Hanna Hauru Jääkansi

Hanna Hauru Jääkansi

Like 2017. Kustantajalta. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Hanna Hauru (s. 1978) on oululainen kirjailija.  Luin äskettäin hänen teoksensa Utopia, joka  on viides hänen kaunokirjallinen pienoisromaani.  Se on niin runollinen kuin ronskikin kieleltään, mutta ennen kaikkea hyvin minimalistinen kerronnaltaan. Ihastuin Haurun pienoisromaaniin Tyhjien sielujen saari, jonka luin blogiaikana. Sijoitin mielessäni tarinan Seilin saarelle, johon sainkin vahvistusta kirjan miljöönä eräästä haastattelusta. Biologina tunnen Seilin saaren historian hyvinkin. Tyhjin sielujen saari on vaikuttava teos, se ei anna toivoa selviytymisestä. Eli sinne vietiin ihmiset, joilla ei ollut enää toivoa.

 Sen sijaan äskettäin lukemani Utopia eli erään kylän tarinan tapahtumamiljöönä on lähes autioitunut maaseudun kylä Pohjois-Suomessa, jonne aikoinaan unohtui viisi asukasta. Näiden viiden kohtaloa lukija seurailee.  Teos ei ole surullinen, sillä nämä jääneet ihmiset ovat sopeutuneet vallitsevaan pysähtyneeseen oloon.  Myös teokset Eivätkä he koskaan hymyilleet, Raaka punainen marja ja Muuttoliike ovat mielenkiintoisia. 

Liittäisin Haurun tuotannon likelle Rosa Liksomia ja Maria Peuraa. Haurun teokset ovat lyhyitä, mutta mieleenjääviä. Eniten olen pitänyt ehkä Tyhjien sielujen saaresta.

Haurun uusin pienoisromaani  Jääkansi sijoittuu sotien jälkeiseen  elämään pohjoisen pitäjässä, etenkin 1950-luvun taitteeseen ajoittuvaa kertomusta tytöstä. Kieli on paikoin inhorealistista, sillä sanoja ja ilmaisuja ei kaunistella. Hänen elämässä arvostus ja rakastaminen muuttuvat vieraiksi sanoiksi. Köyhyys on osa jokapäiväistä arkea, samoin häpeä muiden edessä.

Kun isän ruumis alkoi sulaa, hautasimme sen köyhien hautausmaahan. Samana päivänä vietettiin Bettin ja Pahan kihlajaisia. Sen kunniaksi Paha kustansi koko kylälle komeat juhlat ja isä unohtui. Kun Bettistä ja Pahasta otettiin kihlakuva, minut asetettiin kuvaan niin, että peitin Bettin turpean vauvamahan.

 Tytön isä ei palaa kuin arkussa rintamalta. Pahasta äiti ottaa uuden miehen itselleen, johon sota on jättänyt arpia. Tai ei äitiä kutsuta äidiksi, vaan hän on Betti ja uusi isä Paha. Kokemuksiensa riivaama mies tekee perheen kotimökistä maanpäällisen helvetin.

Haudalle jäi vain tikkuinen puuristi ja kumpu vailla yhtäkään kukkaa. Hautajaisvieraat tulivat kutsusta pirttiin ainoastaan siksi, koska Bettillä oli säästössä kahvia ja hän oli leiponut koko yön.

Lopulta tyttö pakenee kotioloja työhön sairaalaan. Naiseksi varttuneena hän palaa viimeisen kerran kotimökkiinsä vapautuakseen lopullisesti menneisyyden varjon alta.

Lupasin pohtia ajatusta huomenna, kun palaisin työpaikalle, vaikka tiesin jo, ettei minulla olisi mitään muuta vaihtoehtoa. Vääjäämättä hän joutuisi palaamaan mustien muistojen mökkiin, josta ei ehkä pääsisi enää ikinä irti.

Hanna Hauru Tyhjien sielujen saari

Tyhjien sielujen saari on groteskin runollinen tarina, ehkä karuin lukemani kirja. Löysin kirjan Kirjavalaan sivuilta ja päätin hankkia kirjan. Dekkaria tai trilleriä lukiessa voi todeta Hitchcockin lausumaa mukaillen (Se on vain elokuvaa), että jokin kirja on vain dekkari. Haurun kirjaa on pakko lukea eri tavalla, sillä hänen kirjoittamansa voisi olla totta ja tapahtunutta.

Yleensä kirjaa lukiessani pyrin sijoittamaan tarinan niin ajallisesti kuin paikallisesti. Sijoitin tämän tarinan mielessäni Seilin saarelle. Periaatteessa tällä oletuksella ei ole mitään merkitystä, mutta saarella käyneenä ja historian tuntevana, se avaa tekstin tapahtumia eri valossa.  Seili sijaitsee Saaristomerellä, Airiston eteläosassa. Saaren historia on hyvin synkkä, sillä siellä toimi vuodesta 1619 lähtien kruunun varoin ylläpidetty lepra- eli spitaalisairaiden hospitaali. Spitaali oli ruton ohella keskiajan tauteja.

Tyhjien sielujen saari alkaa tarinalla, jossa spitaaliin sairastunut nainen matkaa saarelle kuolemaan. Parantumattomien joukossa on myös hullujen yhteisö, autuaan tietämättömien joukkio. Katrasta kaitsevat pappi ja sisaret.  Pappi ja sisar Signe saavat naisen ohella äänensä tarinaan. Pappi on saaren ainoa terve mies. Himot ja halut hiertävät näitä ihmispoloja. Inhorealismi pääsee paikoin esiin, kun spitaali kalvaa ihmisruumista pala palalta pois.

Hauru kuvaa saarelaisten elämää ja tapoja ja luonnon tapahtumia vuoden kiertokulussa. Monet primitiiviset asiat puoltavat tapahtumien sijoittumista vanhaan aikaan. Läsnä on niin kristinusko kuin sitä vanhempi kansanusko hiisineen. Jumala on julma, ja hänen uhrinsa ovat saaneet vain ansaitsemansa kohtalon. He ovat itse elämänsä tuhrineet. Kukaan viaton ei tuota tautia saisi. Spitaalia pidettiin Jumalan langettamana vitsauksena.

Puhaltelen voikukkia. Niiden siemenet lentävät tuulen johdatuksessa kauas. Tietäisinpä, millaisen kasvupaikan ne valitsevat itselleen. Saarelta ne kuitenkin haluavat pois, enkä minä sitä yhtään ihmettele.

Joitakin asioita mietin kirjaa lukiessani, sillä tarinan naisen taustaa ei kerrottu, hänet oli eristetty pian synnyttämisen jälkeen miehestään ja lapsestaan. Naisen tausta emmitytti minua, sillä hän osasi kirjoittaa ja lukea. Saarelaisia hoitamassa käynyt lääkäri toi naiselle paperia. Miten hän osasi kirjoittaa ja lukea? Nainen ei juuri raota menneisyyttään.

Auringon lämpö on tähän aikaan vuodesta valheellinen. Tuntuu kummalliselta, että aina iloitsemme kevään tulosta. Kuitenkin se on vain nuorikko, jonka talvi raiskaa. Kesä olettaa, että kevät tappaa talven hänen tulonsa tieltä.

Minun pestini täällä loppuu tämän kesän aikana. Me joudumme lähtemään täältä, sillä on julistettu, että sairaita ei enää eristetä. Heille on määrätty paikka kunnan sairaalassa. Minä aioin palvella edelleen Jumalaa – ei siihen kirkkorakennusta tarvita.

Tarinan loppu on aika hurja, kun aika loppuu. Saarelle tulee naisen poika, joka uskoo löytäneensä äitinsä kuolonkuopan ja puoliksi lahonneessa ristissä tutut nimikirjaimet. Vielä hurjempi on seuraava lainaus. Äiti kutsuu minua meren pohjasta. Kuuluu vienoja kuiskauksia ja narinaa, kun hän avaa reitensä valmiiksi minulle. Riisun sadevedestä märät vaatteeni ja kahlaan kiehuvaan mereen. Polvivedessä sukellan ja liu’un takaisin äitini kohtuun.

Hauru kirjoittaa minimalistisesti, sanoja säästellen. En ole lukenut oikein mitään vastaavaa. Katja Kaukosen Odelmassa on jotain samaa. Pojan elämä mietitytti minua, sillä se lienee ollut karu. Miten helppoa oli lukea lääkäriksi? Sekin herättää kysymyksiä naisen taustasta.

Hanna Hauru (s. 1978) on kotoisin Oulusta ja asuu nykyään Tampereella. Häneltä on julkaistu aiemmin lyhytproosateokset Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) ja Raaka punainen marja (2004).

Luin Kalevan Haurun haastattelun, jonka voit lukea täältä. Haastattelusta selviää kirjan taustoja ja myös oletukseni tapahtumien miljööstä tarkentuvat faktaksi. Tämä kirja herätti mielenkiintoni kirjailijan tuotantoon. Hauru mahduttaa vaikuttavan tekstinsä 112 sivuun. 

Hanna Hauru Tyhjien sielujen saari

Like 2005. Kotikirjasto.

Kirjan ovat lukeneet ainakin MarikaOksa, Kirjasähkökäyrä, Bleu.