Ann Cleeves Yöperhoset

Vera Stanhopen tutkimukset jatkuvat ja hän saa ratkaistavakseen kiperimmän murhatapauksensa. Yöperhoset  rakentuu Veran Stanhopen, Joe Ashworthin ja Holly Clarken tiimityöhön.

Percy Douglas on ollut paikallisessa Lambissa ja köröttelee koiransa Magden kanssa kotia kohti kapeata pikkutietä pitkin tarkkaavaisena. Tie vie kartanoon ja luksuslukaaleiksi muutettuihin ulkorakennuksiin. Pubissa tyhjennetyt kolme kolpakkoa vaativat veronsa kotimatkalla. Percy on leskimies, joka on paiskinut maatöitä kartanon mailla lähes koko ikänsä ja sai rakenta kartanon majurin maille talonsa. Hän asuu kotiin palanneen aikuisen tyttärensä Susanin kanssa, joka käy lukaaleissa siivoamassa.

Siinä pysähdyksellä hän havaitsee ihmisen kasvot koiranputkien seassa, nukahtaneen nuorukaisen. Percy tajuaa ikiunen ja tunnistaa vainajan Carswellin maalaiskartanon talonmieheksi ja koiravahdiksi pestatuksi nuoreksi mieheksi. Hän oli tavannut Patrick Randlen paikallisessa pubissa. Omistajat ovat matkoilla poikansa luona Australiassa, sillä heidän ensimmäinen lapsenlapsensa on syntymässä. Percy saa hälyytettyä apuvoimia tyttärensä hankkimalla kännykällä, jonka mies tuntee lähinnä seurantalaitteekseen, jolla isää vahditaan.

Pian kuitenkin valkenee, että kyseessä on kaksoismurha. Entä mikä on Martin Bentonin suhde Randleen tai onko sitä edes? Uhreja näyttää yhdistävän aluksi vain intohimoinen yöperhoset, mutta mikään muu ei tunnu yhdistävän kaksikkoa - tutkijaa ja harmaata miestä. Sulkeutuneen kyläyhteisön kulissien takaa paljastuu valonarkoja asioita, arempia kuin hauraat yöperhoset. Randle on koulutukseltaan ekologi, jonka väitöskirja liittyi yöperhosiin ja ilmaston lämpenemiseen.

"Murhaaja ei siis ollut valmistautunut etukäteen”, Vera sanoi. ”Ei ainakaan siihen, mitä tekisi ullakolla”. Mahdollisuudet välähtelivät hänen mielessään, mutta mikään ei käynyt järkeen.

Laakson asukkaista kolme pariskuntaa ovat keskiössä. Annie ja Sam Readhead, Janet ja John O’Kane, Lorraine ja Nigel Lucas viettävät rauhallisessa maalaisidyllissä varhaiseläkepäiviään. Annien ja Samin tytär Lizzie Redhead on vapautumassa vankilasta ja hänen ehdonalaisvalvojansa on Shirley Hewarth. Nigel ja Lorraine ovat tulleet maalle pakoon kaupungin väkivaltaa ja ryöstöjä. Redheadit puolestaan myivät yrityksensä Kimmerstonissa ja palasivat kotiseudulleen. Pariskuntien yhteydenpito on tiivistä, mutta kartanonväki pitää reviiriään. John puolestaan on eläkkeellä oleva historian professori. Vera Stanhopen tiimin on osattava yhdistää vastavalmistuneen nuorukaisen, mielenterveysongelmista kärsivän opettajan sekä sosiaalityöntekijän tapaukset. Sivujuonien takia syyllisiä  nähdäänkin siellä täällä.

Vera Stanhope on Ann Cleevesin vahva naishahmo. Pullea, mutta piinkova naiskomisario piilottelee kaapissa myös omia luurankojaan, kuten alkoholiongelmaansa ja vaikeaa isäsuhdettaan, mutta toisaalta hänessä on inhimillistä ymmärrystä elämän laitapuolen kulkijoita kohtaan.

Ohittaessaan kartanon hän tajusi, ettei hänellä olisi ainuttakaan lohduttajaa tiukan paikan tullen. Mutta ehkä niin olikin yksinkertaisempaa, ja sitä paitsi hän inhosi sympatiaa.

Olen viehtynyt Ann Cleevesin hahmoihin. Luen kirjoja ja seuraan tv-sarjoja. Vera-sarjat alkavat jälleen maaliskuussa, kun Shetlandsaarten murhat loppuivat, joissa komisario Perez (Douglas Henshall) tutkii rikoksia. Vera Stanhope on mahtava tyyppi, jonka tutkimuksia seuraan mielellään. Hän on hieman epätyypillinen naishahmo niin iältään kuin olemukseltaan vanhan Land Roverinsa kanssa. Pidän tämänkin tarinan miljööstä ja yöperhosista. Yöperhosharrastus ei ole kovin tavallinen. Itse olen tutustunut valorysiin ja määritellyt yön saaliita. Aina vain enemmän kiinnyin nytkin Vera Stanhopen tutkimuksiin. Tämä on hieman vanhanaikainen murhamysteeri viehättävässä kylämiljöössä.

Ann Cleeves Yöperhoset
Alkuteos The Moth Catcher
Suomentaja Annukka Kolehmainen
Karisto 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.


Oi,  en voi olla laittamatta enkun kantta.

Erin Hunter Selviytyjät Autio kaupunki ja Yllättävä vihollinen

Erin Hunter Selviytyjät 1 – Autio kaupunki

Selviytyjät (Survivors) on Erin Hunterin uusi eläinfantasiasarja, jossa lukija pääsee tar­kastelemaan maailmaa koiran silmin. Erin Hunter on salanimi, jonka takana on kuusi kirjailijaa. Selviytyjät-sarjan takana on Gillian Philip, joka asuu Skotlannin Ylämaalla ja on innoittunut kolmesta erirotuisesta koirastaan. Alkuteos Survivors: The Empty City ilmestyi 2012 ja kirjan on suomentanut Veli-Pekka Ketola. Erin Hunterin pseudonyymi-nimellä kirjoitetaan myös Soturikissat- sarjaa, jossa seikkailevat kissat ja Etsijät-sarjaa, jonka hahmoja ovat karhut.

Lykky, sheltin ja noutajan risteymä, on kullanruskeavalkoinen, paksuturkkinen uroskoira, joka on syntynyt kaupunkilaisperheessä ja luovutettu pentuna uuteen kotiin, mutta on karannut uuden omistajan väkivaltaisuuden takia. Hän on sopeutunut kaupunkiin yksinäiseksi katukoiraksi, eikä kaipaa ympärilleen laumaa vaan on tottunut kulkemaan yksin kaupungin vilkkailla kaduilla syöden löytämiään jätteitä. Rankkuri on saanut lauman koiria kiinni ja Lykkykin on joutunut vankitaloon muiden mukana. Suuri murahdus (?maanjäristys) tuhoaa vankitalon ja koko kaupunki autioituu, vain joitain kuolleita pitkäjalkoja on jäänyt jäljelle.


Lykky ja Siru ovat ainoat vankitalosta selviävät koirat ja he lähtevät etsimään kaupungilta vettä, ruokaa ja suojapaikkaa. Kaikki on kuitenkin tuhoutunut ja Siru lähtee kaupungista omille teilleen. Lykky törmää erinäisten kohtausten ja vaaratilanteiden jälkeen laumaan koiria, jotka omistajat ovat hylänneet kiireesti lähtiessään. Yllättäen yksi heistä on Lykyn sisko Bella samasta pentueesta kuin Lykky.

”Katso vaikka Brunoa. Hänen emonsa oli saksanpaimenkoira. Ja Mikin emosta pitkätassut käyttivät nimitystä bordercollie. Hän on tosi älykäs ja paimentaa meitä mielellään! Doriksen isä ja emo olivat länsiylämaanterrieri ja jackrussellinterrieri. Pikku Viki on maltankoira. … Manta on newfoundlandinkoira. Vertaa hänen kokoaan Vitiin.”

Lykky alkaa opastaa ”hihnakoiralaumaa” selviämään omillaan, ja niin he poistuvat autiosta kaupungista niityille ja metsiin. Hihnakoirat takertuvat Lykkyyn ja odottavat hänen auttavan kaikessa mahdollisessa. Lopulta Lykky löytää laumalle laakson, joka tarjoaa leiripaikan ja riistaa. Lykky on kuitenkin tottunut selviämään yksin ja niin hän päättää lähteä jatkamaan elämäänsä yksin, mutta… jatkuu seuraavassa osassa.

Erin Hunter Selviytyjät 1 – Autio kaupunki
Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.






Erin Hunter Selviytyjät 2 – Yllättävä vihollinen

Yllättävä vihollinen (A Hidden Enemy 2013) on Erin Hunterin eläinfantasiasarja Selviytyjien (Survivors) toinen osa. Teoksen on suomentanut Veli-Pekka Ketola.


Lykky on jättänyt hihnakoirien lauman Bellan johdettavaksi laaksoon, jossa on joki ja yllin kyllin riistaa metsästettäväksi. Lykky on lähtenyt erilleen laumasta elääkseen yksin, niin kuin hän on tottunut elämään. Mutta ei aikaakaan, kun koirasuden johtama villikoirien lauma hyökkää Bellan lauman kimppuun ja vaatii heitä poistumaan alueelta.


Vaikka Lykky kaipaa itsenäistä elämäänsä, hän ei halua jättää tovereitaan pulaan ja palaa auttamaan. Villikoirat lähtevät pakoon, kun maanjäristys uusiutuu. Samalla paljastuu, että jokikin on saastunut ja puhtaan juomaveden saanti osoittautuu pulmaksi. Lisäksi Manta haavoittuu hyökkäyksessä ja Bruno sairastuu vedestä.


Bella laatii mutkikkaan ja petollisen juonen, jossa Lykky liittyy villikoiralaumaan. Villikoiralaumassa on spartalainen kuri ja järjestys, jossa jokaisella koiralla on nokkimisjärjestyksensä ja ruoka-aikansa. Ensin aterioi lauman Alfa, sitten Beta, metsästäjät, partiokoirat ja viimeksi Omega, jos ruokaa jää. Omega on kaikkien palvelija, joka joutuu tottelemaan käskyjä ja palvelemaan muita nurisematta. Laumasta voidaan erottaa tai jopa tappaa virheen vuoksi. Hihnakoirien laumassa taas on päinvastoin. Kaikki ovat tasa-arvoisia ja osallistuvat kaikkiin tehtäviin parhaan kykynsä mukaan.

Lopuksi laumojen kesken syntyy tappelu, jossa ei vältytä uhreilta ja Lykky joutuu miettimään kehen voi luottaa tosipaikan tullen ja hänen todellinen luontonsa kyseenalaistaa tapahtumat. Ja niinpä kirja jää taas kesken jännittävimpään kohtaan…


Selviytyjät-sarja on lapsille tarkoitettu eläinfantasia. Sarjan voi kuitenkin lukea kaikenikäiset, sillä lapsi lukee sen koiraseikkailuna, mutta aikuisille aukeaa monimutkaiset erot laumojen välillä. Hihnakoirien tasa-arvoisuus ja villikoiralauman tiukka kuri pahnanpohjimmaisineen. Kakkososan moraalista mallia lapsilukijoille voi hieman arvostella. Monimutkainen petoksen verkossa luodaan hieman arveluttavaa käytösmallia. Samoin tappelut ovat jopa pelottavia lukea pienimmille lukijoille.

Hihnakoirat tarvitsivat paljon opastusta eloonjäämisessä, mutta ainakin he vetivät yhtä köyttä. He tekivät yhteistyötä, koska he välittivät toisistaan. He jakoivat tehtävät ja ruoan tasan, koska he pitivät toisiaan ystävinä ja tasa-arvoisina eivätkä kilpailijoina arvoasemasta tai mahdollisina uhkaajina.

Selviytyjät on kertomus koirien sopeutumisesta uusiin olosuhteisiin maailman muututtua. Yllättävä vihollinen on tavallaan kehityskertomus kuinka hihnakoirien on opittava selviytymään omillaan ja miten he ovat sidoksissa maailmaan eli kuten Lykky sanoisi, löytää oma koirahenkensä. Kuinka jokainen yksilö löytää paikkansa ja vahvuutensa maailmassa. Aikuisempi lukija löytää taustalta syvällisen kertomuksen elämästä ja sen monimutkaisuudesta. Näkisin nämä seikkailut kuitenkin parempina kuin vampyyrien verenimemiset. Näihin kirjoihin sisältyy paljon enemmän sisältöä ja syvyyttä kuin äkkiseltään uskoisi.


Erin Hunter Selviytyjät 2 – Yllättävä vihollinen

Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin

Ann Cleeves Satamakatu

Ann Cleeves on brittiläinen kirjailija, joka kirjoittaa perinteisiä dekkareita. Häneltä on suomennettu neliosainen Shetlanti-sarja ja Satamakatu (Harbour Street 2014) on neljäs suomennettu Vera Stanhope –dekkari. Kirjan on suomentanut Annukka Kolehmainen.

Ann Cleeves rakentaa osan henkilöhahmoistaan perusteellisesti, mutta toisaalta jättää osan, varsinkin miespuoliset kesken. Tässä kirjassa esimerkiksi murhaajan kuvaus jää kovin niukaksi. Cleeves muodostaa kirjansa pohtiviksi. Niissä ei viljellä väkivaltaa tai sen kuvaamista toisin kuin edellisissä lukemissani Mons Kallentoftin dekkareissa, jotka ovat raakoja ja väkivaltaisia. Cleevestä ja Kallentoftia yhdistää nainen pääosassa. Cleevesillä Vera Stanhope, joka pitää viskistä ja Kallentoftilla Malin Fors, joka on ihastunut raakaan tequilaan. Kummallakin on vähän samantapainen pohtiva tutkimustyyli, mutta Kallentoft on lisännyt teoksiinsa rajun väkivallan.

Vera ei ollut koskaan arastellut ruumiinavauksia. Kuolleet eivät tehneet pahaa kenellekään: vain eläviä kannatti pelätä. …Vera mietti, oliko sairaalakin kärsinyt yöllä lumimyräkän aiheuttamista sähkökatkoista. Pöydällä makaava nainen ainakin näytti viluiselta. Paleltuneelta. Vera ei ollut mikään hempeilijä, mutta hänen olisi tehnyt mieli peitellä ruumis.

Pikkukaupunki Mardlen Satamakadun Majatalossa asuva Margaret Krukowski murhataan Metrossa matkalla Newcastlesta Mardleen. Juna joutuu pysähtymään joulun kynnyksellä ennen määränpäätä valtavan lumimyräkän takia. Kun ihmiset siirtyvät busseihin, murhatun kanssa samassa vaunussa matkustanut Jessie kirkaisee löytäessään ruumiin.  Hänen isänsä, Joe Ashworth, on Vera Stanhopen alainen ja läheinen työtoveri  ja muutenkin sympaattiseksi kuvattu ihminen. Toinen Veran alainen on Holly Lawson, jota Vera pitää ylipukeutuneena ja ylipirteänä pyrkyrinä.

Veralle soitettiin kesken kauppareissun, ja hän tunsi hilpeää helpotusta kännykän pirahtaessa taskussaan. Hän uskaltautui harvoin Newcastleen muissa kuin työasioissa, ja retki oli yhtä painajaista. Jouluostokset: laumoittain stressaantuneita ihmisiä järjetön pakokauhun kiilto silmissä. Kuin jänikset, joita Hector metsästi taskulampun avulla. Hector oli kuollut jo vuosikausia sitten, eikä Veralla ollut muita lahjojen tarpeessa olevia sukulaisia. Joulupäivänä hän menisi hippinaapureidensa luo päivälliselle ja kaikki vetäisivät kunnon kännit.

Krukowskilla tuntuu olevan salaisuuksia menneisyydessä, joista kukaan ei kuitenkaan tiedä mitään. Hän on tehnyt vapaaehtoistyötä naisten turvatalossa Turvasatamassa, joka sijaitsee vanhassa pappilassa muutaman kilometrin päässä sisämaahan päin. Onko talon asukkailla tai heidän omaisillaan jotain Krukowskia vastaa? Pian myös toinen samassa metrossa matkustanut – mahdollinen silminnäkijä – löytyy kuolleena. Joen ajatus kulkee hitaasti, mutta viimein hän  ymmärtää aatonaattona, kun Jessie on lähtenyt ystävineen metrolla Newcastleen ostoksille, että tämäkin saattaa olla vaarassa. Ja kun Jessie on unohtanut puhelimensa kotiin…

Samaan aikaan Vera etsityttää merkkejä 40 vuotta aiemmin kadonneesta henkilöstä. Lopulta Vera ja Joe keksivät omilla tahoillaan syyllisen.

Cleeves tuo kirjaan vain muutaman henkilön (alta 10) ja syyllinen tietenkin on joku näistä. Teos on liian läpinäkyvä, sillä keksin jo kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana syyllisen. Myös kirjan loppuratkaisu on kuin kirjoitettu TV-sarjaan, ei siis kovinkaan todellisen tuntuinen.

Vera-romaaneihin perustuvan tv-sarjan 2 ensimmäistä tuotantokautta nähtiin Suomessa alkuvuodesta 2013. Sarja on kotimaassaan yltänyt jo 5. tuotantokauteensa. 4. tuotantokauden avausjakso on perustunut Satamakatu-romaaniin ja myös tämä jakso tullaan Suomessa näkemään huhti-toukokuussa 2015 esitettävissä jaksoissa. Satamakatu on hyvä, perinteinen dekkari, jonka lukee mielellään.

Ann Cleeves Satamakatu

Karisto 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Erin Hunter Etsijät 4 – Viimeinen erämaa ja Vuosi kuvina Tammikuu

Viimeinen erämaa (Seekers: The Last Wilderness 2008) jatkaa pseudonyymi Erin Hunterin Etsijät-sarjaa jo neljännellä osalla. Alkuperäinen sarja ilmestyi jo 2008-2011 välisenä aikana kuusiosaisena. Sarjan viides osa ilmestyy meillä keväällä 2015 ja päätösosa syksyllä 2015.


Victoria Holmes on kertonut, että kun Soturikissat-sarjan innoittamana haettiin uutta eläinjoukkoa seikkailemaan, mietittiin ensin koiria, mutta niitä pidettiin elintavoiltaan liian samanlaisina kuin kissoja eli Soturikissat-sarjaa (sittemmin koirat on kuitenkin otettu käyttöön). Mietittiin hevosia, saukkoja ja delphiinejä, mutta näitä kaikkia pidettiin liian ”kesyinä” taistelemaan ja luomaan jännittäviä kohtauksia. Karhujen mukana saatiin Victoria Holmesin omat ympäristönsuojeluintressit, kierrätys ja halu pelastaa maapallo. Holmes on myös saanut vaikutteita alkuperäiskansojen kielestä ja kulttuurista. Esimerkiksi muotoaan muuttamaan pystyvän Ujurakin innoittajana on ollut shamaanit, joiden on oletetaan pystyvän muuntumaan toisiksi eläimiksi. Karhut ovat erivärisiä ja rasismi nostaa päätään ja erivärisillä karhuilla on erilaiset taustat ja uskomukset, jotka aiheuttavat kahnauksia.


Alun perin orvoksi jääneet Toklo, Kallik, Lusa ja Ujurak kohtasivat sarjan aiemmissa osissa ja lähtivät Ujurakin johdolla etsimään Viimeistä suurta erämaata. Lusalla oli suojattu elämä eläintarhassa, mutta vapauden hinku sai hänet karkaamaan lattanaamojen ja tulipetojen maailmaan. Pitkän taipaleen ja erilaisten vaarojen jälkeen joukkio löytää vihdoin etsimänsä. Vihdoinkin ruokaa on tarjolla yllin kyllin.


Kallik on suuri valkoinen jääkarhu, joka tuntee jään kutsun, Toklo on harmaakarhu, jonka tekee mieli lähteä merkkaamaan reviiriään puihin, Lusa on pieni mustakarhun pentu, joka ei tahdo pysyä muiden kyydissä ja jota muut eivät kuuntele, kun hän haluaisi olla villi mustakarhu, asua metsässä ja kiipeillä puissa, mutta ei haluaisi eroon ystävistään. Ujurakin päässä kuuluu kuitenkin: Tämä ei ole vielä tässä.

Hanheksi muuntautunut Ujurak nielaisee uistimen ja on menehtyä. Ystävykset kantavat lattanaamaksi muuntuneen Ujurakin parantaja Tiinchuun majan eteen ja toivovat parasta.

”Se on ohi”, Tiinchuu vakuutti. ”Annoin sinulle lutukkaa verenvuotoon ja auringonhattua tulehdukseen.”


”Juo tätä”, parantaja sanoi istuutuen vuoteen reunalle. ”Se on tehty lamosalalin marjoista. Se helpottaa kipua ja auttaa nukkumaan. Siinä on myös seljaa laskemaan kuumetta.”

Hänet viedään kuitenkin läheiseen kaupunkiin sairaalaan ja toiset huolestuvat. Tällä välin Toklo ryhtyy elämään oikean harmaakarhun tavoin, mutta saa huomata, että oman reviirin valtaaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Kallik ja Lusa lähtevät pelastamaan Ujurakia ja kuinka ollakaan nöyryytetty Toklo yhyttää heidät kaupungin rajalla. Sairaalamatkalla Ujurakille kuitenkin selviää, mikä on ongelma.

”Mitä täällä on tapahtunut?” Ujurak kysyi tyrmistyneenä.
”Tämä on Propkinin öljykenttä”, hoitaja selitti. ”Tuolla tavoin öljyä saadaan maasta.” Hän pörrötti hymyillen Ujurakin hiuksia.

…

Lumivalkoisin siivin ilmassa liitävä Ujurak rääkäisi epätoivoissaan. Hänen painajaisnäyssään karhuja ei enää ollut, eikä liioin karibuja, hanhia eikä kettujakaan – vain putkia ja melua ja katkun pilaamaa ilmaa niin kauas kuin silmä kantoi. Saaste oli levinnyt jopa merelle: jäässä nousi esiin mustia seiniä, aaltoihin vyöryi jätteitä. Pakopaikkaa ei ollut.

Viimeinen erämaa on Hunterin kuvaus pohjoisen haavoittuvasta luonnosta öljykenttien uhatessa levitä viimeisiinkin erämaihin. Tarina on hyvin mukaansatempaava ja sen lukee mielellään aikuisempikin lukija. Totta kai luin nuo lääkekasvien käytön tarkemmin ja oikein ne olivat. Viimeinen erämaa on eläinfantasiaa ja arvostan sen ekologista aspektia. Biologina näen siinä paljon hyvää ja fantasian lukijana pystyn astumaan sen maailmaan, vaikka karhut eivät olisi juuri niin lajityypillisiä tapoineen.


Erin Hunter Etsijät 4 – Viimeinen erämaa

The Last Wilderness 2008

Suomentaja Mika Renvall.

Jalava 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Vuosi kuvina tammikuu

Huomaatko näiden kuvien välisen eron? Nuo langat pimentävät pienenkin myrskyn  jälkeen kotimme.

Lunta ei ole paljon. Tuon sentään sietää.

Danielle Trussoni Enkelikaupunki

Danielle Trussoni on yhdysvaltalainen/ranskalainen kirjailija, joka on saavuttanut teoksillaan huomattavaa menestystä. Englanninkielinen alkuteos Angelopolis ilmestyi vuonna 2013. Ensimmäinen osa Enkelioppi sisälsi paljon pohdiskelevia ja paikoin varsin puuduttavia tekstejä Nooasta ja Raamatusta. Lainaukset Genesiksestä ja Eenokin kirjasta ovat pitkiä. Enkelikaupungin on suomentanut Turun yliopiston suomentajaseminaari Hilkka Pekkasen johdolla.

Verlainen ensimmäinen mielijohde oli huutaa Evangelinelle, mutta hän ei saanut ulos ääntäkään. Pelko ja hirvittävä petetyksi tulemisen tunne valtasi hänet. Envangeline oli petttänyt hänet ja, mikä pahinta, valehdellut heille kaikille.

Näin päättyy Verlainen ja Evangelinen tarina Enkeliopissa (Angelology 2010). Enkelitutkijat tietävät, että keskuudessamme elää useanlaisia enkeleitä, joita tavalliset ihmiset eivät tunnista.  Pahimpia kaikista ovat langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläiset, jättiläiset eli nefilit. He hamuavat maailmanvaltaa ja heidät voi pysäyttää vain enkelitutkija Verlaine, joka on omistanut elämänsä taistelulle nefileitä vastaan.

Verlainen kyky nähdä olennot niin selvästi oli sekä lahja että kirous. Se oli kyky, jonka hän oli huomannut aloitettuaan työnsä enkeliopin parissa kymmenen vuotta aikaisemmin. Hän näki enkelien siipien koko kirjon. Hän oli syntynyt enkelinmetsästäjäksi.

Enkelikaupungissa tarina jatkuu kymmenen vuotta myöhemmin, kun enkelimetsästykselle työnsä pyhittänyt Verlaine saa kutsun Eiffel-tornin juurelle raadellun enkelin murhapaikalle. Murha osoittautuu myöhemmin harhautukseksi ja emienkeli Eno on myös erehtynyt enkelistä. Tämän takia Eno kaappaa Evangelinen ja tästä tapahtumat alkavat.

”Ei.” Evangeline pudisti päätään vakavana. ”Se oli vain joku nefili, joka muistutti minua. Panin henkilöllisyystodistuksen hänen taskuunsa ja annoin emin luulla, että se oli minä.”

Verlaine ja hänen esimiehensä Bruno matkaavat Fabergén munasta saamansa vihjeen perusteella Pietariin Eremitaasiin, jossa venäläinen enkelitutkija Vera ottaa heidät vastaan aamuyöllä (varsin nopeaa siirtymistä, kun puolenyön aikaan oltiin Eiffel-tornilla). Täältä Bruno johdattaa heidät Nadjan antiikkikauppaan, jossa osoittautuu, että Rasputinin kukka-albumi on ratkaiseva tekijä selvitettäessä asiaa tsaariperhe Romanovien osalta. Tärkeää osaa näyttelee myös Nooan tekstit ja hänen tuhannet arkkiin keräämänsä kasvilajien siemenet.

Ja me selitimme Nooalle heidän sairauksiensa kaikki lääkkeet ja niiden viettelykset, kuinka hän voisi parantaa heidät maan yrteillä. Ja Nooa kirjoitti kirjaan kaiken, niin kuin opetimme, kaikista rohdoista. Niin pahoja henkiä estettiin vahingoittamasta Nooan poikia.

Rasputinin albumi sisältää elintärkeän reseptin ja sen tarveaineet: tarvittavaan seokseen tarvitaan tuhannesta kukkalajista jokaisesta tuhat terälehteä. Tällainen määrä ei mahdu mihinkään albumiin, vaan se olisi noin metrin korkuinen kasa. Samoin kirjassa puhutaan ”lajikkeista”, kun tarkoitetaan lajeja. (Eli mikä on alkuperäisen tekstin sana, sillä se tuskin on lajike). Nooalla oli myös ”kirja” (papyrus?). Poistuessaan antiikkikaupasta Verlainen ja Brunon kimppuun hyökätään ja muna varastetaan. Kuin ihmeen kaupalla joukko venäläisiä enkelitutkijoita ilmestyy apuun, ja Verlaine vain kävelee poimimaan munan Enon viitantaskusta. Hieman liian yksinkertaistettua!

Bruno viittoi muita metsästäjiä seuraamaan, lähestyi Enoa ja antoi Verlainen edetä rinnallaan. Eno ei perääntynyt. Verlaine arveli munan olevan Enon viitantaskussa ja onnistuikin sieppaamaan sen.

Vera jatkaa matkaa Bulgariaan Mustan Meren rannalle tohtori Azovin luokse, joka opastaa hänet 110 vuotiaan Raphael Valkon luokse, johon lähelle Vartijat on vangittu maanalaiseen luolaan. Loukkaantunut Verlaine ja Bruno jatkavat Trans-Siperian pikajunalla kohti Siperiaa, jossa Enkelikaupunki sijaitsee ydinvoimalan alle louhituissa tiloissa. Enkelikaupunki (huono käännös) on todellisuudessa maan alle louhittu valtaisa vankilarakennus, jossa säilytetään 20.000 vangittua enkeliä.

Evangelinen tausta selviää isoisä Raphael Valkon luona. Aivan kirjan lopussa Evangelinelle tarjotaan mahdollisuutta jatkaa elämää tavallisena ihmisenä tohtori Valkon tekemällä seoksella, mutta tämä jää kesken samoin kuin Evangelinen ja Lucienin rooli. Enkelikaupungissa tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Kirjailijalla lienee ollut kiire jatko-osan työstämisessä, koska tapahtumia ei selitetä tarpeeksi ja tapahtumasta toiseen siirrytään aivan yllättäen. Tarinan tapahtumakulut ja kuvaukset ovat paikoin utopistisia. Mahdottomistakin tilanteista selviydytään ilman sen kummempia ongelmia. Verlaine loukkaantuu vakavasti useamman kerran, mutta seuraavassa hetkessä hän on taas kunnossa.

Jana seisoi junan katon reunalla tasapainoillen kuin nuorallakävelijä, ja nouseva aurinko leimusi hänen tukassaan. …

Bruno kulki läpi tuulen ja kulki vaunun metallikaton toiseen päähän. Kengät upposivat katolle kasautuneeseen lumeen. Jalat tuntuivat polttavan kuumilta, mutta turtuivat hetkessä tunnottomiksi. Hän hyppäsi vaivatta ensimmäisen vaunun katolta toiselle, mutta kolmannen vaunun katolla oli jäätä, ja hän horjahti ja kaatui.

Kirjasta löytyy myös epäjohdonmukaisuuksia ratkaisevien ainesosien kohdalta. Tämä tietysti voi olla käännöksessäkin syntynyt sotku:

(s. 146-147) ”Löytyykö siemenkokoelmastanne silfonia?”

”Sitä on täällä”, Azov sanoi. Hän otti pienestä laatikosta metallirasian, avasi rasian lukon ja nosti esiin silkkipussin. Azov kumosi pussin sisällön pöydälle, ja ulos kierähti yksi ainoa kellertävänruskea ja vihreätäpläinen siemen. ”Minulla on jäljellä vain tämä”, Azov sanoi. ”Toisen annoin tohtori Raphael Valkolle vuonna 1985”.

(s. 217) ”Pussissa, jonka annoit minulle vuonna 1985, oli kaksi siementä”, Valko sanoi.

Kirjan genre on fantasiamainen trilleri, mutta lisäksi sitä maustaa niin historia, rakkaus kuin mytologia. Fiktiiviseen tarinaan mahtuvat niin Nooa, John Dee, John Milton ja Romanovit kuin Fabergén munat. Kokonaisuudessaan kirja on kuitenkin erittäin vauhdikas, mukaansatempaava lukukokemus, jota on sanottu Dan Brownin teoksia paremmaksi. Jekaterinburgissa Siperiassa tapahtuva loppukohtaus on todella raju etenkin Verlainen ja Brunon osalta. Verlainen ja Evangelinen keskinäinen suhde jää avoimeksi, ja viimeisen lauseen myötä ymmärtämättömäksi. 

Trussonin enkelihahmot ovat todellisia niin hyvässä kuin pahassa, mutta erilaisia läpikuultavine siipineen. Enkelit ja niiden mysteeri kiehtoo ihmistä, sillä enkelin ja ihmisen suhde on salaisuus. Tarina jää kesken, joten olettavasti saamme lukea lisää. Jos pidit Enkeliopista, pidät tästäkin ja jäät odottaman minun tavoin jatkoa. Ilman Enkeliopin lukemista tarina ei aukene. Kirjan ulkoasu on ylellisen kaunis.  Kannen on suunnitellut Juri Patrikainen.

Danielle Trussoni Enkelikaupunki

Tammi 2014. Kustantajalta kiitoksin.

Salla Simukka Punainen kuin veri

 Tartuin kirjaan pienin varauksin. Varaus syntyi siitä, että kirja kertoo lukiolaistytöstä. Kyseessä on dekkaritrilogian avaus, nuorten trilleri,  mutta kyllä sen lukee vanhempikin. Olihan se kiva sukeltaa lukiolaisen maailmaan. Kirja on helppolukuinen, konstailematon dekkari. Kirjassa on visuaalista niin nimissä kuin muotoilussa. Koska kirjan nimi on Punainen kuin veri, niin sivujen reunat ovat punaiset. Toinen osa eli Valkea kuin lumi  sijoittuu Prahaan ja odotan sen lukemista, koska kaupunki on tuttu.  Musta kuin eebenpuu ilmestyy keväällä 2014

Päähenkilönä seikkailee 17-vuotias Lumikki Andersson. Miljöönä on Tampere ja vuodenaikana talvi, joten luin kirjan oikeaan aikaan. Luminen ja kylmä viima seuranani on mitä sopivin näyttämö tähän kirjaan.

Tarina lähtee etenemään, kun pimiöön on ripustettu kuivumaan pestyjä viidensadan euron seteleitä. Ilmassa leijuu vanhan veren haju. Lumikki Anderssonin periaatteena on olla sotkeutumatta asioihin, jotka eivät hänelle kuulu, mutta seteleiden löytäminen johdattaa hänet keskelle kansainvälistä huumebisnestä. Alati kiihtyvä tapahtumien pyörre heittää Lumikin hengenvaarallisiin tilanteisiin, pakenemaan kylmäverisiä rikollisia ja lopulta salaisiin Jääkarhun juhliin.

En koe huumebisnestä kovin kiinnostavaksi, mutta lukioaika ei ole muuttunut omistani. Kyllä tuo ongelma oli omanakin lukioaikana voimissaan, kuka sen sitten myönsikin ja näkikin. Simukka pitää lukijan otteessaan. Kirjan salamyhkäinen ilmapiiri, Lumikin takaumat menneeseen viestivät lukijalle, että päähenkilön  menneisyys on opettanut ja kasvattanut häntä. Lumikki on erakkomainen selviytyjä, joka ajautuu tapahtumien keskiöön tahtomattaan. Dekkarigenressä kirja on minulle liian toiminnallinen.

Kaipaan Anna Janssonin Gotlantia, kansanuskoa, luontoa ja ajatuksia. Tässä kirjassa  tietynlainen lapsellisuus häiritsi ja ruokki lähinnä ajanvietettä.

Salla Simukka Punainen kuin veri

Tammi 2013  Kirjasto