseessä on kirkkomaalari, että ollaan kuljettamassa hurskaita kuvia pohjoiseen, sinne missä porot ovat hyljänneet muinaiset noitarumpunsa ja rukoilevat ja odottavat katsottavaa.

Taivaanvartijat kertoo kuvataideakatemiasta valmistuneesta Anterosta, joka saa kotikaupungistaan kirjeen. Kirjeestä selviää, että entiseen kotiseurakuntaan Oulussa on rakenteilla uusi kirkko ja hänet kutsutaan neuvottelemaan alttaritaulun toteuttamisesta. Antero palauttaa mieleensä muistojaan ja tietojaan kirkkotaiteesta, pohtii liturgisten värien symboliikkaa, sakraalisen tilan taustatekijöitä ja lähtee ensimmäiseen palaveriin luonnokset mukanaan. Tapaamisessa hän kohtaa ensimmäiset portinvartijat, joita hän kutsuu termillä “taivaanvartijat”, joiksi hän luokittelee niin kirkkoherran, seurakunnan talousjohtajan kuin asessorin, jotka jo kättelyssä kysyvät hänen kirkonkirjojaan, kammoksuvat nykytaiteen kummallisuuksia ja ehdottavat polvirukouksia “ylpeyden ja itsetehostuksen karsimiseksi”. Edellisen taustalla on varsin tuttua, vanhaa paatosta, jota vanhat epitafit todistavat. Lahjoittaja kuvataan näissä kuvissa nöyräksi ja hurskaaksi sanankuulijaksi, jonka ympärille on kuvattu koko perhe, kuolleet lapset mukaan lukien.  

Jos tauluistani ei pidetä, se ei ole rovastin vika, ja minusta on tarpeetonta vaalia ajatusta että ne ovat syntyneet jotenkin kollektiivisesti. Ne jotka alttaritaulua katsoisivat eivät antaisi kuolleen isän, orvoksi jääneen pesueen tai muun sellaisen vaikuttaa tuomioonsa. Eivät he sano: ”Antero Heikinpoika teki nämä. Eipä uskoisi.” Luultavammin he sanovat: ” No, nämä eivät totisesti ole sen kirkkomaalari Toppeliuksen tekemiä. Jalopeura puuttuu.”

Taivaanvartijat on erinomainen kuvaus taiteen tekemisestä, joka ei ole millään tavoin vapaa perinteen taakasta.  Kirkkotaide oli ennen merkittävä tilaaja ja taiteilijoiden työllistäjä. Sitä säätelevät erilaiset normit ja uskondogmit, vanhakantaiset asenteet ja ennen kaikkea perinteen ylläpitäminen.  Toinen alttaritaulu Kontulan Mikaelin kirkossa aiheuttaa julkisen derbatin Abloy-avaimen vuoksi. Kuitenkin avainkaulalapsille sillä on oma symboliarvonsa. Tahattomien tai tahallisten tapahtumien vuoksi myös vanhoissa keskiaikaisissa kirkoissa on esillä uutta. Vuosisatojen saatossa on tehty laajennuksia, jälleenrakennustöitä ja restaurointeja, mutta surullisimpia ovat nämä tahalliset tuhot. Taiteilijan on pystyttävä huomioimaan erilaiset vaatimukset, joita pyhä tila asettaa. 

Ja kukkalaite pitää kirkossa olla. On kokeiltu valkoisia liljoja, on soviteltu ritarinkannuksia ja vielä niitä pitkävartisia kurjenmiekkojakin, mutta kun nekään eivät käy. Ja suuret kukkalaitteet ovat jo itsestään kallis työmaa, huomauttaa sihteeri.

Alttaritaulujen ohella kuvataan Anteron taiteilija-arkea, kuinka hän matkaa ystävän luo Tukholmaan, saattaa Gretan hautaan, rientää Sienaan alttarikaappien ääreen ja kamppailee omien tunteidensa kanssa.  Vaikka Väisänen työskentelee totisten aiheiden parissa, niin silti hän ilakoi ja liittää ilon ja riemun tekemiseensä. Niin on aina tehty. Ihan totta. Kun seisot asehuoneen ovella Lammin keskiaikaisessa kivikirkossa ja ihailet taidokasta kasviornamentiikkaa, niin havahdut mykistäviin kasvoihin. Taitelija on jättänyt käden jälkensä. Viekkaat kasvot jäävät monelta huomaamatta. Väisänen hallitsee tekstinsä, sillä kepeän kerronnan ohessa hän kertoo paljon syvemmästäkin. Taiteilija on myös arvostelun kohde, jokaisella on oma vankka näkemys kirkon alttaritaulusta. Omaa näkemys ja arvio kerrotaan suorasanaisesti julki.

Ihastuin Väisäsen tekstiin ja päätin etsiä perjantain Hesan reissulla kirjailijan uutuuden Elohopean käsiini. Taivaanvartijat on jotain sellaista, jota olen kaivannut. Pidän Väisäsen tavasta kirjoittaa hetkestä aikamuotona. Itse ainakin luin maanantain ylistystä innostuneena, koska minulle torstai on samaa, arjen rikkautta. Sara heittää tekstissään vihjeen Proustista ja päätän, että tämän vuoden aikana minun on luettava edes yksi Proust.

Toisaalla blogeissa Sara ja Elina

PS. Onko mahdollista, että kirjailija olisi esiintynyt ammoin kotimaisessa tv-sarjassa?