Andreas Tjernshaugen Tiaisten salainen elämä

Andreas Tjernshaugen Tiaisten salainen elämä

Alkuteos Meisenes hemmelige liv
Suomentaja Ulla Lempinen

Atena 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Asumme metsän keskellä, joten linnut ovat osa pihapiiriämme. Talitiaiset ja sinitiaiset viihtyvät niin suojaisella etu- kuin takapihalla, vaikka usein joukossa on myös kuusi-, hömö-, töyhtö- ja pyrstötiaisia. Tiaiset ovat tavallisimpia lintulaudan vieraita meilläkin. Jatkossa lajitarkkailun sijaan pitääkin kiinnittää huomio naaras- ja urostalitiaisen erilaiseen ulkoasuun. Lintulauta on kirjastohuoneemme vieressä, joten tarkkailuasema on suotuisa. Tonttimme puustoa on  raivattu varsin maltillisesti, ainakin jos vertaa tien alun paljaaksi raivattuihin pihoihin. Biologina olen tenttinyt eläinekologiaa, joten minulla on perustietämys tiaisten elämästä. Esittelin talvella Mauri Leivon Lintulaudan elämää -kirjan täällä.

Andreas Tjernshaugen on norjalainen tietokirjailija, mutta ilmeisesti ei biologi. Tiaisten salainen elämä seuraa talitiaisten ja sinitiaisten elämää vuoden kierron verran aloittaen uudesta vuodesta ja päättyen jouluun. Teksti on helppolukuista, mutta luotettavan tuntuista minäkerrontaa.  Ehkä jopa kaipasin biologislangia paikka paikoin. Lopun lähdeluettelo on laaja, mutta lukuihin jaettuna se vaikeuttaa etsintää.

Kirja jakautuu 15 osioon, joissa kerrotaan mm.

Uusi vuosi alkaa pihabongauksesta, jatkuu pesäpaikalla, kevään äänellä, sen oikean löytämisellä ja kerrotaan tali- ja sinitiaisen tuntomerkit.

Suloista musiikkia kertoo tiaisparista, höyhenpuvusta, laulusta, reviirin koosta ja pesänrakennuspuuhista. Reviiristä todetaan, että tiaispari puolustaa reviiriään omaa lajiaan mutta ei muita tiaislajeja vastaan. Laulu toimii ikään kuin varattu-kyltti, joka lintulajilla on omanlaisensa laulu, joka kertoo muille, että täällä asuu jo talitiaiskoiras.

Yhteiselämää kertoo kevätrutiineista, aamulaulusta, huolenpidosta ja uskottomuudesta. Tiaisten sosiaalinen kanssakäyminen on kaikin puolin mielenkiintoista:

Jos suosittu koiras haluaa houkutella vierailevia naaraita luokseen varhain keväällä, vaikka puoliso pitää vahtia, se saattaa osoittaa tulokkaalle pesimäpaikan reviiriltään, mahdollisimman kaukaa ensimmäisen puolison pesästä. Yleensä ensimmäinen naaras saa siitä huolimatta vihiä tapahtumista ja ajaa tunkeilijan pois. Se pitää puolisoaan tiukasti silmällä ja seuraa hanakasti perässä, jos koiras yrittää livahtaa pidemmille lentoreissuille.

Munia ja poikasia kertoo pesistä taistelusta kirjosieppojen kanssa, hautomisesta ja poikasten hoidosta.

Melkeinpä liikaa lintuja -osio vierailee Kolsåstoppenissa, Oslon yliopiston tutkimusalueella, johon on ripustettu viisisataa linnunpönttöä ja joista tutkijat tarkastavat, rekisteröivät ja rengastavat kaikki poikaset.

Perhe-elämää kertoo tiaisten pesinnästä, toukkahuipusta, ravintotottumuksista ja haukoista. Kolmen viikon aikana, jotka talitiaisenpoikaset viipyvät pesässä, vanhemmat tuovat jälkikasvulleen ehkä 10 000 toukkaa yksi kerrallaan.

Äänen löytyminen kertoo miten opetellaan laulamaan ja mm. että kyky matkia on tyypillistä joillekin lintulajeille.

Nokkelat pikkulinnut toteaa, että oppivaisuudestaan huolimatta tiaiset eivät ole lintumaailman nokkelimpia, sillä varislinnut ja papukaijat vetävät tässä suhteessa pisimmän korren. Lisäksi pohditaan millaista on olla tiainen.

Lähteä vai jäädä kertoo, että suuri osa Norjassa pesivistä linnuista muuttaa pois talveksi, mutta tiaiset jäävät paikoilleen tai muuttavat vain vähän matkaa, harvat muuttavat pois Norjan alueelta.

Eloon jääminen. Jokaisella tiaislajilla on oma hieman erilainen tapansa ruokailla. Tali- ja sinitiaiset ovat sopeutuneet pärjäämään kylmässäkin, jos ravintoa riittää. Kuitenkin suuri osa  tiaisten poikasista ei selviä vuoden ikäisiksi. Lisäksi pohditaan muuttuvaa maisemaa ja ilmaston lämpenemistä.

Pyydyksessä kertoo lintujen rengastamisesta ja lintujen selviämisestä ja kuinka kauan ne elävät.

Haukkojen, kissojen ja muiden petojen suuhun joutumisen ohella tiaisia uhkaavat jatkuvasti myös pienen pienet viholliset: niiden höyhenillä, verellä ja lihaksilla itseään elättämään pyrkivät virukset, bakteerit ja monenlaiset loiset. Myös ravinnon puute talvipakkasilla vaatii veronsa. Lisäksi moni lintu menehtyy lennettyään ikkunaan, päin autoa ja niin edelleen.

Joulu. Joululyhteen laittaminen linnuille on vanha pohjoismainen perinne ja edelleen voimissaan, vaikka papit 1700-luvulla yrittivät panna pisteen tälle tavalle, jota pitivät pakanallisena uhrilahjojen antamisena. Tiaiset eivät kuitenkaan välitä lyhteistä.

Lopuksi annetaan vinkkejä ruokkimisesta, linnunpöntöistä ja lintujen tunnistamisesta.

Pane tarjolle erilaista syötävää, niin saat pihalle eri lintulajeja. Kokeile erilaisia siemeniä ja pähkinöitä, kaurahiutaleita ja leivänmuruja (ei ranskanleipää) sekä hedelmiä ja marjoja. Kerää syksyllä esimerkiksi pihlajanmarjoja ja omenoita pakastimeen ja tarjoa niitä talvikuukausina.

Tiaisten salainen elämä on kiinnostava lukupaketti kaikille lintujen ystäville. Siitä löytyy yllättävän paljon mielenkiintoista uutta tietoa. Tiesitkö esimerkiksi, että jokainen hömö- tai kuusitiainen kerää talvivarastoon noin 50.000 siementä tai hyönteistä.

Blogeissa toisaalla: Tarukirja

Jonathan Balcombe Eläimellinen nautinto

Jonathan Balcombe on eläinten käyttäytymistieteen tohtori ja kirjailija. Hänen kirjoittamansa Eläimellinen nautinto on tieteellisen näyttöön perustuva kirja, joka pyrkii valottamaan erilaisten eläinten tunteita mielihyvästä kipuun. Kirjan on suomentanut Eila Salomaa.

Kaikki tietävät, että koirat ja kissat voivat nauttia elämästään, mutta entä muut eläimet: nisäkkäät, kalat ja jopa hyönteiset? Rapsutamme omaa kissaa tai naapurin koiraa niin näemme sen tuottavan mielihyvää. Vielä jokin aika sitten tiede kielsi, että eläimillä olisi tunteita tai ajatuksia. Balcombe tuo esiin valtavan määrän esimerkkejä eläinten tunteista eri eläinten piirissä.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: Miksi kirja eläinten mielihyvästä?, Eläinten mielihyvä – mitä se on? ja Eläinten mielihyvästä. Näissä käsitellään eläinten leikkiä, ravintoa, seksiä, kosketusta, rakkautta ja ylimaalisia iloja kärpäsistä kaloihin. Kirjallisuusluettelo on vakuuttava, pitkä kuin nälkävuosi, kaiken kaikkiaan 38 sivua.

Jonathan Balcomben mukaan:

”Viime aikoihin asti vallitsevat tieteelliset opit ovat torjuneet ajatuksen, että eläimillä on mieli ja tunteita. … On selvää, että niillä on runsaasti positiivisia kokemuksia, aina leikeistä ruokamieltymyksiin ja seksuaalisesta käyttäytymisestä palkintojen odotukseen. Me emme ole ainoa laji, joka tuntee haltioitumisen huumaa, odotuksen viehätystä tai ilon puuskia.”

Jonathan Balcomben mukaan:

”Muilla lajeilla, erityisesti sosiaalisilla eläimillä, on käyttäytymissäännöt. Menestyksellinen ryhmässä eläminen edellyttää tulemista toimeen ryhmätoverien kanssa. Yksilöt, jotka eivät käyttäydy sääntöjen mukaisesti, voidaan sulkea ryhmän ulkopuolelle. Monien lajien kädellisillä vaikuttaa olevan taju oikean ja väärän lisäksi myös reilusta ja epäreilusta.”

Jokainen löytää tästä esimerkkejä, sillä kissa raapii saatuaan jonkin muun kuin Sheba-purnukan tai talitiaiset eivät syö yhtä innokkaasti talipalloja kuin rasvapötköä.

Eläinten nautinnosta ei ole edes puhuttu. Eläimellinen nautinto on historian ensimmäinen kirja, jonka aiheena on eläinten kyky tuntea nautintoa. Kirja ryydittää viime vuosien tutkimustietoa lukuisilla anekdooteilla ja paljastaa, että eläinkunta on täynnä nautintoa.

Jos on yksi syy, miksi hyvä olo ei kuulu pelkästään Homo sapiensille, se on tämä: mielihyvä edistää sopeutumista. Hyvinvointi on vahva kannustin, joka ohjaa eläimiä käyttäytymään niin, että ne pysyvät hengissä ja lisääntyvät. Toisin kuin yleisesti uskotaan, elämä villissä luonnossa ei ole toivottoman ankaraa; eloonjäänti ja mielihyvä kuuluvat yhteen. … Mielihyvä auttaa eläimiä säilyttämään tasapainon. Kun meitä paleltaa, hakeudutaan lämpimään, mutta kun on kuuma, sama lämpö ei enää tunnukaan mukavalta jne.

…

Ajatus siitä, että mielihyvällä saattaa olla eloonjäämisarvoa ei ole uusi. George Romanes esitti 1884: ”Mielihyvän ja kivun on täytynyt kehittyä sellaisten prosessien subjektiivisena seuralaisena, jotka ovat organismeille hyödyllisiä tai haitallisia. toisin sanoen ne ovat kehittyneet siinä tarkoituksessa, että organismi tavoittelisi toista ja karttaisi toista.”

Eläimet vastaavat moniin aistimuksiin, muun muassa ruokaan, huumausaineisiin ja seksiin. Eläimellinen nautinto kurkistaa myös eläinten kokemiin abstraktimpiin tunteisiin, kuten rakkauteen, älyllisiin ja esteettisiin nautintoihin ja moraalisuuteen. Se on silmät avaava ja lämminhenkinen - nautinnollinen - kirja, joka saa tajuamaan, että olemme vain yksi nautintoa tavoittelevista eläinlajeista.

Ruuan ja mielihyvän välinen yhteys lienee vahva ja yleinen eläinkunnassa. Ruoka on eloonjäämisen perusta, ja mielihyvä on voimakas kannustin. Tarkka makuaisti on lisäksi elintärkeä, jotta eläin osaa välttää myrkyllistä ja epäsopivaa ravintoa.

Kipu on arvokasta eläimille, joilla on aivot ja jalat (evät) ja jotka voivat oppia välttämään ja pakenemaan kipua tuottavia tai uhkaavia asioita. Marian Stamp Dawkins: ”Kipu kehittyi, koska se epämiellyttävyytensä vuoksi pitää meidät loitolla suuremmasta evolutionaarisesta tuhosta eli kuolemasta.

Suurin osa eläinten hyvinvointia koskevaa lainsäädäntöä tähtää kivun ja kärsimyksen vähentämiseen, ei mielihyvän maksimoimiseen. Kivun lievittäminen ja mielihyvä kulkevat kuitenkin käsi kädessä. Näin ollen lait voivat antaa eläimille paremman mahdollisuuden tuntea olonsa hyväksi.

Jonathan Balcomben Eläimellinen nautinto on asiallinen tietokirja eläinten tunteista. Se on kiihkoton esitys tunteista. Se vakuuttaa lukijan paremmin kuin kärjistävä pamfletti. Balcomben tekstin tiedettävä popularisoiva tyyli on uskottava, mutta lämminhenkinen ja eläintä kunnioittava. Balcomben antaa suunnan eläinten tunteisiin, vaikka ei pysty kaikkea todistamaan tieteellisin tuloksin. Alkuperäisteos on julkaistu 2006, josta tutkimus on edennyt ja antanut lisää tietoa.

Jonathan Balcombe Eläimellinen nautinto

Into 2014. Kustantajalta.

Eveliina Lundqvist Salainen päiväkirja eläintiloilta

Tämä kirja paljastaa ensimmäistä kertaa, mitä suomalaisilla eläintiloilla todella tapahtuu.

Tekijä kirjoittaa lukijalle osuudessa: Haluan korostaa, että tämän kirjan näkemykset ja havainnot ovat minun. Jos joku muu olisi seisonut saappaissani, hän olisi varmasti nähnyt ja kokenut asiat toisin. Taustalla kulkevat omat asenteeni ja omat aiemmat kokemukseni.

Eveliina Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja suoritti harjoittelujaksoja useilla kotimaisilla eläintiloilla – navetoissa, sikaloissa, broilerihallissa ja lampolassa. Hän oli kuitenkin erilainen opiskelija: maatalous- ja metsätieteiden maisteri ja vegaani, joka halusi tutustua eläintilojen olosuhteisiin ja kirjoitti kokemuksensa päiväkirjaan.

Koiran pitää saada olla koira, lehmän lehmä ja ihmisen ihminen. Se, että lehmän pitää saada olla lehmä, ei tarkoita sitä, että eläimen saisi sulkea navettaan ja riistää sen poikanen. … Kummallista, että aika moni ihmisistä tajuaa koiralla olevan tunteet: koira on iloinen kun ihminen tulee kotiin ja surullinen kun tämä lähtee. Sen sijaan tuotantoeläinten tunteet unohdetaan tai kielletään.

Salainen päiväkirja eläintiloilta on ainutlaatuinen teos, sillä aiemmin julkisuuteen tihkunut tieto on perustunut joko hetkittäisiin käynteihin (salakuvaukset) tai tuottajan kanssa ennakkoon sovittuihin ja siten siistittyihin käynteihin (toimittajat).

Olen aina ärsyyntynyt ihmisistä, jotka eivät kestä nähdä totuutta. Sellaista, jotka kääntävät kanavaa kun kuvataan sotaa tai vaihtavat sivua, jos lehdessä kerrotaan tuotantoeläintilojen kauheuksista. Lähinnä ärsytystä aiheuttaa se, että nämä ihmiset eivät tee asioiden eteen mitään, yrittävät vain olla kuin mitään kauheaa ei tapahtuisi.

Sikayrittäjien seminaarissa vanhempi konstaapeli oli väitteen mukaan neuvonut luvattomiin salakuvaajiin kyllästyneitä sikafarmareita hyvin erikoisesti:
 "Mutta jos nyt sattuu niin että pohjalainen veri kiehahtaa siinä vaiheessa, kun jos joku tulee sinne, niin hän antoi ohjeen, että kannattaa ampua etupuolelle eikä selkään. Jos ampuu etupuolelle niin oikeuskäsittelyssä voi sanoa, että piti puolustautua, mutta jos ammutte selkään, niin heikoilla olette."

Lundqvistin mukaan on "hassua, että ihmiset luulevat aina, että kasvissyöjät syövät vain kasviksia". Joskus jääkaapista on kuitenkin vaikea edes löytää kasviksia, kun jääkaappi saattaa olla täynnä kauramaitoa, kaurajogurttia, tofua, soijajuustoa ja muuta vastaavaa. Lundqvist osallistui myös Itä-Suomen yliopiston tutkimukseen vegaanien ruokavaliosta. Tutkimustuloksen mukaan vegaanit syövät liian vähän kasviksia!
Kirjan lopussa on FT Elisa Aaltolan jälkisanat:

Valitettavasti avoin keskustelu on usein vaikeaa, sillä harvalla ulkopuolisella on tietoa siitä, mitä tiloilla todella tapahtuu. Mainonta tuottaa varsin idyllistä eläinkuvaa, jonka mukaan lehmät ja kanat käyskentelevät aurinkoisella pihalla poikasineen. Varsin monen käsitys eläintuotannosta perustuu tällaisen idyllin varaan.…

Salainen päiväkirja eläintiloilta täyttää siis tärkeän tyhjiön: se tuo esille, mitä tuottajat tekevät eläimille silloin, kun kukaan ei ole näkemässä.

Eveliina Lundqvistin Salainen päiväkirja karjatiloilta on ehdottomasti kirja, joka olisi helpompi jättää lukematta kuin lukea. Ihminen työntää pääkin niin kernaasti piiloon sen sijaan, että lähestyisi vaikeita ja epämiellyttäviä asioita. Viime aikoina on kiinnitetty erityistä huomiota tuotantoeläinten olosuhteisiin, kuten broilerikasvattamoihin, sikaloihin jne. Kirjan lukeminen on varmasi hyödyllisempi lihansyöjille ja karppaajille kuin vegaaneille.

Tuotantoeläin termillä tarkoitetaan elintarvikkeiden, villan, nahan tai turkisten tuotantoon tai muuhun maataloustuotantoon kasvatettua tai pidettävää eläintä. Ihmiset suhtautuvat pääosin luottavaisesti tuotantotiloihin, koska tuotantoeläinten pitoa, hoitoa, kohtelua ja käsittelyä säätelevät eläinsuojelulaki, eläinsuojeluasetus, eläinkuljetuslaki ja eläinkuljetusasetus. Neuvoston asetus eläinten suojelusta lopetuksen yhteydessä säätää eläinten lopettamisesta ja teurastamisesta. Tuotantoeläinten olosuhteet ovat tavalliselle kulkijalle hyvin vieraat, sillä mielikuvat navetoista ja kanaloista piirtyvät mieliimme lapsuudestamme tai isovanhempiemme kertomuksista. Todennäköisesti olisimme valmiita vähentämään lihansyöntiä, jos joutuisimme kulkemaan tuotantotila kierroksilla. Salainen päiväkirja eläintiloilta ravistelee lukijaa, mutta se lienee tarkoituskin, että se herättää ajattelemaan eläinten hyvinvointia ja olosuhteita.

Kukin voi miettiä itse, milloin on viimeksi poikennut navettaan, kanalaan tai sikalaan? Jos hevostallille poikkeamista ei huolittaisi mukaan. Minulla ainakin muistot sikalasta, pikku possuista ja kanalan tuoksuista jäävät lapsuuteen. Turkistarhoilla en ole käynyt koskaan. Muistelisin seisoneeni joitakin vuosia sitten navetan edustalla isolla sukutilalla ja kävelleeni lehmien keskellä eteläisessä Hämeessä laajoilla tiluksilla. Lapsena olen hakenut lehmiä metsälaitumilta lypsyyn, minä olin pieni, mutta en minä lehmiä pelännyt. Nyt aikuisena olen kammonnut järkälemäisiä lehmiä Lenholmenin laitumilla. Olen pelännyt seistä vieressä niiden mylviessä ohitseni ilman mitään aitaa ja tuntenut olleeni jossain safarilla norsujen piirittämänä, jossa pelkäsin vähemmän.

Mietin kovasti kirjan luokitusta. Laitoin yhden kirjan blogissani mielipidekirjaksi. Tämä kirja vaatii näkemystä tekijältä, mutta myös kustantajalta rohkeutta. Pamfletti määritellään usein, että se on ajankohtaisiin asioihin voimakkaasti kantaaottava ja kärjistävä kirjallisena tuotteena. Tuotantotilat ovat olleet voimakkaasti esillä eri medioissa. Kirja on minusta hyvä ja onnistunut esimerkki, kuinka oma missio tuodaan koulutukseen ja osaamiseen perustuen esille. Biologina ymmärrän kirjan sisällön.

Eveliina Lundqvist Salainen päiväkirja eläintiloilta
Into 2014.E Arvostelukappale

Ihmisten eläinkirja Muuttuva eläinkulttuuri

Olin lukenut Ihmisten eläinkirja - Muuttuva eläinkulttuuri kirjasta esittelyjä, joiden mukaan se on elämää ja eläimiä kunnioittava ja arvostava. Tämä näkemys säilyi myös koko lukukokemuksen ajan. Kirjan punaisena lankana on, että ihmisen ja eläimen suhde kulttuurissamme on muuttunut, kun ruoan massatuotanto on saanut ihmiset vieraantumaan tuotantoeläimistä samalla kun lemmikkejä on alettu tarkastella perheenjäseninä.

Luin äskettäin kolme eläinaiheista kirjaa. Ensimmäisenä lukemani kirja oli Suomen kirjallisuuden seuran julkaisema Kissojen Suomi, joka kertoi kissan ja ihmisen suhteesta, historian hämäristä tähän päivään. Sitä voidaan pitää oodina kissalle. Toisena luin kirjan Lemmikkielämää. Kirjan näkemyksen mukaan ihmisen ei pitäisi elää lemmikin kanssa. Kirjan otsikot ovat raflaavia, kuten Aika luopua koiranäyttelyistä, Läähättävät ystävämme, Mitä tehdä lemmikkiharrastukselle.  Kolmantena luin Ihmisten eläinkirjan - Muuttuva eläinkulttuuri, joka perustuu Studia generalia -luentosarjaan Ihmisen ja eläimen muuttuvasta suhteesta, jonka ympäristöestetiikan professori Yrjö Sepänmaa ja TT ja  pastori Pauliina Kainulainen pitivät vuonna 2006 Joensuun avoimen yliopiston metsätieteellisen tiedekunnan järjestämänä. Johdannon ja jälkisanojen lisäksi kirjassa on viisi osiota, joissa on 11 artikkelia. Artikkeleissa käsitellään eläin- ja luonnonsuojelua, tuotantoeläinten elinolosuhteita, suurpeto kysymyksiä, suden ja ihmisen suhdetta ja yhdessäeloa, koti- ja lemmikkieläinten jalostusta ja hoitoa, suhdetta eläimiin eri uskonnoissa ja eläimiä suomalaisessa kulttuurissa ja taiteessa  Kirjassa esitetään asioita maltillisesti ja  keskustelevasti, mutta vaikeitakin asioita esille ottaen hieman ja  paikoin ideaalisuuttakin ripotellen.

Ensimmäisessä osiossa filosofi Leena Vilkka pohtii eläinten oikeuksia, tarkastelee suden roolia sekä eettisiä tulevaisuuden näkemyksiä, esimerkiksi eläinten jalostukseen ja lihansyöntiin liittyviä vaihtoehtoja. Outi Ratamäen näkökulma on yhteiskuntatieteellinen ja hän tarkastelee luomansa tulkintamallin avulla suhtautumista tiettyyn eläinlajiin luonnontieteellisen, kulttuurihistoriallisen sekä yhteiskunnallisen kontekstin kautta.

Vilkka kuvaa turkiseläintarhalla käyntiään:

Turkiseläimiltä on riistetty kaikki, intimiteettiä ja luonnetta myöten. Keinosiemennys on yksi teollisen eläintuotannon vastenmielisempiä ilmiötä. Se on eläimen väkivaltaista raiskausta, pakottamista lisääntymään epäinhimillisissä tuotanto-oloissa. Minulle tuli tarhalla olo, että Mengele elää yhä keskuudessamme hirvittävine tekoineen, tavoitteena tänä päivänä vain ei ole ihmisalamainen vaan nöyrä ja sopeutuva eläin. Alamainen, joka ei protestoi, vaikka häntä kohdeltaisiin kuinka hirvittävällä tavalla hyvänsä.

Toisessa osiossa Teuvo Laitila tarkastelee ihmisen ja eläimen suhdetta islamissa, Koraanissa ja perimätiedon valossa. Osion toisena osuutena on Pauliina Kainulaisen katsaus filosofisten ja teologisten mallien vaikutuksesta asenteisiin. Osiossa pohditaan kristinuskon kontekstin kautta ihmisen suhdetta eläimeen.

Kolmannessa osiossa aatehistorioitsijat ja perinteen tutkijat esittävät, miten ihminen on rakentanut käsitystä itsestään heijastamalla ominaisuuksiaan eläimeen. Aatehistorioitsija Maria Suutala käsittelee eläinkuvien kehittymistä eri kulttuureissa. Perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttila tuo esiin artikkelissaan ihmisen ja eläimen suhdetta ja rajanylityksiä. Hän pohtii aihetta folkloristisen kontekstin kautta vanhoissa kertomuksissa, kirjallisuudessa ja elokuvissa. Perinteentutkija Taija Kaarlenkaski käsittelee aihetta kirjoituskilpailun "Ei auta sano nauta" -aineiston kautta. Hän lähestyy ihmisen ja lehmän suhdetta, entisaikain sukupuolittunutta työnjakoa ja sen vaikutuksia kiintymykseen.

Neljännessä osiossa tutkija Satu Raussi ja FM Micaela Morero käsittelevät karjanhoidon muutoksia ja eläinsuojelullisia kysymyksiä esimerkiksi broilerien ja kanojen kasvatuksessa.  Satu Raussi tarkastelee aihetta eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta esimerkiksi massatuotannon vaikutuksia.

Viidennessä osiossa kuvataiteilija Ulla Remes esittelee katsauksen, miten eläinaihetta on lähestytty suomalaisessa kuvataiteessa, sillä eläimet ovat aina kuuluneet suomalaiseen mielenmaisemaan. Arkkitehti ja professori Juhani Pallasmaa esittelee kiehtovan näkymän eläinten arkkitehtuuriin.

Ulla Remeksen loppusanat artikkelissa: "Ehkä kissamaisen notkea, kepeä ja joustava ote elämään, koiramainen uskollisuus ja nöyryys tai lemmikkijyrsijän avuttomuus löytävät paikkansa ja  opettavat ihmiselle jotain omasta olemisestaan osana ihmisten ja eläinten ketjua.” 

Teos soveltuu oppikirjaksi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen ympäristöaloille mutta se toimii myös yleisen kulttuurikeskustelun virittäjänä. Kainulaisen ja Sepänmaan kirja Eläinkirja on elämää kunnioittava ja eläimiä arvostava kirja, joka jokaisen tulisi lukea. Kirjan artikkelit täydentävät toisiaan ja parhaimmillaan kirjan artikkelit saavat keskenään dialogimaisen otteen.

Lopetan arvioni Yrjö Sepänmaan jälkisanoihin.

”Pitkäaikainen, eliniänkin kestävä suhde toiseen auttaa ymmärtämään muiden kykyä tuntea kipua, pelkoa, nautintoa tai kiintymystä – päättely tapahtuu samankaltaisuuden pohjalta. Syntyy elävien yhteys, tunnesuhde yksilöiden välille, oli parina sitten toinen ihminen, lehmä, hevonen tai kotikissa. Juuri tunnesuhteen häviäminen, tai sen toispuoleisuus, on syynä käsittelyn muuttumiseen. Liian suuret eläinmäärät johtavat pakostakin siihen, että eläimiä ei tunneta eikä käsitellä yksilöinä. Toisaalta kun näemme perhosen, mehiläisen tai kärpäsenkin reagoivan liikkeisiimme, syntyy toisilleen etäisten tajuntojen hetkittäinen vuorovaikutus.

Pauliina Kainulainen & Yrjö Sepänmaaa (toim.) Ihmisten eläinkirja Muuttuva eläinkulttuuri Palmenia 2009. Arvostelukappale.

Postauksen kuvituskuva.
 "Mauno" with nearly 15 years old birman lady "GP" (kuva Mariia Touronen Zhamanen)