Pekka Hiltunen Onni

Pekka Hiltunen Onni  

WSOY 2016. Arvostelukappale  kustantajalta. Kiitoksin.

Pekka Hiltunen (s. 1966) on Oulusta kotoisin oleva toimittaja ja kirjailija, jonka esikoisteos Vilpittömästi sinun (2011) voitti Vuoden johtolanka -palkinnon, Kirjakauppojen Laila Hirvisaari -palkinnon ja Kaarlen kirjallisuuspalkinnon. En ole aiemmin lukenut Hiltusen kirjoja, joten päätin kokeilla. Joitakin Hiltusen kirjoja omistan, mutta en ole ehtinyt lukea niitä. Puran myös joulu-tammikuussa kertynyttä lukusumaa, joka yllätti minut toden teolla.  Tätä laajemmin ei aio asiaan pureutua. Mutta lukemistani on turha kenenkään kadehtia...

Teoksen päähenkilö  on Oskari Silta, nelikymppinen Viesti Oy:n toimittaja. Hän hakeutuu työhaastatteluun edetäkseen toimituspäällikön tehtävään.  Kirjan seurassa kuljettava aikajänne on 1990-luvulta tähän päivään. Työhaastattelijana toimii  Wallberg-Procyn psykologi Emma Lappo. 

Emma Lappo ei ollut vain oman ammattinsa  huippuosaaja, hän näytti myös siltä. Hemmetin viehättävä. Tummien housujen ja valkoisen puseron, huumaavan avokaulaisen puseron alla oli vartalo, jonka kiinteys oli vaatinut häneltä uurastusta. Valkeiden hiusten alla silmäkulmissa oli ripaus jotakin eksoottista, merkki sukujuurista, jotka kurottivat Suomen ulkopuolelle.

Media ei niinkään myy journalismia, vaan mainostilan  valtaa  ilmoittajien tarpeet lukijoiden tarpeiden sijaan. Kirjassa kulkee keskeisteemana journalismi ja seksuaali­vähemmistöjen asema. Työkenttää luonnehtivat työntekijän muuttuminen roolista toiseen sekä arkinen tiimityö, yt-neuvottelut, elinikäinen koulutus, tietojen ja oman osaamisen päivitys ja mediakritiikki. Mietin lukiessani jaksaako lukija loputtomasti tietyn alan ammatillisen itsereflektion, mutta todellisuudessa teos on varsin mielenkiintoinen ja monen alan huomioiva.

Emma loksautti tietokoneensa kiinni ja katseli minua, Mitä haluat tehdä? kysyin.  Mä tahtoisin jatkaa tätä. Tätä mikä meillä nyt on. Haluan kysyä vielä vaikka mitä. Anna tulla vaan. Miksi susta tuli tällainen työpsykologi?

Muuttuva työnkuva säätelee työntekijää monin tavoin. Työhaastattelussa Oskari rakastaa toimittajan työtään mutta vihaa ammattinsa kurjistumista. Työhaastattelu käynnistyy hyvin, mutta sitten haastattelun edetessä Oskarin vastaukset muuttuvat paljastuksiksi.

Työn rakastaminen on oikeastaan aika hirveää, sanoin Emmalle. Koska silloin  työnantaja omistaa jotakin, mitä ihminen voi haluta palavasti. Monia töitä voi tietysti tehdä yksin, mutta silloin joutuu yleensä raatamaan kahta kauheammin jotta pääsisi tekemään sitä rakkauttaan

Totuuksia media-alasta, kertomuksia ex-tyttöystävä Tuulikista alias Tuhannen Mulkun Tuulikista, joka päätti nuorena pelastaa kaikki Suomen homot - ja koulutoveri Aaposta eli Roady Runnerista, joka muusikkona kiiti pikamatkalla supertähteyteen. 

Meiän  luola oli Rovaniemen Setan kellaritila, Rollon keskustassa, ja kellarin yläpuolella oli yksi kaupungin rempseimmistä juottoloista, ikuisesti oluthuuruinen Pub Tupsu.

Teos on hyvä aikalaisromaani, joka on monen työn osalta tänään yhtä totta, joten teksti ei vaadi media-alan työnsarkaa. Hiltusen käyttämä kieli  on myös slangina soljuvaa. Ajankuva pysyy otteessa niin musiikissa kuin muissa konteksteissä.

Blogeissa toisaalla: Krista, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön, Kirjasähkökäyrä, Yksi pieni lukupäiväkirja,Tekstiluola, Karvakasan alta löytyi kirja,  Mari A.

Kim van Alkemade Lapsi nro 8

Kim van Alkemade Lapsi nro 8

Alkuteos: Orphan nro 8

Suomentaja: Päivi Paju

HarperCollinsNordic 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Lapsi nro 8 on koskettava tarina orpolapsista. Tarina kulkee eri aikatasoilla päähenkilön lapsuudesta aikuisuuteen. Kirjan lopussa kirjailija kertoo, että tarinan pohjana on käytetty Hebrew Orphan Asylum -orpokodin tapahtumia 1900-luvun alussa New Yorkissa, ja myös henkilöhahmoissa on todellisuuspohjaa.

Tarinassa kerrotaan Rachel Rabinowitzin elämästä nelivuotiaasta nelikymppiseksi naiseksi.  Eletään vuotta 1919, kun Rachel asuu perheensä kanssa New Yorkissa. Visha käy tyttärensä kanssa isän työpaikalla viemässä tämän unohtamat eväät, mutta vierailu on kohtalokas johtaen surulliseen tapahtumaan. Perheen tragediassa Visha-äiti kuolee väkivallan seurauksena ja isä luistaa tiehensä. Rachel lähetetään veljensä kanssa lastenkotiin, mutta muutaman vuoden ikäeron vuoksi heidät erotetaan, kun sijaiskotia ei löydy.

”Teidän talostanne, teidän tyttärenne, mutta entäs minun tyttöni?” Kova meteli toi rouva Giovannin käytävään. Hän alkoi puhua italiaa tytön kanssa, joka alkoi itkeä uudelleen niin, että kyyneleet valuivat hänen poskiltaan pitsikaulukselle. Heidän sanansa, vieraskielinen pajatus, kiersi kehää Vishan korvissa. Väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän esitti kysymyksen, johon tiesi jo vastauksen.

Rachelin kohtalona on juutalaisten lasten lastenkoti Amsterdam Avenuella.  Tuolla Rachel kohtaa lääkäri Mildred Solomonin. Tohtori Solomon suorittaa lapsilla lääketieteellisiä kokeita altistaen Rachelin toistuvasti röntgensäteille. Tohtorin motiivina on uran edistäminen, sillä naisena hänen on saatavia tuloksia pärjätäkseen. Tutkimukset jättävät Rachelin kehoon pysyvät jäljet.

”Minun nimeni on Rachel, olen jo sanonut sen teille. Mutta te ette välitä, vai mitä? Vieläkin minä olen teille vain numero. Kaikki lastenkodin lapset olivat teille pelkkiä numeroita.” Mietin herra Mendelsohnin hauraassa käsivarressa ollutta tatuointia. ”Pelkkiä numeroita, niin kuin keskitysleireillä.”

Kaiken kokemansa keskellä Rachel on myös onnekas, sillä hän pakenee aikanaan lastenkodista. Hän ei ole onnistunut jättämään menneisyyttään taakseen, vaan kohtaa sen aikuisena uudelleen.  Sairaanhoitajana hän tapaa hoitokodissa syöpää sairastavan tohtori Solomonin. Rachel haluaa osoittaa lääkärille tämän tekemien kokeiden seuraukset.   Jossain vaiheessa Rachelin on tehtävä valinta koston ja anteeksiannon välillä. 1950-luvun Yhdysvalloissa psykiatriassa väitettiin, että homoseksuaalisuus oli psyykkinen sairaus, joka pystyttiin parantamaan psykoanalyysillä ja terapialla.  Tämän takia aihe on myös tarinassa.  Kim van Alkemaden tarina on koskettava naistarina. Suosittelen.

Blogeissa toisaalla: Luetut,  Evaria ja Syyslapsi

Hannele Mikaela Taivassalo In transit

Hannele Mikaela Taivassalo In transit
Suomentaja: Raija Rintamäki

Teos 2016. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Löysin Taivassalon romaanin Teoksen paperista katalogia selatessani.  Tiesin heti, että tuon kirjan haluan lukea. Hämmästyin saadessani kirjan käsiini, sillä se olikin varsin muhkea teos. Kirjaan tutustuminen pitäisi ehkä aloittaa kansista. Ehdotan että vertaat käännöksen kantta vielä alkuperäisteoksen kanteen. Upeita kumpainenkin. En kiinnittänyt etukäteen huomiota kirjan sivumäärään, sillä en kirjaa luettuja sivuja blogiini. Mietin lukiessani aiempia Taivassalon kirjoja ja tänään keksin, että olenhan minä lukenut häneltä teoksen Viisi veistä Andrei Kraplilla.

Olen lueskellut Taivassalon kirjaa kaikessa rauhassa. Aloittaessani tätä tekstiä viime viikonloppuna minulla oli vain kuusi blogitekstiä kasassa lokakuulle, joten naputtelin viikon aikana pinon tekstejä luetuista kirjoista.  En pysty lukemaan non-stopin tavoin, sillä tarvitsen kirjojen väliin tauon. Syksyinen viikonloppuni meni hyvin. Kerrotaan nyt sekin, että lauantaina tulin hyvälle mielelle huomatessani, että tässä piskuisessa kaupungissa on jälleen antikvariaatti. Minun paikkani ei ole antikvaariton kaupunki.

In transit on eniten kulkijan ja lähtijän kirja, ehkä kulkuri löytää tästä eniten, itsensä. Opiskeluaikani olin kulkuri, jolloin olin onnellinen ainoastaan niinä hetkinä, kun olin satojen tai tuhansien kilometrien etäisyydellä jostain.

Taivassalon kirjassa ollaan liikkeessä, matkataan tai muistetaan tehdyt matkat. Itse en viihdy lentokentillä, sillä inhoan niiden turvatarkastuksia. Pahimmat olen kokenut Prahassa ja Kenian eri kohteissa. Maaliikenteessä vihaan idässä rajatarkastusten rahankeruun mielivaltaisuutta ja lännessä olen kulkenut aina punaista linjaa tarvittavien asiakirjojen kanssa ja jatkanut matkaani raskaan boxin kanssa, kun kukaan ei ole tullut luokseni.

In transit

Teoksen keskeisin henkilö on Galadriel. Myös Galadrielin isoisä Sem ja Vera ovat tarinan keskeisiä hahmoja. In transit on matkakirja, niin liikkeessä kuin mielessä. Tärkeimmät teemat ovat matkaaminen, muukalaisuus, sopeutuminen, muistaminen ja unohdukset. Yhtä paljon kuin kirja kertoo rakkaudesta ja rakastamisesta, niin yhtä paljon se muistuttaa yksinäisyydestä, eletyn hinnasta ja muistojen tuskallisuudesta. Jos ajattelet sanaa yksinäisyys ruotsiksi, niin se on paljon voimakkaampi lataukseltaan. Olen joskus miettinyt, että en ole koskaan ollut yhtä yksin kuin miljoonakaupungin yössä jossain hotellihuoneen ikkunalla katsellessani jatkuvaa liikenteenvirtaa ja neonvaloja. Tuo tunne saa minut aina levottomaksi kaipaamaan jonnekin pois.  Taivassalo kuvaa  yksinäisyyden eri sukupolvien valinnoissa ja ratkaisuissa.

 Liikkeeseen kuuluu usein myös paluu, johonkin ja jostain. Petollista paluussa on, että  se tapahtuu fyysisesti, mutta osa ei palaa koskaan. Sem tuo sen tarinassa hyvin esiin, hänellä kielletty rakkaus jäi sinne, mistä oli lähdettävä. Jotain Sem jätti itsestään Tukholmaan.

Lentokentät ovat läpikulkupaikkoja, kaikki samanlaisia, irrallaan maasta ja kaupungista jossa sijaitsevat. Lentokentät on nimetty edesmenneiden ihmisten mukaan, paikkakuntien jotka eivät ole kenttien oikeita sijaintipaikkoja vaan sopivan matkan päässä olevia kaunpunkeja. Melkein paikkoja.

Galadriel on aina matkalla, aina liikkeellä. G. ajattelee matkus­tamista, eteenpäin siirtymistä, vaikka onkin nyt lapsuudenkylään kulkeutuneena olosuh­teiden pakosta. Galadrielia tie vie pitkin maailmaa, kun hän kulkee ja kohteet vaihtuvat: Bombay, Pariisi,  Lontoo, Los Angeles. Hän on samassa talossa, jossa aiemmin vasta haaveili New Orleansista, pohjoisnavasta ja päiväntasaajan jännittävis­tä seuduista. Lentokentät ovat välitila, ei missään ja ovat melkein-paikkoja ja transithallit jonkun odotuspaikkoja.

Gadiel Garadiel Galdariel. Hänen nimekseen piti oikeastaan tulla Anna Karenina, mutta nimivirasto hyväksyi vain Annan, etunimeksi eivät kelvanneet venäläiset patronyymit, saati sitten sukunimet.

Myös Vera on palannut, samaan taloon kuin Galadriel, samaan kylään, josta lähti vuosikymmeniä sitten kohti pääkaupunkia ja omaa elämää. Kaikilla on muistonsa varastetut onnenhetket ja unohduksensa, jollain Muukalainen, kirjeet, unohdukset ja villiintynyt puutarha. Siellä puutalojen välissä hän ja Sinikka olivat kulkeneet reviirillään. Kävelleet Taivaskalliolle ja silmäilleet ylhäältä kaikkea mikä oli heidän. Oikaisseet toisten pihojen poikki karistaakseen kannoiltaan öiset seuraajat jotka osoittivat kiinnostustaan väärällä tavalla tai olivat muuten vain vääränlaisia.

Kyllä. Sem sanoi. Minä tulen. Haetaan laukut. Niitä ei ole monta. On vain tämä yö.

Jäljellä oli vain se yö. He makasivat sylikkäin, eivät nukkuneet. He koskettivat toisiaan, varovasti, kuin ensimmäistä kertaa. He koskettivat toisiaan lujasti, kuin viimeistä kertaa. He tyhjensivät pullon, samantekevää minkä, he makasivat hiljaa ja katselivat toisiinsa kietoutuneina ja liikkuivat toisiaan vasten … Ovi kolahti kuin pyövelin kirves. Sem lähti. Sem palasi lähtöpisteeseen. Sem päättyi tähän.

Toisen talon yläkerrassa kahdessa vinttikammarissa asuu Sem sängyssään, itse rakentamassaan talossa, eikä kukaan tiedä hänen liikehdinnästään, siitä kuinka kaukana hän on ollut ja on. Alakerrassa asuvat hänen poikansa ja tämän vaimo, G:n vanhemmat, ja G:n nuorempi veli, joka muuttaa aikanaan pienehköön rannikkokaupunkiin. Sem miettii, minkä takia jonkun ääni on kadonnut mielestä, vaikka hän muistaa muita ääniä kaukaisilta ajoilta.

Minkä takia hän ei muista Esterin ääntä? Hän muistaa muita ääniä kaukaisilta ajoilta. Erityisiä asioita. Sen toisen vaalean miehen imitoiman tumman naisäänen: …niin kuin muinoin Babylon. Kummallista, että juuri tuon äänen. Jonkun toisen äänen imitaation. Mutta Esterin ääntä hän ei muista.

Galadriel on hetkissä yksin, silloin kuin toista tarvitsisi, kun George Gordon Junior on vaimonsa ja perheensä luona. Kun hän tuntee lämpimän noron jalkojensa välissä. Silti hän on vastaamassa kysymyksiin, entä jos…

George Gordon Junior, minä haluan sinut, olen rakastunut sinuun, en tiedä mitä se tarkoittaa, en tiedä tarvitseeko sen tarkoittaa jotain, mutta se tuntuu, se tuntuu jääpaloilta, kylmältä ja suurelta kuin arktinen meri, pelottavalta ja loputtomalta, vieraalta, enkä tiedä mitä sille tekisin.

Hannele Mikaela Taivassalon In transit on täydellinen kirja. Se kertoo ihmisistä liikkeessä, siirtymisistä, kauttakuluista siitä, että me olemme jatkuvassa liikkeessä.  Rakkaus, kiihko ja tunteet ovat kuumia ja rohkeita. Millaista on olla aina muukalainen, ja samalla kertaa millaista on tuntea kuuluvansa kaikkialle?  Miten usein meille mainostetaan jotakin kirjaa, että jos luet vain yhden…. Ehkä se on tämä, jos vain lukija on oikea. In transit ei tarjoa juonta, mutta se kertoo kiihkeästä matkasta, joka päättyy jokaisella johonkin.  Ja lukijana pääset osalliseksi huumaavasta kielestä. Minulle In transit oli vaikea lukukokemus, sillä minun oli aivan älyttömän vaikea päästää irti, irtautua kirjasta. En edes halua laskea irti, vaan lukea UUDELLEEN. Haluaisin vain sanoa, että tätä kirjaa ei kannata ohittaa.

Goodreadsin tähdet minulta: *****

 

Blogeissa toisaalla: Kirjavieköön!, Tekstiluola.

Philip Roth Nöyryytys

Philip Roth Nöyryytys

Alkuperäisteos: The Humbling, 2009

Suomennos: Arto Schroderus

WSOY 2011, Aikamme kertojia –sarja. Kotikirjasto.

Viikonloppuna tutkin antaumuksella kirjahyllyjäni. Täydensin hyllyjä yhdellä puuttuneella Murakamilla, jonka lukeminen ei ole koskaan minua innostanut. Otan vastaan suositteluja. Teos on niin ilmeinen, että minun ei tarvitse mainita sen nimeä. Rothin kohdalla havaitsin, että minulta puuttuu yksitoista teosta ja löysin vaivatta kahdeksan. Hyväkuntoiset kirjat maksoivat euron pari, mutta, jos ajattelemani sivulause rakentuisi tähän, niin joutuisin pulittamaan niistä kolmekymmentä euroa kappale. Nöyryytys on osa neljän romaanin sarjaa: Jokamies (2007) ja Tuohtumus (2009), Nemesis (2010), joista en ole lukenut kuin nyt Nöyryytyksen.

Suhteeni Rothin kirjoihin on hieman ailahtelevainen, sillä Ihmisen tahra on hienointa Rothia, mutta…  

Vanhuuden osa

Nöyryytyksen päähenkilö on kuuluisa, mutta ikääntyvä näyttelijä Simon Axler, joka on menettämässä otteen työstään, läheisistään ja elämästä yleensä. Axleria on pidetty klassisen amerikkalaisen teatterin viimeisenä suurena näyttelijänä. Tarina on jonkin verran epäuskottava, sillä päähenkilö on kuusikymppinen mies, kun parikymmentä vuotta vanhempaan tuo turhautuneisuus sopisi paremmin. 

Nyt hän pelkäsi jokaista esitystä, pelkäsi aamusta iltaan. Koko päivän hän ajatteli ajatuksia, joita ei  ollut koskaan aikaisemmin ajatellut  ennen esitystä: en onnistu, olen teennäinen, minulla ei ole aavistustakaan miten lausun edes ensimmäisen repliikin.

Ahdistuneisuuden performanssi

Nöyryytyksen keskeinen teema on vanheneminen. Tarinaan mahtuu paljon muutakin. Axler käy läpi hoitojaksoaan psykiatrisessa sairaalassa,  jossa hän kohtaa taideterapiassa naisen nimeltä  Sybil Van Buren. Tämä episodi viedään myös loppuun myöhemmin. Perhetuttujen tytär Pegeen Mike Stableford astuu yllättäen ovesta sisään. Pegeen on nelikymppinen lesbonainen, joka ei ainakaan tee tarinaa sen miellyttävämmäksi.

Ei olisi uskonut – semminkään kun Pegeen Mike Stableford oli elänyt lesbona 23-vuotiaasta lähtien että kun Pegeen oli neljäkymmentä ja Axler kuusikymmentäviisi, heistä tulisivat rakastavaiset, he puhuisivat puhelimessa aamuisin heti herättyään ja viettäisivät  yhteisen vapaa-aikansa innokkaasti Axlerin talossa, josta Pegeen Axlerin iloksi  omi käyttöönsä kaksi huonetta, yhden yläkerran kolmesta makuuhuoneesta tavaroilleen ja alakerran olohuoneen viereisen työhuoneen kannettavalle tietokoneelleen.

Naamioiden takana

Rothin 146-sivuinen kirja herättää minussa hyvinkin erilaisia tunteita. Yllättävintä on ehkä, että jään miettimään kirjan suorasukaisuutta ja seksististä olemusta. Jos ajankohta olisi toinen, niin ohittaisin aktit, mutta nyt näykin niitä terrierin tavoin. Naisen rooli ei ole tarinassa häävi. Tosin erään miehen mieli on sitäkin sairaampi. Näyttelijämme on väsynyt, elähtänyt ja huolissaan elämän lipumisesta loppuun. Hän on menettänyt kipinänsä, työkykynsä ja itsevarmuutensa. Vaimo on lähtenyt. Axlerin agentti Jerry  Oppenheim ei saa miestä innostumaan mistään. Sen sijaan Rothin kuvaus riisuu armotta roolit, miehemme jää paljaaksi ja alastomaksi, kun Falstaffin, Peer Cyntin, Macbethin, Prosperon ja Vanjan roolit eivät suojaa häntä. Tekstin intertekstuaalisuus on läsnä viimeiseen riviin asti.

Epäonnistumiset olivat hänen omiaan, aivan kuten se hämmentävä henkilöhistoria, johon hänet oli naulittu.

Jokke tuumii, että teoksen keskiväli on turhaa K18-materiaalia ja monin osin kuvottavaa sekä kerronnassa että mahdolliset rinnastukset. Arja tuskailee haulikon kaikkivoipaisuutta. Itse teen virheen yrittäessäni istuttaa tämän kirjan tiettyyn sabluunaan ja tuota kontekstia vastaan pohdin, että onko tämä sopeutuvainen vai ei. Kirjan suomentaja Arto Schroderus ei ainakaan helpota taakkaani, koska arvostan häntä, nautin aina hänen suomennoksista. Parhaillaan lueskelen kvartetin toista Rothin teosta Jokamies. Kiinnostuin siitä Maailmankirjat tekstin luettuani. Käytän tuota ammattilaisten sivua lukuvinkkien etsinnässä, sillä pidän heidän tyylistä, koska esitellyt kirjat pysyvät tekstien keskiössä.

Blogeissa toisaalla Arja, Kirjainten virrassa, Jokke, Sirri