Vaellus Santiago de Compostelan kulkijat ja Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla

Jean-Christophe Rufin (s. 1952) on ranskalainen kirjailija, lääkäri sekä maailmanmatkaaja ja historioitsija.  Kirjan alkusanoissa on toimittaja Suvi Aholan katsaus aiheeseen oman kokemuksensa kautta.  Lähdin itse lukemaan kirjaa ilman johdantoa, sillä välttelen johdantoja. Havaitsin Santiago de Compostelan  hyvin suosituksi kirjojen aiheeksi, kun selailin kirjastojen varantoa. Itselleni tutuin on Carl Jacob Gardbergin kirja Santiago de Compostela Matka apostolin haudalle, jossa on runsaasti kulttuurihistoriaa sekä kristillinen katsantokin esillä. Paulo Coelhon Pyhiinvaellus on johdatus ikiaikaisen viisauden lähteille. Myös Tuija Wetterstrandin Kävellen Santiago de Compostelaan on hyvä.

Santiago de Compostela on ihmeellinen kohde kulkijalle, sillä toiselle se on uskonretki, toiselle pyhiinvaeltajan riitti, jollekulle matka itseen ilman sen kummempia uskonnollisia ajatuksia.  Joku ei osaa kertoa syytä vaellukseen, mutta reissuun pitää päästä. Ihmiset ovat kulkeneet vuosisatojen ajan tuota reittiä. Vaeltajat lähtevät matkaan eri paikoista, mutta päämäärä on sama, vaikka matka tehtäisiin ajallisesti osissa. Pääreittejä on kaksi eli Espanjan pohjoisrannikkoa seuraava Camino del Norte ja sisämaan ranskalainen reitti Camino Francés. Matkan pituus on 800 kilometriä, ja sen talsimiseen varataan neljäkymmentä päivää. Joku kulkee yksin, jotkut kaksin ja jotkut ryhmissä. Credencial on matkapassi, johon kerättyjen leimojen arvon ymmärtää vasta reissun tehtyään.

Yritin saada minua ahdistelevan itävaltalaisnaisen ymmärtämään, että pyhiinvaeltajien tie oli uuvuttanut minut. Ilmeisen tottuneena vastaaviin pettymyksiin nainen kääri valtavan hassissätkän eikä kostoksi tarjonnut minulle henkosia.

Vetäydyin yöpuulle telttaani ristientien juurella. Lisäsin oman korteni kekoon outoon sekasotkuun, joka vallitsi keskiaikaisten, auringon ihailijoille omistettujen muurien välissä, ja katselin iPadistani amerikkalaisen televisiosarjan jakson.

Yleinen kulkijoita yhdistävä piirre on asketismi, rahan välttely, köyhäily, mutta kulkijoita on moneksi, sillä joku majoittuu hotellissa, kun toinen kasaa teltan.  Matkailijoiden ympärillä pyörii myös bisnes matkamuistoineen ja myyntipöytineen.  Reissussa nuhraantunut kulkija kohtaa matkan varrella paikallisia, heidän kiirehtiessä töihin ja arjen askareisiin city-lookissaan.

Mies ei selvästi ollut tottunut vastarintaan. Hänen vieraansa ilmeisesti alistuivat hänen sääntöihinsä ja jopa jossain määrin nauttivat joutuessaan noudattamaan niitä. Tiedän Pariisissa bistroja, joissa lounaalle tulleet, muuten määräilevät ja käskemään tottuneet miehet antautuvat masokistisesti töykeän ja karkeasti puhuvan ravintolanpitäjän häijyyksien armoille. Ravintolanpitäjä sivaltaa aterian aikana henkisiä ruoskaniskuja, jotka näyttävät suorastaan virvoittavat asiakkaat ja antavan heille puhtia höykyttää vastaavasti omia alaisiaan iltapäivän mittaan. Minulle sen sortin nautinnot ovat vieraita, koska en mielelläni tottele enkä komenna.

En varmaan ole ainoa, joka tutustuu asioihin ja ihmisiin silloin kun ne ovat juuri kääntämässä selkänsä. Minussa tämä pahe tai ahneudesta kielivä piirre esiintyy kenties vielä voimakkaampana kuin muissa. Saatan nimittäin usein jopa hankkiutua kauas siitä mikä minulle on rakkainta, kunnes lopulta tajuan sen arvon. Vaarallista peliä, jossa voi voittaa paljon mutta hävitä vielä enemmän.

Rufin kulkee reittiä, joka on kristillisen maailman kuuluisin pyhiinvaellusreitti. Ilman uskonnollista riittiä Lapin erämaavaellus tarjoaisi paremmin oman rauhan ja yksinäisyyden erakolle. Ehkä jäin kaipaamaan juuri tuon alkuperäisen kontekstin kautta katsovaa pohdintaa. Mitä reissu antaa, mitä sieltä löytää?  

Keskiajalla pyhiinvaeltajat pitivät Oviedoa ensisijaisen tärkeänä kohteena. Kuuluisan sanonnan mukaan ”se joka menee Santiagoon käymättä Oviedosa palvoo palvelijaa ja hylkää Herran”. Pyhä Jaakob on toissijainen hahmo verrattuna Vapahtajaan, Jolle Oviedo on pyhitetty. Oviedo onkin pyhiinvaeltajien tien ensimmäinen tärkeä väliasema.

Rufinin teksti on asiallista, kuivan huumorista ja anekdootteja tarjoilevaa.  Kirjailija antaa itsestään hieman nuivanoloisen kuvan, sillä vaelluskin voisi olla hitusen sosiaalisempaan edes taukopaikoilla. Matka itseen voisi parhaimmillaan karsia minäkeskeisyyttä ja kohentaa asenteita lähimmäisen huomioimisessa. Rufin johdattaa lukijan etappi etapilta perille, joten lukijan innokkuus päästä loppuun säilyy kuitenkin herkeämättömänä, mutta kovin usein asetuin lukiessani kievareiden henkilökunnan ja kohdattujen kulkurien puolelle. 

Jean-Christophe Rufin Vaellus Santiago de Compostelan kulkijat

Alkuperäisteos Immortelle randonnée

Suomentaja Marja Luoma

Gummerus 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Muualla luettu:

Liisa, Lukuneuvoja ja Nanna

Sari Kataja-Peltomaa, Christian Krötzl ja Marjo Meriluoto-Jaakkola

Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla – Kun maailma aukeni

Matka pyhälle paikalle on kuulunut ja kuuluu edelleen suurimpaan osaan maailman uskontoja. Katolisella keskiajalla käynti pyhässä tilassa tarkoitti toivioretkeä taivaallisen välittäjän, eli pyhimyksen, haudalle tai pyhäinjäännösten, reliikkien, luo. Pyhä paikka loi suoran yhteyden jumalalliseen, pyhimyksen haudalla taivas kosketti maata.

Keskiajalla kristittyjen oli tapana ainakin kerran elämässä lähteä pyhiinvaellukselle. Varakkaimmat suuntasivat Santiago de Compostelaan, Roomaan tai Jerusalemiin. Suositumpia olivat kuitenkin Turku, Vadstena ja Nidaros. Aneet tai syntien anteeksi anominen olivat tärkeitä vaellusmotiiveja.

Teoksessa on viisi laajaa osiota:

I Pyhiinvaellusten merkitys

Suomalaisten pyhiinvaelluksista osana eurooppalaista perinnettä.  Pyhiinvaellus on rituaalista käyttäytymistä, joka tarkoittaa käyntiä yhteisön merkitsemissä ja ylläpitämissä paikoissa ja maastonkohdissa.  Motiiveja pyhiinvaelluksille olivat harras kunnioitus pyhimystä kohtaa, avunpyyntöpyhiinvaellus (sairaat ja muut avun tarvitsijat) tai kiitospyhiinvaellus (perustui tehtyyn lupaukseen, joka toteutui).

Missä pyhä, sieltä apu. Kappaleessa selvitetään kansanomaisen ja kirkollisen pyhän kohtaamispisteitä keskiajan Suomessa. Osiossa määritetään pyhän käsitettä ja sen ilmenemistä keskiajan maallisessa ja uskonnollisessa maisemassa. Merkittävänä osana pyhimysuskoa olivat ja ovat edelleenkin katolisen kristillisyyden piirissä ihmisten pyhimyksistä saamat ilmestykset ja visiot.

II Kirkko ja pyhiinvaellukset

Pyhiinvaeltajia, pahantekijöitä ja pappeja – suomalaiset Rooman-matkaajat myöhäiskeskiajalla. Rooma oli katolisen kirkon kiistaton keskus myöhäiskeskiajalla, joten katsauksessa tarkastellaan Rooman-kävijöiden erilaisia matkustusmotiiveja eri tasoilla. 

Saarnaajat pyhiinvaeltajien oppaina ja innoittajina –kappaleessa kerrotaan, että pyhiinvaelluksen kontekstiin liittyvää saarnamateriaalia on säilynyt vähän, ja miten saarnoissa käsiteltiin pyhiinvaellusta ja minkälaisia ohjeita pyhiinvaeltajille annettiin. Pyhimysten kunnioittaminen ja pyhiinvaelluskäytännöt muuttuivat reformaatioaikana 1500-luvulla.

Pyhiinvaeltaja ja Hämeen Härkätien kirkkojen pyhimyskultit. Kirkolliset rakennukset omistettiin 1400-luvulla yhdelle tai useammalle pyhimykselle. Hämeen Härkätien Kaarinan, Hattulan ja Rengon kirkkojen suojeluspyhimys voidaan osoittaa keskiaikaisin lähtein. Näissä kirkoissa kunnioitettiin muun muassa pyhimysveistosten ym. materiaalin perusteella ainakin 28 pyhimystä.

Reformaatio, pyhimykset ja pyhiinvaellukset kappaleessa selvitetään, miten reformaatio muutti asennoitumista pyhimyksiin ja pyhiinvaelluskäytäntöihin.

III Pyhiinvaellukset osana arkea

Arki, hoiva ja pyhiinvaellukset. Pyhimyksen haudalle vaellettiin joko pyytämään apua tai osoittamaan kiitollisuutta saadun ihmeen jälkeen. Pyhimyksiin puoleen käännyttiin avun saamisessa sairauksiin, ruumiin vammoihin.

Paranemista etsimässä – ruumiinvammat ja pyhiinvaellukset keskiajan Pohjolassa. Ihmeet olivat olennainen osa keskiaikaisen ihmisen uskonelämää ja maailmankuvaa. Paranemisihmeet ovat yleisin ihmetyyppi keskiaikaisissa lähteissä.

Sinne ja takaisin – maantiet, kulkureitit ja liikkuminen Suomessa ja Suomesta Eurooppaan keskiajalla. Millaisilla teillä ja reiteillä keskiajan suomalaiset kulkivat? Kuinka kauan päivässä matkaa taittoi? Suurin osa keskiajan pyhiinvaelluksista oli matkoja lähiseudulle tai keskipitkän etäisyyden pituisia. Kaukomatkat suuntautuivat Roomaan, Jerusalemiin ja Santiago de Compostelaan.

Yhdessä virkkeessä Roomaan – pyhiinvaelluskertomuksia Naantalin luostarin kirjastosta. Kaikki eivät voineet tai halunneet lähteä kaukaisille paikoille. Pyhiinvaeltajia saattoi seurata arjen kanssakäymisessä, jumalanpalveluksissa tai vaikka Armon laakson kirjakokoelmista, jos osasi lukea. Matkantekoa on usein kuvattu niukkasanaisesti: Roomaan matkaavan Katariinan seurue purjehti meren ylitse Lyypekkiin ja jatkoi sieltä hevosten vetämillä vaunuilla pyhään kaupunkiin.

IV Pyhiinvaellukset ja materiaalinen kulttuuri

Kirkkorakennukset ja pyhiinvaellukset Suomessa noin 1000–1550. Tässä kappaleessa tarkastelun kohteena on pyhiinvaelluskirkkojen olemus. Katolisen kirkon sääntöjen mukaan jokaisessa kirkossa oli oltava pyhäinjäännös, reliikki. Suomessa rakennuksia, joiden on arveltu olevan pyhiinvaelluskirkkoja, ovat Nousiaisten kirkko, Hattulan kirkko, Finströmin kirkko ja Rengon kirkko sekä Naantalin luostarikirkko. Katsauksenlopussa todetaan, että Suomessa kirkot rakennettiin pitäjäläisiä varten heidän uskonelämänsä keskuksiksi ja vain vähäiseltä osin niiden tehtävänä oli toimia pyhiinvaelluskirkkona. Toisaalta ihminen käveli puiseen tai kiviseen kirkkoonsa lyhyen matkan lähellä asuvana tai matkasi kauempaa seurakunnan laitamilta.

Jyvästä jyrsijännahkaan – pyhän jäänteet Turun tuomiokirkossa. Pyhiinvaeltajien määrä merkitsi monia tulonlähteitä. Mitä arvokkaampia reliikkejä kirkoilla ja luostareilla oli sitä enemmän pyhiinvaeltajia ja siksi talous oli merkittävä selittäjä pyhiinjäännöskokoelmille. Ihmeen kaupalla Turun reliikkikokoelma on säilynyt reformaatiosta. Jäljellä on noin 90 pyhäinjäännöstä (esim. luita) tai niiden katkelmaa.

Pyhimysten uudet ruumiit eli millaisten esineiden luo pyhiinvaeltajat vaelsivat. Vaellusten ensisijaisena kohteena olivat reliikit, etenkin pyhimysten ruumiit tai niiden osat.

V Pyhiinvaellukset ei-katolisissa kulttuureissa

Uhrikirkkoperinne – luterilainen pyhiinvaellus uuden ajan alun Suomessa? Uhrikirkkoperinne voidaan katsoa katolisen uskon jäänteeksi ja reformaation epäonnistumiseksi tai osaksi niiden ihmisten uskoa, jotka 1600-1700-luvuilla mielsivät itsensä luterilaisiksi. Uhrina hädän hetkellä rukoiltaessa annettiin votiivilupaus: lahja, tehtävä tai pyhiinvaellus.

Pyhän Henrikin tiellä – mitä ”kansan muisti” kertoo? Katolisen keskiajan pyhiinvaelluksista ei ole säilynyt silminnäkijöiden tai mukana olleiden kuvauksia. Alkuperäisen Pyhän Henrikin tien reitti kulkee Köyliöstä Nousiaisiin. Pyhiinvaellustie on ehkä ollut olemassa, mutta sen muisto on muuttunut vuosisatojen aikana, sillä kertomukset on merkitty muistiin vasta uudella ajalla.

”Ja pian parantuivat ja lähtivät terveinä koteihinsa” – pyhiinvaellukset ortodoksisen Karjalan luostareihin. Hitaan kristillistymisen vuoksi se, miten lähiseudun asukkaat pyhyyden ja suhteet tuonpuoleiseen käsittivät, olivat muuta kuin kirkon virallinen näkemys. Pyhiinvaellusten Karjalassa 1500-1900 –luvuilla voidaan katsoa liittyneen koettuihin vaikeuksiin, kuten sairauksiin.

Teos lähestyy suomalaista pyhiinvaellusperinteitä ja –käytäntöjä monipuolisesti. Siinä kerrotaan miksi pyhiinvaellukselle lähdettiin, millaista matkanteko keskiaikaisilla teillä oli, mitä pyhiinvaeltajat matkallaan kokivat ja mikä heitä odotti määränpäässä.  Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla avautuu vielä lisää, jos kirjan lisäksi tutustuu Tampereen Vapriikki-museon näyttelyyn ”Suomalaiset pyhiinvaellukset keskiajalla, joka on avoinna  30.1. — 18.10.2015

Sari Kataja-Peltomaa, Christian Krötzl ja Marjo Meriluoto-Jaakkola

Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla – Kun maailma aukeni

SKS:n toimituksia no 1399. Vapriikki no 136. 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Nämä kuvat ovat Ulla S. En voi käyttää kirjan kuvia, saati upottaa tekstin lomaan.

Hattulan vanha kirkko

Pyhä Anna 
Hattulan vanha kirkko

Naantalin luostarikirkko

Nousiaisten kirkko

Nousiaisten kirkko

Pyhän Henrikin sargofagi

 

Vanajan kirkko länsipääty, ulkoinen saarnastuoli

Rachel Joyce Harold Fryn odottamaton toivioretki

He tarttuivat taas toisiaan kädestä ja kävelivät kohti vesirajaa, kaksi pientä hahmoa mustia aaltoja vasten. Puolimatkasta toinen heistä varmaankin muisti sen taas, ja uusi ilon virta purkautui heidän välilleen. He seisoivat vesirajassa pidellen toisiaan tiukasti kiinni ja hytkyivät naurusta.

Englantilainen Rachel Joyce on toiminut kuunnelmien käsikirjoittajana ja kirjoittanut yli 20 radiodraamaa BBC Radion kanava 4:lle. Hän teki pitkän näyttelijän uran The Royal Shakespeare Companyssa ennen kuin siirtyi kirjailijaksi. Harold Fryn odottamaton toivioretki on Joycen esikoisromaani. Alkuperäisteos The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry ilmestyi vuonna 2012. Kirjan on suomentanut Hilkka Pekkanen. Joycen toinen romaani Perfect ilmestyi 2013. Rachel Joyce asuu aviomiehensä ja neljän lapsensa kanssa maatilalla Gloucestershiressä, Englannissa.


Harold Fryn odottamaton toivioretki kuvaa, kuinka Harold Fry viettää leppoisia eläkepäiviään vaimonsa Maureenin kanssa englantilaisessa pikkukylässä Kingsbridgessä. Tavallisena huhtikuun tiistaina saapuva kirje keskeyttää Haroldin ja Maureenin arjen. Harold saa yllättäen kirjeen vanhalta työkaveriltaan Queenie Hennesyltä, jota ei ole tavannut kahteenkymmeneen vuoteen. Queenie makaa kuolemansairaana saattokodissa kaukana pohjoisessa Berwickissä. Harold lähtee huimaan seikkaluun ollessaan postittamassa vastauskirjettä. Hän ohittaa ensin yhden postilaatikon ja sitten seuraavan. Hän ikään kuin ajautuu viemään kirjeen perille kävellen purjehduskengät jaloissaan ja ilman sen kummempia matkavarusteita.

Aivan reissun alussa hän pysähtyy huoltoasemalle ravitsemaan itseään jutustellen kassaneidin kanssa:

”Ei toki, ei ollenkaan. Tämä on hyvin kiinnostavaa. Valitettavasti minä en itse ole koskaan oikein ymmärtänyt uskonnon päälle.”

”En minä uskontoa tarkoita. Tarkoitan vain, että kun ei tiedä jotain, pitää vain jaksaa uskoa ja pyrkiä tavoitteeseen. Uskolla voi saada aikaan ihmeitä.” Tyttö kierteli hiussuortuvaa sormensa ympäri.

Näin käynnistyy Haroldin toivioretki reilun tuhannen kilometrin vaellus halki Englannin. Tämä on hyvin peribrittiläinen tarina joka jatkuu päivästä toiseen samanlaisena, kun Harold ajautuu kohtaamisesta toiseen. Hän soittaa ja lähettää postikortteja. Hän soittaa matkaltaan saattokotiin jättäen viestin, että tulee jalan Etelä-Devonista Berwick-upon -Tweediin, että Queenien on pysyttävä hengissä. Harold käy läpi elämänsä valintoja, erehdyksiä ja herkkiä muistoja. Hän työstää myös käsittelemätöntä surutyötä. Hän piinaa ja ruoskii itseään fyysisellä kivulla, kokee katumusta ja kulkee omaa Kärsimyksen tietään (Via Dolorosa).

Haroldin seuraan tarttuu muitakin kulkijoita, jopa koira matkaa etapin mukana. Toisin kuin muut Harold ei kaipaa parrasvaloja ja lehtijuttuihin pääsyä. Harold on vaatimatonta elämää viettävä eläkeläismies. Onko hän liian vaatimaton jopa omaan elämäänsä? Harold kohtaa matkallaan ystävällisiä ihmisiä, jotka ovat seuraksi ja avuksi.

Seuraavan päivän sanomalehdessä oli valokuva, jonka kuvatekstissä luki: JAKSAAKO HAROLD FRY PERILLE? Kuvassa Harold näytti lyyhistyvän Richin syliin.

Harold Fryn odottamaton toivioretki on vaelluskertomus eli tyypillinen matkakirjagenren luomus. Sinällään tarina ei ole ihmeellinen. Luemme lehdistä, kuinka joku matkaa traktorilla tai jollain muulla vempaimella etelästä Nuorgamiin. Kesäisin seuraamme näiden kulkureiden etenemistä somessa. Harold Frynillä on tavoite ja määränpää, mutta määränpäätä tärkeämpi on matkanteko ja henkinen kasvu. Enemmän sitä voisi verrata Pyhän Jaakobin reittiin kun määränpäänä on Santiago de Compostela. Haroldilta kysytäänkin usein, onko hän pyhiinvaelluksella. Silti Harold ei ole pyhiinvaeltajakaan.

Tosin välillä sanat vaihtoivat marssijärjestystä, ja hän huomasi hätkähtäen hyräilevänsä päässään: kuole et, et kuole tai pelkästään et, et, et. Yläpuolella oli sama taivas kuin se joka oli Queenie Hennessyn yläpuolella, ja Harold oli hetki hetkeltä varmempi siitä, että Queenie oli saanut kuulla mitä hän teki ja jäänyt odottamaan. Hän tiesi, että pääsisi Berwickiin ja että tarvitsi vain panna jalkaa toisen eteen. Se oli riemastuttavan yksinkertaista. Jos jatkaisi eteenpäin, tulisi välttämättä perille.

Harold Fryn odottamaton toivioretki on ihmeellinen kirja maailman lyhimmästä matkasta, ehkä maailman tärkeimmästä matkasta, yhden miehen mielen odysseia. Tunnetko Taivaankaaren kustantaman kirjan Maailman lyhin matka, jonka on kirjoittanut Sanna Suutari? Siitä tässä kirjassa on kyse. Harold Fryn odottamaton toivioretki voi vaikuttaa hyvin vähäeleiselle, mutta se antaa lukijalle paljon enemmän.

Ohikulkijana hän oli paikassa, missä kaikki muukin kuin maasto oli avointa. Ihmiset tunsivat olevansa vapaita puhumaan, ja hän oli vapaa kuuntelemaan. Vapaa viemään mukanaan osan näistä ihmisistä. Hän oli lyönyt laimin niin monia asioita, että oli Queenielle ja menneisyydelle velkaa tällaisen pienen jalomielisyyden osoituksen.

Luin kirjan yhteen menoon, sillä se vangitsee lukijan. Harold Fryn ottaa mukaansa matkaamaan. Hänen pyyteetön, hieman nukkavieru olemuksensa tekee vaikutuksen. Hän ei halua olla kenenkään vaivaksi tai riesaksi, mutta hän haluaa löytää itsensä. Vaivihkaa itseltäänkin Harold alkaa selvittää kiellettyjä tunteita, joista ei ole voinut koskaan puhua Maureenin kanssa. Todennäköisesti kummankin on ollut helpompi elää selviytymällä aina huomiseen, mutta selvittämättömät asiat vaativat käsittelyn jossain vaiheessa ennemmin tai myöhemmin. Pariskunnan poika David elää kirjan sivuilla. Osa Maureenista odotti, että David tulisi takaisin, ja siinä samalla hän kiillotti Davidista Camebridgessa otettua valokuvakehystä. Harold Fryn odottamaton toivioretki kertoo toivosta, kohtaamisesta sekä käyttämättömien tunteiden löytämisestä. Kirja tuo mieleeni Rax Rinnekankaan kirjan Käyttämättömät tunteet.

Myös Juha Hurmeen Nyljettyjä ajatuksia, häivähti mielessäni, kun Aimo ja Köpi tekevät souturetkeä Kustavista Hailuotoon ja pohtivat samalla elämää. Itselleni tästä Joycen kirjasta muodostui entistäkin läheisempi, kun tartuin tähän uudelleen ikävän sattuman kautta.

Rachel Joyce Harold Fryn odottamaton toivioretki
WSOY 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

© Ulla. S

Donna Tartt Tikli

Donna Tarttin tuotannosta on suomennettu aiemmin Jumalat juhlivat öisin 1993 ja Pieni ystävä 2002. Tarttin edellinen teos ei innostanut minua kovasti, mutta Jumalat juhlivat öisin oli mahtava. The Goldfinchiä eli Tikliä odotin todella. Tikli on tiiliskivi kooltaan, lähes 900 sivua eikä sivuja luo edes fontti. Luin iltaisin, luin muutamana viikonloppuna, luin aina kotona, aina jotenkin epämukavasti..., mutta nauttien sanoista. Voit lukea tekstini rauhassa, sillä en spoilaa.


Äiti ja poika ovat menossa opinto-ohjaajan luokse keskustellakseen Theon määräaikaisesta erottamisesta koulusta, mutta joutuvat poistumaan taksista ennen aikojaan äidin huonon olon vuoksi. He päätyvät pitämään sadetta Metropolitan Museum of Art -museoon Manhattanilla New Yorkissa. Museossa on esillä iso flaamilaisen taiteen kultakauden näyttely.


Salissa on esillä kolmisenkymmentä senttiä korkea ja parikymmentä senttiä leveä maalaus. Teoksen nimi on Tikli, Het puttertje. Sen on maalannut Carel Fabritius muutamia kuukausia ennen kuolemaansa vuonna 1654. Fabritius tunnetaan Rembrandtin oppilaana. Tarttin odotetun romaanin tarina kietoutuu tämän maalauksen ympärille.


Audrey Decker kertoi tarinaa pojalleen:

Fabritius oli yksi aikansa suurista taitelijoista yhdellä maalaustaiteen merkittävimmistä huippukausista. Erittäin kuuluisa omana aikanaan. Surullista, että koko hänen tuotannostaan jäi jäljelle vain viisi tai kuusi maalausta. Kaikki muu on tuhoutunut - kaikki mitä hän eläessään teki.

Otin askeleen taaksepäin nähdäkseni paremmin. Pikkuinen eläin oli maalattu yksinkertaisen aistillisesti, ilman minkäänlaista tunteilua, ja sen seesteisessä asennossa, kirkkaissa väreissä ja valppaan varovaisessa ilmeessä oli jotain, mikä sai minut ajattelemaan äidin lapsuuskuvia: tummapäinen, vakaasti katsova tikli.

Äiti kertoo Fabritiuksen kuolemasta, ruutitehtaan räjähdyksestä. Profetiamaisesti ennakoiden tuhoa hän sanoo:
Kyllähän ihmiset kuolevat, mutta on niin sydäntä särkevän turhaa menettää esineitä. Pelkästä huolimattomuudesta Tulipalojen ja sotien takia. Parthenoniakin käytettiin asevarastona. Taitaa olla suoranainen ihme, että pystymme pelastamaan historian hävitykseltä ylipäätään mitään.


Taidemuseossa on niin valtavasti nähtävää ja koettavaa. Äiti rientää toisaalle kohti Rembrandtin Tohtori Tulpin anatomianluentoa. Taidemuseon pysähtynyt aika särkyy, sillä museossa räjähtää pommi, joka jättää 13-vuotiaan Theo Deckerin eloon, mutta surmaa samaan saliin jääneen vanhan valkohapsisen miehen, mutta säästää pahasti loukkaantuneen Pippan. Räjähdys välittää tunteita, jotka liittyvät selvästi kaksoistornien syyskuun 11. päivän tuhoon.


Theon kaaokseen joutunut elämä vie hänet Barbourien eli ystävänsä Andyn perheeseen 60 th Streetin pohjoispuolelle Keskuspuiston kupeeseen isoon vanhaan rakennukseen, jonka aula oli kuin suoraan jostain elokuvasta. Ja räjähdyksen keskellä syntynyt yhteys vanhan, menehtyneen miehen kanssa johdattaa Theon kultaisen rubiinisormuksen kautta Hobart & Blackwellin liikkeeseen, Pippan ja Hobien luo.

- He ovat sitä mieltä, että saat minut tulemaan ulos kuorestani ja käyttäytymään sosiaalisemmin. Luulen, että he saattavat piankin antaa perheelle virallisen ilmoituksen, kunhan päästään Maineen.

- Minkä ilmoituksen?

- Älä ole hölmö. He ovat kiintyneet sinuun – äiti varsinkin. Ja isä kyllä myös. Luulen, että he haluavat ehkä pitää sinut.

Eräänä päivänä sattumalta huomattu New York Timesin kuvateksti suo Theolle helpotuksen: Carel Fabritiuksen mestariteos vuodelta 1645, tuhoutunut. Sen kummemmin miettimättä istahdin Andyn isän tuoliin ja aloin silmäillä pitkää ja ikävystyttävää artikkelia, nähdäkseni mainittaisiinko maalaustani siinä (olin alkanut ajatella sitä omanani).


”Kahdentoista kadonneen ja tuhoutuneeksi oletetun teoksen lisäksi on 27 teosta vahingoittunut pahasti, joskin osa niistä voidaan vielä entistää”.


Park Avenuen aika loppuu kuitenkin yllättäen, kun ihminen Theon menneisyydestä ilmaantuu paikalle.


Rouva Barbour ilmestyi eteiseen. Hei, Theo, hän sanoi. Hän oli täysin tyyni, mutta jotain väkinäistä hänen käytöksessään oli, vaikka en oikein päässytkään perille, mitä se oli. Tule sisään. Minulla on sinulle yllätys.


Theon elämään palaa hänen poissaollut isänsä ja tämän tyttöystävä Xandra. Theon elämä viekin nyt Las Vegasiin. Xandra kuvataan hieman kepeään ja ironiseen sävyyn.

”Maltankoira! Puhdasrotuinen. Voitin sen arpajaisissa. Tiedän kyllä että se kaipaa kylpyä, tällaisen hoitaminen on tosi rasittavaa. Niin juuri, katso nyt, mitä olet tehnyt minun housuilleni”, Xandra sanoi koiralle. ” Valkoiset farkut”.

Tikli on kehitysromaani, jossa matkalla aikuisuuteen poika menettää rakastamansa äidin ja turvan. Se on kertomus oman tien etsimisestä, hetkisestä isän ja tämän ystävättären kanssa, ystävyydestä, uhkapeleistä, estetiikasta, moraalista ja taidehistoriasta. Theo kohtaa Boriksen, ukrainalaissyntyisen koulukaverin, mikä johtaa ystävyyteen. Theo elää traumoissa, räjähdys matkasi mielessä, ruumiissa ja unissa. Tyyny ei enää tuoksunut äidille ja kodille. Suhde isään rakentui äidin särjetylle sydämelle ja lähdölle. Theon elämässä kulkee pieni salainen aarre: pieni 1600-luvun lintumaalaus, jalastaan kahlittu lintu. Tarinassa on paljon symboliikkaa kerittäväksi.


Tarttin Tiklin lukeminen on nautinto, sillä se on erinomainen lukuromaani. Tarina kulkee ja sivut kääntyvät, mutta petyin hetkittäin, minun on vaikea myöntää, että tarina ei ole tasapainoinen. Alun mahtava lataus latistuu ja väljenee puolessa välissä, mutta latautuu jälleen loppua kohden. En paljasta tarinaa, mutta Theon elämänkulku etenee erilaisia polkuja pitkin, joista jotkut tekevät turhia mutkia. Valtavaa sivumäärää kuljettaa sujuva kerronta, juonellinen älykäs tarina. Kirjan alku oli hyvä. Mitä pidemmälle etenin keskivaiheilta, sitä enemmän pidin taas lukemastani. Viimeisten sivujen nauhat solmivat luetun yhteen. Tartt julkaisee kirjoja pitkin aikavälein, mutta jokaista hänen kirjaansa todella odottaa.


Donna Tartt Tikli
WSOY 2014, Arvostelukappale


Lukuisa on myös lukenut tämän kirjan.